Terapeutti ja asiakas ovat keskustelleet pitkin prosessia asiakkaan intiimeistä suhteista ja hänen suhteestaan miehiin potentiaalisen kumppanuuden kontekstissa, ja aihe on noussut tässä sessiossa uudelleen keskiöön. Asiakas on ilmaissut kokemaansa epävarmuutta kiinnostaviin miehiin nähden ja viittaa huonoon itsetuntoonsa, mitä terapeutti lähtee edelleen pohtimaan.
Terapeutti kannustaa harjoittelemaan tilanteita, joissa asiakas kokee epävarmuutta.
Keventääkseen tunnelmaa ja epäonnistumisen kokemuksen mahdollisuutta hän kertoo anekdootin omasta elämästään.
1 T1: Sit jos se oikee sattuu kohdalle niin uskaltaa myöskin toimii et … eikä jännitä sit
2 A1: mm
3 T1: tavallaan väärässä kohtaa niin sanotusti tai tai mee ihan takalukkoon.
4 A1: mm
5 A1: mm. mm. Ihan takalukkoon semmonen vähän punastuu aina ku tulee [nauraa]
6 T1: [N ii]
7 A1: Ihan sallittua.
8 T1: [On sallittua, kunhan pystyy jotenkin kommunikoimaan. Ettei käy] silleen [nauraa] ku 9 A1: [nauru jatkuu]
10 T1: mulle kävi Kaupungin junassa yks päivä. Mä olin siinä kahvijonossa ja … sit se nainen oli 11 niinkun et mitäs laitetaan. Mä en siis vaan et mä en osannu puhua siis se oli ihan kauhea 12 tilanne mä en osannu puhua mä olin ihan omissa ajatuksissani. Sit mä osotin sitä 13 kahvipannua. ((demonstroi osoittamalla kuvitteellista kahvipannua))
14 [molemmat nauravat]
15 T1: [Sit se oli silleen kahvia. Mä olin silleen et joo. Sit ihmiset siinä katto silleen.] … Sit mä A1: [nauraa]
16 T1: niinku .. sit mä jotenki en osannu edes mä olin niin hämmentyny et mä en osannu 17 lyödä läskiksi sitä itekään et [mä oisin ollu] et olipas tyhmää [vaan mä olin] … mä lähin 18 A1: [nauraa] [nauraa]
19 T1: siitä. ((molemmat nauravat))
20 Joku vähän tiiät sää … challenged. ((molemmat nauravat))
21 Kauhee tilanne se jäi jotenki mieleen mulle ja sit mä mietin et mitä nyt 22 on tapahtunu kun mä oon tällänen.
23 A1: ((nauraa)) (1.2)
24 T1: Hetkellinen mutta et jos tommonen ... kävis jonkun ... kiinnostavan miehen [edessä]
25 A1: [nauraa]
26 T1: [niin]
27 A1: [nauraa]
28 T1: olis kyl tosi kurjaa. ((molemmat nauravat))
29 A1: Eikös se kerta riittäis tai et vähä sille möngertää jotain [englantia]. Et ei tää suomi 30 T1: [nauraa]
31 A1: oo mun äidinkieli.
32 ((terapeutti pyörittää sormea ohimollaan))
Näytettä edeltää asiakkaan puheenvuoro omasta epävarmuudestaan ja sosiaalisista peloistaan.
Sekvenssi alkaa, kun terapeutti osoittaa ymmärtämyksensä aiheesta lähtemällä laajentamaan asiakkaan ilmaisemaa pelkoa “takalukkoon” menemisestä ja sosiaalisen rohkeuden puutteesta.
Riveillä 1 ja 3 terapeutti viittaa aktiiviseen toimijuuteen kykenemiseen mahdollisista
epäonnistumisista oppimisen jälkeen, mitä asiakas varovaisesti myötäilee (rivit 2 ja 4). Asiakas lähtee arvioimaan terapeutin esittämän tapahtumantulkinnan seurauksia ja hieman kyseenalaistaa terapeutin esittämää aktiivisen toimijan positiota (rivit 5 ja 7). Vieruspari I on kuvattu taulukossa 7.
Vieruspari I (rivit 1 ja 3) Vieruspari I (rivit 2 ja 4) Vieruspari I (rivit 5 ja 7) Vieruspari I (rivi 6)
Terapeutti Asiakas Asiakas Terapeutti ja tekee arvioivan tulkinnan
koskien huoltaan
Tässä jaetun empatian näytteessä on kyse laajennuksesta, sillä terapeutti ulottaa asiakkaan ilmaiseman huolen koskemaan myös omaa kokemusmaailmaansa ja asettaa näin itsensä ikään kuin yleistetyn toisen tai normaalin edustajaksi. Hän ikään kuin ottaa asiakkaan epävarmuuden position itselleen ja omaksuu sen humoristisessa muodossa anekdootin kautta. Näin fokus siirtyy pois asiakkaan negatiivisista tunteista itse terapeuttiin, mikä antaa asiakkaalle mahdollisuuden käsitellä positiota ulkopuolisen asemasta näin avaten tilaa uudelle tulkinnalle.
