Soittajasubjekti soittamisen suuntautuvassa tämänhetkisyydessä

Kokonaisuutta keskeytyksettömästi soitettaessa, esimerkiksi esitys-tilanteessa, liikutaan suuntautuvassa tämänhetkisyydessä (3.2.11), jossa kokemuksen kurottuminen kohti haluttua soittamisen tapaa kannattelee soittajan virettä ja pitää soittamista yllä. Läsnäolo, suun-tautuvaan tämänhetkisyyteen tuleminen, on tässä olennaista: tämän-hetkisyys, läsnä olevaksi pääseminen tekee mahdolliseksi sävellyksen ja soittajan välisen intersubjektiivisen tilan, joka puolestaan voi laa-jentua ja ottaa sisäänsä myös kuulijan (3.5.2). Näin musiikillisen kokemisen jakaminen tulee mahdolliseksi ja kuulija voi päästä laaja-kaistaisella tavalla osalliseksi sävellyksen soivan kuvan muotoutumi-sen prosessiin.

Kontemplatiivisen kokemuksen (Klemola 2004) sekä flow-ilmiön (Czikzentmihalyi 1999; ks. Kenny & Gellrich 2002, 119–120) kuvauk-sissa puhutaan siitä, että henkilö kokee toimivansa tässä ja nyt (3.7.3). Nyt-hetki tuntuu olevan eräänlainen yleisilmaus kaikelle toiminnalle, joka edellyttää henkilön kehomielen läsnäoloa. Sternin käsite suuntautuva tämänhetkisyys on pianistin vireen kuvauksen kohdalla osuvampi: toiminnan keskeinen olemus on sen tulevaan kurottuneisuus ja intentionaalisuus sekä läsnäolon tunne. Kristiinan

Vire

kuvaaman vireen aikakokemus on toisaalta läsnäolon kokemus, mutta samanaikaisesti kokeminen on olennaisesti voimakkaasti tule-vaan suuntautunutta.

Kristiina: [--] Tämä hetki on tavallaan väärä, koska siinähän pitäisi olla juuri siinä hetkessä, joo, mutta pitää olla se intentio koko ajan menossa jonnekin ... [--] (4:4) (TH 4; 14,16)

Pelkkä nyt-hetkeen pysähtyminen romuttaa vireen suuntautuneisuu-den ja kokemuksen virtaavuusuuntautuneisuu-den. Silloin soittajan aikakokemus muut-tuu, murtuu.

Kristiina: … ja siinä on yleensä se, että mä en luota sen musiikin virtaan [--] vaan että siihen tulee se eka … eka semmonen havahtuminen, arkitodellisuuteen. Että [--] … soittamisen aikakäsitys murtuu, ja sitten tulee semmonen todellisuus. (7:6) (TH 8; 48,16)

Nyt-hetkessä soittaja on jo myöhässä.

Kristiina: [--] Koska sä et pysty ajattelemaan sitä mitä sä soitat sillä hetkellä kun sä soitat, koska sä olet auttamattomasti myöhässä silloin. (2:3) (TH 2; 46,15)

Vireessä musiikki tuntuu pystyvän venyttämään suuntautuvaa tämän-hetkisyyttä: kokemuksellinen yksikkö saattaa ulottua eleen, fraasin ja jossakin harjoittelun vaiheessa jopa koko sävellyksen ylitse.

Kristiina: [--] …niin kun mä lähden soittamaan ekaa tahtia, niin se [ajatuksen loppu] on kolmannella [tahdilla]. Että … sinne ekaan [laulaa] [--] asti. Ja sitten siitä samalla lailla, että se on niin kuin niinä [oikean käden oktaavikulkujen muodostamina]

eleinä. Ja sitten se on vähän semmonen muuntuvainen, että sitä pystyy myös … se riippuu että missä vaiheessa harjoittelua on, että välillä voi niin kuin ajatella että kuuntelee sen koko ekan fraasin sinne kadenssiin asti. Että se voi olla se intentio jopa semmonen. Ja joskus se voi olla se koko kappaleen imu.

Soittajasubjekti soittamisen suuntautuvassa tämänhetkisyydessä

Tämänhetkisyyteen tuleminen ei ollut lainkaan mahdollista ilman että Kristiina yhtäältä kykeni ja toisaalta halusi olla psyykkisesti läsnä soit-tamisen tilanteessa, prosessin alaisena soittajasubjektina kokemassa sävellyksen auki keriytymistä. Halutun esityksen kokonaishahmo tun-tui vetävän häntä sävellyksen päätepistettä kohti. Sävellys oli hänen kokemuksessaan ikään kuin yhteen hetkeen tiivistettynä kokonai-suutena, joka avautui lineaariseksi jatkumoksi soittamisen proses-sissa. Tämä tapahtui joka kerran hieman eri tavoin varioituna. Aja-tuksen ulottuvuus oli eri soittokerroilla erimittainen.

Läsnäolon kokemus soittamisen suuntautuvassa tämänhetkisyydessä kiehtoo ja vaivaa Kristiinaa. Hänelle olisi tärkeätä kyetä olemaan koki-jana läsnä hahmottamassaan soittamisen kokonaisuudessa.

Kristiina: [--] Mutta että se on sitä, se on semmoista, että ...

sun koko ... sä rupeat ... joka solulla olemaan siinä läsnä. (TH 3;

13,27)

Läsnäolo hahmottuu siis kuitenkin muuna kuin tunteena siitä, että oltaisiin läsnä ikään kuin tässä ja nyt. Kristiinan toiminta ja kokemus ovat voimakkaasti tulevaan kurottuvia, suuntautuneita.

