Koiran kanssa kävelyretkiä tekevä ihminen on omanlaa-tuisessaan vuorovaikutuksessa läheisen maailman kanssa.
Koira laajentaa ihmisen aisteja, avartaa havaintomaa-ilmaa, luo uudenlaisen kognitiivisen perillä olon tilan.
Säännölliset kävelyretket pitävät yllä uudenlaista kogni-tiivista käytäntöä.
Lähtö Kallen kanssa ulos virkisti aina. Tulin usein iltapäivällä kotiin luento- ja kokouspäivän jälkeen näl-käisenä ja väsyneenä ja valmiina välipalaan ja päiväunille, mutta eteisessä oli joku, joka raapi ja nuoli ja meuhkasi ja vaati päästä kävelylle. Ja aina, poikkeuksetta, kävely-retki virkisti! Olen jälkikäteen ihmetellyt sitä, että arki-päivien ohjelma tuntuu nykyisin vähintään yhtä kiirei-seltä kuin Kallen aikana. Selityksen täytyy olla siinä, että tunnin tai puolentoista tunnin mittainen kävely ulkona antaa enemmän kuin ottaa.
Rauhallinen kävely tukee ajattelua. Kävely uudessa maisemassa on tutkimusmatka; kävely tutuissa maise-missa on matka mielleyhtymiin; kävely vaihtelevissa sääoloissa erilaisina vuorokaudenaikoina on molempia.
Tämä sopii yliopisto-opettajalle. Kävelyretket koiran kanssa tuovat työhön sopivia taukoja sopivin välein.
Ajatusten kokoaminen rauhallisesti kävellen on erityisen hyvä keskittymisen menetelmä intensiivisen kirjoitustyön lomassa tai juuri ennen luentoa. Hahmottelin lukuisia kertoja keskeneräisen kirjoituksen jatkoa tai lähestyvän luennon rakennetta paperilapuille kuljeskellessani Kallen kanssa.
Elämä Kallen kanssa oli yhdeksän ja puolen vuoden mittainen kävely- ja ajatteluretki.
Viitteet & Kirjallisuus
1 Georges Canguilhem, The Normal and the Pathological (Le normal et le pathologique, 1943/1966). Käänt. Carolyn R.
Fawcett & Robert S. Cohen. Zone Books, New York 1991.
2 Rupert Riedl, Order in Living Organisms (Die Ordnung des Lebendigen, 1975). Käänt. R. P. S. Jefferies. Wiley, Chichester 1978.
3 György Buzsáki, Rhythms of the Brain. Oxford University Press, New York 2006. Buzsáki pitää nisäkkäiden suunnistuskyvyn perustana aivoissa olevien erityisten ”paikkasolujen” (place cells) ja eläinten liikkumisen yhteisvaikutuksesta syntyvää eräänlaista
”karttaa”, joka ei kuitenkaan topologisesti voi olla samanlainen kartta kuin mitä inhimilliset suunnistajat käyttävät.
4 Jean-Pierre Changeux, Man of Knowledge (L’homme de vérité, 2002). Käänt. Malcolm DeBevoise. Belknap, Cambridge, Mass.
2004.
5 Jacques Cauvin, The Birth of the Gods and the Origins of Agri-culture (Naissance des divinités, naissance de l’agriAgri-culture, 1994/1997). Käänt. Trevor Watkins. Cambridge, 2000.
6 Changeaux, emt.
2/2011 niin & näin 67
M
odernien yhdysvaltalaistenympä-ristöajattelijoiden kokemusmaailma on kiintoisa mosaiikki. Euroopassa ympäristöliike ponnisti ensi sijassa 60-luvun laajasta vasemmistolaisesta kuohunnasta. Atlantin toisella puolella liikehdintä taas on ottanut vauhtia kansallispuistojen perustamisesta, paikallisten luontoromantikkojen kirjoituksista ja vasta paljon myöhemmin vastakulttuurista.
Gary Snyder kuvastaa tätä moninaisuutta, sillä hänen elämänpolkunsa risteilee puusavotoilta beat-runoiltoihin ja kriittisen antropologian tutkimuksesta japanilaiseen luostariin. Hän kuuluu siihen humuskerrokseen, josta versoi muun muassa Earth First! -ympäristöjärjestö ja ennen kaikkea sen räiskyvä kiistaisuus punaniskaisen uhon ja kaupunkilaisen punaisuuden välillä.