Terapeutti siis hyväksyy asiakkaan tulkinnan, mutta tietyin ehdoin: hän korostaa aktiivista toimijuutta viittaamalla kommunikointiin ja lähtee haastamaan asiakkaan epäonnistumisen pelkoa kertomalla omasta kokemuksestaan (rivit 8 ja 10–13), jonka molemmat voivat mahdollisesti kokea yhteiseksi. Näytteessä terapeutti osoittaa jaettua empatiaa kertomalla oman kokemuksensa arkisen elämän sosiaalisesta tilanteesta, jossa oli kokenut kyvyttömyyttä kommunikoida tilanteeseen sopivalla tavalla. Riveillä 11–13 vuorovaikutustilanne on erityisen hilpeä; huumori kuvautuu näytteessä terapeutin keinona empaattisen viestin välittämiselle yhteisesti jaettujen kokemusten puitteissa.
Asiakas hyväksyy ja vastaanottaa terapeutin välittämän empatian, mikä näkyy asiakkaan spontaanilta vaikuttavassa naurussa riviltä 12 eteenpäin, kun terapeutti on demonstroinut, miten hän osoitti kahvipannua. Nauru jatkuu loppukertomuksen ajan aina riville 19. Terapeutti palauttaa omakohtaisen kokemuksensa asiakkaan näkökulmaan ja pelkoon epäonnistumisesta viittaamalla siihen, miten vastaava tilanne olisi “kurja” jonkun kiinnostavan miehen edessä
(rivit 20 ja 21). Empatian onnistunutta välittymistä kuvaa myös asiakkaan tarttuminen terapeutin lausumaan ja sen naurun sävyttämä kuvitteellinen jatko (rivit 22 ja 23). Asiakas täydentää näin terapeutin vierusparin tarttumalla siihen odotusten mukaisesti. Laajemmin tulkittuna terapeutin kertoma esimerkki koomisesta tilanteesta voi myös viestiä asiakkaalle, että epäonnistuminen on normaalia ja kuuluu elämään. Tätä tulkintaa vahvistaa vieruspari, joka sisältää terapeutin vastauksen (rivi 7) asiakkaan naurun säestämän kuvaukseen ei-toivutusta tilanteesta (rivi 5). Terapeutti esittää itsensä koomisessa mielessä pahimmassa kuviteltavissa olevassa tilanteessa, minkä avulla hän myös toisaalta validoi asiakkaan huolen pyrkien samalla osoittamaan, ettei pelkoon kuitenkaan ole syytä.
Terapeutti palauttaa fokuksen asiakkaan esiin nostamaan teemaan rivillä 24, jolloin hän rinnastaa kokemuksen miehen kohtaamiseen. Tässä vaiheessa terapeutti siirtää fokuksen takaisin asiakkaan käsittelemään asiaan, mutta säilyttää fokuksen itsessään sijoittamalla itsensä asiakkaan kuvitteelliseen positiossa. Terapeutin toteamus rivillä 28 “ois kyl tosi kurjaa” saa näin uuden sisällön verrattuna asiakkaan tarjoamaan epäonnistumisen positioon, mihin asiakas reagoi paitsi nauramalla yhdessä terapeutin kanssa, myös jatkamalla terapeutin kuvaileman koomisen tilanteen kuvitteellista jatkoa riveillä 29 ja 31. Terapeutti korostaa toimintansa koomisuutta myös fyysisin elein pyörittämällä sormea ohimollaan sekvenssin lopuksi (rivi 32).
Huolimatta terapeutin kokemattomuudesta ja jaetun empatian epäonnistuneistakin ilmaisuista prosessin aikana, empatian ja huumorin käyttöä näytteessä voidaan tässä näytteessä pitää varsin onnistuneena. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen terapeutti toteaa asian olevan “hyvällä tolalla”, ja vaihtaa puheenaihetta. Aiheen käsittely suljetaan näin luontevasti.