Kristiina: [--] ... vaan että sä olet ... ikään kuin soittamassa ja sitten menossa johonkin, ja sulla on ... koko ajan suunta. (3:3) (TH 3; 7,16)

Liike on jatkuvaa ja tuntuvissa olevaa eikä pysähdy, vaan virtaa. Soin-nin, äänen, sisään pääseminen pitää yllä Kristiinan vireessä olennais-ta, musiikin ja soittamiseen liittyvän liikkeen virtaavuuden elämystä.

Kristiina: [--] mä ajattelen että se, silloin kun mä soitan tilassa, niin se ääni [--] täyttäisi sen tilan myös mun takaani [--] että mä jään itse sen äänen sisälle. [--] Silloin se ... pysyy se virtaus. Siinä on kauhean olennaista ajatella aina, että se ... ei mene poikki se virtaavuus. (1:1) (TH 1; 27,52)

Soittamisen intersubjektiivisessa tilassa kohtaamisen hetki (Stern 2004, 168, 244; ks. 3.2.11) syntyy, kun soittaessa jokin musiikillinen

Vire

ajatus saa erityisen kiinteän ja tyydyttävän ilmaisun. Semioottisesta on toisin sanoen noussut jotakin merkityksellistä teettisen (3.6.1) läpi symboliseen ja kiteytyy siinä hetkellisesti osuvalta tuntuvaksi, soivaksi signifikaatioksi.

Kristiina: ... No se tuntuu semmoisena rauhana, että, että sulla ei ole ... hätää minnekään, eikä sulla ole koko ajan [--] semmoi-nen olo, että pitäisi soittaa nopeammin tai hitaammin tai yhtään mitään, että kaikki on ... sillä lailla jotenkin just paikal-laan. Että sitten sä voit vaan ... soittaa, että siinä ei tarvitse, sun ei tarvitse ... esittää mitään, eikä tehdä siitä mitään sen kummallisempaa. (5:5) (TH 5; 34,30)

Suuntautuminen hahmottuu vireessä nelitahoisena: Sen yksi muoto on juuri soittamisen ajallinen linjaaminen sävellyksen läpi, toinen taas soittamisen tavan suuntaaminen kohti halutun esityksen mielikuvaa.

Kolmas suuntautuneisuuden ulottuvuus on, että sävellyksen soivat muodot ikään kuin jatkavat matkaansa sävellyksen lävitse edelleen, kuulijan ulottuville⁴¹ ja tämä voi täyttää ne merkityksillä omassa mie-lessään. Neljänneksi pianisti suuntaa soinnin ympäröivän tilan ääriin asti ja on toisaalta samanaikaisesti itse soinnin keskellä, sen ympä-röimänä.

Seuraavassa katkelmassa Kristiina kertoo ensimmäiseksi kokemuk-sestaan, jossa hän pyrkii toisaalta suuntaamaan äänen yleisön suun-taan tilaan, mutta toisaalta tuntee sen ympäröivän itsensä.

Kristiina: Niin silloin se ääni täyttää sen tilan helposti, ilman semmoista että sä joudut soittamaan niin kuin Finlandia-talossa, jonnekin kauimmaiseen nurkkaan, jonne se ääni ei oikeastaan ikinä luonnostaan mene.

Kata: Eli silloin se ääni, sä näytät että se pyörisi, lähtisi yleisöön päin?

Kristiina: Niin se lähtee, mutta [--] mä ajattelen, että se ikään

Vire asennoitumisen tapana

[oikealle, yleisön suuntaan], mutta että se johtuu siitä että me istutaan aina niin, että kansi on auki tuonne, että sen varmaan sen takia hahmottaa näin, eikä koskaan tuonne [vastakkaiseen]

suuntaan. (1:6) (TH 1; 47,00)

Kristiina: Mutta sitten itselle se ääni tuntuu olevan ympärillä, mutta mä yritän aina lähettää sen. (4:2) (TH 4; 13,39)

Vastaava suuntautumisen kaksoisluonne, yhtäältä johonkin voimak-kaasti kohdistuneena ja toisaalta ympäröivänä, tilallisena, on ajan kokemuksessa soittamisen hetkellä. Kokemus ajasta keriytyy yhteen visuaaliseen, näkyvyyteen liittyvän mielikuvan kanssa. Ollaan menos-sa jonnekin, vaikka kokemus on toimenos-saalta olemisesta paikallaan, tässä.

Kristiina: Että siinä täytyy olla se … näkyvyys koko ajan tuonne.

Niin kuin tavallaan sinne, mihin ollaan menossa, vaikka sä olet tässä. Koska sä et pysty ajattelemaan sitä, mitä sä soitat, sillä hetkellä kun sä soitat, koska sä olet auttamattomasti myöhässä silloin. (2:3) (TH 2; 46,15)

Halulla on suunta, jonne pyrkimisen varassa vire pysyy yllä.

Kristiina: Koska et sä voi vaan soittaa, vaan sulla on aina se, että sä haluat jonnekin, ja sinne jonnekin pyrkiä. (3:21) (TH 3;

57,45)

Aika, sointi ja halu näyttäytyvät samanmuotoisina rakenteina: ne kaikki ovat toisaalta koettavissa jonakin, jonka keskellä on mahdol-lista olla ikään kuin kietoutuneena, kun taas toisaalta niissä on voima-kas protentioelementti, eteenpäin suuntautuneisuus ajassa tai tilassa.