Konstruktionistinen lähestymistapa

Tässä luvussa luodaan lyhyt katsaus konstruktionistisen ja kielellisen lähestymistavan yleistymiseen ja esiintymiseen yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen kentällä, erityisesti ympäristökiistojen tutkimuksessa. Luvussa ei pyritä käsittelemään kattavasti konstruktionistista otetta soveltaneita ympäristötutkimuksia eikä menemään yksittäisissä tutkimuksissa sovellettavien tutkimusmenetelmien tasolle. Pyrkimyksenä on sen sijaan asemoida tutkimusta aikaisempaan konstruktionistiseen ympäristötutkimukseen sekä johdattaa lukija tässä työssä sovellettavaan kulttuurintutkimuksen lähestymistapaan, joka esitellään tarkemmin seuraavassa luvussa.

Konstruktionismilla on yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen piirissä useimmiten viitattu sellaiseen käsitykseen todellisuudesta, jonka mukaan ympäristöriskit ja –ongelmat ovat muun todellisuuden tapaan sosiaalisesti rakennettuja tai tuotettuja asioita. (Suhonen 1994; Hannigan 1995; Hajer 1995; Kamppinen ym. 1995, 184-185.) Konstruktionistiset vaikutteet ovat tulleet esille monien eri kysymysten uudenlaisina muotoiluina. On pyritty uudella tavalla analysoimaan esimerkiksi riskien sosiologiaa (Beck 1990; Douglas 1992;

2000; Luhmann 1993; Kamppinen ym. 1995), yhteiskunnallista ympäristöliikettä (esim.

Eyerman & Jamison 1991; Lehtinen 1993) ja ympäristöpolitiikkaa (Hajer 1995; Dryzek 1997).

Konstruktionistista lähestymistapaa soveltaneet tutkimukset ovat tuottaneet paljon kiinnostavaa uutta tietoa ympäristöongelmista. On esimerkiksi osoitettu, kuinka yhteiskunnan eri areenoilla käytävillä keskusteluilla on paljon merkitystä siihen, millaiseksi ympäristöongelmat hahmottuvat ihmisten mielissä ja teoissa. Nyky-yhteiskunnan luonteen kannalta erityisen kiinnostava tapa soveltaa konstruktionistista otetta ympäristökysy-myksiin on ollut tutkia ympäristöongelman määrittymistä erilaisissa yhteiskunnallisissa vuorovaikutuskonteksteissa kuten esimerkiksi mediajulkisuudessa (Burgess 1990; Hansen 1991; 1993; Suhonen 1994; Väliverronen 1994b; 1996; Peuhkuri 2004) ja ympäristöpolitiikassa (Hajer 1995; Dryzek 1997). Lähestymistavan kautta on ollut – usein edellä mainitussa yhteydessä – hedelmällistä tutkia myös joidenkin yhteiskunnallisten toimijoiden tai instituutioiden, kuten esimerkiksi tieteen, merkittävää roolia ympäristöongelmien määrittelyssä (Yearley 1991; Väliverronen 1994b; 1996; Peuhkuri 2000; 2004). Ympäristöaiheisen kulutustutkimuksen kentällä konstruktionistisen lähestymistavan avulla on analysoitu kriittisesti oletuksia, joita vihreän kuluttajan käsitteeseen on tapana sisällyttää keskusteltaessa kestävästä kuluttamisesta (Moisander 2001). Ympäristökonfliktien tutkimuksissa on tuotu esiin sitä kuinka erilaiset kulttuuriset tekijät vaikuttavat "konfliktien sietokykyyn". Esimerkiksi joissakin konflikteja sietävissä kulttuureissa kiivaatkaan ympäristökonfliktit eivät välttämättä muodostu yhteiskunnallisiksi ongelmiksi (Hellström 2002, 86-87).

Sosiaalisen konstruktionismin (tai konstruktivismin) laaja-alaisuudesta johtuen (ks. esim.

Heiskala 1994) nimikkeen alle on yhteiskuntatieteissä istutettu ongelmanasettelultaan hyvin monentyyppisiä tutkimuksia. Tämä pätee myös ympäristötutkimukseen. Tämän tutkimuksen kannalta kiinnostava havainto on erityisesti se, että konstruktionistista lähestymistapaa soveltavissa ympäristötutkimuksissa on korostunut näkemys, jonka mukaan yhteiskunnan eri ryhmät pitävät hyvinkin erilaisia asioita yhteiskunnallisina ongelmina. Tämä näkemys johtuu lähestymistavan varhaisista yhteyksistä niin sanottuun 'social problems' -tutkimustraditioon (Spector & Kitsuse 1977). Konstruktionistinen

ajattelutapa ympäristöongelmien yhteydessä on näiden yhteyksien vuoksi usein johtanut etäisyyden ottamiseen ongelmien objektivistisesta määrittelyistä, joiden mukaan ympäristöongelmat ovat objektiivisesti olemassa olevia olosuhteita ja asiantiloja, joiden pitäminen ei-toivottavina on itsestään selvää. Konstruktionistinen käsitys yhteiskunnallisista ongelmista ei kiistä asiantilojen olemassa oloa sinänsä, mutta katsoo, ettei asioiden nimittämistä ongelmiksi voi johtaa näistä asiantiloista itsestään.