Kyseinen näyte sisältää onnistuneen kokemuspiirin laajennuksen ja neuvottelun asiakkaan position siirtymässä huumorin ja jaetun empatian keinoin, missä terapeutti omaksuu asiakkaan position ja muokkaa sitä asettumalla itse vastaavaan tilanteeseen ja rinnastaa sen asiakkaan kokemukseen koomisesta näkökulmasta. Huomattavaa on myös naurun käyttö, joka eroaa funktioltaan näytteestä 4. Vaikka molemmat liittyvät terapeutin ilmaisemaan empatiaan ja positioista neuvotteluun, näytteen 4 nauru liittyy ennemminkin tilanteen absurdiuteen ja sen sisältämän loukkauksen purkamiseen, kun taas näytteessä 5 nauru liittyy asiakkaan toimijuuteen tavalla, joka asettaa terapeutin itsensä koomiseen valoon. Molemmissa tapauksessa terapeutit nostavat kuitenkin itsensä vertaishahmoksi tavalla, joka edistävää terapeuttista allianssia ja empatian välittymistä suojelemalla asiakkaan toimijuutta ja kasvoja kolmannen osapuolen aiheuttamilta epämiellyttäviltä tilanteilta. Epäonnistuminen käsitetään
tässä vuorovaikutustilanteessa harmittomana sattumana ja epäonnistumista normaalina tilanteena, mikä siirtää huomion pois asiakkaan epävarmuuden tai epäonnistumisen positiosta.
Position muutos tapahtuu vieruspari II:sessa, joka on tiivistetty taulukkoon 8.
Vieruspari II (rivi 8) Vieruspari II
Taulukko 8. Siirtymä asiakkaan positiossa empaattisen huumorin keinoin
Näyte on esimerkki tavasta, jolla terapeutti voi rohkaista asiakasta aktiivisen toimijuuden positioon empatian avulla vahvistaen asiakkaan toimijuutta suojelemalla hänen kasvojaan epäonnistumisen tuottamalta nolostumiselta. Noviisiterapeutti huomaa vuorovaikutuksessa asiakkaan vastaanottavaisen ja hyväntuulisen mielentilan ja hyödyntää vuorovaikutuksessa taitavalla tavalla omaa kokemustaan, joka on kuitenkin laadultaan sellainen, että periaatteessa kuka tahansa voisi sen kertoa. Terapeutin palauttaessa lopuksi huomio asiakkaan näkökulmaan sitoo kertomuksen osoitukseksi asiakkaan kokeman ymmärtämisestä. Emme voi ottaa kantaa siihen, toimiiko terapeutti näytteessä täysin tietoisesti tai harkitusti, mutta joka tapauksessa noviisiterapeutin voidaan katsoa osoittavan ammattitaitoa jo ensimmäisessä asiakassuhteessaan. Asiakkaan kuvitteellinen jatko terapeutin kuvitteelliselle positiolle asiakkaan tilanteessa voidaan tulkita merkkinä asiakkaan vapautumisesta ja vahvistuneesta kyvystä nauraa itselleen. Rønnestadin ja Skovholtin (2003) huomiot konventionaalisen auttamiskäsityksen muuttumisesta jäykemmäksi ja epäluontevaksi kentälle siirtymisen vaiheessa sekä terapeutin huumorin käytön tässä yhteydessä merkkinä siirtymästä jäykkään ja epäluontevaan otteeseen voidaan nähdä näytteemme tulkinnalle vastakkaisena: terapeutti käyttää vuorovaikutuksessa huumoria luontevasti ja joustavasti, ja yhteinen nauru voidaan tulkita merkkinä luottamuksellisesta terapeuttisesta suhteesta. Huumorin käyttö toimii näin myös noviisiterapeutin työvälineenä.
4 POHDINTA
Vastaukset tutkimusongelmiin
Tässä tutkimuksessa olemme tarkastelleen empaattista vuorovaikutusta noviisiterapeuttien toteuttaman psykoterapian kontekstissa ja sitä, miten noviisiterapeutit osoittavat empatiaa.
Tutkimuskysymyksemme koskivat sitä, millä tavoin noviisiterapeutti osoittaa empatiaa asiakkaalle sekä sitä, millaisia vaikutuksia noviisiterapeutin osoittamalla empatialla on osallistujien positioiden muotoutumiseen psykoterapeuttisissa vuorovaikutustilanteissa.
Tarkastelu oli aineistolähtöinen, emmekä siksi soveltaneet mitään tiettyä teoriaa terapeuttisesta vuorovaikutuksesta, vaan lähdimme tarkastelemaan aineistoamme sellaisenaan kuin se on, ilman ennakkokäsityksiä. Otteemme ei siis ole vertaileva, vaikka olemmekin lähtökohdissamme hyödyntäneet Bachelorin (1988) ja Wynn ja Wynnin (2006) empatiatutkimuksen tuloksia ja lähtökohtia. Kysymyksemme empatian merkityksellisyydestä on tutkimuksen aikana vaikuttanut yhä relevantimmalta, sillä on selvää, että se on paitsi keskeinen osa psykoterapiasuuntauksien yhteisiä vaikutustekijöitä niin myös taito, joka kehittyy luonnostaan myös terapian ulkopuolella, osana jokapäiväisiä vuorovaikutustaitoja.
