Performatiiviset tilalliset kuvastot

Tässä alaluvussa tarkastelen performatiivisuutta kollektiivisten tilallisten kuvas-tojen käsitteellisen näkökulman avulla. Maantieteellisen mielikuvituksen kollek-tiivisuuteen viitataan käsitteellä spatial imaginaries (mm. Watkins 2015), jonka olen tässä kääntänyt tilallisiksi kuvastoiksi. Tilalliset kuvastot ovat kollektiivisia ja jaettuja, mutta niillä on suhde myös yksilölliseen, henkilökohtaiseen maantie-teelliseen mielikuvitukseen. Käsite juontaa juurensa Edward Saidin (1978/2011) Orientalismi-nimiseen postkolonialistisen maantieteen klassikkoteokseen, jossa hän tarkastelee länsimaisen kulttuurin piirissä tuotettuja käsityksiä ”itäisistä”

kulttuureista, kansoista ja maista. Saidilla käsite imaginative geographies, jon-ka Hannu Linkola (2013) on kääntänyt kuvitteellisiksi maantieteiksi, tarkoittaa toistuvien diskursiivisten käytäntöjen tuottamia kollektiivisia käsityksiä. Linkola kuvaa näitä kollektiivisia käsityksiä ”ihmisten ja yhteisöjen miellekartoiksi, joi-den kautta maailma ja sen paikat tulkitaan ja merkityksellistetään” (Linkola 2013, s. 27). Saidin ohella toinen merkittävä kollektiivisia kuvastoja käsittelevä klassikoteos on Benedict Andersonin Kuvitellut yhteisöt (1983/2007). Ander-sonilla kuvitellut yhteisöt (imagined communities) synnyttää vahva mielikuva sosiaalisesta yhteenkuuluvuudesta, joka sitoo joukon toisilleen tuntemattomia ihmisiä ryhmäksi, esimerkiksi kansakunnaksi. Sosiaalisen yhteenkuuluvuuden merkkeinä ja sitä ylläpitävinä käytäntöinä Anderson mainitsee muun muassa erilaiset tavat ja rituaalit. Institutionaaliset rituaalit, kuten väestön tilastointi tai kansalliset kartastot ja niihin liittyvät aluejaot ovat esimerkki tällaisista kansal-lisuutta ylläpitävistä käytännöistä, samoin tiettyjen maisemakuvastojen vakiin-nuttaminen kansallisiksi symboleiksi (Anderson 1983/2007, Linkola 2013, s. 69;

ks. myös Davoudi & Brooks 2021).

Josh Watkinsin (2015) mukaan maantieteellisessä keskustelussa on yleistynyt näkemys, että kuvailevat diskursiiviset käytännöt ovat olemukseltaan performatii-visia, tilallisia kuvastoja tuottavia. Watkinsin kirjallisuuskatsaus keskittyy kielel-lisiin diskursseihin, mutta ajatuksellisesti saman tyyppinen prosessi voi toteutua myös visuaalisten esitysten sisältämän retoriikan avulla tai verbaalisten ja visu-aalisten esitysten yhdessä tuottamana. Tilallisen kuvaston käsitteen tarkoittamat kollektiiviset ja jaetut mielikuvat kietoutuvatkin samalla mielikuvien materiaali-seen kuvittamimateriaali-seen visualisoinnein. Kuten Watkins toteaa, performatiivisuuden käsitteen avulla pääsemme tarkastelemaan, miten materiaaliset käytännöt luovat tilallisia kuvastoja, viestittävät niistä ja osallistuvat niiden muutokseen (Watkins 2015, s. 518). Hannu Linkolaa lainaten:

”Yhteiskunnallisesti sitoutuneen maantiede-disipliinin kannalta yk-sittäisen kuvan rooli kuvastossa onkin lähinnä instrumentaalinen.

Kuvasto tarvitsee kuvamassaa tuekseen ja ollakseen uskottava, mutta varsinainen kuvastollisuus rakentuu osin näiden kuvien ulkopuolella.

Juuri tämä asetelma politisoi kuvaston kuvat, luo ainakin näennäisen epäpoliittisille kuville argumentatiiviset esitys- ja tulkintayhteydet.”

