Alueellinen eriytyminen visuaalisen esittämisen kohteena

Alueellisen eriytymisen käsitteellä tarkoitetaan alueiden, esimerkiksi kaupungin-osien, välisiä väestörakenteellisia eroja. Eriytymistutkimuksen alkuaskeleet ajoi-tetaan yleensä 1800-luvulle, jolloin teollistumisen ja kaupungistumisen prosessit etenivät harppauksin kaikkialla länsimaissa (mm. Bernelius 2013, Wacquant ym.

2014, Stjernberg 2019; myös Juntto 1990). Euroopassa käynnistettiin väestölas-kentoja ja koottiin tietoa sosiaalisten ongelmien esiintymisestä (Crampton 2011).

Teollistuvan Euroopan suurkaupunkien ongelmista, kuten korkeasta lapsikuollei-suudesta, puutteellisista asumisoloista, heikkoon ravitsemukseen liittyvistä kan-santaudeista sekä rikollisuudesta, tuotettiin tilastotietoa kuvaten niiden alueellista esiintymistä ja keskittymistä tietyille alueille (Crampton 2011).

Väestön elinoloja koskeva tiedonintressi liitetään tutkimuskirjallisuudes-sa yleensä kehittyvän julkisen hallinnon tiedontarpeisiin (mm. Alastalo 2011, Crampton 2011). Kuitenkin 1800-luvulla väestöryhmien elinolojen (alueellisia) eroja tarkastelleiden varhaisten selvitysten joukossa oli myös vaikutusvaltaisia kirjoituksia, joiden taustalla oli varakkaita yksityishenkilöitä. Esimerkiksi nuori Friedrich Engels, jonka tekstiilitehtailijaisä oli lähettänyt Manchesteriin oppi-maan ajanmukaista teollisuustoimintaa, julkaisi vuonna 1845 kirjoituksensa The Condition of the Working Class in England (Engels 1845/1975, ks. myös Slater 2013). Suomen suuriruhtinaskunnassa ”työväen asuntokysymyksestä” kirjoitti 1850-luvulla Sakari Topelius saatuaan Helsingin rouvasväen yhdistykseltä tila-uksen selvittää köyhien asunto-oloja (Topelius 1858, 1859; Juntto 1990).

Visuaalisen esittämisen näkökulmasta varsin kiinnostava esimerkki on eng-lantilaisen liikemiehen, paikallispoliitikon ja sosiaalisen elämän tutkijan (social investigator), Charles Boothin vuosina 1886–1903 kokoama moniosainen teos-sarja Inquiry into the Life and Labour of the People in London (mm. Booth 1893, Orford ym. 2002). Teosten pohjaksi kerätty aineisto sisälsi erilaisten laskentojen ja muistiinpanojen lisäksi runsaan ja yksityiskohtaisen kartta-aineiston, jossa valta-osa tuon ajan Lontoon kortteleista oli luokiteltu väestön toimeentulon perusteella

(ks. esimerkiksi London School of Economicsin ylläpitämä verkkosivusto Charles Booth’s London, poverty maps and police notebooks https://booth.lse.ac.uk/).

Boothin kartoitusten kaltaisia social survey -tyyppisiä selvityksiä toteutettiin myös muualla Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa, ja yhteistä näille oli pyrkimys perustella sosiaalisten uudistusten tarvetta (Owens 2012). Tom Slater (2013) mai-nitsee 1800- ja 1900-lukujen vaihteen molemmin puolin vallinneen keskiluokkai-sen huolen kaupunkien työläisväestön keskittymisestä ja segregoitumisesta. Slate-rin mukaan julkinen keskustelu heijasteli osittain yleistä hämmennystä modernin teollisuuskaupungin räjähdysmäisestä kasvusta ja perinteisen elämäntavan muu-toksesta. Samalla siihen liittyi pelko työväenliikkeen vallankumouksellisista pyr-kimyksistä ja vakiintuneen sosiaalisen järjestyksen järkkymisestä (Slater 2013, myös Wacquant ym. 2014). Myös Suomessa sekä kartoitusten että niitä seurannei-den sosiaalisten uudistusten toteuttamiseen vaikuttivat osaltaan työväenliikkeen järjestäytyminen ja sen kannatuksen voimistuminen (Juntto 1990, Nurmi 2010).

