Tietoperustan visualisointi – objektiivista

Vaikka tutkimukseni keskittyy nimenomaan tiedon visuaaliseen esittämiseen, pidän kuitenkin tarpeellisena avata myös suunnitelmavisualisointien olemusta tarkastelevaa keskustelua. Tulevaisuuskuvien ja havainnekuvien – niin visuaa-listen kuin verbaavisuaa-listenkin – performatiivisuus ja niiden yhteys maantieteelli-seen mielikuvitukmaantieteelli-seen on tutkimukseni kannalta tärkeä keskustelu. Ajattelen, että visualisoinnit suunnittelussa ovat aina yhdistelmä tiedollisia elementtejä ja tulevaisuutta koskevia näkemyksiä. Näin ollen on hyvä kohdistaa analyyttinen huomio yhtäältä kunkin käsillä olevan visualisoinnin sisältämien tiedollisten omi-naisuuksien ja toisaalta sen sisältämien muiden viestien olemassaoloon.

Suunnitteluun liittyvien karttavisualisointien erilaisia rooleja tarkastellut Ste-fanie Dühr (2015) esittää yhtenä luokittelun vaihtoehtona jaon taustatietoa esittä-viin karttoihin, lopullisiin suunnitelmakarttoihin sekä näiden välissä laadittaesittä-viin suunnitelmavaihtoehtoja havainnollistaviin karttoihin, joiden kommunikatiivinen tehtävä on mahdollistaa vaihtoehtojen välinen puntarointi ja kansalaisten osal-listuminen. Nähdäkseni tällainen sinänsä selkeä, visualisointien tehtävän perus-teella tapahtuva jako kuvastaa osaltaan komprehensiivis-rationaalisen suunnitte-lukäsityksen näkemystä suunnittelusta lineaarisena ja selkeärajaisena prosessina (mm. Forester 1984, Sager 1999, Davoudi 2012). Siihen sisältyy ajatus systemaat-tisesta, riippumattomasta, luotettavasta ja objektiivisesta tietoperustasta, johon valistunut päätöksenteko voi luottavaisesti nojata (esim. Virtanen ym. 2015). Mää-ritelmät ”tietoperustainen julkisen politiikan johtaminen”, ”näyttöperusteinen päätöksenteko” tai ytimekkäästi ”tiedolla johtaminen” (Virtanen ym. 2015) tarjoavat tapoja käsitteellistää tällaista politiikkaprosessien ja tiedon suhdetta.

Näyttöperusteisuuden ajatellaan kuuluvan hyvään hallintotapaan ja sitä pidetään

suomalaisessa hallinnossa tärkeänä toimintaa ohjaavana periaatteena, vaikka soveltamisen tavat saattavat vaihdella eri hallinnonaloilla (Lähteenmäki-Smith

& Kuitunen 2015).

Davoudi (2012) on kiinnittänyt huomiota siihen, miten näyttöön perustuva hallintotapa vakiinnuttaa tarkastelun kohteiksi tietyt indikaattorit. Käytännön vakiinnuttua vaarana on, että indikaattorien merkitystä ei enää problematisoida ja ne muuttuvat faktatiedoksi (matters of facts) sen sijaan, että niitä vielä punnit-taisiin (matters of concern) (Davoudi 2012, s. 437). Myös Hamnett (2001) toteaa, että esimerkiksi urbaanien alueiden taantumisen ja sosiaalisen polarisaation kal-taisten ilmiöiden määrittely vakiintuneiden numeeristen indikaattoreiden avulla ohjaa huomion sivuun niiden taustalla vaikuttavista sosiaalisen oikeudenmukai-suuden ja rakenteellisen epätasa-arvon kysymyksistä. Beauregardia siteeraten Hamnett kutsuu tätä ”objektivistiseksi narratiiviksi” kaupunkien kehityksestä (Hamnett 2001, s. 168; Beauregard 1993, s. 189).

Hyvinvoinnin maantiedettä tutkinut Tomas Hanell (2018, 2019) on tuonut esille, että vakiintuneet indikaattorit eivät ainoastaan auta ymmärtämään yh-teiskunnallisia ilmiöitä, vaan lopulta ohjaavat tavoitteiden asettamista. Hanell tarkasteli väitöstutkimuksessaan lähes kahtasataa aluetta EU:n jäsenvaltioissa, muodostaen kullekin alueelle toimintamahdollisuusteoriaan perustuvan elämän-laatuindeksin (Regional Quality of Life Index, RQLI). Tämän sekä objektiivisia että subjektiivisia muuttujia sisältävän indeksin tulokset antoivat varsin toisen-laisen kuvan eurooppalaisesta elämänlaadun maantieteestä kuin EU:n käyttämät taloudelliseen aluekehitykseen painottuvat arviointi- ja seurantamittarit (Hanell 2018). Hanell problematisoi erityisesti sitä, että aluekehitykseen painottuva arvi-oinnin ja seurannan näkökulma rajaa varteenotettavat politiikkatoimet sellaisiksi, joiden tulokset ovat mitattavissa rahallisesti. Hanell kutsuu tätä ”kvantifikaati-oimperatiiviksi”, jonka myötä määrällinen mittaaminen on muuttunut ”rengistä isännäksi” (Hanell 2019, s. 9).