Tämä temaattinen huojahtelu huokuu myös Erämaan opetuksen sivuilta. Snyder ymmärtää sekä inhi-millisten luontosuhteiden nyansseja että ei-inhimillisen luonnon moninaisuutta ja muuttuvuutta. Vaikka jolkot-tavat sudet ja puuvanhukset saavat kirjassa merkittävän roolin, sen sivuilla kuuluu myös tuhatjalkojen kuhina ja haisee mätänevän raadon kuolinkaasu. Snyder myös korostaa yhä uudestaan inhimillisten luontosuhteiden praktisuutta. Ihminen näyttäytyy kirjassa toimeliaana otuksena myös kauniissa ja rakentavassa merkityksessä, ei vain tuhoisan dualismin toisena ääripäänä.
Toisaalta luonto on Snyderille ehdoton toinen ja vieras, jota on suojeltava kaikelta inhimilliseltä kos-ketukselta. Tämä läpi teoksen kulkeva ristiriita onkin hämmentävä: tiettyjen kulttuurien kritiikki muuntuu Kulttuurin ja sivilisoitumisen tuomioksi – välillä ”villi”
on luovan sisäisen ristiriitaisuuden kuva, välillä se ole-muksellistuu toiseksi. Samalla tavalla Snyder voi yksissä kansissa ylistää rikkautta luovia viljelykäytäntöjä, mutta Viljelystä tulee myös kaiken tuhon alku ja juuri. Tästä huolimatta hän ei äidy vaatimaan paluuta luontoon tai naiiviin primitivismiin vaan ymmärtää, että esimerkiksi pyhyyden kokemuksen syntyminen on pitkä prosessi juuri siksi, että se on osa käytäntöä:
”Asioiden pyhäksi julistamisella ei ole mitään kiirettä. Mie-lestäni meidän pitäisi olla kärsivällisiä ja antaa maalle paljon aikaa kertoa olemuksestaan meille tai tulevaisuuden ihmi-sille. Kultatikan huudahdus, harmaaoravan hassu nopea tirskutus ja putoavien tammenterhojen pauke vajan katolla riittävät maille toistaiseksi aivan hyvin.” (164)
Ristiriidan taustalla onkin jatkuvasti pohtiva kirjoittaja, joka ei pyri teoretisoimaan ympäristökriisiä tai ihmisen tilaa vaan avaamaan siihen lukuisia näkymiä. Tyyli, lu-kijan kävelyttäminen kokemusten ääreen, on Snyderille keskeistä. Kääntäjä Tero Tähtinen on tehnyt pääosin ihan sujuvaa työtä ja onnistunut välittämään jutustelevan ja pohdiskelevan äänenvärin. Vain muutamat käännös-kompastukset kuten ”jogurttikulttuuri” (41), ”oppia te-kemään bysanttilaisen keksinnön kuten tutkintotodistus”
(45) tai ”perennakasvit” puhuttaessa monivuotisista vilje-lykasveista (154) töksähtävät.
Erämaan opetus on ehkä parhaimmillaan väkevä kuvaus ympäristöihmisen sieluntuskasta. Ympäristöky-symyksen anatomiaan tai niiden poliittisiin pintoihin Snyder ei lopulta onnistu tarttumaan, vaikka se selvästi on kirjan tarkoitus. Hän tuo esiin toistuvasti paikka-kokemusta ja ekologisia alueita korostavaa bioregiona-lismia, etenkin alkuperäiskansojen kamppailuita. Viime vuosikymmenten kamppailut ovat kuitenkin osoittaneet, miten heikko tuo 1990-luvun alun unelma yhteisten kamppailujen allianssista oli. Ajan hampaan vaikutusta kuvaa ehkä parhaiten katkelma, jossa Snyder julistaa maalaisuuden merkitystä:
”Toisinaan kuulee sanottavan, että nykypäivänä jokainen ihminen on kaupunkilainen. Sellainen aika voi olla tulossa, mutta tällä hetkellä maailman suurimman yksittäisen ihmispopulaation muodostavat lämpimien vyöhykkeiden maanviljelijät [...]” (230)
Mutta 1990-luvun alun pienten liikkeiden hyökyaalto murtui rantakiviin ja joutui muuttamaan muotoaan.
Kokemus oli tuskainen, sillä paljosta optimismista täytyi luopua. Uusien aaltojen täytyy olla erilaisia, sillä niin paljon on muuttunut. Yhä enemmän on menetetty, kriit-tisiä rajoja on ylitetty ja yhteiskuntien valtavirta osoit-tautui luultua vahvemmaksi.
