Viimeiset puhujat lähestyivät fi-losofista praktiikkaa täysin erilai-silla tavoilla. Filosofian opettaja ja kirjailija Johannes Ojansuu puhui kielen keskeisyydestä: kielen käyttö on sekä ongelmien paljastaja että niiden hoitokeino. Jos ei jakanut hänen heideggerilaista filosofia-konseptiotaan, Ojansuun esitys jäi kovin vieraaksi. Timo Klemola taas korosti tietoisuustaitoja ja kehol-lisuutta filosofisen praktiikan läh-tökohtana. Itämaisessa perinteessä alkupiste on aina harjoituksessa, ei esimerkiksi kielessä. Tyynyllä lootusasennossa istunut Klemola kritisoi länsimaista traditiota itse-ymmärryksen puutteesta. Luemme antiikin tekstejä liian teoreettisesti.
Toisin kuin idässä, lännessä filo-sofian traditio on katkennut, mikä on johtanut vinoutuneeseen käsi-tykseen antiikin kirjoitusten tar-koitusperistä. Antiikin ajattelijoille filosofia ei ollut pelkästään teo-reettista pohdiskelua vaan ennen kaikkea tapa elää. Ruumiillisuus ja harjoitteet kuuluivat erottamatto-masti filosofiaan. Klemolan käsitys antiikin ajattelusta on hyvin lähellä Pierre Hadot’n teoksessa Mitä on antiikin filosofia? esittämää tul-kintaa.
Klemola myönsi, ettei itämaisen tradition yhdistäminen filosofiseen praktiikkaan ole ongelmatonta.
Henkisten harjoitteiden tekeminen jatkuu läpi elämän, ja moni kokee vielä kymmenen vuoden päivittäisen harjoittelun jälkeenkin olevansa
aloittelija. Tämän vuoksi praktiikan pitäjän tulee olla hyvin kriittinen sen suhteen, minkälaisia henkisen harjoittelun tapoja lyhytkestoisilla kursseilla tai kahdenkeskisissä istun-noissa kannattaa opettaa. Aihe olisi epäilemättä jäänyt hyvin epämääräi-seksi ja etäiepämääräi-seksi, ellei Klemola olisi demonstroinut lähestymistapaansa konkreettisella esimerkillä.
Klemola kehotti yleisöä sul-kemaan silmänsä, ottamaan rennon asennon, hengittämään rauhalli-sesti ja keskittymään muutaman minuutin ajan laskemaan sisään- ja uloshengitystään. Salillinen semi-naarivieraita sai kokea, miten han-kalaa on pitää ajatus koossa edes näin lyhyen aikaa ja keskittyä vain hengitykseen. Harjoitteen tuottamia mielenliikkeitä Klemola avasi neljän veijarin avulla: Ykä, Kake, Pera ja Mä. Ykä on omapäinen sisäinen ääni, joka taukoamatta lörpöttelee omiaan. Kake on kehollinen minä.
Pera on perusta, jolle tietoisuus ra-kentuu: tarkkaillessamme mielen-sisältöjä havainnoimme perustan samalla tavoin kuin seuratessamme pilviä ymmärrämme taivaan olemas-saolon välttämättömyyden. Mä on havainnoiva minuus, joka tarkkailee Ykän ja Kaken edesottamuksia.
Klemolan kertomus osui yksiin harjoitteen tuottaman kokemuksen kanssa. Sisäinen ääni todellakin puhui aivan omiaan. Tämä pitää hyväksyä, sitä ei voi hiljentää. Ih-miset usein samaistavat itsensä si-säiseen puheeseensa, mitä Klemola piti buddhalaisen tradition pohjalta yhtenä merkittävimmistä syistä kur-juudellemme. Samoin kehollinen minuus oli helposti havainnoitavissa.
Kun keskittyy hyvään asentoon ja hengitykseen, on jatkuvasti yhtey-dessä kehollisuutensa kanssa. Ha-vainnoiva minuus on ilmiselvästi aktiivinen – muuten ei voisi kertoa Ykästä ja Kakesta. Perustan suora ha-vainnointi taasen ei liene edes mah-dollista. Se ilmenee negaation kautta, vaikutelmien poissaolona.
