Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää poliitikkojen sukupuolen representaatioita mediajulkaisuissa, tarkastella representaatioiden mahdollista ongelmallisuutta sekä ottaa kantaa sukupuolten väliseen tasa-arvokysymykseen. Etsin tähän vastauksia tarkastelemalla suomalaisista poliitikoista julkaistuja henkilökuvia, ja tarkastelemalla miesten ja naisten henkilökuvissa havaittavia yhtäläisyyksiä sekä eroavaisuuksia. Tutkimus on feminististä tutkimusta ja sen tavoitteena on valottaa yhteiskunnassamme vallitsevia sukupuolistereotypioita, jotka vaikuttavat sukupuolten välisiin valtasuhteisiin.
Ensimmäinen tutkimuskysymykseni etsi vastausta siihen, kuinka sukupuoli esiintyy henkilökuvissa performatiivisesti ja kuinka kuvaukset sukupuolesta perustuvat heteronormatiiviseen malliin ja oletukseen. Tällä tutkimuskysymyksellä pystyin havaitsemaan sukupuolen alleviivausta, eli sanojen mies ja nainen toistoa. Lisäksi julkaisuista oli havaittavissa täti sanan käyttöä, joka käsitetään naissukupuolelle kuuluvana terminä.
Tutkimuskysymykseen vastatakseni oli myös mielekästä tarkastella toistettiinko miesten henkilökuvissa sanaa mies enemmän kuin naisten henkilökuvissa sanaa nainen. Aineiston analyysista on nähtävissä kuinka miesten sukupuolta alleviivataan toistamalla sanaa mies useasti. Kolme neljästä miesten henkilökuvista sisältää sukupuolen alleviivausta mies sanaa käyttämällä, mutta Matti Vanhasen henkilökuvassa sana toistuu kaikista useimmiten. Vanhasen henkilökuvassa sanaa mies toistetaan jopa seitsemän kertaa. Naisten henkilökuvissa sanaa nainen ei toistettu yhtä paljon kuin miesten henkilökuvissa sanaa mies. Henkilöhaastatteluissa sana esiintyi vain kaksi kertaa, joista toinen esiintyi Anne Bernerin ja toinen Maria Ohisalon henkilökuvassa. Lisäksi Bernerin henkilökuvassa esiintyi sana täti. Sukupuolta alleviivattiin
58
enemmän käyttämällä sukupuolittuneita subjekteja miespoliitikkojen henkilökuvissa, mutta aineiston analyysia tulkittaessa pidemmälle, on selkeää, että naisten sukupuolta alleviivataan toisin keinoin. Käsittelen kuinka naisten sukupuoli esiintyy performatiivisesti tuoden esille aineistosta havaittavaa tytöttelyä, ulkoisten piirteiden kuvailua sekä populaarikulttuurin vertauskuvienkäyttöä.
Sukupuolen performatiivisuutta ja heteronormatiivisuutta on havaittavissa sekä miesten että naisten ulkoisten piirteiden kuvailussa. Aineistoanalyysin perusteella on kuitenkin sukupuolten välillä havaittavissa eroavaisuuksia siinä, kuinka usein ulkonäköä on kommentoitu ja millaisia vertauskuvia henkilöistä on käytetty. Naisten vaatteita, hiuksia ja asusteita kommentoidaan yksityiskohtaisesti ja toistuvasti erityisesti Li Anderssonin ja Emma Karin henkilökuvissa.
Miesten henkilökuvissa ulkoisten piirteiden kommentointia on havaittavissa vain Petteri Orpon ja Jussi Halla-ahon henkilökuvissa. Orpon henkilökuvassa kerrotaan millaiset vaatteet hänellä on päällään, kun taas ahon henkilökuvassa kirjoittaja kuvailee vaatteiden lisäksi Halla-ahon muistuttavan historianopettajaa. Kerrontaa ulkonäöstä ei kuitenkaan kummankaan henkilön kohdalla toisteta ja maininnat vaatteista ovat lyhyitä.