Ymmärrän hyvin Snyderin halun korostaa villin luonnon merkitystä ja muistuttaa, että ihmiseltäkin suojattuja alueita tarvitaan. (Ja hän muistuttaa myös, että välitilat ovat nekin välttämättömiä ja tärkeitä.) Hänen korostamassaan ”syvä-ekologisessa” vakaumuksessa on kuitenkin usein aimo annos moralismia, jossa halutaan olla luonnon puolesta ”puhtaasti”.
Mutta jos tuo maailma on jo enimmäkseen mene-tetty, pitäisikö pohtia sitä, miten tulevan elämän mahdol-lisuuksia voidaan ylläpitää. On tärkeää muistaa, että ka-donnut ei koskaan palaa. Mutta se luonto, jonka katoami- sesta me usein huolehdimme eniten, katoaa yleensä silloin, kun sen pelastaminen on jo myöhäistä.
Ville Lähde
Metsä ei vastaa, jos se on mennyttä
Gary Snyder, Erämaan opetus (The Practice of the Wild, 1990).
Suom. Tero Tähtinen. Savukeidas, Turku 2010. 304s.
H
istoriallinen ajattelu on merkityksel-lisimmillään, kun se paljastaa kävelyn kaltaisista, triviaalisuuteensa kätkeyty-vistä ilmiöistä yllättäviä merkityksiä.Tällainen historiallinen tulkinta voi myös ohjata hahmottamaan ilmiöön liittyviä rajoituksia ja mahdollisuuksia radikaalisti uudella tavalla. Rebecca Solnitin kirja Wanderlust. A History of Walking on erin-omainen osoitus tulkitsevan historiankirjoituksen hui-masta avartavuudesta. Teos ei ainoastaan todista Solnitin ihailtavan laajasta oppineisuudesta, vaan on myös syvästi, yllättävästi ja huolella ajateltu. Solnitin vapaasti etenevä, tarkka ja viihdyttävä kirjoitustyyli ansaitsee kiitosta: sat-tuvat historialliset anekdootit, omaelämäkerralliset ke-hyskertomukset ja kokemusten kuvaukset elävöittävät tekstin täsmällisiä faktojen esityksiä ja tulkinnallisia poh-dintoja.
Kävelyn historia alkaa niin alusta kuin mahdollista:
Solnit referoi kehityshistoriallisia teorioita ja pohtii vain ihmiselle ominaisen pystyasennon ja kaksijalkaisuuden mahdollistaman kävelytyylin syitä, merkityksiä ja vaiku-tuksia tietoisuudelle. Tämän jälkeen siirrytään kävelyn symbolisiin ja kulttuurihistoriallisiin ulottuvuuksiin:
missä, millä tavoin ja mistä syystä (länsimainen) ih-minen on kävellyt? Solnit käsittelee kävelyä tarkkanä-köisesti ja havainnollisesti muun muassa ruumiillisena harjoituksena eli liikuntana, henkisenä harjoituksena eli pyhiinvaelluksena, virkistäytymisenä, matkustamisena, suorituksena, vetäytymisenä, sosiaalisena tapahtumana, luontoon palaamisena, vapautena, oikeutena ja poliit-tisena tekona.
Kiehtovaa on myös lukea, kuinka kulttuuri- ja aika-sidonnainen on vaikkapa Thoreaun itsestäänselvyytenä pitämä ajatus luontoon suuntautuvasta virkistävästä kävelyretkestä. 1700-luvun loppupuolelle asti kävelyt tehtiin sisätilojen gallerioissa, sisäpihoilla ja alkujaan muurien ympäröimissä, myöhemmin avoimissa puutar-hoissa. 1800-luvun taitteessa kävellyt William
Words-worth oli romanttisen kävelyn vallankumouksellinen, koska teki pitkiä kävelyretkiä yleisiä teitä myöten ja luon-nossa tunnelmoiden. Tuota ennen yleisillä teillä ilman ajoneuvoa kulkeminen oli katsottu vain kerjäläisille ja rosvoille sopivaksi.
