Semioottisen metodin soveltuvuus

Olen tässä tutkimuksessa yhdistänyt edellä kuvattuun DA:n viitekehykseen tekstinlukuvälineitä, jotka ovat peräisin ranskalaisesta strukturalistisesta semiotiikasta.

Analysoin keräämääni aineistoa semiootikko Algirdas J. Greimasin teoriasta lainatun (esim.

Greimas 1980; Greimas & Courtés 1982) myyttisen aktanttimallin ja siihen sisältyvien semioottisten käsitteiden avulla. Työssä sovellettavat semioottiset välineet irrotetaan joiltain osin niiden sisältämistä alkuperäisistä oletuksista. Tässä luvussa kerrotaan lyhyesti, miten Greimasin semioottisia välineitä sovelletaan ja miten ne soveltuvat käsillä olevan tutkimuksen viitekehykseen.

Greimasin välineitä on aikaisemmin istutettu hyvinkin erilaisiin ja toisistaan poikkeaviin metodologisiin viitekehyksiin. Greimasin kehittämiä tekstinlukuvälineitä lainaavat tutkijat pitävät tapana todeta, että niitä sovelletaan kyseisessä yhteydessä varsin vapaasti ottamatta mukaan koko Greimasin teoriaa. Tämä toteamus on useimmiten tarpeen jo pelkästään varovaisuussyistä, sillä Greimasin teoria on tunnetusti erittäin laaja ja vaikeatajuinen, ja sen sisältämien metodien "kieliopillisesti oikean" soveltamisen opettelu on jo haaste sinänsä.

Tämä yleisesti käytössä oleva soveltamisperiaate pätee myös tässä työssä: Greimasin kehittelemillä tekstinlukumenetelmillä pyritään tässä työssä toisenlaisiin tavoitteisiin kuin hänen omassa teoriassaan. Niiden tehtävänä on työssäni nostaa Enson (myöhemmin Stora Enson) ja Greenpeacen kirjoituksista esiin teoreettis-metodologisen viitekehykseni värittämiä havaintoja aineistosta ilman, että otettaisiin käyttöön Greimasin koko teoria ja sen sisältämät metafyysiset taustaoletukset tai tavoitteet. Istutan Greimasin kehittelemät analyyttiset käsitteet tutkimuksen teoreettis-metodologiseen viitekehykseen, joka noudattaa edellisessä luvussa esitettyjä oletuksia. Toisin sanoen käytän Greimasin semioottisia välineitä diskurssianalyyttisen työni apuvälineenä.

Työssäni voidaan tehdä analyyttisesti sellainen jako, että semioottisten tekstinlukuvälineiden avulla kiinnitän huomion siihen, miten osapuolten kirjoituksissa tuotetaan eri merkitysrakenteita (kielenkäytön sisällöllinen ulottuvuus), olkoonkin, että teen tätä myös nämä välineet ylittävässä tulkintatyössä. Kielenkäytön sisällöllistä ulottuvuutta analysoidessani huomioni kiinnittyy perusoletuksiin, jotka ovat yleensä niin itsestäänselviä, ettei niiden olemassaoloa välttämättä tiedosteta, mutta niiden kautta selostetaan omaa suhtautumista ympäristönsuojeluun. Tämä osa tulkintaprosessia kertoo etnometodologisesta pyrkimyksestä tunnistaa sosiaalisten tilanteiden itsestäänselviä perusoletuksia ja tulkinta-sääntöjä, joita tutkittavat arkielämässään noudattavat. (Garfinkel 1967; Alasuutari 1994, 64;

2001, 73; Gubrium & Holstein 1997, 7-8.) Yhdistämällä aktanttimallin avulla tehtävä semioottinen analyysi DA:n viitekehykseen laajennan tarkastelua kielenkäytön funktioihin ja seurauksiin ja samalla kielenkäytön poliittiseen ulottuvuuteen. On syytä selventää lyhyesti, mitä Greimasin aktanttimallin soveltaminen työssäni merkitsee tietoteoreettisesti.

Greimasin välineitä sovellettaessa diskurssianalyysissä korostuu etnometodologinen ote (Juhila 1999b, 203), jossa tutkitaan jokapäiväistä elämää "taitoa vaativana suorituksena"

sekä niitä "metodeja", joilla ihmiset tuottavat arkeaan. Se kiinnittää tutkijan huomion niihin taitoihin, joilla ihmiset edistävät ymmärrystä erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. (Silverman 1993, 60; Fairclough 1997, 35.) Tällainen lukutapa Greimasin välineillä edellyttää DA:n viitekehyksessä sitä, että todellisuuden luonteen ei katsota määräytyvän taustalla olevista, ihmisten toimintaan nähden tuonpuoleisista periaatteista, kuten moraalisista, tiedollisista tai kulttuurisista rakenteista (Peräkylä 1990, 144-145). Seuraavaksi tuon esiin kaksi keskeistä tekijää, jotka tekevät eron Greimasin välineiden alkuperäisen soveltamisyhteyden ja niiden tässä tutkimuksessa saaman roolin välillä.

Greimasin teorian taustalla on strukturalistinen traditio, jossa pyrkimyksenä on ollut analysoida tietoisten pintailmiöiden alla vaikuttavaa ja hallitsevaa tiedotonta struktuuria.

Jonkin ylihistoriallisen rakenteen oletetaan vaikuttavan merkittävästi kulloinkin kysymyksessä olevaan kokonaisuuteen tai sen osiin. Kulttuuria tutkittaessa strukturalismissa lähdetään tyypillisesti siitä esioletuksesta, että jokaista kulttuuria vastaa

sille ominainen kollektiivisen alitajunnan rakenne, joka on ensisijainen suhteessa ihmisiin ja heidän ajatteluunsa ja mielipiteisiinsä. (Alasuutari 1989, 108.)