Populaarikulttuurin vertauskuvien käyttö on tapa alleviivata henkilön sukupuolta. Esimerkiksi Li Anderssonin henkilökuvassa hänen kerrotaan muistuttavan Peppi Pitkätossua. Kirjoittaja mainitsee itse tytöttelevänsä Andersonia vertaamalla häntä Pitkätossuun. Kirjoittaja lisää kuinka Anderssonista ”ei saa Lucia-neitoa tekemälläkään”. Vertaamalla Andersonia Pitkätossuun ja Lucia-neitoon, asettaa hän Anderssonin naisihanteen spektrille, jonka toisessa ääripäässä on kapinallinen Peppi Pitkätossu ja toisessa siveellinen Lucia. Näin kirjoittaja ilmaisee mielipiteensä Andersonista sekä osallistuu naisihanteen ylläpitoon.
Yksi tutkimuskysymyksistäni keskittyi havaitsemaan kuinka hoiva ilmenee henkilökuvissa.
Hoiva käsitetään vahvasti liittyneenä sukupuolirooleihin, maskuliinisuuteen ja feminiinisyyteen sekä sukupuolistereotypioihin ja se toistuu usein normittuneissa stereotyyppisissä sukupuolirooleissa. Tämän vuoksi tutkimuksen kannalta oli syytä tarkastella kuinka hoiva näkyi henkilökuvissa ja ilmenikö hoivaa enemmän miesten kuin naisten
59
henkilökuvissa. Hoiva ilmenee aineistossa monipuolisesti. Hoivaa voidaan havaita puhuttaessa henkilöiden vanhemmista, lapsista sekä puolisoista. Erityisen mielenkiintoista on kuitenkin se, kuinka aineistossa hoiva ilmenee myös sen puutteellisuuteena. Li Anderssonin henkilökuvassa hoiva käsitteenä tuodaan esille sen puuttumisen välityksellä, sillä julkaisu korostaa Anderssonin silloisesta elämäntilanteesta puuttuvia hoivan paikkoja. Julkaisussa kerrotaan kuinka hän ei pystyisi pitämään edes ruukkukasvia hengissä, joka viestii lukijalle hänen epäpätevyydestään hoivan antajana. Tuodessaan esille kuinka Anderssonin henkilökohtaisessa elämässä ei ole lainkaan hoivanpaikkoja, on selkää, että kirjoittaja nojaa luonnollistettuihin käsityksiin naisesta hoivan päätoimisena antajana. Samalla hän rajaa Anderssonin ulkopuolelle tästä mallista ja kuvailee häntä erityisenä ja normista poikkeavana.
Toisten henkilöiden kohdalla hoiva ilmeni useimmiten puhuttaessa lapsista niin miesten kuin naisten henkilökuvissa. Kuitenkin tavoissa, joilla lapsiin keskittyvä hoiva esiintyi, voidaan havaita merkittäviä eroja. Esimerkiksi Emma Karin henkilökuvassa käsitellään, kuinka hänen on tullut jollain tapaa irrottaa äiti-identiteetti itsestään osoittaakseen pätevyytensä työelämässä.