Tieteellisen eriytymistutkimuksen synty liitetään kirjallisuudessa yleensä niin sanotun Chicagon koulukunnan toimintaan. Chicagon yliopiston sosiologian alan koulukunta loi kaupunkisosiologian tutkimukselle pohjan 1900-luvun alun vuo-sikymmeninä. Koulukunnan keulakuvana tunnetaan journalisti-tutkija Robert Park, joka yhdessä kollegansa Ernest Burgessin ja lukuisten oppilaidensa kanssa havainnoi Chicagon kaupunkirakennetta ja teoretisoi sen kehitystä luonnontie-teistä lainattujen käsitteiden avulla. Park ja Burgess näkivät kaupungin kehityksen eräänlaisena kaupunkirakenteellisena evoluutiona, jossa kukin toiminto pyrkii täyttämään omaa ”ekologista” lokeroaan siellä, missä siihen ovat parhaat edelly-tykset, kilpaillen tilasta ja sijainnista muiden toimintojen kanssa (Park & Burgess 1921, Park ym. 1925/1967, Saunders 2001).

Chicagon koulukunnan piirissä tuotettuja karttavisualisointeja analysoinut Robert Owens (2012) on kiinnittänyt huomiota siihen, miten karttavisualisointien järjestelmällinen tarkastelu kertoo samalla itse koulukunnan ajattelun kehityk-sestä. Kartoituksen ensimmäinen vaihe oli Robert Parkin ja Ernest Burgessin työ, jossa kaupungin rakenne hahmotettiin viiden sisäkkäisen kehän avulla. Mal-lin avulla perusteltiin ajatusta kaupunkiekologisesta sukkessiosta, joka perustui maan taloudelliseen arvoon ja jonka puitteissa eri toiminnot sijoittuivat ja väestö järjestyi yhdyskunniksi (Owens 2012). Yleistävällä kehämallilla ei kuitenkaan pys-tytty huomioimaan paikallisia luonnonoloja tai historian saatossa jo vakiintuneita kaupunkirakenteen tekijöitä, kuten rautatietä tai vanhoja teollisuusalueita. Park ja Burgess ja heidän oppilaansa Vivien Palmer siirtyivätkin kehämalliajattelusta toisen tyyppiseen rakenteelliseen kartoitukseen, joka perustui etnografiseen ja ympäristön havainnointiin. Chicagon alueelta kartoitettiin kaikkiaan 75 paikallis-yhteisöä (local communities). Paikallisyhteisöt tunnistettiin niiden omaleimaisten kulttuuristen ja arkkitehtonisten piirteiden perusteella, mutta usein niiden rajaus noudatteli myös luonnonympäristön tai kaupungin infrastruktuurin asettamia ra-joja. Tätä paikallisyhteisökarttaa käytettiin myöhemmin erilaisten demografisten

tarkastelujen ”pohjakarttana”, jonka avulla esitettiin esimerkiksi etnisten ryhmien alueellista sijaintia tai väestön jakautumista ikä- tai ammattiryhmittäin (Owens 2012, s. 278). Paikallisyhteisökartoituksen myötä Chicagon kaupunkisosiologian alun perin ekologis-ekonominen, jopa deterministinen, tapa selittää kaupunkia täydentyi sosiaaliset suhteet paremmin huomioivalla tavalla ymmärtää ihmisten, yhteisöjen ja kaupunkirakenteen kehitystä (Owens 2012).

Owens on pohtinut Chicagon koulukunnan paikallisyhteisökartoituksen yh-teyttä 1800-luvun lopulla vallinneen social survey -tyyppisen kartoituksen vä-lillä, josta esimerkkinä mainitsin edellä Charles Boothin Lontoon kartoituksen.

