2/2011 niin & näin 57
Aukealle tule, ystävä! vaikka nyt vain vähän loistaa Päivä ja ahtaana niin taivas meidät piirittää.
Huiput ei vuorten, ei metsänkään mukaan toiveeni nousseet, Tyhjänä myöskin lepää nyt ilma lauluton vain.
Pilvistä on, kujat nukkuu ja tiet, melkein näyttää minusta, Kuin uponneet oisi nuo lyijyiseen aikaan syvään.
Siltikään ei yritys luonnu uskoa varmaa epäillä Hetkeäkään, päivä on vain vihitty ilolle.
Sillä kovin ilahduttaa se, mitä taivaalta saimme, Vaikka tuo kieltäytyi, vaan silti lopulta sen soi.
Kunpa sellaisen puheen, askeleiden ja huolienkin Arvoinen voitto ois, ja varma, tosi ihanuus.
Silti jo toivon tapahtuvan niin, että kaivattu alkaa, Että kielemmekin nyt jo todella vapautuu
Ja sana löydetty on, sydän auennut myös, juopuneelta Otsalta korkea nyt pohdinta alkunsa saa,
Ja samaan aikaan kun me, taivas puhkeaa kukkaansa myöskin, Eessä katseen avoimen myös avoin loistava on.
Mahtavaa ei ole tahtomamme; eloon kuuluu se silti, Se sopivaa on ja myös riemukasta samalla.
Vaan tuleehan pääskysistäkin, siunauksen tuojista, jotkut Aina jo ennen kesää maahamme. Siis vihitään
Ylhäältä vain hyviä puhuen perusta, jolle talon Ymmärtävä isäntä vieraillensa rakentaa;
Jotta ne kauneinta katsoo ja tuntee, maan runsautta, jotta Kuin sydän toivoo, ja kuin hengen mukaistakin on, Kiitetyt ois pidot, tanssi ja laulu ja Stuttgartin riemu, Siksi me toivein tänään nousemme kummulle siis.
Vain paremman puhukoon meille suopea paiste keväinen, Minkä on kohteliaat vieraat itse kertoneet,
Tai kuten ennen, jos tahdotaan niin, sillä vanha on tapa, Ja useinhan jumalat katsoo meihin hymyten,
Lausunnan siis salvumies katon harjalta tehköön, omamme, Niin hyvin kuin taisimme, tehneet olemme me myös.
Vaan seutu kaunis on, kun kevään juhlapäivänä laaksoon Laskeudutaan, Neckarin kanssa kun nyt alaspäin Nuo lukemattomat puut kaikki, nuo pajut, vihreät metsät Kukkia valkeanaan tuulessa huojuvat vain,
Vaan pilven katveessa rinteellä viinikin siintää ja kasvaa Lämmeten suojissa tuon usvan niin aurinkoisen.
Suomentanut Maria Valkama (alun perin: Friedrich Hölderlin, Gesammelte
Werke. Fischer Taschenbuch Verlag, Frankfurt am Main 2008, 125–126.)
Friedrich Hölderlin
Kulku
maaseudulle
Landauerille
2/2011 niin & näin 59
Yksin seisoin ja Afrikan autiomaille katsoin, Sinne Olympolta kun tulta putoili alas,
Raastava! niin kuten silloin, kun tänne pirstovin sätein Korkeudet ja syvyydet kerran jumal rakensi.
Mutta nyt raikkaanvihreää metsää ei nouse ilman Kaikuviin korkeuksiin, ylväänä runsaudessaan.
Seppeleettä on nyt vuoren pää, purot hilpeät sille Vieraat on, lähteet usein saavuta ei laaksoaan.
Karja mikään ei kuljekaan lähteiden loiskeessa päivin, Metsästä pilkistänyt suopeaa kattoa ei.
Vain totinen lintu istui laulutta pensaiden alla, Kulkijat, haikarat, vain kiireesti lensi ohi.
Silloin en pyytänyt vettä, oi luonto! autiomaassa;
Uskollinen kameli vettäni säilyttihän.
Lehdon laulua, oi! isän tarhoja pyysin, kun toivat Taas kodin mieleeni nuo muuttavat linnut sen maan.
Vaan minulle sanoit: täällä on myös jumalat, pitää valtaa, Mittansa suuri on; vain vaaksat näkee ihminen.
Ja puhe tuo kehotti mua etsimään muutakin vielä, Pohjoiselle navalle laivoissa saavuinkin siis.
Kahlittu siellä elo lumikuorissa nukkui, vuodet Niin monet rautauni päivää odottanut on.
Sillä vain hetken Olympos kietoi tuon maan syleilyynsä Kuin kietoi Pygmalion rakkaimpansa käsineen.