(Linkola 2013, s. 234)

Watkins (2015) on kiinnittänyt huomiota tilallisten kuvastojen ja toiseuden tuotta-misen (othering) yhteyteen. Ihmisten, ihmisryhmien tai paikkojen toiseus syntyy, kun niiden merkitsevänä ominaisuutena nähdään niiden erilaisuus, poikkeavuus tai eksplisiittisesti artikuloitu huonous. Tällainen toiseuden konkretisoitumi-nen tietyille alueille merkitsee samalla niiden leimautumista, stigmatisaatiota (Watkins 2015). Leimautuminen liityy myös yhteiskunnan interventioihin, jotka ilmenevät monenlaisina tuki-, kehittämis-, valvonta- tai seurantatoimina. Pyrki-essään hallitsemaan ei-toivottua tilannetta nämä interventiot itsPyrki-essään sisältävät symbolisen marginalisoivan ulottuvuuden (Wacquant 2007, Wacquant ym. 2014, Junnilainen 2019).

Eriytymiseen liittyykin vahva mielikuvaulottuvuus. Asuinalueen syystä tai toisesta saama huono maine alkaa muokata alueeseen liittyviä mielikuvia sekä ulkopuolisissa että alueen asukkaissa. Alueesta tulee ”huono-osainen” (reputa-tional ghetto, Slater & Anderson 2011, s. 531, 534). Mielikuvaulottuvuuteen liittyy myös asuinalueen merkitys ihmisen identiteetille. Kun laajemman yhteisön tasolla syntyy kollektiivinen, jaettu ymmärrys ”hyvistä” ja ”huonoista” alueista, kysymys

”mistä olet kotoisin?” latautuu monenlaisilla merkityssisällöillä. Wacquant ym.

käyttävät ilmaisua ”blemish of place” (Wacquant ym. 2014, s. 1270) kuvatessaan tilannetta, jossa asuinpaikan huono maine tahraa myös asukkaan. Asukkaat tur-vautuvat erilaisiin selviytymisstrategioihin suhteessa sekä ulkopuoliseen maail-maan että omaail-maan alueeseensa – ääritilanteessa he salaavat osoitteensa, eivät kutsu vieraita kotiinsa, eristävät itsensä naapureistaan, välttelevät kanssakäymistä pai-kallisissa yhteisöissä ja muuttavat alueelta pois tilaisuuden koittaessa (Wacquant 2007, Wacquant ym. 2014). Asuinalueen maine saattaa kiteytyä jopa eräänlaisena yhteiskuntaluokan osoittimena – riippumatta siitä, minkälainen luokkatausta tai identiteetti ihmisellä muutoin on (Junnilainen 2019).

Viitteitä tällaisista leimautumiseen liittyvistä prosesseista Suomessa antavat mm. Anne Ollilan (2008) ja Lotta Junnilaisen (2019) väitöstutkimukset. Ollila (2008) tarkasteli eri puolilla Suomea asuvien nuorten aluetta koskevia asenteita ja oletuksia. Yläasteikäisten nuorten kirjoitelmia ja ryhmäkeskusteluja analysoi-nut Ollila tulkitsi, että nuoret jäsentävät maailmankuvaansa osin julkisuudesta saaduilla paikkasidonnaisilla sosiaalisilla stereotypioilla. Erityisesti itähelsinki-läisten nuorten pelko elämässä epäonnistumisesta näyttäytyi Ollilan tutkimuk-sessa selvästi. Joidenkin nuorten puheissa myös näkyi selviä oletuksia siitä, että

asuinpaikka vaikuttaa ihmiseen, vaikka nuoret tyypillisesti pyrkivät ylläpitämään käsitystä itsestään alueen vaikutuksesta riippumattomana ja aktiivisena toimi-jana. Junnilainen (2019) puolestaan tarkasteli etnografisin menetelmin kahden vuokratalolähiön asukkaiden kokemuksia paitsi oman alueensa yhteisöllisyydestä myös siitä, miten ulkopuolisten käsitykset vaikuttivat heidän käsitykseensä itses-tään ja omasta alueestaan keskenään samanarvoisten ihmisten yhteisönä. Etno-grafisia menetelmiä käytti myös Pekka Tuominen (2020), joka tarkasteli Kontulan asukkaiden tapoja elää oman asuinalueensa stigman kanssa, joka omalla tavallaan vahvisti asukkaiden jakamaa paikkaan kuulumisen tunnetta.