Yhteistä näille oli visuaalinen tapa jäsentää ja esittää kaupunki karttojen avulla.

Keskeinen ero liittyi kuitenkin siihen, että 1800-luvun lopun ja vuosisadan vaih-teen sosiaalisen kartoituksen taustalla oli halu kiinnittää huomiota sosiaalisiin epäkohtiin ja perustella sosiaalisia uudistuksia, mutta Chicagon koulukunnan tavoitteita motivoi ajatus kaupungista eräänlaisena elävänä laboratoriona, jonka avulla oli mahdollista koetella teoreettisia kysymyksiä (kuten ajatusta kaupun-kiekologiasta) empiirisesti (Owens 2012).

Chicagon koulukunnan kolmas kartoitusprojekti liittyi vuosina 1920, 1930 ja 1934 toteutettuihin väestölaskentoihin, joita johti Ernest Burgess. Missä aiempien kartoitusten tarkoitus oli tunnistaa ja visualisoida vyöhykkeitä ja paikallisyhtei-söjä, väestölaskentakartoituksen toteutus tapahtui tiiviissä yhteistyössä väestö-laskentaviranomaisen kanssa ja kartoitusten tavoite oli kerätä pohjadataa mah-dollisimman pienillä alueyksiköillä. Owens toteaakin, että väestölaskentakartat jäivät Chicagon koulukunnan piirissä omaksi, jossain määrin irralliseksi työkseen.

Toisaalta niiden esimerkin inspiroimana useat muut kaupungit Yhdysvalloissa alkoivat tuottaa samantyyppisiä väestölaskentatietoihin perustuvia tilastollisia karttoja. Päällisin puolin tarkastellen toteutusta ohjasi eräänlainen yleinen suun-nittelun ja hallinnan tiedonintressi, toisaalta Burgessia saattoi Owensin tulkinnan mukaan motivoida ajatus uudenlaisen empiirisen aineiston tarjoamista tieteelli-sen tutkimuktieteelli-sen mahdollisuuksista (Owens 2012).

Chicagon koulukunnan käyttämät menetelmät vakiinnuttivat asemansa kau-punkisosiologian menetelmävalikoimassa ja levisivät myös Eurooppaan (ks.

Bernelius 2013, Stjernberg 2019). Suomalaisen kaupunkitutkimuksen klassikko Heikki Wariksen Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan poh-joispuolelle (Waris 1932–1934/2016) yhdisti tilastolliseen tutkimukseen myös et-nografista havainnointia. Waris tarkasteli eriytymisen prosessia taustoineen ja seurauksineen, työläisyhteiskunnan väestörakennetta, asuntorakentamista, yh-dyskuntarakenteen kehitystä sekä väestön elinoloja. Hän tarkasteli Pitkänsillan pohjoispuolelle rakentunutta Helsinkiä sekä kokonaisuutena että alueittain (Sil-tasaari, Hakaniemi, Näkki, Lintulahti, Kulmavuori, Harju, Hermanninkaupunki, Toukola, Vanhakaupunki, Koskela). Waris esitti kaupunginosat sijaintikartalla, mutta käsitteli alueittaisia tietoja pääsääntöisesti tekstissä ja taulukoissa. Lisäksi hän hyödynsi jonkin verran tilastografiikkaa ja valokuvia sekä joitakin piirroksia,

joista esimerkkinä hellahuoneen pohjapiirros, ”tyypillisen työläiskodin sisustus”

(Waris 1932–1934/2016, s. 308).

Toisen maailmansodan jälkeen tilastollisten aineistojen ja menetelmien sekä automaattisen tietojenkäsittelyn kehitys avasi uusia mahdollisuuksia tarkastella kaupunkien ja kaupunkiseutujen sosioekonomista rakennetta kvantitatiivisesti.