Kun taas Timo Harakan henkilökuvassa kerrotaan, kuinka hän peruutti omatoimisesti perheen yhteisen päätöksen siitä, kuinka hänen oli määrä toimia lasten päätoimisena huoltajana hänen vaimonsa työuransa edetessään. Sekä Harakalla että hänen vaimollansa, oli mahdollisuus edetä työurillaan samanaikaisesti, mutta lasten päätoiminen hoiva jäi siitä huolimatta äidin vastuulle uuden työn lisäksi. Tämä tukee käsitystä siitä, että useimmissa tapauksissa vastuu perheestä ja lapsista huolehtimisesta ovat yhä enemmän naisella. Työn ja perheen yhteensovittamisen tutkiminen olisi merkittävää myös jatkotutkimuksen kannalta. Muiden miesten henkilökuvissa lapset mainittiin vain yksittäisin kerroin eikä perhetilanteista kerrottu enempää. Näissä tapauksissa hoiva esiintyy enemmänkin oletettuna hoivana, sillä emme voi tietää henkilöiden todellista perheen ja hoivan tilannetta vain lyhyen maininnan perusteella. Tässä on huomattava ero esimerkiksi Emma Karin henkilökuvaan, jossa hänen perhetilanteensa toimii lähestulkoon henkilökuvan keskiössä. Karin henkilökuvassa hoiva esiintyy toistuvasti muun muassa kerrottaessa lasten nukkumaan menoajoista, työn ja perheen yhteensovittamisesta sekä Karin puolisosta.
60
Anne Bernerin henkilökuvassa hoiva esiintyy kerrottaessa hänen huolehtivan omista vanhemmistaan heidän sairastuessaan. Hoiva ei aina tarkoita äidin hoivaa vaan voidaan ymmärtää laajasti esimerkiksi lähimmäisen hoivana. Hoiva ja hoivaaminen ovat aina liitoksissa vallan omaamiseen sekä vallalle alistumiseen. Hoiva on liitoksissa yhteiskunnallisesti käsitettyihin normeihin, joissa esimerkiksi hoivaamisesta kieltäytyminen ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää. Li Anderssonin kohdalla hoiva käsitellään rajaamalla hänet hoivan ulkopuolelle. Myös näkymättömän määrittely, näkyvän kautta, on vallankeinon väline.
Mielenkiintoinen havainto feministisen mediatutkimuksen kannalta on kuinka henkilökuvissa keskustellaan kohteiden iästä. Henkilökuville on hyvin tyypillistä, että julkaisusta ilmenee haastateltavan kohteen ikä esiteltäessä kohdetta. Tämä pitää paikkansa myös lähes kaikissa aineiston henkilökuvissa. On huomionarvoista, kuinka Karin ja Anderssonin henkilökuvissa toistetaan heidän nuorta ikäänsä. Nuoren iän toistaminen on keino vähätellä ja luoda toiseutta.
Henkilöiden ikää tuotiin esille kommenteilla kuten ”ei muistuta perinteistä ammattipoliitikkoa” ja ”ensi kesänä hänestä tulee ihan oikea poliitikko”. Molempien, Anderssonin sekä Karin henkilökuvassa, kohteiden teinivuosia käsiteltiin muihin henkilökuviin verraten poikkeuksellisin keinoin. Sekä Karin että Anderssonin henkilökuvissa puhuttiin henkilöiden teinivuosista ja tuotiin esille heidän kapinallisuuttaan muun muassa isäkapinaa. On mielenkiintoista pohtia miksi kirjoittaja on kokenut tämän merkittäväksi tarinan kerronnan ja henkilökuvan kannalta. Tämän välityksellä henkilöihin liitetään käsitys yhä jatkuvasta kapinasta. Lukija voi tulkita tekstistä, kuinka Andersson ja Kari ovat yhä nuoria eivätkä heidän teinikapinansa ole vielä niin kaukana. Tämä tukee käyttämääni sukupuolentutkimuksen teoriaa siitä, kuinka politiikassa menestyäkseen naisen tulee olla jotain erityistä ja räväkkää.
Havainnollistaakseni sukupuolistereotypioita, olen analyysissani etsinyt vastausta viimeiseen tutkimuskysymykseen Noudattavatko henkilökuvat sukupuolistereotyyppisiä malleja?
