Kuten Pain (2009) esittää, huomion kääntyminen kielen tutkimiseen on yksi terapiatutkimuksen käännekohdista. Painin määrittelemät terapian reunaehdot relevanssi, johdonmukaisuus ja
yhteistyö rakentuvat kaikki kielellisesti, eivät sisäisten prosessien varaan. Harvey Sacksin etnometologian (ks. Goodwin & Heritage, 1990) pohjalta kehittämää keskustelunanalyysia on käytetty psykoterapiaprosessin tutkimisen apuvälineenä yksityiskohtaisesti tarkastelemaan, kuinka terapeutti ja asiakas yhteistyössä luovat psykoterapiaa hetki hetkeltä. Kuten Kurri (2005) esittää, sisäiseen psyykkiseen todellisuuteen viitataan kielellisessä analyysissa vain kielellisesti luodun todellisuuden ilmentäjänä, eikä terapeuttisen keskustelun rikkauden pitäisi viedä huomiota pois itse terapiakeskustelusta ja yhteisestä merkityksenannosta. Metodi asettuu siten laajasti ymmärretyn kontekstin ja mielensisäisen liikkeiden välimaastoon tutkimalla kieltä toimintoina; näin se asettaa siten tutkijoille erityisen haasteen tutkimuskohteena olevien lausumien relevanssin suhteen. Keskustelunanalyysi on perinteisesti ollut erityisen kiinnostunut keskustelun kulun odotusten vastaisista poikkeamista, joissa korostuu puhujan itsensä poikkeamalle antama merkitys (Wooffitt, 2005).
Keskustelunanalyysin ydin on sosiaalisen toiminnan sekventiaalisuuden ymmärtämisessä.
Psykoterapiatutkimuksessa menetelmän vahvuus on sen nimenomainen herkkyys vuorovaikutuksen nyansseille tutkimalla vuorovaikutuksen sekventiaalisuutta.
Keskustelunanalyysi perustuu käsityksiin luokista, jotka ohjaavat vuorovaikutuksen etenemistä – esimerkiksi kysymyksen esittäminen rajoittaa toisen osapuolen mahdollisuutta jatkaa sekvenssiä ja sisältää odotuksen vastauksen esittämisestä. Tämän tyyppisiä lyhyitä sekvenssejä kutsutaan vieruspareiksi, mitkä voidaan ymmärtää puheen perusyksiköksi.
Keskustelukumppanilla ei luonnollisesti ole minkäänlaista ehdotonta vaatimusta toimia odotusten mukaisesti, mutta joka tapauksessa jokainen lausuma ohjaa keskustelua tiettyyn suuntaan odotusten tai niiden rikkomisen kautta. Keskustelunanalyysin sekventiaalisuus mahdollistaa askel askeleelta sen tutkimisen, mitä psykoterapiassa tapahtuu. (Peräkylä ym., 2008.)
Harvey Sacksin alkuperäisen teesin mukaan keskustelunanalyysin avulla on mahdollista tutkia puhetta objektina sinänsä, jonka taustalla olevat säännönmukaisuudet on mahdollista selvittää (Pain, 2009). Menetelmän tarkoitus on tarkastella peräkkäisissä puheenvuoroissa esiintyviä säännönmukaisuuksia niin, että poikkeamat niistä on mahdollista havaita (Rakkolainen, &
Ehrling, 2012). Peräkkäiset vuorot tuovat siten esiin, minkälaisesta vuorovaikutustilanteesta on kyse. Psykoterapiaa keskustelunanalyyttisesti tarkasteltaessa usein esiintyvä perussekvenssi on 1) terapeutin aloitteellinen vuoro, 2) asiakkaan vastaus ja 3) terapeutin vastaus, joka ilmaisee asiakkaan vastauksen olevan riittävä tai jolla pyydetään lisätietoja ja lopuksi 4) asiakkaan
suppea tai laaja vastaus edelliseen (Bercelli, Rossano, & Viaro, 2008). Peräkylä (2010) on myös ehdottanut psykoanalyyttiseen terapia-aineistoon perustuen terapeutin tulkinta - asiakkaan vastaus - terapeutin uudelleentulkinta -sekvenssiä, jossa terapeutti pyrkii ohjaamaan edelleen asiakkaan huomiota tekemällään uudelleentulkinnalla. Keskustelunanalyysi mahdollistaa myös emootioiden tutkimisen vuorovaikutustilanteissa (Peräkylä, 2004b). Weisten ja Peräkylän (2014) mukaan ne muotoilut, jotka on sanastollisesti rakennettu osoittamaan terapeutin ymmärrystä koskien asiakkaan emootioita ja jotka osoittavat prosodista jatkuvuutta asiakkaan puheeseen, näyttävät ilmaisevan empaattisen kommunikaation emotionaalista aspektia.