Mielenkiintoinen kysymys onkin, miten nämä taidot voidaan valjastaa parhaiten terapian käyttöön ja voidaanko niitä hyödyntää terapiaprosessissa tehokkaasti psykologian maisterikoulutuksen antamilla valmiuksilla.
Työmme keskeinen tulos on, että noviisiterapeutin osoittama empatia voi onnistuessaan helpottaa asiakkaan siirtymistä positiosta toiseen, jolloin hän voi saada uuden näkökulman ongelmaansa. Jos vuorovaikutussuhde on riittävän luottamuksellinen, voi terapeutti empatian avulla herättää ja tehdä näkyväksi sisäisen ristiriidan asiakkaan sisällä. Näin terapeutti ei toimi opettajana vaan ohjaajana, joka auttaa asiakasta löytämään sen, mikä hänen tiedossaan jo on (Keski-Luopa, 2011). Jos terapeutin osoittama empatia syystä tai toisesta epäonnistuu, johtaa se vierusparisekvenssin odottamattomaan katkeamiseen, kuten hiljaisuuteen tai asiakkaan puheenaiheen äkilliseen vaihtumiseen. Toisaalta hiljaisuus voi olla myös merkki empatian onnistumisesta ja reflektion käynnistymisestä asiakkaassa, kuten tuloksistamme käy ilmi.
Empatian osoitukset liittyivät aineistossamme hyvin usein sellaiseen dialogiin, joka tähtää - tietoisesti tai aktiivisesti reflektoimatta - asiakkaan position ja sitä kautta näkökulman muutokseen, vaikkei se kaikissa tapauksissa välttämättä olekaan empatian tavoiteltu lopputulos tai sen päämäärä. Empatian käyttö muovaa myös terapeutin omaa positiota. Empaattisen
position ottaessaan hän tarjoaa uutta positiota asiakkaalle dialogisuuden hengessä. Empatiaa voidaankin pitää vuorovaikutuksessa saavutettuna ilmiönä, johon vaikuttavat niin asiakkaan kuin terapeutin ominaisuudet (Elliott ym., 2011; Wynn & Wynn, 2006). Positiot eivät siten olekaan koskaan dialogin ulkopuolisia ilmiöitä, vaan empatia on myös positioista neuvottelua.
Reflektio voi käynnistyä periaatteessa myös asiakkaan sisäisten prosessien tuloksena (Zittoun, Valsiner, Vedeler, Salgado, Gonçalves, & Ferring, 2013), mikä ei kuitenkaan kuulu tutkimuksemme kysymyksenasetteluun.
Toinen johtopäätöksemme on, että Bachelorin (1988) jako kognitiiviseen, affektiiviseen ja jaettuun empatiaan voi toteutua suhteellisen puhtaana, mutta hyvin usein empatian muodot sekoittuvat toisiinsa ja sisältävät piirteitä esimerkiksi kognitiivisesta ja affektiivisesta empatiasta (vrt. Kerem, Fishman, & Josselson, 2001). Kyse lienee ennemminkin käyttökelpoisista kielellisistä konstruktioista kuin jaottelusta, jota voitaisiin pitää ihmiselle luontaisena tai objektiivisesti paikkansapitävänä vuorovaikutustapana. Kognitiivinen empatia oli aineistossamme selkeästi yleisin empatian laji, mikä voi selittyä kulttuurisilla tekijöillä, vuorovaikutustyylillä, osapuolten persoonallisuudella, keskinäisellä luottamuksella tai sattumalla. On kuitenkin mahdollista, että kognitiivinen, järjellä ymmärrettävä empatia on yksinkertaisesti helpoin ja luontevin tapa osoittaa empatiaa kulttuurissamme, ja aineistossamme on viitteitä siitä, että kognitiivisesti ymmärretty empatia vaikuttaa olevan ikään kuin nopeimmin ja herkimmin viriävä myötäelämisen tapa. On mahdollista, ettei kognitiivisen empatian asiasisältö vaadi niin paljoa prosessointia ja vuorovaikutuksessa tapahtuvaa arviointia kuin muut empatian lajit; kognitiivinen empatia on siten riittävä useimpiin validointia edellyttäviin tilanteisiin. Aineistossamme on viitteitä siitä, että kognitiivista empatiaa ilmaisevat puhesekvenssit ovat huomattavasti lyhyempiä. Vierusparien odotusarvoinen täydennys tai odottamattomat puheenaiheet mukailivat pitkälti Peräkylän ym. (2008) hahmottelemia kulkuja sen mukaan, hyväksyikö asiakas terapian osoittaman empatian vai ei.