Shevkyn ja Bellin (1955) sosiaalialueanalyysi oli usean muuttujan tilastollinen faktorianalyysi, jonka tietoaineisto perustui San Franciscon metropolialueen vä-estölaskentatietoihin. Analyysin muuttujat kuvasivat väestön sosioekonomisia ominaisuuksia, perhetilannetta sekä etnistä taustaa ja siihen liittyvää segregoi-tumista. Sosiaalialueanalyysin tavoite oli tarkastella sitä, miten yhteiskunnan mo-dernisaation myötä tapahtuneet talouteen, perherakenteisiin ja kaupungistumi-seen liittyvät muutokset näkyivät alueellisina eroina (Shevky & Bell 1955, ks. myös Hale & Austin 1997). Shevkyn ja Bellin sosiaalialueanalyysi toi siten kaupunkien sosiaalista rakennetta tarkastelevaan keskusteluun laajemmat yhteiskunnalliset muutokset. Heidän sosiaalisen rakenteen kolmijakonsa, joka liittyy väestön so-sioekonomiseen statukseen, perhestatukseen ja etnisyyteen on säilyttänyt ase-mansa ja sitä on erilaisina sovellutuksina käytetty varsin laajasti eriytymisen analyyseissä (Hale & Austin 1997, ks. myös Hamnett 2001). Sosiaalialueanalyysin pohjalta kehittyi 1960–1970 -luvuilla faktoriekologinen tutkimussuuntaus, joka hyödynsi aiempaa suurempia tietoaineistoja ja kehittyneempiä faktorianalyysi-menetelmiä. Myös suomalaisessa maantieteessä uusia tilastollisia menetelmiä hyödynnettiin kaupunkien rakenteellisissa tarkasteluissa (Aario 1951, Siirilä 1968, Sweetser 1973, Andersson 1983).

Paikkatietomenetelmien ja -aineistojen kehitys, joka pääsi vauhtiin 1990-luvulla, tarjosi jälleen uuden työkalun sekä analysoida että visualisoida alueellista eriyty-mistä. Suomessa uudenlainen faktoriekologista perinnettä uudistava työ oli Mari Vaattovaaran (1998) väitöstutkimus, joka tarkasteli pääkaupunkiseudun alueellis-ta erilaistumisalueellis-ta. Vaattovaara hyödynsi Tilastokeskuksen tuotalueellis-tamaa 250 m x 250 m ruutuihin sidottua paikkatietoaineistoa, joka mahdollisti merkittävästi aiempia tilastoaluejakoja tarkemman alueellisen analyysin. Vaattovaaran tarkastelemat muuttujat liittyivät väestön sosioekonomisen statuksen ja perherakenteen lisäksi asuntokannan hallintamuotoon, asunnon kokoon ja asumisväljyyteen (Vaatto-vaara 1998, s. 88).

Tästä kehityksestä, jossa yhteiskunnalliset muutokset, aluerakenteen muu-tokset ja alueellisen tiedon tuottamisen ja esittämisen teknologiset muumuu-tokset yhdistyvät toisiinsa, toimii havainnollisena esimerkkinä Suomen Maantieteelli-sen Seuran toimittama Suomen kartasto. Sen ensimmäiMaantieteelli-sen laitokMaantieteelli-sen ilmestyessä vuonna 1899, ensimmäisenä kansalliskartastona maailmassa, tavoitteena oli ku-vata yhtenäisen kansakunnan asuttamaa omaleimaista aluetta, josta voisi muo-dostua itsenäinen kansallisvaltio (Westerholm & Raento 1999, Moisio 2001). Kuu-dennen laitoksen ilmestyessä sata vuotta myöhemmin aiheiden joukossa oli paitsi valtakunnan alueellista erilaistumista ja muuttoliikettä käsitteleviä artikkeleita ja

teemakarttoja, myös ruututietoon perustuvia teemakarttoja pääkaupunkiseudun sisäisestä eriytymisestä (Siirilä & Vaattovaara 1999, s. 77; myös Bäcklund 1999, s. 151).