Keskustelunanalyysin avulla on tutkittu myös sitä, miten terapeutin tekemä uudelleenformulointi reflektiivisen kuuntelun kontekstissa ohjaa terapian etenemistä.
Terapeutin käyttämistä keinoista haastaminen ja korjaaminen ovat harvinaisempia konfrontatiivisia tapoja saada asiakas arvioimaan omia näkemyksiään. Yleisempiä ovat uudelleentulkinta ja laajennukset, joista ensimmäisessä terapeutti pyrkii muotoilemaan asiakkaan tarjoaman merkityksen uudelleen, kun taas jälkimmäisessä terapeutti pyrkii viemään keskustelua eteenpäin terapeutin täydentäessä asiakkaan lausumia ja näin venyttäessä henkilökohtaisen kokemuksen rajoja. Tiivistäessään asiakkaan lauseen lyhyeen yhteenvetoon terapeutti tekee valintoja sen suhteen, mitä hän haluaa nostaa esiin asiakkaan omasta puheesta ja mitä hän jättää lausumatta. Terapeuttisessa vuorovaikutuksessa formulaatio vaikuttaa erityisesti siihen, miten terapeutti saa asiakkaan hyväksymään esiin nostetun näkökulman (Antaki, 2008). Hieman samantyyppisesti empatiaa ovat jaotelleet Elliott kumppaneineen (2011). Huomion kiinnittäminen näin muodostuviin vieruspareihin mahdollistaa sen tutkimisen, kuinka osanottajat neuvottelevat positioistaan jaetun todellisuuden sisällä (Kurri, 2005).
Garfinkel ja Sacks määrittelivät formulaation liimaksi, joka vahvistaa osallistujien välistä keskustelua. Heritage ja Watson ovat kehittäneet käsitystä eteenpäin niin, että formulaatiot ilmaisevat ymmärrystä siitä, mitä keskustelun toinen osapuoli lausuu. Tässä kontekstissa formulaation ymmärretään koostuvan poistamisesta, valinnasta ja muunnoksesta. Formulaation päämääränä on yhteisen sopimuksen saavuttaminen. Institutionaalisessa mielessä formulaation tehtävä vaihtelee puhetilanteen mukaan. Sen päätehtävä on kuitenkin tarjota vastapuolelle mahdollisuus selventää puheenvuoroaan ja viedä keskustelua eteenpäin omista intresseistä käsin (Antaki, 2008). Formulaatiot voivat toimia empatian välittäjinä (ks. Weiste & Peräkylä, 2014), jolloin terapeutin aloittama vierusparisekvenssi luo odotuksen empatian
vastaanottamisen ilmaisemisesta asiakkaan taholta, tai sen epäonnistumisesta, mikäli asiakas ei täydennä vierusparia odotusten mukaisesti. Onnistunut formulaatio edellyttää terapeutilta tarkkaa tulkintaa asiakkaan tunnetilasta ja kokemuksesta (Voutilainen, Peräkylä, &
Ruusuvuori, 2010a).