Tutkimuksen tulokset liittyvät näin siihen tutkimusperinteeseen, jonka mukaan noviisiterapeuttien tavat osoittaa empatiaa ilmentävät pikemmin ihmisen luontaisia, joskin opittavia valmiuksia kuin sitoutumista tiettyyn terapeuttiseen lähestymistapaan (mm. Duan &
Hill, 1996; Norcross, 2002; Skovholt, 2012). Psykoterapian toteuttamiselle ei ole kuitenkaan olemassa yhtä yleistä taustateoriaa, mikä vaikeuttaa ilmiön vertailtavuutta. Jo kahden ihmisen vuorovaikutuksessa on paljon persoonallisuuteen ja vuorovaikutustapoihin liittyviä ilmiöitä, joita lienee mahdoton täysin kontrolloida. Löydöstemme pohjalta voidaan kuitenkin sanoa, että
terapeuttien osoittama empatia ilmeni eri tilanteissa hyvin eri tavalla. Voidaankin kysyä, onko noviisiterapeutin osoittama empatia aina asiakaslähtöistä vai kääntääkö hän katseen omaan itseensä ja ammatilliseen epävarmuuteen, mikä voi ilmetä terapeutin äkillisissä aiheenvaihdoksissa tai malttamattomuutena. Nämä herättävät kysymyksen myötäelämisen taidon merkityksestä ja erosta asiakaslähtöisen ja terapeuttilähtöisen empatian välillä (vrt.
Skovholt, 2012). Vaikuttaakin siltä, että terapeuttisina työkaluina positiot, empatia ja dialogisuus kietoutuvat yhteen osaksi psykoterapeuttisen muutosprosessin aihiota. Vaikka arkisella puheella ja terapialla on yhteyksiä (Pain, 2009) ja ihmissuhdetyön valmiudet ovat olemassa ihmisessä ilman koulutustakin, todellinen haaste lienee siinä, miten näitä taitoja käytetään parantavassa asiakastyössä.
Taitava terapeutti osaa kääntää allianssikatkoksen edukseen (Voutilainen ym., 2010b), ja oletammekin, että noviisiuden ja kokeneen terapeutin väliset erot tulevat johdonmukaisesti esiin moniselitteisissä tilanteissa paitsi empatian ajoituksen, myös empatian esittämisen tavan valinnan suhteen. Kaikki asiakkaat eivät lämpene kaikille empatian muodoille kaikissa tilanteissa (ks. Myers, 2000), mikä vaatii terapeutilta psykologista silmää. On myös mahdollista, että noviisiterapeutin tapa ohjata ja fasilitoida keskustelua ei ole niin hienovarainen kuin kokeneemmilla terapeuteilla, mikä saattaa kulminoitua etenkin yllättävissä tilanteissa, joihin terapeutti reagoi osoittamalla empatiaa. Joskus odotusarvoisen vierusparin saattoi aineistossamme katkaista myös terapeutti, mikä voi mahdollisesti selittyä noviisiudesta johtuvalla ammatillisen varmuuden puutteella. Heinonen (2014) toteaakin, että vähäisemmät ammatillisen taitavuuden ja mielihyvän kokemukset vaikuttivat haitallisilta eritoten kahdessa lyhytterapiamuodossa; näissä ammatillinen itsevarmuus sekä aktiivinen, tilanteeseen tarttuva vuorovaikutustyyli vaikuttivat erityisen tarpeellisilta. Empatia ei olekaan ainoa työväline, joka terapeutilla on käytössään neuvoteltavissa asiakkaan positioista, vaan hän voi hyödyntää esimerkiksi konfrontaatiota empatian tukena.