Ollilan (2008), Junnilaisen (2019) ja Tuomisen (2020) tuloksiin verrattuna on mielenkiintoista pohtia Turtiaisen (2020) tutkimusta, jonka kohteena olivat yh-deksäsluokkalaisten nuorten käsitykset hyvinvoinnista ja hyvinvoinnin reuna-ehdoista kolmella sosioekonomiselta rakenteeltaan erityyppisellä asuinalueella 2000-luvun alun Helsingissä. Turtiainen löysi nuorten kuvauksista viitteitä asuin-alueiden alueellisesta erilaistumisesta, mutta nuoret uskoivat omiin vaikutusmah-dollisuuksiinsa kaikilla asuinalueilla. Samoin nuorten käsitykset hyvinvoinnis-ta, hyvästä elämästä ja hyvästä asuinympäristöstä olivat samankaltaisia kaikilla alueilla. Turtiainen toteaa, että nuorten käsitykset hyvinvoinnista ja alueellisesta erilaistumisesta sopivat hyvin vuosituhannen vaihteessa vallineeseen maltilliseen eriytymiseen ja kansainvälisesti vertaillen tasapainoiseen kaupunkirakenteeseen.

Wacquant ym. (2014) toteavat, että alueen stigma liittyy läheisesti köyhyy-teen, etniseen kirjavuuköyhyy-teen, huonoihin asunto-oloihin, rikollisuuteen ja katuvä-kivaltaan, toisin sanoen sellaisiin eksplisiittisesti ”huonoihin” piirteisiin, joihin Watkinskin viittaa. Jossain vaiheessa maine kuitenkin osittain irrottautuu näistä mitattavista seikoista ja alkaa elää itsenäistä, indikaattoreista riippumatonta elä-määnsä (Wacquant ym. 2014). Erityisesti tällainen perusteeton mielikuvaulottu-vuus liittyy rodullisiin tai etnistä taustaa koskeviin mielikuviin. Alueet näyttäyty-vät mielikuvissa ja kertomuksissa lähes poikkeuksetta todellista väestörakennetta

”maahanmuuttajavaltaisempina”, ”mustempina”, ”etnisempinä” tai ”eksoottisem-pina” (Wacquant ym. 2014, s. 1274; Slater & Anderson 2011). Diskurssit korosta-vat kulttuurillisia ja uskonnollisia eroja ja niiden valtakulttuurille muodostamaa uhkaa. Tällaiset painotukset johtavat usein siihen, että asukkaiden sosioekono-minen haavoittuvuus ja siihen liittyvät epätasa-arvoiset rakenteet jäävät sivuun (Wacquant ym. 2014).

Toiseuttavien ja leimaavien tilallisten kuvastojen synnyssä keskeinen rooli on toistuvilla diskursiivisilla käytännöillä, niin verbaalisilla kuin visuaalisillakin (mm. Roivainen 1999, Wacquant 2007, Kearns ym. 2013, Wacquant ym. 2014).

Tarinat ja kerronnallisuus tekevät paikoista eläviä ja ”koettuja”, sillä jaettujen kokemusten pohjalta syntyvät jaetut käsitykset ja niiden synnyttämät mielikuvat voivat toimia saman suuntaisesti kuin omat kokemukset (Craine & Aitken 2009).

Alueet, jotka nousevat esiin kerta toisensa jälkeen teksteissä ja kartoissa, uutisis-sa, sosiaalisessa mediasuutisis-sa, vitseissä tai muissa vastaavisuutisis-sa, muuttuvat paikoiksi

niidenkin mielissä, jotka eivät kenties ole siellä koskaan käyneet. Kyse on spati-aalisuuden intersubjektiivisesta ulottuvuudesta, sosiaalisesti jaetusta tilan koke-misesta. Juuret tälle välittyneen kokemisen käsitteistölle ulottuvat humanistisen maantieteen klassikoihin Edward Relphiin (1976) ja Yi-Fu Tuaniin (1977/2007).