Suomalaisessa maantieteellisessä tutkimuksessa on sittemmin yleistynyt kaupunkien sosiaalisen rakenteen ja sen muutoksen analysoiminen paikkatie-toaineistojen avulla. Usein analyysejä on visualisoitu joko teemakarttojen tai ti-lastografiikan avulla. Esimerkiksi Vaattovaaran (1998) tutkimus sisälsi runsaan teemakartta-aineiston, joka kuvasi sekä analyysimenetelmää että analyysin tulok-sia visuaalisesti. Katja Vilkaman (2011) pääkaupunkiseutua tarkastellut tutkimus kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten asukkaiden alueellisesta eriytymi-sestä ja muuttoliikkeestä visualisoi teemakartoin vieraskielisten osuuksia piena-lueilla ja 250 m x 250 m ruuduissa sekä muuttoliikkeen rakennetta jaolla kanta-väestöön ja vieraskielisiin. Karttojen lisäksi työssä oli runsaasti tilastografiikkaa.

Hanna Dhalmann (2011) tarkasteli somalien ja venäläisten asumistoiveita etnisen segregaatiokehityksen valossa. Dhalmannin aineisto muodostui haastatteluista, mutta hän sisällytti työhön teemakartat, jotka kuvasivat mainittujen ryhmien si-joittumista pääkaupunkiseudulla ja heidän osuuttaan väestöstä pienalueittain. Tu-run kaupunkiseudun sosiaalista eriytymistä tutkinut Jarkko Rasinkangas (2013) visualisoi analyysejään pääosin tilastografiikan avulla, mutta esitti myös moni-muuttujamenetelmän tuloksena syntyneet teemakartat, joissa alueet oli luokiteltu sosiaalisiin aluetyyppeihin. Aluetyypit Rasinkangas nimesi kuvailevasti: urbaa-nit asuinkunnat, ikääntyvä keskiluokka, nuoret resurssiperheet, vähäresurssiset asuinkunnat ja reunavyöhykkeen perheet (Rasinkangas 2013, s. 148–149). Visu-alisoinneilla on siten havainnollistettu sekä tutkimusasetelmien taustoja, tutki-muksen analyysin menetelmiä että analyysin tuloksia.

Myös julkishallinnon toimijat, kuten kunnat, kaupungit ja seudulliset toimijat, ovat ryhtyneet tuottamaan entistä tarkempaa tietoa alueellisesta eriytymises-tä. Erilaisten muuttujien alueittaisen tarkastelun helpottamiseksi paikkatietoai-neistoja on myös koottu erilaisiin selainpohjaisiin karttapaveluihin, joista osa on avoimia, osa virkakäyttöön tarkoitettuja (ks. esim. HRI, SeutuRuutu, SeutuData, TRI, Oskari). Säännöllisen toimintaympäristötiedon tuottaminen sekä erillissel-vitykset liittyvät usein strategioiden valmisteluun tai tavoitteiden toteutumisen seurantaan. Erillisselvitysten kohteina ovat olleet esimerkiksi eriytymiskehityk-sen mahdolliset vaikutukset hyvinvointiin ja terveyteen (esim. Mäki 2017) tai turvattomuuden kokemiseen ja rikoksen kohteeksi joutumisen todennäköisyyteen (Kemppainen 2017, Keskinen & Laihinen 2017).

Suomessa 1990-luvun laman jälkeen tapahtuneet taloudelliset ja yhteiskun-nalliset muutokset ovat vaikuttaneet merkittävästi kansalaisten työllisyyteen, toi-meentuloon ja hyvinvointiin. Tuloerot ovat kasvaneet, tiettyjä ammattiryhmiä koskeva pitkäaikaistyöttömyys on jäänyt pysyväksi ilmiöksi, suhteellinen köy-hyys on lisääntynyt ja toimeentulotukimenot kasvaneet (mm. Simpura & Kaup-pinen 2009, Isola ym. 2016; myös Ohisalo ym. 2015). Sosiaalisen liikkuvuuden

väheneminen ja syrjäytymisen ylisukupolvisuus ovat nousseet yhteiskunnalli-sessa keskustelussa huolen aiheiksi (mm. Vauhkonen ym. 2017, Karhula & Sirniö 2019). Tätä kehitystä vasten tarkastellen alueellisen eriytymisen merkitys liittyy pitkälti ajatukseen mahdollisuuksien tasa-arvosta, jonka tulisi toteutua riippu-matta yksilön taustasta tai asuinalueesta (esim. Bernelius 2013, van Aerschot ym.