Huolimatta siitä, että
länsimai-sessa ajattelussa on tehty vastaavia havaintoja tietoisuuden rakenteesta, harjoitus oli yksi päivän kohokoh-dista. Metakognition käsite oman älyllisen toiminnan tiedostamisena on lähellä Klemolan huomiota, mutta samankaltaisen filosofisen aja-tuksen esittäminen toisin käsittein ja eri näkökulmasta johtaa uuden-laiseen ymmärrykseen. Tulos oli miellyttävän kouriintuntuva. Toisin kuin monet muut harjoitteet, hen-gityksen seuraaminen tuottaa välit-tömän oivalluksen tietoisuuden ra-kenteesta.
Klemola onnistui osoittamaan, että filosofinen praktiikka todella on mahdollista: yksinkertaisella ja helposti toistettavalla harjoituksella voidaan saada vastaanottava ihminen huomaamaan asioita, jotka ovat samaan aikaan sekä filosofisesti että henkilökohtaisesti merkittäviä. Filo-sofisesti kiintoisa ajatus, etten vält-tämättä ole vastuussa kaikesta siitä, mitä sisäinen puheeni pulputtaa, voi olla monille varsin vapauttava.
Tietenkään kaiken filosofisen prak-tiikan ei tule koostua kehollisista harjoituksista, eikä Klemola näin väittänytkään. Länsimaisittain pe-rinteisemmän filosofoinnin avulla saavutettavat tulokset ovat aivan yhtä arvokkaita. Filosofisen praktiikan ei kannata asettaa kumpaakaan lä-hestymistapaa etusijalle. Lopulta toiminnalle on vain kaksi ilmeistä vähimmäisvaatimusta: filosofisuus ja terapeuttisuus. Filosofisuus tarkoittaa oivallusten yleisyyttä, terapeuttisuus niiden omakohtaista merkitystä.
Risko Koskensilta &
Lauri Polvivaara
Viite
1 Kaikessa laaja-alaisuudessaan kyky kat-seluvinkkelin siirtelyyn on kuitenkin vaarassa trivialisoitua. Ks. Tuukka Tom-peri, Näkökulmien vaihtamisesta lavealla pensselillä. niin & näin 4/07, 63–64.
Numeroiden 4/99 ja 4/07 teemapaketit piirtävät yleiskuvan filosofisesta praktii-kasta.
otteita ajasta
V
äinäjoenlänsipuo-lella, Riian van-haakaupunkia vas-tapäätä sijaitsee puisto, jonka läpi puikkelehtii kävelyreitti. Paikalliset kutsuvat väylää nimellä Filozofu aleja tai Philosophengang, filosofien polku.
Polun eteläpäässä, nykyisellä Dau-gavgriva-kadulla seisoi aikoinaan ba-rokkihuvila, jossa asuivat saksalaiset filosofit Johann Georg Hamann (1730–1788) ja Johann Gottfried von Herder (1744–1803). Erityisesti ensin mainittu nautiskeli kävele-misestä pajujen varjostamassa kau-niissa puistossa. Tästä muistona yksi puiston halkaisevista kaduista on nimetty H ma a ielaksi, Hamannin kaduksi. Herder on saanut vielä suu-remman tunnustuksen. Latvian ar-vokkaimmalla paikalla Riian vanhan-kaupungin sydämessä, tuomiokirkon kupeessa, komeilee nimikkoaukiolla Herdera laukumsilla herran ylävarta-lopatsas. Herderin pioneerimainen kiinnostus latvialaista kansankult-tuuria ja kieltä kohtaan noteerattiin 1800-luvulla Latvian kansallisen he-räämisen aikana.
Hamannin ja Herderin samoilut Riian filosofipolulla sijoittuvat kui-tenkin molempien uran alkuvai-heeseen, jolloin he olivat suhteellisen tuntemattomia itäpreussilaisia oppi-neita. Barokkihuvila, jossa kaksikko asui, kuului Berensin kauppiashuo-neelle. Berensit olivat varakas bal-tiansaksalainen kauppiassuku, joka tuki taloudellisin panostuksin valis-tusajattelua ja sovelsi sen aatteita pai-kalliseen kulttuuripolitiikkaan. Juuri Hamannin ja Herderin kaltaisten nuorten königsbergiläisten intellek-tuellien rekrytointi Riikaan oli osa tätä toimintaa.
Riikaan asettunut valistushen-kinen lukeneisto muodosti niin sa-notun berensiläisen piirin, johon myös Hamann ja Herder kuuluivat.