Relphin käsite epäsuora osallisuus (vicarious insideness, Relph 1976, s. 52, kään-nös Tanin 1995, s. 22 mukaan) viittaa toisen käden kokemuksiin, jotka Relphillä merkitsevät erityisesti taiteen tai median välityksellä syntyneitä väkeviä tunne-elämyksiä. Tani (1995) on soveltanut tätä käsitettä tutkiessaan Helsinki-elokuvien mielenmaisemia. Tanin mielenmaisema sisältää yhtä lailla aistien välittämiä ja metaforisia maisemia, sekä oman arkielämän kautta syntyneitä käsityksiä pai-koista että intersubjektiivisia paikkoihin liitettyjä mielikuvia. Mielenmaisema voi olla myös fiktion tai mielikuvituksen luoma: ”Elokuva voi muodostaa elävän kä-sityksen paikasta, joka fyysisesti on katsojalle vieras tai jopa pelkän fantasian luoma” (Tani 1995, s. 22, 33).

Tällöin se, missä valossa alueet esitetään, minkälaisia representaatioita niis-tä tuotetaan, ohjaa lopulta siniis-tä, miten alue koetaan tai siellä käytniis-täydyniis-tään, kun sinne lopulta mennään. Tani (2002) on tarkastellut sitä, miten Kallion 1990-luvun katuprostituution mediajulkisuus lisäsi sekä asiakkaiden että uteliaiden turistien määrää öisessä Kalliossa. Tanin haastattelemien paikallisten asukkaiden mielestä representaatio kaupunginosasta prostituoitujen alueena vaikutti ulkopuolisten käytökseen kaikkia alueen (naispuolisia) asukkaita kohtaan, riippumatta siitä pi-tivätkö ulkopuoliset kadulla kulkevia naisia prostituoituina. Ennakkokäsitykset näyttivät siten vaikuttavan vierailijoiden tapaan toimia paikassa, tai ainakin ne vaikuttivat siihen, miten asukkaat itse tilanteen kokivat ja tulkitsivat (ks. myös Tani 1995, s. 90). Kuten Tuan (1977, s. 18) huomauttaa, asukas itse voi katsoa omaa alueettaan yhtä aikaa sisältä ja ulkoa, ja joskus etäisyys – ajallinen, paikal-linen, tai intersubjektiivisesti tuotettu – saattaa lisätä tutun paikan kokemukseen uudenlaista terävyyttä. Myös Bäcklund (2007) on kiinnittänyt huomiota siihen, miten mediavälitteiset intersubjektiiviset tulkinnat muuttuvat osaksi yhteistä, objektiiviseksi miellettyä todellisuutta (Bäcklund 2007, s. 55).

Erityisesti kartografiseen esittämiseen liittyy vahva performatiivinen potenti-aali myötävaikuttaa leimaavien tilallisten kuvastojen syntyyn. Kun kartta sisältää informaatiota, jolla on yhteys omiin tai jaettuihin kokemuksiimme, tulkitsemme kartan viestin näistä lähtökohdista (esim. Pickles 1991/2011). Tai toisin päin, kat-somalla karttaa tai muuta alueen ominaisuuksia havainnollistavaa visuaalista esi-tystä me samalla osallistumme visualisoinnin todellisuuteen ja meille syntyy abst-raktin tietämisen ohella myös kokemuksellista tietoa (Aitken & Crane 1997/2005, myös Granö 2013). Tässä suhteessa mielenkiintoista käsitteellistä voimistelua tar-joavat kartografiset visualisoinnit, jolla ei ole suhdetta todelliseen materiaaliseen maailmaan muutoin kuin esineinä. Esimerkkejä tällaisista visualisoinneista löy-tyy kirjallisuudesta, elokuvista ja TV-sarjoista sekä virtuaalipeleistä (Cartwright 2010, Vaughan 2010). Vastaavasti todellisten karttakirjojen perusteella on luotu