Mikäli asiakas ei ota vastaan empatiaa terapeutin odottamalla tavalla, voi se johtaa merkkeihin keskustelun epäonnistumisesta, kuten uudelleenmuotoiluihin, taukoihin ja odottamattomiin aiheen vaihdoksiin (Wynn & Wynn, 2006). Vaikka empatiaa ilmiönä ei ikään kuin voi ikään kuin manualisoida, asiakas voi vastaanottaa empatian ilmaisut vastaamalla odotusten mukaisesti terapeutin aiempaan lausumaan esimerkiksi vastaamalla kysymykseen, ilmaisemalla samanmielisyytensä väitteeseen, havainnollistamalla ymmärtämistä tai näyttämällä tunteitaan (Wynn & Wynn, 2006). Bercelli ym. (2008) listaavat viisi tapaa, joilla asiakkaat vastaavat terapeuttien tekemiin uudelleentulkintoihin. Ne vaihtelevat minimaalisesta vastauksesta tilanteeseen, jossa asiakas tarttuu terapeutin muotoiluun ja lähtee kuljettamaan sitä eteenpäin omasta näkökulmastaan tuoden siihen mukaan omakohtaisia aineksia. Erimielisyyttä sen sijaan ilmaistaan usein omaa puheenvuoroa edeltävällä hiljaisuudella ja epäröintiä ilmaisevillä täytesanoilla (Goodwin & Heritage, 1990).
Terapiaa keskustelunanalyyttisesti tutkittaessa huomio kiinnittyy siten siihen, miten keskustelukumppanit pyrkivät vaikuttamaan toisiinsa odotusarvosekvensseillä. Molempien osapuolten on tehtävä arvio vastapuolen osoittamasta ymmärryksestä sekä hänen vastauksensa mielekkyydestä, sillä kaikki vuorovaikutus rakentuu yhteisesti ymmärretyn sosiaalis-kielellisen todellisuuden varaan. Mikäli kyseinen ymmärrys puuttuu, voidaan vuorovaikutusta pitää epäonnistuneena. (Goodwin & Heritage, 1990.) Painin (2009) mukaan keskustelunanalyysin keskiössä on se, kuinka keskustelukumppanit ymmärtävät toisiaan. Terapeuttinen yhteistyö rakentuukin erityisesti tunnetaitojen varaan, joita analyysin avulla on mahdollista tutkia.
Terapia voidaan ajatella institutionaaliseksi vuorovaikutustilanteeksi, jota ohjaavat omat odotuksensa ja sääntönsä (Peräkylä ym., 2008). Pain (2009) kuitenkin esittää yhtäläisyyksiä ja eroja arkisen puheen ja terapiapuheen välillä, joista yksi on puheen suhteellinen vapaus.
Terapiatilanne instituutionaalisena puheena ei siten ole erityisen jäykästi formuloitu (vrt.
Wooffitt, 2005).
Wooffittin (2005) mukaan jo lausahdus “en tiedä” kaikkine variaatioineen voi olla mielenkiintoinen tutkimuskohde diskursiiviselle psykologialle. Se voidaan nähdä aktiivisena,
ihmisten väliseen dialogiseen suhteeseen suuntautuvana toimintona. Lausuma voidaan ymmärtää aktiivisena etäisyyden pitämisenä suhteessa lausumiin, joita kohtaan puhuja on välinpitämätön tai joiden voidaan ymmärtää sisältävän negatiivisia vihjauksia häntä kohtaan.
“En tiedä” voidaan näin ollen ymmärtää keskustelun vuorovaikutukselliseksi elementiksi sisäisen epävarmuuden ilmaisun sijaan, ja se voi edeltää esimerkiksi valittavaa, kuvailevaa tai selittävää puheenvuoroa. Fitzgerald ja Leudar (2014) ovat puolestaan selventäneet semanttisesti tyhjien puheenvuorojen käyttöä, jotka ilmentävät aktiivista kuuntelua. Niiden tehtävä voi vaihdella prosodian, ajoituksen ja foneettisen variaation mukaan, jolloin niiden ilmaisemat funktiot voivat liittyä esimerkiksi asiakkaan rohkaisemiseen, ymmärryksen tai empatian ilmaisuun tai oman puheenvuoron ennakointiin. Ei-semanttisilla ilmaisuilla terapeutit ohjaavat puhesekvenssiä oman harkintansa mukaan parhaaksi katsomaansa suuntaan.