Yritän lopuksi, tosin vain alustavasti ja hapuillen, avata suhdetta promenadin ja unelmoinnin, haaveilun ja mie-tiskelyn välillä. Kuten edellä tuli ilmi, Rousseau toteaa
”Tiet ja polut, joilla on kävellyt kesä-säin ja talvi-ilmoin, vainiot ja kukku-lat, joita on tähynnyt sydän keveänä ja onnellisena, kun tuoreet ajatukset ovat tulleet mieleen, tai jalo näköala, joka on avautunut eteen, ja etenkin hiljaiset tavat, joilla on kulkenut armaan ystävän kanssa, seisahtanut puiden alle, juonut lähteestä – eivät ne enää ole samoja paikkoja, niissä on uutta viehkoutta, ajatukset jäävät niihin iäti pulppuamaan, ystävä käve-lee siellä ikuisesti.”
– John Burroughs, The Exhilarations of the Road (1872)
2/2011 niin & näin 33
Tero Niskanen,Muisti, 2010
”Ensimmäisessä kävelyssä” ohjelmallisesti, että hänen aikomuksenaan on vastedes tallentaa kaikki mietiske-lynsä, jotta niiden kokemukseen voisi palata lukiessa.
Mainittakoon, että Rousseaulla oli kävelyillä mukana pe-likortteja, joiden tyhjälle puolelle hän välittömästi kirjasi mielikuviaan, unelmointejaan.
Promenadi on näin kävelyä, jota luonnehti jouti-laisuus. Filosofian ”alusta lähtien” filosofinen (teoreet-tinen) ajattelu on sidottu joutilaisuuteen, joka on pi-kemmin praxista kuin poiesista. Sitä ei suoriteta, jotta saavutettaisiin tai saataisiin aikaan jotain toista. Siinä ei ole myöskään kyse siitä, että päästäisiin paikasta toiseen. Yhtä vähän se on hyödyllisen työn osasuoritus, kuten kävely auran perässä. Mutta se ei myöskään tähtää kunnon ylläpitämiseen tai terveyden edistämiseen. Juuri tämä puoli kävelystä on vahvasti esillä Suuren Ensyklo-pedian hakusanassa ”Promenade”, jolle annnetaan myös viite ”Exercise”11. Kantin kauneuden muodon luonneh-dinnalla promenadia voitaisiin kuvata ilmaisulla Zweck-mässigkeit ohne Zweck, päämäärällinen ilman päämäärää.
Kävelyt kuuluivat Rousseaun päivärutiineihin. Ne olivat kiinteä ja toistuva osa hänen päivänsä kulkua, me-kanisoitunutta ja automatisoitunutta arkipäivää. Niiden suoritukseen ei erityisesti sisälly harkintaa ja tahdon aktiivisuutta. Starobinski katsookin, että kävely voi saattaa Rousseaun ”hypnoosin kaltaiseen tilaan; hänen ruumiinsa unohtaa itsensä [...] Unelmoinnit ilmenevät sisäisesti vailla tahdon osuutta. Ruumis imaisee itseensä kävelyn rytmin siinä määrin, että reflektion osuus su-pistuu tai katoaa kokonaan, jolloin uneksunnan kuvat alkavat ilmetä kuin ne olisivat spontaaneja, pidäkkeet-tömiä ja vaivattomia.”12 Starobinski lainaa seuraavan kohdan Rousseaun Dialogeista (Rousseau juge de Jean-Jacques, 1782):
”Jean-Jacques on veltto ja laiska kuten kaikki mietiskelyyn taipuvaiset, mutta tämä laiskuus on vain hänen päänsä laiskuutta [...] Omalla tavallaan hän on kuitenkin
aktiivi-nen ja ahkera. Hän ei pysty olemaan täysin jouten; hänen kätensä, hänen jalkansa ja hänen sormiensa on oltava aktii-visia. Hänen ruumiinsa tulee olla liikkeessä, kun hänen päänsä lepää. Tästä hänen rakkautensa kuljeskeluun, käve-lyssä hänen ruumiinsa on liikkeessä, mutta hänen ei tarvitse kuitenkaan ajatella. Unelmoiva ihminen ei ole aktiivinen.