narratiivisia maailmoita, kuten teki esimerkiksi Buchroithnerin tarkastelema 1800-luvulla seikkailukirjojaan kirjoittanut Karl May (Buchroithner 2010). Nämä esimerkit kuvaavat omalla tavallaan sitä, miten ihmismieli kykenee visuaalisen representaation pohjalta rakentamaan elävän ja todentuntuisen mielikuvan pai-kasta, olipa kyseessä kuvitteellinen maailma tai todellinen paikka, johon henki-löllä ei ole muuta kosketusta kuin käsillä oleva kuvallinen esitys.

Ajattelen tilastollisen tai paikkatietomenetelmin tuotetun tiedon tulkinnassa piilevän vaarana sen, että tilastolliset tunnusluvut konkretisoituvat paikkojen ja niissä asuvien ihmisten ominaisuuksiksi. Keskiarvoista tai muista tilastollisista tunnusluvuista johdetaan eräänlainen ”normaalitaso”, johon todellisia alueita suh-teutetaan ja verrataan. Näin voidaan tunnistaa esimerkiksi ”keskimääräistä hei-kompia”, ”keskimääräistä vauraampia” tai ”keskimääräistä koulutetumpia” alueita (ks. myös Crampton 2010). Kartografisen esittämisen kautta tila jäsentyy tietyllä tavalla rajautuneiksi alueiksi. Samalla näkyväksi tulevat alueiden väliset suhteet ja tämä mahdollistaa alueiden välisen vertailun (mm. Gregory 1994, Kosonen 2000, Crampton 2003/2011, 2010). Kartografisen retoriikan avulla voidaan tehdä ero

”meihin” ja ”muihin” (Kosonen 2000, s. 32). Myös Paasi (2002) on tarkastellut kartografisten käytäntöjen taipumusta rajata ja samalla erottaa alueita toisistaan.

Hän toteaa näitä visuaalisia konventioita käytetyn paljon kansallisvaltioiden, kan-sallisen identiteetin ja nationalistisen territoriaalisuuden kuvaamiseen. Nähdäk-seni samanlainen rajaava – sisällyttävä ja poissulkeva – diskurssi voi toteutua kaupunkiseudun tai kaupungin kartografisessa esittämisessä.

Aloitin analyyttisen viitekehykseni rakentamisen tarkastelemalla visualisoin-nin vastaanottoon ja tulkintaan vaikuttavia seikkoja. Tässä alaluvussa olen poh-tinut yksilöllisen tulkinnan ja kollektiivisten tulkintojen kysymyksiä, hyödyntäen performatiivisuutta ja tilallisia kuvastoja käsittelevää keskustelua. Tutkimuskir-jallisuudessa varsinkin performatiivisuuden käsitettä on lähestytty monista eri näkökulmista. Tilallisten kuvastojen käsitteen avulla on lähestytty maantieteelli-sen mielikuvitukmaantieteelli-sen kollektiivisuutta, diskursiivisten käytäntöjen toisteisuudesta ja vakiintumisesta kumpuavaa performatiivisuutta. Nämä kollektiiviset tilalliset kuvastot (spatial imaginaries) ovat jaettuja mielikuvia, jotka toistuvat verbaalisis-sa ja visuaalisisverbaalisis-sa diskursseisverbaalisis-sa, ja siten vakiinnuttavat ja ylläpitävät mielikuvia.

Kollektiivisia kuvastoja ilmentävien yksittäisten visuaalisten lausumien performa-tiivisuus voi olla intentionaalista tai tahatonta, voimakasta tai epävarmaa, mutta se on useiden eri toimijoiden yhteisvaikutuksesta syntyvää ja jaettuihin merkityk-siin perustuvaa. Seuraavaksi tarkastelen visuaalista esittämistä suunnittelun tie-tokäytäntönä. Performatiivisuus näyttäytyy tällöin myös politiikkaprosessiin sekä institutionaaliseen toimintaympäristöön ja ammatilliseen kulttuuriin liittyvänä seikkana.

2.2 Visuaalinen esittäminen ja suunnittelun