Täällä ei liikuttanut se rintoja auringonpaistein, Kasteessa ei, sateessaan, lempeänä puhunut;
Kummastelin tuota, hölmönä niin kyselin: oi äiti Maa, ajan hukkaatko siis kaikkesi leskenä vain?
Ei mitään luoda, mitään ei rakkaasti hoitaa, ei nähdä Lapsessa itseään taas, sellainen kuolemaa on.
Vaan ehkä kerran vielä sä lämpiät loistossa taivaan, Köyhästä unesta sut se hereille hyväilee;
Niin että, kuin siemenvilja, puhkaiset rautaisen kuoren, Tervehtimään valoa maailma vapautunut käy,
Kaikki nuo säästetyt voimat kevään loistoon syttyy, versoo Viini, ruusut hehkuvat kitsaassa pohjolassa.
Niin puhuin; nyt kotiseudulle Reinin palaan, taas tuulet Nuoruuden mua puhaltaa hellästi kuin aiemmin;
Rintani tempomisen puut, luotetut tuttavat, tyyntää, Jotka on keinuttaneet aiemmin mua syleissään, Ja pyhä vihreys, todistaja maailman elon syvän, Autuaan, virvoittaa tuo, nuoreksi muuttaa mut taas.
Vanheninhan minä jo ja kalpenin pohjolan jäässä, Ja etelän tuli vei hiukseni, poltti ne pois.
Vaan, vaikka kulkija saapuisi viimeisenä päivänänsä Kaukaa ja uupuneena sielunsa pohjaltakin,
Friedrich Hölderlin
Vaeltaja
[Toinen muotoilu]
Kun näkee hän tämän maan, täytyy poskien kukkia vielä Kerran, ja sammuvien silmien loistaa jo myös.
Autuas Reinin laakso! ei kumpua viiniä vailla, Seppelöi tarhat, talot, köynnökset nuo lehvineen, Ja pyhää juomaa on virroilla laivat täynnään, ja saaret, Kaupungit, juopuneet on viineistä, hedelmistään.
Vaan vakavin hymyin yllä lepää vanha Taunus, ja päänsä Tammella seppelöidyn tuo vapaa nyt kumartaa.
Nyt saapuu metsästä hirvi ja pilvestä lankeaa valkeus;
Korkeuksistaan haukka myös katselee ympärilleen.
Vaan alla laaksossa, missä juo lähteestä kukka, levittyy Pieni kylä viihtyen nurmelle kuin lepäämään.
Hiljaista on. Kaukaa kuuluu toimekas mylly, vaan kellot Iltaisen rauhan pian kuuluttavat saapuvan.
Kauniisti soi taas viikatteen suihke ja maamiehen ääni, Tuo härkineen palaten mieluusti määrää kulun, Kauniisti laulaa myös äiti nurmella lapselle; kyllin Nähneenä tuo nukahtaa; mutta pilvet punertaa, Ja järven välkkyvän rannalta lehto kun portin avoimen Varjoaa vihreään, ja kultaiset leikkii säteet,
Silloin syleilee mua talo ja hämy salainen tarhan, Kasvien kanssa isä siellä kasvatti minut;
Missä vapaana kuin siivekkäät lehvissä ilmaviss’ leikin, Tai sineen uskolliseen latvoista lehdon myös näin.
Sä ikiuskollinen olet myös pakolaiselle vielä, Taivas yllä kotimaan; kuin ennen, luoksesi tuot.
Persikat mulle kukoistaa, kukat ihmettää; korkeat on Melkein kuin puut, ruusut nuo pensaissa loisteliaat.
Raskaaksi tummista marjoista käynyt on kirsikkapuuni, Poimivaa kättäkin päin itse oksat kurottuu.
Myös minut vie kuten ennen vapaaseen lehvästöön metsän Tarhasta polkuni, tai varteen puron, missä myös Ennen olin iloin muistaen mainetta purjehtijoiden Kauas katsovien; niin teistä kerrottu on, Valtiaat! että meret, erämaat minun kulkea täytyi,
Kun isä, äitikin mua, voi! suotta etsivät vain.
Missä he on? olet hiljaa ja epäröit? kodin turva!
Itsekin niin epäröin! kun lähenin, laskin myös Askeleet pyhiinvaeltajan lailla ja seisahduin. Kulje Vain sisään, ilmoita: täällä vieras, poikanne on, Jotta avaa he sylinsä ja suo mulle siunauksen, jotta Oon pyhitetty ja taas kynnys mulle suotu on!
Aavistan kuitenkin: pyhään vierauteen luotani myös he Kääntyneet on, takaisin rakkautensa ei palaa.
Äiti, isä? tai jos ystävät vielä elää, heillä toiset Onnensa on, omani eivät ole he enää.