Tulosten yleinen merkitys
Tutkimuksemme on omalta osaltaan vahvistanut Bachelorin (1988) empatiajaottelun käsitteellisen käyttökelpoisuuden psykoterapiatutkimuksessa, minkä myös Wynn ja Wynn (2006) ovat omassa aineistossaan toistaneet. Huomionarvoinen tulos on, että jaettu empatia ei aineistossamme ilmennyt suorana omiin kokemuksiin vertaamisena tai ainakaan pelkästään vertausten pohjalta tehtyinä perusteluina asiakkaan ymmärtämiselle (vrt. Rønnestad &
Skovholt, 2003). Toivomme, että tutkimuksestamme olisi hyötyä lukijalle, joka miettii, mitä ammatillinen empatia oikeastaan on ja voi olla. Toivomme kyenneemme selventämään esimerkiksi affektiivisen ja jaetun empatian käsitteiden eroja. Tulokset voivat olla hyödyksi pohdittaessa tulevien psykoterapeuttien luontaisten vuorovaikutustaitojen ja empatiakyvyn merkitystä psykoterapiakontekstissa. Tämä tieto voi omalta osaltaan auttaa pohtimaan sitä, voidaanko psykoterapiaa tulevaisuudessa toteuttaa vähemmän vaativissa tapauksissa myös lyhyemmän, intensiivisen terapiakoulutuksen avulla – esimerkiksi tutkimusaineistonamme hyödyntämämme Åbo Akademissa taltioitu oppimisprosessi asiakastyöstä on katsoaksemme tätä ajatellen hyödyllinen lähestymistapa. Lisätutkimus aiheesta voisi auttaa paremmin selvittämään, millaisin valmiuksin terapiatyöhön voidaan ryhtyä sekä tuottaa arvokasta tietoa siitä, mitkä ovat ne valmiudet, joita noviisiterapeuteilta voidaan odottaa ilman muodollista psykoterapiakoulutusta. Runsaampi tutkimus noviisiterapeuteista antaisi pohjatietoa sen vertailemiseen, kuinka nämä vuorovaikutustaidot kehittyvät uran aikana, ja missä määrin niiden kehitykseen olisi ohjauksessa mahdollista kiinnittää huomiota jo uran alkuvaiheessa.
Tutkimuksen arviointia
Tutkimuksellamme on luonnollisesti rajoituksia, jotka on syytä tunnustaa. Kuten todettua, psykoterapialla ei ole olemassa yhtä yleisesti hyväksyttyä teoriaa, joka ohjaisi paradigmaattisesti eri tutkijoiden tulkintoja, kysymyksenasettelua ja yhteismitallisuutta. Sama koskee myös empatiaa, sillä ilmiön kompleksisuudesta johtuen sille ei ole olemassa yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää (Gibbons, 2010), mikä voi joissain tapauksissa johtaa konseptuaalisiin ongelmiin. Eräs merkittävä kritiikki voidaan kohdistaa siihen, että tutkimus perustuu täysin tutkijoiden tekemiin tulkintoihin kielellisesti ilmaistusta vuorovaikutuksesta.
Toinen kritiikin aihe on se, että aineisto tarjoaa näkökulmia vain kahden noviisiterapeutin KAT-lyhytterapiassa osoittamaan empatiaan kahdessa ainutlaatuisessa dyadisessa vuorovaikutustilanteessa. Tämä ei kuitenkaan sulje pois mahdollisuutta, etteikö tuloksilla voisi olla laajempia soveltamisalueita. Mikään tutkimustulos ei ole lopullinen vastaus, vaan tulokset ennemminkin ohjaavat kysymään parempia kysymyksiä.
Työn kirjoittajien naiivius terapian ja terapiamuotojen suhteen voidaan laskea sekä heikkoudeksi että vahvuudeksi tulkintojen tekemisessä. Toisaalta katsomme, että sitoutumattomuutemme mihinkään yksittäiseen psykoterapiasuuntaukseen ja kouluttamattomuutemme antoi mahdollisuuden kysyä suoraan, miten terapia ilmenee
institutionaalisena vuorovaikutuksena ja kuinka empatian ilmaisut ilmenevät ilman teoreettisia ennakko-oletuksia per se. Näin olemme toimineet eräänlaisina antropologeina, jotka ovat upottautuneet aineistoonsa tullen ulkopuolelta. Toisaalta kokemattomuutemme terapiassa on saattanut jättää auki tietynlaisia metodologisia ja paradigmaattisia sitoumuksia, joihin emme ole riittävästi osanneet kiinnittää huomiota oppimisprosessin aikana. Kokemattomuus terapian suhteen voi johtaa pienten mutta merkityksellisten vuorovaikutusprosessien ylenkatsomiseen arkisemman, ei-reflektiivisen käyttöteorian pohjalta (ks. Keski-Luopa, 2011).
Tutkimusnäytteiden toivomme luonnollisesti olevan mahdollisimman edustavia, mutta työn luonteen vuoksi se ei tarkoita sitä, että ne edustaisivat kattavasti terapiaprosessin eri vaiheita.