Hanell, Hamnett ja Davoudi problematisoivat kukin tahollaan määrälliseen mittaamiseen perustuvien indikaattoritarkastelujen vakiintumista pääasiallisek-si, usein ainoakpääasiallisek-si, vartenotettavan tiedon muodoksi. Vakiintunut indikaattorivali-koima jäsentää kaupunkiseutua pitkälti taloudelliseen rationaliteettiin perustuen, aluetalouden, työllisyyden ja kaupungin kilpailukyvyn näkökulmista (mm. Da-voudi 2018, Luukkonen & Sirviö 2019, DaDa-voudi & Brooks 2021). Kitchin ym. (2011, s. 390) kutsuvat tällaisen tiedon kartografista esittämistä ”maiseman epäinhimil-listämiseksi”. Ihmiset muuttuvat väestöksi tai väestöpohjaksi, aikuiset resurssiksi, työvoimaksi, kuluttajiksi ja yhteiskunnan käyttövoimaksi, lapset oppilaspohjaksi.

Asukkaat nähdään tieteellis-hallinnollisessa indikaattoripohjaisessa lähestymis-tavassa yksiulotteisina hallinnan kohteina (Crampton & Elden 2006). Tietoa tuote-taan heistä, ei heille tai heidän kanssaan (ks. myös Brown 2007, Bäcklund 2007).

Näen tässä yhtymäkohdan myös edellä tarkastelemaani keskusteluun tilallisten kuvastojen vakiintumisesta ja niiden performatiivisesta luonteesta.

Vakiintuneeseen ja objektiiviseksi miellettyyn numeeriseen informaatioon pe-rustuva tietopohja vakiinnuttaa tarkastelun kohteeksi tietyt ilmiöt, jättäen toiset huomiotta. Tällaiseen ”suurennuslasiefektiin” liittyy oleellisesti myös näennäi-sen epäpoliittisuuden ongelma, joka tiedon visuaalinäennäi-sen esittäminäennäi-sen yhteydessä helposti myös korostuu. Datavisualisointeja informaatiotieteen näkökulmasta tarkastellut Johanna Drucker kuvailee visualisointeja ”graafisessa muodossa esitetyiksi argumenteiksi” (Drucker 2014, johdantoluvun kuviot 15–16, ei sivu-numerointia). Visuaalisen epistemologian kysymyksiä tarkastellessaan hän on kiinnittänyt huomiota perinteisen tilastografiikan heikkouksiin humanististen ja yhteiskuntatieteiden tarkastelemien ilmiöiden kuvaamisessa. Tällöin ongelmal-liseksi osoittautuu se, miten kuvioiden visuaaliset konventiot pukevat eksaktiin muotoon ilmiöitä, joihin tosiasiassa sisältyy epävarmuutta ja tulkintaa. Esimer-kiksi aidosti suhteellisten ilmiöiden luokittelu, jota visuaalinen pelkistäminen edellyttää, hämärtää ilmiön olemusta (Drucker 2017). Boersma ja Schinkel (2015) sekä Drucker (2017) ovat argumentoineet, että datavisualisaatioiden ja karttojen näennäinen objektiivisuus vahvistaa niiden performatiivisuutta. Kuvat ja graafit lisäävät tekstissä väitetyn vakuuttavuutta ja nostavat esille tiettyjä näkökulmia ikään kuin todisteina esitetyille väitteille. Druckerin mukaan datavisualisointien näennäistä objektiivisuutta vahvistaa vielä se, että tekijyys on niistä häivytetty.

Väitteet ”ruumiillistuvat” kuvioiden muodossa ja muuttuvat aistein havaittaviksi (Boersma & Schinkel 2015, s. 4). Näin ajattelee myös Aalbers (2014a), joka tar-kastelee asiaa valtasuhteiden kautta:

“Like statistics, maps serve to “objectify” and “de-ideologize” the social world. Mapping involves the translation of subjective information into apparently objective information, thereby reducing complexity and simplifying the reproduction of systems of power relations.” (Aalbers 2014a, s. 533)