Mielikuvat piirtävät itsensä aivoihin ja yhdistyvät kuten unessa vailla tahdon ponnistusta; annat vain niiden kulkea omia kulkujaan ja nautit passiivisesti tuloksesta.”13
Aivan toista maata on se aktiivisuus, jossa päätetään pysäyttää mielikuvien omat kulut ja pyritään ”identi-fioimaan, määräämään ja järjestämään objektit, jotka täyttävät mielen. Sinä paneudut niihin. Heti kun järkeily ja reflektointi alkavat, meditaatio ei enää ole levollista, ja siitä tulee hyvin työläs toiminnan muoto.”14
Starobinski kärjistääkin näkemyksensä toistuvien ja rutiiniksi tulleiden suoritteiden tärkeydestä Rousseaun elämässä. Lähes automatisoituneet toiminnat ovat suo-tuisia unelmoinnille. Niiden avustuksella ruumis saa
”monotonisen rytmin, joka suo unelmoinnin mieli-kuvien pulputa mieleen. Ruumis on aktiivinen, mutta tämä aktiivisuus koetaan passiivisuutena [...] Ääritapauk-sissa toiminta redusoituu mekaaniseksi liikkeeksi; unel-mointi kytkeytyy [tällöin] lähes automatisoituneeseen elämään.”15
Huolimatta yleisestä materialismin kritiikistään Rousseau liittää Dialogeissaan minää vapauttavan efektin toistuviin ja automatisoituneisiin ruumiinliikkeisiin. Ne vapauttavat mielen siteestä ulkomaailmaan, sen asioihin ja tapahtumiin. Mieli alkaa irtautua praktisesta ennakoi-misesta ja suunnittelusta. Siirtymä ei suinkaan vie kohti teoreettista asennetta ja sen joutilaisuutta. Mielen tyh-jentyneen näyttämön täyttävät satunnaiset ja spontaanit haaveilut, jotka itsessään ovat keveitä ja vapaita. Juuri ne antavat minälle mielihyvää ja olemassaolon tunnetta, jota käytännöllinen toiminta tai teoreettinen tarkastelu – aina vaivalloisina ja keskeneräisinä – eivät voi tarjota.
Viitteet
1 Rousseau 2010, 25.
2 Sama, 19. (Alleviivaus LM)
3 Discours sur l’origine et les fondements de l’inégalité parmi les hommes (1755).
4 Lähde 2009, 80–95.
5 Rousseau 1953, 382.
6 Kunze 1989, 863.
7 Salo 2011. Buffonia siteerattu Salon kir-jeen perusteella (Hist. Nat. Oeuvr. T. iv, 332.)
8 Kunze 1989, 863. Ks. myös karttaa Rousseau 2010, 181.
9 Salo 2011.
10 Sama.
11 Sama.
12 Starobinski 1988, 233.
13 Sama, 233–234.
14 Sama, 234 (jatkoa ed. sitaatille Dialo-geista).
15 Sama, 234 (Starobinskin omaa tekstiä).
Kirjallisuus
Kunze, Christoph, Anmerkungen. Teoksessa Jean-Jacques Rousseau: Die Träumereien des einsamen Spaziergängers. Buchclub Ex Libris, Zürich 1989.
Lähde, Ville, Rousseau’s Natural Man as the Critic of Urbanised Society. Sjutton-hundratal. Nordic Yearbook for Eigh-teenth-Century Studies 2009, 80–95.
Rousseau, Jean-Jacques, The Confessions (Les confessions, 1782). Käänt. J. M. Cohen.
Penguin Books, 1953.
Rousseau, Jean-Jacques, Yksinäisen kulkijan mietteitä (Les rêveries du promeneur solitaire, 1782). Suom. Erkki Salo.
Alkusanat Lauri Mehtonen. Vastapaino, Tampere 2010.
Salo, Erkki, Kirje Lauri Mehtoselle 13.3.2011.
Starobinski, Jean, Jean-Jacques Rousseau. Tran-sparency and Obstruction (Jean-Jacques Rousseau: la transparence et l’obstacle, 1957). Käänt. Arthur Goldhammer. The University of Chicago Press, Chicago 1988.