Niiden valinta pohjautuu ennemminkin niiden vuorovaikutustilanteiden havainnointiin, jotka olemme tutkijoina katsoneet keskeisiksi tutkimuskysymystemme kannalta. Kuten laadullisessa tutkimuksessa yleensäkin, tavoite ei siten ole tilastollisesti kattava aineistollinen perustelu.
Siksi näytteitä on valittu samastakin istunnosta aineiston laajuudesta huolimatta.
Kontekstisidonnaisen terapiatutkimuksen tarkkuus ja spesifisyys ovat luonnostaan suurempia, mutta tutkimuksen yleistettävyys voi kärsiä huolimatta pyrkimyksestämme keskittyä terapioiden yhteisiin vaikuttaviin tekijöihin: terapiaprosessin yksilöllinen luonne tehnee eksakteista yleistyksistä lähtökohtaisesti mahdottomia (ks. Laitila, 1996).
Keskustelunanalyyttista menetelmää on kritisoitu laajemman kulttuurillis-sosiaalisen kontekstin huomiotta jättämisestä (Wooffitt, 2005), mikä saattaa rajoittaa ymmärrystämme terapiaprosessista kulttuurin yleisenä ilmenemismuotona. Voidaankin kysyä, mikä rooli yksilöllisillä ja kulttuurisilla rooleilla, merkityksillä ja motiiveilla on psykoterapiaprosessissa, ja kuinka ne heijastuvat siihen teoreettiseen linssiin, jota diskursiivis-keskustelunanalyyttinen tapa ohjaa tutkijaa käyttämään. Yleistettävyys ei laadullisessa tutkimuksessa ole samanlainen ongelma kuin empiirisessä tutkimusasettelussa (Alasuutari, 2011).
Tutkimuksen heikkoudeksi voidaan laskea myös se, että videoaineiston perusteella voi olla vaikea erottaa kognitiivista ja affektiivista empatiaa toisistaan, sillä tutkijoilla ei ole pääsyä terapeutin tai asiakkaan kokemukseen muuten kuin keskustelun sanallisena tai sanattomana ilmentymänä. Onkin mahdollista, että asiakas tai terapeutti ovat tehneet erilaisen subjektiivisen tulkinnan tai kokeneet asian eri tavalla, sillä tutkijalla ei viime kädessä ole pääsyä eikä asiantuntijuutta tehdä fenomenologisia tulkintoja muista lähtökohdista kuin omistaan.
Tutkimuksen suurin vahvuus ja samalla heikkous liittyy siten sitoutumiseen diskursiivisen psykologian lähtökohtiin. Lopuksi, kuten Wynn ja Wynn (2006) kirjoittavat, kaikki terapeutit
eivät välttämättä hyödynnä kaikkia empatian osoittamisen tapoja, mikä ilmeni aineistossamme etenkin jaetun empatian vähäisyytenä, joskin on mahdollista, että empatian osoittamisen tavat muuttuvat psykoterapeutin uran edetessä. Eettisyyttä on tutkimuksessa pyritty varjelemaan parhaiden käytäntöjen mukaisesti, eikä ulkopuolisilla ole ollut kauttamme pääsyä aineistoon.
Kuitenkin etenkin mahdollisten terapeuttien suhteellisen suppea joukko oppilaitoksessa on edellyttänyt näytteiden huolellista valintaa etenkin niiltä osin, missä terapeutti suhteuttaa asiakkaan kokemuksia omiinsa.
Jatkotutkimusmahdollisuudet
Mielenkiintoisia tutkimusmahdollisuuksia voisivat avata asiakkaiden ja terapeuttien tekemät arviot prosessista ja sen kulusta. Tämä voisi myös avata terapeuttien intentioita, jotka tutkija luonnollisesti voi olettaa väärin. Koska merkityksenanto on ihmiselle luontainen prosessi, lienee tutkijankin mahdotonta eristää merkityksenantoprosessia puhtaasti ilmaistun keskustelun tasolle ottamatta kantaa osanottajien mielenliikkeisiin, kuten diskursiivisen psykologiassa jossain määrin oletetaan tapahtuvan (esim. Kurri, 2005). Työskentelymme ulottuvuuksiin vaikutti myös se, ettemme saaneet asiakkaiden itsearviointilomakkeita käyttöömme.