Voin palata, kuin ennen, ja nimet rakkauden huutaa, Käskeä myös sydäntä lyömään, kuin ennen se löi, Vastaisi hiljaisuus vain. Sitoo niin ja erottaa myös aika Paljon, jo kuollut olen heille, he mulle myös on.
Niin olen yksin. Vaan pilvien yllä sinä, isänmaani, Suuri isä, eetteri! myös valo ja sinä, maa!
Ainoina rakkaasti hallitsette, jumalamme ikuiset Kanssanne milloinkaan ei liittoni raueta voi.
Polveudun teistä ja kanssanne kulkenut oon, te iloiset, Ja kokeneempana myös teidät kutsun takaisin.
Siksi ojentakaa ääriään myöten viinillä Reinin Vuorien lämpimien täytetty malja jo nyt!
Niin jumalille juon ensin ja muistolle sankarienkin, Purjehtijoille ja myös teille, te uskotuimmat!
Ystäville, suvulle! huolet, kärsimykset unohdan nyt, Huomenna myös, ja pian luona kotoisten olen.
Suomentanut Maria Valkama
(alun perin: Friedrich Hölderlin, Gesammelte Werke. Fischer Taschenbuch Verlag, Frankfurt am Main 2008, 122–125.)
2/2011 niin & näin 61
K
äytyään laittomaan kaksintaisteluun, tie-tysti kauniin neidon vuoksi, joutui ali-luutnantti Xavier de Maistre oikeuden eteen. Hänet tuomittiin oikeudettomasti arestiin kotiinsa neljäksikymmeneksikah-deksi päiväksi – tai näin meille kerrotaan. Vaipumatta epätoivoon hän päätti lähteä mullistavalle vaellusretkelle ja kehittää uudenlaisia matkustamisen muotoja, jotka tarjoavat ”varman apukeinon tylsyyttä vastaan sekä lievi-tystä tuskiin” (7). Hän päätti vaeltaa huoneensa ympäri neljässäkymmenessäkahdessa päivässä.Toisin kuin voisi olettaa, Matka huoneeni ympäri ei ole mielikuvitusmatkojen ylistyslaulu. Xavier de Maistre ei käytä karsseripäiviään lentämällä mielen siivin toisiin maihin, vaan hän vaeltaa sitkeästi oman huoneensa ja sen synnyttämien mielteiden perässä kiskoen kuritonta mie-likuvitustaan takaisin polulle kuin raisua ratsua. Harha-askeleitta tämä matka ei tietenkään onnistu, ja kreivi kohteleekin omia aikomuksiaan vähintään yhtä ilkiku-risesti kuin lukijoitaan. Kuten kirjan takakansitekstissä todetaan, de Maistren teokset jatkoivat muun muassa Swiftin viitoittamaa ironisten ja parodisten matkakir-jojen perinnettä.
Etenkin tässä kokoelman ensimmäisessä teoksessa tu-levat esiin myös monet muut valistuksen ja romantiikan yhteiset teemat, jotka de Maistre jakaa mm. Jean-Jacques Rousseaun kanssa. (Ilmestyypä jälkimmäinen kirjan si-vuillekin valepuvussa chamberylaisena paimenpoikana.) Teoksessa Matka huoneeni ympäri de Maistre on vankina, Öinen tutkimusmatka huoneessani on taas kodittoman maanpakolaisen kynästä. Kuten Rousseaulle, nämä mo-lemmat ruumiin tai sielun vankilat osoittautuvat kui-tenkin erakkolaksi, turvapaikaksi yhteiskunnan paineilta.
Matkaajan huoneen seinien tuolla puolen on ritu-aalien ja teeskentelyn maailma, joukon maailma, jossa itsestään vieraantunut ja itsensä tarkoituksellisesti rikki repäissyt ihminen joutuu vaeltamaan muiden valeineh-mojen joukossa (20). Ja aivan kuin Rousseaulla, on de Maistrellakin ensimmäisessä teoksessa uskollisena kump-paninaan koira ja palvelija, jotka ovat molemmat ai-touden ja rehellisyyden kuvia. Romanttinen halu seurata esikuvien jälkiä paistaa läpi kirjan sivuilta. Oppi-isänsä
sanankäänteitä mukaillen de Maistre tuskailee paluuta yhteiskuntaan yksityisyydestään:
”Tänään siis vapaudun tai pikemminkin palaan kahleisiini!
Tehtävien ies asetetaan uudelleen kaulaani, en ota enää askeltakaan ilman että vastuu ja sopivaisuussäännöt paina-vat sitä.” (85)
Näiden romanttisten toposten lisäksi taustalla häilyvät sodan varjot ja Ranskan vallankumouksen kauhut. Teok-sessa Matka huoneeni ympäri pohdiskellaankin perinteisiä sielun ja ruumiin teemoja, mutta vaikka de Maistre pu-huukin ilkikurisesti metafyysisistä tutkielmistaan ja jär-jestelmistään, ovat nämä pohdinnat hyvin käytännön-läheistä. Pettymys ihmisyyteen saa hänet luomaan sie-lustaan ja ruumiistaan matkakumppanit. Hän ei kykene ymmärtämään ihmisyyttä itsessään tai muissa, joten itse-tutkiskelu on helpompaa kaksin.