K
un talven lumi alkaa olla tarpeeksi kan-tavaa lumikengille, kierrän tiluksilla:alas puronuomaan, sillan yli, korkean likusteriaidan syrjää, tontin takapuolelle, missä on vielä vähän ruusupensasaitaa, ja takaisin toista laitaa pitkin, missä on ihan oikeaa ai-taakin, kunnes olen taas talon takaovella. Retki vie vii-tisen minuuttia, enkä oikein tiedä, miksi aina kuljen sen.
Jokusta pudonnutta oksaa lukuun ottamatta se on aina samanlainen. Kesällä en koskaan käy siellä muuten kuin niittämässä takavainiota, mutta silloin keskityn aivan toisiin asioihin.
Jos olisin koira, kusitauot keskeyttäisivät matkante-koani. Olen kyllä harkinnut asiaa mutten koskaan ko-keillut. Ne naapurit. Eikä minulla muutenkaan ole tar-vetta merkata reiviiriäni. Likusteri ja ruusut hoitavat sen homman. Kauan ennen saapumistani näille nurkille joku istutti tontin sivuille ja takarajalle trumpettipuita ja he-voskastanjoita, ja nekin ruikkivat alati puolestani.
Ei ole epäilystäkään että pensaat ja puut ovat inhi-millisten rajojen merkkejä. Kaikille muille niissä eläville ne ovat keskusta eikä reunaa. Se, missä minä astelen rajoilla kulkiessani, on heidän rajamaataan: ei ihan au-tiomaata, mutta paljon epäystävällisempää kuin se voisi olla, jos en ajaisi nurmikkoa.
Menneinä päivinä, kun Lännessä kasvatettiin karjaa, paimennettiin lampaita ja tongittiin multaa, aidanvieriä ei kuljettu jalan. Kukaan ei jaksanut kävellä niin pitkälle, joten satuloitiin hepo ja lähdettiin rajoille ratsain. Jotkut kaverit tekivät sitä koko elämänsä: matkatessaan he kor-vasivat mädäntyneet aidanseipäät ja ruostuneen piikki-langan. Nykyisin he hyppäävät Bronconsa tai Rangerinsa etuistuimelle. Detroitissa se kyllä muistetaan (mikäli te vielä muistatte Detroitin).
Koolla on merkitystä. Jos voit kulkea maasi aidan-vieret jalan, olet olemassaolon mittakaavassa höyhensar-jalainen. American Empire (1942) on klassinen elokuva Teksasin karjalaidunten aidoista, hätkähdyttävä Holly-woodin tunnustus niiden pituudesta. ”Kuinkas isot ti-lukset sinulla on, podner?” ”Kolme Rangerin tankillista.”
”Jaa, pikku läntti sit.”1 Kuinkahan monta tankillista
Chuck Dyke
Aidanviertä kulkiessa
2/2011 niin & näin 35
Valokuva: Temple University
Australian surullisenkuuluisa jäniksenkestävä aita veisi?
Rajojen vartioinnista voidaan puhua missä mittakaa-vassa tahansa. Joskus lumikävelynikin päätyy siihen. Mil-laisia jälkiä löydän? Ovatko peurat vaellelleet tänne asti?
Jos ne ovat, on minun tehtävä asialle jotain ennen kuin lunta tulee lisää. Ankarana talvena peurat voivat kuoria puuntaimen yli metrin korkeudelta. Jäniksenjälkiä? Totta kai, mutta löytyykö yhtään kojootin tai ketun jälkiä?
Kerran löysin tontinkulmalta jäniksenpolun päästä täy-dellisen lumeen kaiverretun haukan, siivet levällään – ja keskeltä pikkuisen verilammikon. Sen jälkeen ei mitään.
Poliisi tuli paikalle liian myöhään jänöä auttaakseen, mutta haukkojenkin pitää syödä.