Hämmentävää on myös huomata, kuinka tarkkojen sosiaalisten ja oikeudellisten rajoitusten säätelemää kä-veleminen on ollut – ja on edelleen. Solnit osoittaa pe-rustellusti erityisesti naisten kävelemisen ajalle, paikalle ja mahdollisuudelle avoimesti ja implisiittisesti asetet-tujen rajoitusten tiukkuuden: Jo vaatteet, kuten pienet, heikkorakenteiset tai korkeakorkoiset kengät, kapeat tai ylileveät ja raskaat hameet, korsetit, epäkäytännölliset materiaalit ja näkyvyyttä hekentävät hunnut tai hatut, ovat konkreettisesti rajoittaneet naisen liikkumavapautta.
Vielä oleellisempi rajoittava tekijä ovat olleet sosiaaliset normit: naisten ei ole esimerkiksi sopinut ollenkaan näyttäytyä kaupungilla iltapäivällä saati sitten illalla, eikä varsinkaan yksin tai miesseurassa. Naisen kävely on tul-kittu seksuaaliseksi avoimuudeksi, joten yksin kävelevä nainen on tarkoittanut prostituoitua. Yksityisomistuk-sessa olevien naisten kävelyvapautta on jouduttu sääte-lemään ankarasti väärinkäsitysten välttämiseksi, eli jotta ostettavat naiset voitaisiin erottaa ostoksilla olevista nai-sista.
Wanderlust pohjaa yksinkertaiseen huomioon, että kävely on oleellisemmin mielen toimintaa kuin mekaa-nista ruumiin liikettä. Kävely on Solnitin kirjassa sol-mukohta, jossa ajattelu ruumiillistuu, ottaa paikkansa maailmassa ja yhteiskunnassa sekä ilmentää vallitsevaa sosiaalista, taloudellista, poliittista, historiallista ja ide-ologista todellisuutta. Kävelyn ruumiillinen mielekkyys käy ilmi vaikkapa pyhiinvaelluksen konkreettisesta liik-keestä kohti henkistä päämäärää.
”Pyhiinvaellukset tekevät mahdolliseksi liikkua fyysisesti, oman ruumiin ponnistuksin, askel askeleelta kohti käsin koskemattomia hengellisiä päämääriä, joihin on muutoin
Maria Valkama
Kävelyn historiaa ja anarkismia
Rebecca Solnit, Wanderlust. A History of Walking (2000). Verso, Lontoo 2002. 326 s.
2/2011 niin & näin 69 niin vaikea tarttua. Olemme ikuisesti tietämättömiä, kuinka
voisimme liikkua kohti anteeksiantamusta tai paranemista tai totuutta, mutta tiedämme kuinka kävellä täältä tuonne, vaikka matka olisi kuinka raskas.” (50) Kävely kiinnittää myös historiaan ja paikallisuuteen. Muistaja kävelee omassa ruumiillisuudessaan muistetun tapahtuman paikalla ja ikään kuin läsnäoloistaa omassa paikalla olemisessaan nyt jo poissa olevan historian.
”[T]ämä kaupungin tilan lävitse kulkeminen toisten aikojen yhteisenä muisteluna sitoo yhteen ajan ja paikan, muistin ja mahdollisuuden, kaupungin ja kansalaisen elimelliseksi kokonaisuudeksi, jossa historiaa voidaan tehdä.” (216) Solnitin kirjassa kävely on mielen ruumiillistumista ja muodostaa yhteyden historiaan ja paikkaan. Kävely-matkan ulkopuolella on kuitenkin nykyamerikkalainen kaupunki, joka muodostuu omiksi kokonaisuuksikseen huomattavan kauas toisistaan erotelluista nukkumalähi-öistä, teollisuusalueista sekä kauppa- ja liikekeskuksista.
Siellä keskiluokkainen kuluttaja suhaa henkilöautollaan elämänsä lobotomoitujen osa-alueiden välillä absurdit neljä tuntia päivässä. Toimistotalot ja ostoskeskukset ovat kuin ovettomia ja julkisivuttomia termiittikekoja, joihin pääsee sisälle parkkihallin kautta. Solnitin mukaan jul-kisen tilan ja sitä myötä yhdessä kävelemisen, kokoontu-misen ja mielen osoittakokoontu-misen paikan katoaminen typistää oleellisesti poliittisen ajattelun ja toiminnan mahdolli-suudet.
”Mutta kun julkiset tilat hävitetään, hävitetään myös jul-kisuus; yksilö lakkaa olemasta kansalainen, joka kykenee kokemaan ja toimimaan yhteisesti toisten kansalaisten kanssa.” (218)
Yksityisomistamassaan teräskapseliumpiossa sataakahta-kymppiä viilettävä kuluttaja ei ole vapaa – ei poliittisesti eikä omassa ruumiillisuudessaan.