Seuraavassa osiossa vastaan tähän kysymykseen. Analyysissani olen jaotellut viimeisen kappaleen tulkitsemalla kohteiden henkilökuvia yksittäisesti, mahdollistaakseni sukupuolistereotypioiden havaitsemisen ja kuinka ne välittävät asenteita. Viimeinen tutkimuskysymykseni on mielestäni se keskeisin, sillä sukupuolistereotypiat sisältyvät myös muiden tutkimuskysymysten teemoihin ja toimivat tämän tutkimuksen punaisena lankana.
61
Sukupuolistereotypioita on havaittavissa läpi aineiston. Analyysista on päällimmäisenä havaittavissa kuinka politiikassa toimivia miehiä kuvaillaan päätoimisesti rauhallisina ja luotettavina, kun taas naiset nauravat liian lujaa, kapinoivat ja ovat liian räväköitä. Yhdessäkään naispoliitikon henkilökuvassa ei kerrottu hänen olevan rauhallinen tai luotettava, kun taas miesten henkilökuvissa nämä olivat toistuvia määritteitä. Tuleeko naisten todellisuudessakin olla jotain erityistä tullakseen huomioiduksi ja menestyäkseen johtoasemassa ja mistä tämä johtuu? Naisten kuvaaminen kapinallisina ja heidän aina olevan jotakin ”liikaa” tuo esille yhteiskunnan valta-asetelmia ja käsityksiä maskuliinisesta johtajuudesta. Sanojen kuten luotettava ja rauhallinen käyttäminen miesten henkilökuvissa, välittää normittuneita sukupuolirooleja sekä sukupuolistereotypioita. Niiden kautta vahvistetaan mielikuvaa miehen suuremmasta pätevyydestä johtaja-asemissa ja luodaan kuvaa naisesta liian tunteellisena ja epäpätevänä johtoasemaan.
Voimme siis havaita kuinka politiikassa esiintyviä naisia määritellään yhä sukupuolistereotyyppisin mallein. Aineiston analyysista on huomattavissa kuinka johtaja-asemassa menestyneisiin naisiin liitetään sukupuolittuneita stereotypioita. Havaintoni tukevat vieläkin Kanterin (1977) teoriaa naisten sukupuolistereotyyppisista rooleista työelämässä.
Vaikka Kanterin teoria pohjautuu havaintoihin yritysmaailman organisaatioiden sisällä, on selkeää kuinka samat roolit ovat havaittavissa myös muissa johtoasematehtävissä, kuten politiikassa. Aineistosta on havaittavissa lähes kaikki Kanterin teorian mukaiset roolit naisille.
Ainoastaan sihteerin rooli, eli nainen seksuaalisena objektina, ei ole näkyvä. Emma Kari edustaa äidillistä ja huolehtivaa roolia, sillä hänen henkilökuvassaan esiintyy hoivaa ja äitiyttä eniten. Li Andersson edustaa maskottia, eli nuorta tyttöä, joka täytyy ottaa väkisin mukaan, mutta häntä ei oteta tosissaan. Vaikkakin myös Karin henkilökuvassa käsiteltiin ikää, korosti Anderssonin henkilökuva hänen ikäänsä tytöttelyn keinoin. Henkilökuva korosti hänen tyttöyttänsä, joka on suoraan liitoksissa Kanterin teoriaan. Anne Berner edustaa rautarouvaa, eli naista, joka on ainoana läpäissyt lasikaton, mutta ei ole miellyttävä miehille eikä naisille.
Hänen henkilökuvansa sisältää paljon kerrontaa hänen menestyksestään yrityksen johtajana, joka voidaan tulkita lasikaton läpäisemisenä. Lisäksi hän on henkilökuvien naisista iäkkäin ja julkaisun luoma mielikuva Berneristä ei ole kaikista miellyttävin. Berneristä puhutaan kiireisenä sekä kerrotaan kuinka hän nauraa liian lujaa. Nämä kaikki esille tuodut piirteet
62
tukevat miksi Berner asettuu julkaisun mukaan rautarouvan rooliin. Maria Ohisalo on ainoa ketä on mahdotonta laittaa kyseisiin rooleihin.