Epävarmuutta ja oletuksia liittyy myös tulevaisuuden mallintamisen ja skenaario-työskentelyn taustadataan, mutta yleensä vain pieni osuus niistä välittyy loppu-tuloksen visualisointiin (Davoudi 2012). Tiedon suhteellisuutta ja epävarmuutta ilmentäviä visuaalisen esittämisen tapoja on kyllä kehitetty sekä tilastografiikassa (esim. Drucker 2014) että kartografiassa (esim. MacEachren ym. 2005). Erilaisten sumennettua esitystapaa käyttävien karttaesitysten avulla pyritään kuvaamaan todellisen maailman virtaavuutta, dynaamisuutta ja relationaalisuutta (Allmen-dinger & Haughton 2009). Davoudin kritiikki kohdistuu kuitenkin siihen, että esitystavasta huolimatta taustadatan on silti oltava kvantitatiivista tai jollakin tapaa luokiteltua. Hänen mielestään ongelma piilee siinä, että sosiaalisten ja kulttuuristen suhteiden kvantitatiivinen mittaaminen ja kartoittaminen on niin vaikeaa, että suunnittelutyö pääsääntöisesti ohittaa ne (Davoudi 2012).

Toisaalta, kuten esimerkiksi Kyttä ja Kahila (2006), Pavlovskaya (2006), Cope ja Elwood (2009) sekä Moore-Cherry ym. (2015) ovat argumentoineet, esimerkiksi paikkatietoa on opittu soveltamaan myös laadullisessa tutkimuksessa. Paikkatie-doksi on koodattu pehmeää tai kvalitatiivista tietoa, myös osallistavia menetelmiä hyödyntäen, ja karttaan on liitetty tai linkitetty kvalitatiivista aineistoa, kuten valokuvia tai videota. Moore-Cherryä ym. lainaten ”the advances in the visual representations of GIS open up important avenues for qualitative interpreta-tions, stretching the boundaries between what is exclusively quantitative and qualitative” (Moore-Cherry ym. 2015, s. 52).

Mielestäni Davoudin edellä mainittu kritiikki on kuitenkin aiheellista. Vaikka periaatteessa on olemassa mahdollisuuksia hyödyntää subjektiivista, osallistuvin menetelmin tuotettua tietoa, sen käyttöä suunnittelussa saattavat hyvinkin ra-joittaa näyttöperusteisen suunnitteluajattelun tiedon laatua koskevat periaatteet, joiden mukaan tiedon tulisi olla puolueetonta, systemaattisesti tuotettua ja sen luotettavuus jollakin tavalla testattua (Jasanoff 2012, Virtanen ym. 2015; vrt, Nie-menmaa 2002, Staffans 2002, Bäcklund 2007, Leino & Peltomaa 2009, Faehnle ym. 2011, Lehtonen 2013, Häkli ym. 2020). Näyttöä korostavan suunnittelukä-sityksen tietokäytännöt perustuvat pitkälti ajatukselle objektiiviseksi mielletyn tiedon paremmuudesta suhteessa muihin tietämisen lajeihin, joita suunnittelun kontekstissa voisivat olla esimerkiksi kansalaisten arkitieto (Bäcklund 2007, Da-voudi 2012, Lehtonen 2013, Lähteenmäki-Smith & Kuitunen 2015) tai suunnit-telijoiden ammatilliseen kokemukseen perustuva käytännöllinen tieto (Davoudi 2012, Hammersley 2013).

Kirjallisuudessa kriittinen näkökulma kohdistuu ennen kaikkea tietokäytän-töjen taustalla oleviin määrittelyvallan kysymyksiin, sillä valta määritellä oikean-lainen ja tarkoituksenmukainen tieto on myös performatiivista valtaa (vrt. esim.

Forester 1989, Flyvbjerg 1998, Häkli 2002, Davoudi 2006, 2012, 2015; Bäcklund 2007, Rydin 2007, 2020; Lehtonen 2013, Winkler 2018). Se, miten tieto nähdään jonkin ammattikunnan yksinomaisessa hallinnassa olevana pääomana, on yksi osa tätä keskustelua. Tietoon erityisosaamisen valuuttana sisältyy valta määritellä ongelmia ja tarjota niihin ratkaisut (Suomessa esim. Helander 1998, Stenvall 1998, 2000; Puustinen 2006). Professioteoreettisesta näkökulmasta asiaa tarkastellut Sari Puustinen toteaa, että nämä näkökulmat keskittyvät paljolti ammattikun-tien väliseen kilpailuun tai työnjakoon ja yhteistyöhön. Tällöin ammattikunnan asemaan liittyvä valta määritellä ongelmia ja niiden ratkaisuja samalla toimii kei-nona vahvistaa oman ammattikunnan tai toimijajoukon statusta kulloisessakin keskustelussa (Puustinen 2006).

2.2.2 Suunnittelun rationaalisuudet visuaalisten käytäntöjen selittäjinä