2016). Niin sanotun aluevaikutuksen (neighbourhood effect) tutkimus on pyrki-nyt selvittämään, voiko huono-osaisuuden kasautumisella olla itsenäistä, yksilön taustasta riippumatonta vaikutusta, joka ilmenisi alueesta johtuvana alisuoriutu-misena elämässä (esim. van Ham & Tammaru 2016).

Kaiken kaikkiaan alueellinen eriytyminen on noussut tärkeäksi tutkimustee-maksi Suomessa 2000-luvulla. Alueellisen eriytymisen tilastollinen ja paikkatie-topohjainen tarkastelu on vakiintunut maantieteen lisäksi monille tieteenaloille ja vahvasti myös julkishallinnon omaan tiedontuotantoon. Hallinnon ja suun-nittelun tietokäytännöt ovat keskeinen tekijä siinä, minkälaisista lähtökohdista eriytymisen hallintaan pyrkiviä suunnittelu- ja politiikkaprosesseja toteutetaan.

Tästä näkökulmasta tieto ja sen visuaalinen esittäminen näyttäytyvät lähtö-kohtaisesti poliittisina.

Eriytymistiedon esittäminen datavisualisoinnein ja teemakartoin tuottaa ku-via alueiden sosiaalisesta rakenteesta ja alueiden välisistä suhteellisista eroista.

Eriytymisen hallinnan kannalta keskeinen kysymys liittyy mielestäni siihen, miten hyvin käytettävissä olevat tietoaineistot, niiden tekninen käsittely, indi-kaattorien valinta ja tulosten esittäminen tosiasiassa voivat kuvata alueita tai niiden välisiä eroja. Tietoisuus esittämiseen liittyvästä määrittelyvallan ulottu-vuudesta tarkoittaa tietoisuutta myös siitä, että teknisinkään karttavisualisointi ei ole neutraali ja viaton, vaan esittää aina kohteensa katsojan, eli visualisoin-nin tekijän määrittelemistä lähtökohdista (Harley 1989/2011, Pickles 1991/2011, Wood 1992, Crampton & Krygier 2006, Propen 2009, Crampton 2010, Kitchin ym. 2011). Eriytymisilmiön visuaaliseen esittämiseen liittyy myös eriytymisto-dellisuutta tuottava ja ylläpitävä puolensa (Slater & Anderson 2011, Kearns ym.

2013, Watkins 2015). Paikkoihin ja asukkaisiin liitetyissä mielikuvissa kiteytyy oma eriytymistodellisuutensa, jonka yhteys siihen, mitä indikaattorien avulla on pyritty mittaamaan, saattaa olla hyvinkin ohut tai ristiriitainen (esim. Wacquant ym. 2014). Näin ollen eriytymistä koskeva indikaattoritieto ja sen visualisointi osallistuvat eriytymisilmiön tuottamiseen ja eriytymiseen liittyvien mielikuvien synnyttämiseen. Olivatpa mielikuvat ”oikeita” tai ”vääriä”, ne ohjaavat ihmisten käyttäytymistä asuinalueilla ja asuinpaikkaa koskevia valintoja, sekä tietoisesti että tiedostamatta (ks. esim. Tani 2002, Boersma & Schinkel 2015). Alueellis-tetuilla visualisoinneilla on siten voima sekä ylläpitää käsityksiä eriytymisto-dellisuudesta että tosiasiallisesti vaikuttaa alueellista eriytymistä synnyttäviin prosesseihin.