”Maailma ei enää ole samassa mittakaavassa ruumiidemme vaan koneidemme kanssa, ja monet tarvitsevat – tai luulevat tarvitsevansa – koneita kulkeakseen tuossa tilassa riittävän nopeasti.” (250)
Ehkä lohdullisin Wanderlustin paljastamista merkityksistä on kuitenkin kävelyn vastustamattoman sinnikäs anar-kistisuus. Kävelyyn ei tarvita muuta kuin ruumis, joka itsepintaisuudessaan riittää kantamaan jopa vuorten hui-puille ja kokonaisten mantereiden poikki. Hitaudessaan kävely puolestaan vastustaa aikataulutusta, maan materi-aalisen ja vaativan ulottuvuuden pelkistymistä liikenteen hermoverkoiksi sekä työmatkaajan juurettomuutta eli velvollisuutta olla aina pian jossain muualla kuin missä on nyt. Kävely ei ole tuottamista eikä kulutusta, ja siksi kävelijä pääsee vaeltamaan ainakin hetkeksi niin sanot-tujen taloudellisten realiteettien juoksupyörän ulkopuo-lelle. (Juoksupyörä tai juoksumatto, treadmill, oli eng-lantilaisen vankilanjohtajan 1800-luvun alussa keksimä kuritusväline. Sillä ei ollut mitään kuntoiluun liittyviä tarkoitusperiä: sen sijaan siinä juoksemisen yksitoikkoi-suuden oli tarkoitus murtaa vankien henkinen vasta-rinta.)
Eräs Wanderlustin anarkistinen kävelijä on nimellä Peace Pilgrim tunnettu nainen. Vuonna 1953 hän lähti kävelemään Pohjois-Amerikan mantereen poikki esittäen siten uskonnollis-poliittisen vetoomuksen maailman-rauhan puolesta. Rauhaa ei tullut, joten Peace Pilgrim jatkoi jokapäiväistä kävelyään kymmeniätuhansia kilo-metrejä 28 vuoden ajan. Kaikki mukana kantamansa matkatavarat mahtuivat hänen taskuihinsa, eikä hän käyttänyt koko kahdenkymmenenkahdeksan kävelyvuo-tensa aikana ollenkaan rahaa. Hänestä tuli ajan myötä kuuluisa puhuja ja satunnaisesti, mutta harvoin hän hyväksyi autokyytejä päästäkseen kaukaiseen esiinty-mispaikkaan. Hän kuoli auto-onnettomuudessa vuonna 1981.
Bald heads forgetful of their sins, Old, learned, respectable bald heads Edit and annotate the lines
That young men, tossing on their beds, Rhymed out in love’s despair
To flatter beauty’s ignorant ear.
All shuffle there; all cough in ink;
All wear the carpet with their shoes;
All think what other people think;
All know the man their neighbour knows.
Lord, what would they say Did their Catullus walk that way?
– William Butler Yeats, ”The Scholars”
S
unnuntai, 8.8.2010. Aamuseitsemältä lähden kävelemään Porista kohti Akaata: ensin kak-kostietä Humppilaan ja sieltä itään, Urjalan ja Kylmäkosken kautta Toijalaan. Koen en-simmäisen takaiskuni vajaan sadan metrin kävelyn jälkeen: torikahvila, jossa aioin juoda juhlavat lähtökahvit, ei olekaan vielä auki. Joudun taivaltamaan muutaman kilometrin kohti Ulvilaa, Koivulan Shellille.Matkalla näen rusakon, joka teollisuushallin hiekkapi-halla tuijottaa minua herkeämättä. Odotan, että näkisin sen juoksevan pois, mutta se jää paikalleen vielä minun lähdettyäni.
Päivä on kuuma, jo heti aamusta, ja ilma painostava.
Myöhemmin samana päivänä trombi iskee Sonisphere-festivaaliin, piiskaa hevikansaa ja viskoo valkoisia muo-vituoleja pitkin ruohokenttiä. Silloin olen jo kaukana Porista, tai ainakin muutaman kymmenen kilometrin päässä Harjavallassa, Hotelli Marilynissä, missä aami-ainen tuodaan muovirasioissa käytävällä oleviin jääkaap-peihin.