Osapuolten haastattelu voi siten laajentaa sitä empaattisten ilmaisujen merkityksenantoprosessia, jonka kirjoittajat ovat tässä työssä laittaneet liikkeelle. Mielestämme tärkeitä tutkimusmahdollisuuksia tarjoaisi ajallinen poikkileikkausaineisto esimerkiksi kahden, viiden ja kymmenen vuoden kuluttua. Näin olisi mahdollista tutkia, miten terapeuttien empaattinen vuorovaikutus muuttuu ajan myötä, ja mahdollisesti sitä, antavatko he sille eri merkityksiä kuin uransa alkuvaiheessa. Yleisen henkisen kasvun irrottaminen tuloksista lienee luonnollisesti mahdotonta, mutta voi silti tarjota näkökulmaa psykoterapeuttiseen kontekstiin ja koulutukseen. Kuittisen ja Rädyn (2015) esittämä kysymys siitä, kuinka paljon sosiaalisia valmiuksia voidaan opettaa koulutuksessa, on myös tämän tutkimuksen keskeinen teema.
Sekä noviisiterapeuttien osoittaman affektiivisen empatian laatu että vähäinen määrä tuloksissamme voivat ehkä yllättää. Noviisiterapeutit osoittivat affektiivista empatiaa huomattavasti kognitiivista empatiaa vähemmän, mitä voisi olla mielenkiintoista selvittää syvemmin. Toinen mahdollinen jatkotutkimusaihe voisi olla terapeutin osoittaman empatian ja asiakkaan kokemien emootioiden välinen suhde. Se on huomattavasti haastavampi toteuttaa ja vaatisi todennäköisesti pitemmän terapiaprosessin läpikäymistä sekä ehdottomasti asiakkaan itsearviointia ja terapeutin haastattelua. Emootiopainotteinen näkökulma nojaisi enemmän
asiakkaan sisäiseen kokemukseen kuin diskursiivisessa psykologiassa, ja se voisikin auttaa ymmärtämään terapiaprosessia syvemmin sekä allianssikatkosten syntyä ja empatian roolia niiden paikkaamisessa. Tangney, Miller, Flicker ja Barlow (1996) katsovat, että ihminen harvoin kokee puhtaita emootioita, joten etenkin toisilleen läheisesti liittyvien nolostumisen, häpeän ja syyllisyyden tunteita voi olla vaikea erottaa toisistaan. Taipumus kokea häpeää liittyy vihan tunteisiin itseä ja muita kohtaan, syyllisyyden ulkoistamiseen sekä vähäiseen empatiaan, kun taas syyllisyyden kokeminen korreloi empaattisuuden kanssa. Tämä voi herättää korostuneen kasvojen ja minän suojelun tarpeen, mikä voi ilmetä terapiaprosessin eri vaiheissa asiakkaan vaihtelevana suhtautumisena empatian osoituksiin. Tämän tyyppisestä näkökulmasta voisi toteuttaa psykoanalyyttisesti painottunutta tai kognitiivista terapiatutkimusta.
LÄHTEET
Alasuutari, P. (2011). Laadullinen tutkimus 2.0. Tampere: Vastapaino.
Anderson H., & Goolishian, H. (1992). The client is the expert: a not-knowing approach to therapy. Teoksessa McNamee, S., & Gergen, K. (toim.). Social construction and the therapeutic process. Newbury Park, CA: Sage Publications, 25–39.
Antaki, C. (2008). Formulations in psychotherapy. Teoksessa Peräkylä. A., Antaki, C., Vehviläinen, S., & Leudar, I. (toim.). Conversation analysis and psychotherapy.
Cambridge: Cambridge University Press.
Bachelor, A., (1988). How clients perceive empathy: a content analysis of ‘received’ empathy.
Psychotherapy 25, 227–240.
Bercelli, F., Rossano, F., & Viaro, M. (2008). Clients’ responses to therapists’ reinterpretations.
Teoksessa Peräkylä. A., Antaki, C., Vehviläinen, S., & Leudar, I. (toim.). Conversation analysis and psychotherapy. Cambridge: Cambridge University Press.
Davies, B., & Harré, R. (1990). Positioning: The discursive production of selves. Journal for the Theory of Social Behaviour, 20, 43–63. Saatavilla myös (Haettu 1.12.2015):
http://www.massey.ac.nz/~alock/position/position.htm.
Duan, C., & Hill, E. (1996). The current state of empathy research. Journal of Counseling Psychology, 43, 261-274.
Elliott, R., Bohart, A., Watson, J., & Greenberg, L. (2011). Empathy. Psychotherapy, 48, 43–
49.
Elliott, R., & Freire, E. (2007). Classical person-centered and experiential perspectives on Rogers (1957). Psychotherapy: Theory, Research, Practice, Training, 44, 285-288.
Fitzgerald, P., & Leudar, I. (2010). On active listening in person-centred, solution-focused psychotherapy. Journal of Pragmatics, 42, 3188-3198.
Fitzgerald, P., & Leudar, I. (2010). On active listening in person-centred, solution-focused psychotherapy. Journal of Pragmatics, 42, 3188-3198.