Semiootiikan tutkimusperinteen sisällä Greimasin semiotiikka sijoittuu lingvistiseen eli kielitieteelliseen perinteeseen, jossa kieltä tarkastellaan Ferdinand de Saussuren yleiseen kielitieteeseen perustuen suljettuna ja staattisena systeeminä (Tarasti 1990, 5-13; Silverman 1993, 71-80; Jokinen 1999, 48-49). Greimasin teorian edustaman ranskalaisen strukturalismin mukaan strukturaalisen analyysin tulee olla mahdollisimman pitkälle immanenttia eli kielenkäytön sisäistä analyysiä, jossa tutkittavan ilmiön merkityksen tulee perustua sen omaan, suljettuun systeemiin. Tällaisen suljetun kielen tai tekstin merkitystä ei voi määritellä viittaamalla systeemin ulkopuoliseen todellisuuteen, vaan tutkimus pidetään kielen alueen sisäpuolella: merkkejä määritellään vain suhteessa toisiin merkkeihin.

(Tarasti 1976, 36.) Tämä merkitsee aineiston analyysin kannalta sitä, että lukiessani Enson ja Greenpeacen ympäristökirjoituksia semioottisten välineiden avulla operoin tietyssä määrin tekstin sisällä tarkastellen merkkien suhdetta toisiinsa ja niiden rakentumista tekstissä.

Irrottamalla soveltamani Greimasin välineet niiden alkuperäisestä käyttöyhteydestään tulen irrottaneeksi ne osittain myös yllämainituista perusoletuksistaan. Tässä yhteydessä Greimasin kehittämät semioottiset analyysivälineet istutetaan kielen rakenteen sijasta kielen käyttöä korostavaan diskurssianalyyttiseen viitekehykseen, jossa huomio nostetaan tekstin tasolta diskurssin tasolle ja joka foucaultlaisen konstruktionismin mukaisesti ottaa merkittäväksi kiinnostuksen kohteeksi kielenkäytön avoimuuden ja merkityksenannon joustavuuden ja historiallisuuden. Käytännössä tämä tarkoittaa ylihistoriallisten rakenteiden tutkimisen sijasta merkitysrakenteiden tilannesidonnaisuuden ja historiallisen ulottuvuuden tarkastelua. (Hall 1997, 6, 42-51.) Näin ollen tässä tutkimuksessa ei noudateta edellä mainittua oletusta merkitysten rakentumisesta pelkästään systeemin sisäisesti suhteessa toisiin merkkeihin.

Metodisten välineiden soveltaminen niiden alkuperäisestä käyttötarkoituksesta poikkeavalla tavalla ei ole harvinaista. Sen hyväksyttävyys saa perustelunsa siitä, että teorioiden ja

metodien tulee ennen kaikkea avata uusia näkökulmia todellisuuteen. Tämä tavoite on Greimasin teoreettisia välineitä soveltaessani ensisijainen suhteessa esimerkiksi teoreettiseen oikeaoppisuuteen (ks. Alasuutari 1999, 25).

Mitä Greimasin välineiden irrottaminen alkuperäisestä käyttöyhteydestä sitten merkitsee käytännön tulkintatyössä? Se merkitsee sitä, että analyysi ei pyri samaan tarkkuuteen kuin Greimas olisi tehnyt. Myöskään Greimaslainen yleispätevyyden vaatimus ei päde tässä työssä, vaan semioottisten analyysimenetelmien avulla saatujen tulosten nähdään perustuvan tutkijan tekemiin kontekstisidonnaisiin tulkintoihin (vrt. Jokinen 1999, 45).

Tieteenfilosofisesti ilmaistuna Greimasin teorialle ja sen sisältämälle näkemykselle rakenteesta annetaan tässä tutkimuksessa vain metodinen rooli eikä niistä pyritä rakentamaan ontologista teoriaa todellisuuden perimmäisestä olemuksesta (vrt. Alasuutari 1989, 109).

Huolimatta siitä, että Greimasin välineet ikäänkuin "alistetaan" diskurssianalyyttisen viitekehyksen käyttöön, ne kantavat mukanaan monia käsillä olevan tutkimuksen kannalta hyödyllisiä oletuksia ja ominaisuuksia. Silverman (1993, 75) on C. Wright Millsiin viitaten todennut Proppin ja Greimasin kehittämien strukturalististen tekstinlukumenetelmien voivan merkittävällä tavalla edistää tutkijan "sosiologista mielikuvitusta". Ne ikäänkuin pakottavat tutkijan pitäytymään siinä tärkeässä oletuksessa, että merkitykset eivät koskaan sijaitse yksittäisissä termeissä. Toisaalta ne auttavat tutkijaa näkemään, kuinka narratiivinen struktuuri toimii. Lisäksi ne suuntaavat analyysin väistämättä todellisuuteen, jota teksti kulloinkin tuottaa. Silvermanin mukaan Proppin ja Greimasin kehittämien strukturalististen välineiden hyödyllisyys korostuu ylipäätään tajuttaessa, että suurin osa ihmisten välistä kommunikaatiota – ja siten sosiologista tutkimusaineistoa – esiintyy narratiivisessa muodossa. (sama, 75-76.)

Aineisto ja menetelmät -luvussa esitellään työssä sovellettavat Greimasin semiotiikan välineet. Luvussa keskitytään siihen, miten niiden käyttö hyödyttää tämän tutkimuksen ongelman ratkaisua. Greimasin strukturalistisen semiotiikan laajempi käsittely ei tämän työn puitteissa ole tarkoituksenmukaista.