Vaikka ruumis, eläin, peto, onkin kirjaimellisesti
”toinen”, jota hän tarkkailee sielunsa turvin sivusta ja jonka hän lähettää rituaalien maailmaan kuin huoles-tunut äiti, ei suhde ole yksioikoinen. Toisinaan juuri sielu houkuttaa huonetutkimusmatkailijan sivupoluille tai umpimetsään kutsumalla esiin luvattomia mielikuvia.
Kirjan herkullisimpia osioita on vuoropuhelu, jossa unel-mista palannut sielu sättii petoa itsetyydytyksestä. Tämä kuitenkin näpäyttää kumppaniaan takaisin muistutta-malla niistä lukuisista haavekuvista, jonka äärelle sielu on viattoman eläimensä johtanut. (70–71)
Kokoelman kahdesta teoksesta Matka huoneeni ympäri onkin kiinnostava juuri siksi, että kirjoittajan yhteys muuhun maailmaan on rikas ja ristiriitainen.
Myöhemmän teoksen Öinen tutkimusmatka huoneessani kirjoittaja on kokeneempi ja paatuneempi onnensoturi, jonka sisäiset jännitteet ovat laimeampia ja ennalta arvat-tavia. Sotilasura on pyyhkinyt vanhan piinan ihmisyyden ongelmasta tiehensä, ja jäljelle on jäänyt etäinen aistil-linen ja intellektuaaaistil-linen pohdiskelu. Ikkunalaudallaan ratsastava matkaaja pohdiskelee asemaansa maailman-kaikkeuden äärellä, vanhenevan miehen intohimojen seesteisyyttä ja isänmaan olemusta. Vastakarvainen na-histelu maailman kanssa on jäänyt taa.
Ville Lähde
Kävelyllä pedon kanssa
Kreivi Xavier de Maistre, Matka huoneeni ympäri ja Öinen tutkimusmatka huoneessani (Voyage autour de ma chambre, 1795; Expédition Nocturne Autour de ma Chambre, 1823).
Suom. Kai Mikkonen. Savukeidas, Turku 2011. 160 s.
K
alle oli koira, Cavalier King Charles - spanieli. Kalle ilmestyi elämänpiiriimme maaliskuun lopussa 2001, jolloin kä-vimme sitä tapaamassa sen syntymäko-dissa Kämmenniemessä. Kalle ei tosin silloin vielä ollut Kalle vaan Blenmarin Wakeful Prince;sekä äiti että isä ja heidän vanhempansa ja isovanhem-pansa on nimetty syntymätodistuksessa. Kalle sai uuden nimensä huhtikuussa, jolloin se muutti luoksemme Tam-pereen Kauppakadulle. Kalle poistui elämänpiiristämme syyskuussa 2010 kesäpaikassamme Lopella. Kallelta pet-tivät jalat alta jokseenkin yht’äkkiä joskin odotetusti (tai pelätysti) hiukan yli kaksi vuotta kestäneen sydänlääki-tyksen jälkeen. Loppu oli helppo ja armelias: vein Kallen eläinlääkärille samana iltapäivänä.
Koirien kanssa käydään ulkona. Niinpä Kallen kanssa käytiin ulkona: ensimmäiseksi heti herättyämme aamulla ja viimeiseksi iltayöllä, ja näiden käyntien välissä kahdesti tai kolmasti päivän muun ohjelman mukaan. Kallen ul-koiluttaminen oli useimmiten minun toimeni, etenkin aamulla ja useimmiten myös iltayöllä. Mutta yhtä osuvaa olisi sanoa, että Kalle ulkoilutti minua. Kävelyretket eivät olleet kovin pitkiä. Normaalina arkipäivänä kävelimme ehkä kilometrin tai pari, mutta viikonloppuisin keski-päivän retki oli yleensä useamman kilometrin mittainen.
Vuoden kaikkina päivinä olimme joka tapauksessa ulkona tunnin tai kaksi, olipa sää millainen tahansa.
Koira on perheenjäsen. Suuri osa yhteiselosta ta-pahtuu kotona sisällä: ruokailua, leikkimistä, seurus-telua, nukkumista, ja niin edelleen. Kävelyretket olivat kuitenkin yhteiselon suola. Yhteisten kävelyjemme mer-kitykset ovat hiljalleen selkiytyneet minulle nyt, kun ne ovat ohi.