Konstruktionistisella lähestymistavalla on pyritty korostamaan ja tuomaan esiin, että ympäristöongelma on monessa suhteessa konstruktio, jota tuotetaan ja ylläpidetään erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa ja käytänteissä ihmisten kommunikaation tuloksena (esim. Haila 2001a, 13).

Kuten edellisessä luvussa todettiin, todellisuuden tulkinnallisuutta korostavaa otetta yhteiskunnallisiin ympäristökiistoihin ja –keskusteluihin soveltaneille tutkijoille on ollut tyypillistä analysoida erilaisten ja usein myös keskenään kilpailevien tulkintatapojen kirjoa:

eri intressejä edustavien toimijoiden ja toimijaryhmien tapa ymmärtää ja määritellä luonto ja kiistanalainen ongelma on erilainen. Pitäytymällä useimmiten kiistan osapuolten esittämien mielipiteiden ja näkemysten tasolla ympäristökysymyksiin liitetyt tulkinnat ja määritelmät on sidottu osapuolten tavoitteellisen toiminnan tasolla edistämiin arvoihin ja intresseihin. Tätä kautta ei päästä tarkastelemaan sitä, mihin yhteisiin puhetapoihin ja kulttuurisiin arvoihin esitetyt näkemykset ja argumentit, myös vastakkaiset, nojautuvat.

Tämän tutkimuksen kannalta toinen tärkeä tekijä liittyy konstruktionistisen tutkimustradition piiristä nousseeseen kiinnostukseen kielen tutkimiseen. Tapa, jolla pyrin tuomaan lisäymmärrystä ympäristökiistoihin, korostaa kielen roolia sosiaalisen todellisuuden rakentumisessa. Kielen käyttöön keskittyvä tutkimus ottaa etäisyyttä toimijoiden näkemyksien, maailmankuvien ja suhtautumistapojen tutkimisesta ja ottaa sen sijaan keskiöön sen, millaisten kielenkäytön keinojen kautta ympäristökysymyksiä on käsitelty ja määritelty. Kielellistä lähestymistapaa soveltavat ympäristötutkijat ovat korostaneet kuinka ympäristö on rajoiltaan epäselvä ja avoin kielellinen konstruktio. He ovat kiinnittäneet huomion 'puheeseen' ympäristöstä kuten esimerkiksi eri ympäristötoimijoiden ja –ryhmien käyttämiin kielellisiin tekniikoihin (esim. suostuttelu- ja

puolustelutekniikat) sekä niihin diskursiivisiin ja symbolisiin resursseihin, joiden kautta ympäristökysymykset tuotetaan puheessa. Tavoitteena on ollut lisätä tietoisuutta niistä moninaisista ja kulloinkin tiettyihin rajallisiin oletuksiin perustuvista puhetavoista, joilla ympäristökysymykset esitetään ja joilla samalla tuotetaan monenlaisia käytännön seurauksia. (esim. Hajer 1995; Myerson & Rydin 1996; Herndl & Brown 1996; Cantrill &

Oravec 1996; Dryzek 1997; Darier 1999; Harré ym. 1999.)

Konstruktionististen ja kielen roolia korostavien tutkimusasetelmien yleistymisestä huolimatta yhteiskunnallisessa ympäristötutkimuksessa on hyödynnetty vielä varsin rajallisesti niitä käsitteellisiä välineitä ja tuoreita aineistonäkökulmia, joita kielen tutkimiseen keskittyvä tutkimustraditio tarjoaa tutkimuskohteiden empiiriseen tarkasteluun.

Ympäristökysymysten kielellisiä, retorisia ja diskursiivisia aspekteja analysoitaessa on esimerkiksi elänyt vahvasti näkemys "ympäristödiskurssin" moniäänisyydestä eli polyfoniasta. Sen mukaan ei ole olemassa yhtä ympäristödiskurssia vaan monia ja juuri tämän moniäänisyyden johdosta ympäristökiistojen ymmärtäminen ja ratkaiseminen hankaloituu. (Herndl & Brown 1996, 4.)

Tämä tutkimus ottaa aineksia joidenkin aikaisempien ympäristökiistojen tutkimusten tapaan sosiaalisen konstruktionismin tutkimustraditiosta, mutta tarkastelukulma on toisenlainen.

Kulttuurintutkimuksesta ammentava näkökulma antaa perusteet oletukselle, jonka mukaan monella tapaa erilaiset ympäristökiistan osapuolet ovat osa jotakin yhteistä kulttuurista arvomaailmaa. Sen vuoksi huomio kiinnittyy tutkittavien mielipiteiden ja näkemyksien sijasta osapuolille yhteiseen kulttuuriseen todellisuuteen, johon päästään käsiksi tutkimalla yksityiskohtaisesti osapuolten kielen käyttöä.