Yksi piirin keskeisistä henkilöistä oli Immanuel Kantin (1724–1804) oppilas ja Herderin
opiskelu-kaveri Johann Friedrich Hartknoch (1740–1789). Hän perusti Riikaan yrityksen, joka nousi yhdeksi saksa-laisen kielialueen merkittävimmistä kustantamoista 1700-luvun jälki-puoliskolla. Hartknoch julkaisi paitsi Hamannia ja Herderiä myös muun muassa Kantin kriittisen kauden pääteokset.
Piirin perustaja Johann Christoph Berens (1729–1792) tu-tustui Kantiin henkilökohtaisesti opiskellessaan Königsbergin (ny-kyisen Kaliningradin) Albertina-yliopistossa. Yliopistovuosien aikana Berens ystävystyi myös impulsiivisen ja eksentrisen opiskelijatoverinsa Hamannin kanssa. Palavassa valis-tusinnossaan toverit perustivat nais-lukijoille kohdistetun viikkolehden Daphne, joka ilmestyi reilun vuoden verran. Kielellisesti lahjakas Hamann tunnettiin jo opiskeluaikoina hur-jasta lukeneisuudestaan. Ehkä juuri laaja-alaisuudestaan johtuen hän ei kyennyt suorittamaan tutkintoa missään aineessa.
Oletettavasti Berensin yllytyk-sestä Hamann jätti opiskelunsa ja lähti kotiopettajaksi eli Hofmeis- teriksi varakkaisiin saksankielisiin perheisiin Liivinmaalle, joka tuolloin kuului Venäjän valtakuntaan. Riika tarjosi otollisen maaston nuorelle älykölle. Kevyen työskentelyn ja kävelyretkien lomassa Hamann sai tyydyttää kyltymätöntä lukuintoaan, mikä teki hänestä yhden aikansa lu-keneimmista miehistä. Ensimmäi-sellä Riian kaudellaan (1752–1756) Hamann perehtyi erityisesti ranska-laiseen valistuskeskusteluun.
Berensillä oli kuitenkin kunnian-himoisempia suunnitelmia ystävänsä varalle. Hamannin työnkuvasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta hänen ul-komaankomennuksensa Lontooseen 1756 päättyi katastrofiin. Kauppa-huoneen asioilla ollut nuori oppinut epäonnistui tehtävissään, masentui ja katosi Lontoon värikkääseen hu-vielämään. Hän elätti itsensä tovin luutunsoittajana, mutta lopulta
syöksykierre johti erakoitumiseen.
Halvassa vuokramajassa Marl- borough Streetillä Hamann koki us-konnollisen heräämisen, konversion:
valistuksen käsikassarasta tuli valis-tusprojektin sisäinen kriitikko.
Hamann palasi Riikaan, sai harharetkensä anteeksi ja jatkoi kotiopettajan tehtäviään. Hetken aikaa vaikutti, että kävelypolulla oli kaikki hyvin. Toista Riian kautta kesti kuitenkin vain vuoden verran (1758–1759). Onnettomuudekseen Hamann iski silmänsä Berensin si-sareen Katharinaan. Romantikko oli vakuuttunut, että liitto on kor-keammissa käsissä siunattu. Hän pyysi Berensiltä tämän sisaren kättä, mutta kosijan suureksi järkytykseksi vastaus oli kielteinen. Julistava van-hoillinen herännäisyys, jota Hamann lietsoi ympäriinsä, ei sopinut be-rensiläiseen edistykselliseen ja seku-laariin pirtaan. Murtunut mies palasi Königsbergiin, missä hän vietti lähes koko loppuikänsä.
Berens ei kuitenkaan halunnut luopua ystävyydestään erikoiseen saksalaiseen. Hän matkusti Königs-bergiin ja pyysi avukseen yhteisen tuttavan, juuri yliopistollisen luen-noinnin aloittaneen Privatdozent Kantin. Eräässä illanvietossa nämä
”kaksi” (Zwei) – näin Hamann heitä nimitti ensimmäisen teoksensa Sok-ratische Denkwürdigkeiten (1759) omistuksessa – pyrkivät turhaan palauttamaan miestä järkiinsä; kak-sikko ehdotti muun muassa En-cyclopédien osien kääntämistä. Epä-onnistuneen illan jälkimainingeissa Hamann lähetti Kantille uskonnol-lista herännäisyyttään puolustavan ärhäkkään kirjeen. Hamannin ryö-pytys on filosofianhistoriallisesti mielenkiintoinen, koska hän käyttää järkikritiikkinsä lyömäaseena David Humen skeptisiä argumentteja, joihin hän oli perehtynyt Lontoon reissullaan. Tiettävästi Kant törmäsi tällöin ensimmäistä kertaa ajat-telijaan, joka oli herättävä hänet
”metafyysisestä horroksestaan”.