Rajavartijana olen melko hyväntahtoinen. Keräilen pudonneita oksia tai tuulen toisinaan tuomia muovi-pusseja oksistosta. Lumi peittää joitain asioita, joita nä-kisin kesällä, mutta lehtien puute tuo näkösälleni sen, minkä kesä on piilottanut. Saan nähdä, missä pesii se pu-narinta, joka huusi minulle koko viime kesän.
Toisenlainen partiointi voi olla hyväntahtoista, mutta ei välttämättä. Lähikaupungissa partioidaan enim-mäkseen poliisiautoilla, mutta joissain kaupunginosissa on vielä korttelipoliiseja. Jälkimmäiset alueet ovat turval-lisempia – mutta pidähän varasi sen kausaalisen päättelyn kanssa. Kuten muuallakin, kävely kertoo pienestä mitta-kaavasta. Amerikan imperiumissa ison luokan partiointia tarvitaan muualla, sekä siellä, missä korttelipoliisit eivät kävele, että ennen kaikkea Yhdysvaltain ja Meksikon välisellä raja-aidalla. Se on tuhansien kilometrien päässä lähikaupungistani, ja sitä partioidaan panssariajoneu-voilla, mutta on se silti masentavan lähellä. Jos panssa-riajoneuvot eivät löydä etsimiään huumeita, ne voivat ihan helposti päätyä lähiseutuni kaduille. Kansainvälinen talous operoi valtaisassa mittakaavassa.
Tahdissa. Yritän elää suurimman osan elämääni kävelyn tahdissa. En tietenkään kävele koko aikaa.
Lonkkani ja jalkani ovat liian vanhat ja kolottavat liiaksi kestääkseen paljoakaan asfalttia. Tahtini on Andante mieluummin kuin Presto. Google saa tehdä Prestissimon puolestani. Voin itse asiassa kiittää Googlea siitä, että se antaa minulle tilaa Adagiolle ja Allegro non troppolle.
Aloin pohdiskelemalla lumikenkiä, koska ne kul-kevat mieleisessäni tahdissa. Kokeilepa Prestoa lumiken-gillä – pysyäksesi hiihtäjien tahdissa tai jotain – ja päädyt lumen peittämään Cadenzaan. Toisin sanoen tahti syntyy tehtävän asian ja tarvittavan nopeuden välille. Ei ole sat-tumaa, että englannin kielessä tahti (pace) on pohjim-miltaan kävelemistä.
Tämän päättömän pohdiskelun lopputulos on melkein absurdin ilmeinen. Meiltä loppuu aika (mikä on paljon vakavampaa kuin bensan loppuminen). Mo-nilta ihmisiltä loppuu vesi. Jos jatkamme lisääntymistä samalla, kun tuhoamme viljelysmaata, meiltä loppuu ruoka. Ilmakehältä loppuu tila varastoida kasvihuone-kaasuja, joita syydämme siihen hirmusta vauhtia. Jos jotain pitää lopettaa, niin ainakin tämä jatkuva loppuun asti kiiruhtaminen.
Monet ihmiset näyttävät nykyään uskovan, että me kuljemme hyvinvoinnin aidanviertä ja että meidän on kuljettava yhä lujempaa pysyäksemme hyvinvoinnin ra-joissa. Mutta se on taas meidän raja-aitamme, eikä sillä, kuten tavallista, ole paljoakaan tekemistä muiden olen-tojen elintärkeiden rajojen kanssa. Uskon kuitenkin, että kuljemme sitäkin korkeammalla raja-aidalla. Kenties se ei rajaa mahdollista elämää Maapallolla ja täydellistä sukupuuttoa, mutta sen takana todennäköisesti on ää-rimmäinen kurjuus kaikelle elolliselle, myös itsellemme.
Kaikki juoksentelumme on vienyt meidät tälle rajalle, ja jos haluamme välttää sen, on opittava kävelemään uudelleen. Sen ei tarvitse olla ihan kauheaa. Aivan kuin Google tarjoaa minulle Adagion, voidaan monia asioita, jotka kehitimme globaalia Prestoa vasten, ajatella uusiksi tekemään globaali Andante mahdolliseksi. Mutta ei siitä pääse yli eikä ympäri. Meidän on käveltävä.
Käsikirjoituksesta suomentanut Ville Lähde