Sit-Filosofien polulla
Valokuva: Kimmo Muhonen
2/2011 niin & näin 137
otteita ajasta
otteita ajasta
temmin Kant luki Humea juuri Ha-mannin käännöksinä.
Puheviasta kärsivällä, tutkin-nottomalla Hamannilla ei ollut asiaa akateemisiin opetusvirkoihin, mutta Kantin suhteilla hän sai leipäpuun valtion verovirastosta.
Työ mahdollisti oppineen harras-tukset. Aktiivisesta kirjoittajasta, kääntäjästä ja lehtimiehestä kasvoi tunnettu ja arvostettu aikalaisääni,
”pohjoisen maagi”. Niin muodolli-sesti kuin sisällöllimuodolli-sesti omintakei-sessa filosofiassaan Hamann korosti kielen perustavanlaatuista mer-kitystä ajattelussa, runouden hän näki ”ihmiskunnan äidinkielenä”.
Hamann silloitti saksalaisen var-haisromantiikan aikakautta, erityi-sesti opetuslapsensa Herderin vä-lityksellä. Herder oli köyhä mutta erityisen lahjakas itseoppinut, joka oli Kantin avustuksella saanut eri-koisluvan opiskella Königsbergin yliopistossa.
Juuri Hamannin suosituksesta – Hartknochin ja Berensien talou- dellisella tuella – Herder matkasi Riikaan, missä hän toimi kated-raalikoulun opettajana puoli vuo-sikymmentä (1764–1769). Tuona aikana hän julkaisi ensimmäiset merkittävät, Hamannin inspiroimat kirjoituksensa, jotka koskivat
kirjal-lisuutta, kieltä ja estetiikkaa. Nuori älykkö saavutti varsin nopeasti kansainvälistä mainetta. Herder kulki Hamannin jalanjäljissä Philo-sophengangilla, kunnes hän ajautui Lessingiä koskevaan kirjallisuus-kiistaan, jonka seurauksena elo Riiassa kävi sietämättömäksi. On tosin väitetty, että eräällä aatelisella vaimohenkilöllä olisi ollut osuus asiassa. Herder itse on todennut Riian ajastaan hieman arvoituksel-lisesti, että ”käyttäytyi tuolloin ta-valla, jolla ei koskaan myöhemmin olisi kehdannut”.
Timo Vuorio
Valokuva: Kimmo Muhonen
2/2011 niin & näin 139
otteita ajasta
G
lobalisaation myötäyritysten yhteiskun-nallinen asema on muuttunut. Kansal-lisvaltioiden poliit-tisen pelitilan pienentyessä yritykset ovat ottamassa vastuulleen asioita, joita valtiot ennen hoitivat. Erityi-sesti monikansalliset yritykset pu-huvat itsestään uusilla tavoilla pai-nottaen vastuun ja kansalaisuuden teemoja.
Keskustelu rantautui huhtikuun alussa Suomeen, kun Hankenin ti-loissa järjestettiin kaksipäiväinen yritysvastuukonferenssi teemalla
”Vastuullisuuden voima”. Kansainvä-liseen kokoukseen saapui yli 70 osal-listujaa, mukana monia tunnettuja yritysvastuuteoreetikkoja. Myös po-liittinen yritysvastuu nousi tapahtu-massa näkyvästi esiin. Puhujia kiin-nosti erityisesti yritysten ja valtioiden uudenlainen työnjako globaalissa ta-loudessa. Perinteisiä käsityksiä libera-lismista ja demokratiasta punnittiin niin ikään muuttuneen työnjaon nä-kökulmasta.
Poliittisen yritysvastuun kes-kustelu voidaan jakaa karkeasti kahteen pääleiriin: uusliberalistiseen ja liberalistiseen. Näkemysten esit-täjät eivät välttämättä sijoita itseään etenkään uusliberalistiseen leiriin.
Sen sijaan he katsovat tekevänsä kä-sitteellistä työtä, jonka pohjalta po-liittisen yritysvastuun keskustelu voi edetä. Erottelu on kuitenkin siinä mielessä perusteltu, että se kuvaa osapuolten erilaisia kysymisen tapoja ja painotuksia.
Uusliberalistisen näkemyksen eräänlaisena taustateoriana toimii Dirk Mattenin ja Andrew Cranen kehittelemä ajatus ’laajennetusta yrityskansalaisuudesta’ (extended cor-porate citizenship). Vaikka Matten ja
Crane eivät itse osallistuneet kon-ferenssiin, heidän vaikutuksensa ilmeni monissa esitelmissä. Matten ja Crane seuraajineen puhuvat yri-tyskansalaisuudesta yritysmaailmasta tutuin sanakääntein. Tällöin keski-tytään yrityksen velvollisuuksiin ja oikeuksiin jossakin yhteisössä, tyy-pillisesti yksittäisen kansallisvaltion puitteissa tai globaalilla tasolla. Kir-jassaan Corporations and Citizenship (2008) Crane, Matten ja Jeremy Moon esittelevät käsitteellisen viite-kehyksen, jonka puitteissa yritykset voidaan nähdä kansalaisina samaan tapaan kuin yksittäiset kansalaiset on totuttu näkemään perinteisessä poliittisessa teoriassa. Yrityksillä on toki erilainen suhde kansalaisoi-keuksiin, mutta käsitteellisen työn tarkoituksena on mahdollistaa pu-hetapa, jossa yritykset linkittyvät yleisempään kansalaisoikeuskeskus-teluun. Yritykset voivat vaikkapa huolehtia kansalaisoikeuksista (kuten sosiaalisista oikeuksista), hallinnoida kansalaisoikeuksia tai toimia poliit-tisena kanavana, jonka kautta yksit-täiset kansalaiset saavat äänensä kuu-luviin.
Konferenssissa esiintynyt Guido Palazzo voidaan myös lukea uus-liberalistiseen leiriin. Hän on so-veltanut esimerkiksi Jürgen Ha-bermasin poliittista teoriaa yritys-vastuun tutkimiseen. Tilannetta, jossa yritykset, kansalaisjärjestöt ja mahdolliset muut toimijat ko-koontuvat päättämään yhteisistä asioista, voidaan hänen mukaansa luonnehtia yhteisen tahdonmuo-dostuksen tilaksi.
Liberaalista perspektiivistä nämä ajatukset herättävät kysymyksiä.
Jukka Mäkisen ja Petri Räsäsen esi-tyksen mukaan Mattenin ja Cranen malli sivuuttaa länsimaisen
libera-lismin perustavan kysymyksen työn-jaosta valtion ja yritysten välillä. Pe-rinteisesti valtion tehtävänä on ollut ohjata ja tasoittaa historiallista kehi-tysprosessia, jonka vapaasti toimiva,
”uusliberalistinen” sopimusyhteis-kunta saa aikaan. Näin on pyritty huolehtimaan liberaalien arvojen – vapauden, tasa-arvon ja demo-kratian – säilymisestä. Mattenin ja Cranen tapa määritellä ’laajennettu yrityskansalaisuus’ ei huomioi tätä rakenteellisen ja käsitteellisen tason siirtymää.
Palazzon näkemys poliitti-sesta yritysvastuusta puolestaan jää ohueksi. Vaikka kanta ilmentää tiettyjä Habermasin tunnustamia strategisen ja poliittisen päätök-senteon piirteitä, se ei tavoita deli-beratiivisen demokratiakeskustelun uutta luovia näköaloja.
Myös Martin Fougèr kritisoi esitelmässään uusliberalistista yri-tysvastuukeskustelua. Hän tarttui uusliberalistiseen tapaan laajentaa hallinnoinnin näkökulma osaksi yri-tysvastuun toteuttamista. Yrityksiltä vaadittavan läpinäkyvyyden korosta-minen ilmenee koodeissa ja ohjeissa, joita tulee noudattaa. Siirryttäessä uusliberalistiseen yhteiskuntaan tämä johtaa tilanteeseen, jossa ”hallinto syrjäyttää hallituksen”.
Akateeminen vääntö poliittisesta yritysvastuusta on ilahduttavan eri-mielistä. Vielä tarvitaan kuitenkin paljon käsitteellisen tason työtä, jotta näkemykset voisivat aidosti kohdata.
Merkille pantavaa on, että vain osa yritysvastuukeskustelusta huomioi yritysten poliittisen roolin yhteiskun-nassa. Tätä ulottuvuutta ei tarkastella monissa akateemisissakaan puheen-vuoroissa.
Petri Räsänen