Käännökset ovat sujuvaa suomea ja suurelta osin päteviä, joskin paikoin huolittelemattomia. Hämmen-tävänä pidän esimerkiksi ilmaisun schlechthin unbedingt suomentamista
”suorastaan-ehdottomaksi” – tavan-omaisen ”absoluuttisen ehdottoman”
sijaan. Samoin oudoksun sinänsä vaikeasti käännettävän termin In-begriff kääntämistä yhdessä
kappa-leessa peräti kolmella tavalla (”kaikki sisältyvä”, ”kokonaisuus” ja ”sisältö”, 213) sekä Beckille tärkeän Beilegung-termin kääntämistä ensin (perustel-lusti) ”mukaan-liittämiseksi” mutta myöhemmin äkkiarvaamatta ”sovit-tamiseksi”. Lukijalle suomennosten keskinäiset yhteydet, ja sitä myötä saksaksi vielä ymmärrettävä tekstin ajatussisältö, jäänevät hämäräksi.
Kritisoida voisi myös Anschauung-termin kääntämistä suomalaisittain harhaanjohtavasti ”intuitioksi”
ilman, että sitä lukijalle selitetään.
Tervetulleita ovat teoksen seli-tykset sekä johdanto, jossa esitellään Kant ja hänen keskustelukump-paninsa (mutta ei hämmentävästi joukon ehkä suurinta filosofia,
Fichteä). Sen enempää johdanto kuin alaviitteet eivät kuitenkaan olennaisesti selvitä Kantin filosofiaa – jota tuntemattomalle siten irral-liset, vaikkakin temaattisesti yhte-näiset keskustelut tuskin sellaisenaan avautuvat. Turusen kirjekokoelma onkin parhaimmillaan joko Puhtaan järjen kritiikin itsensä tai jonkin sen johdantoteoksen tukena. Yksityisten kirjeiden julkaisemisen eettisyys voidaan kyseenalaistaa (tavan yleisyy-destä huolimatta), mutta nähdäkseni käsillä oleva kokoelma puolustaa paikkaansa: se on (enimmäkseen) hyvällä maulla toteutettu ja tarjoaa arvokkaan katsauksen Kantin elämään, ajatteluun sekä filosofisiin taustavai-kuttimiin ja tavoitteisiin.
U
uden ajan filosofian epis-temologisissa pyrinnöissä representaatiot toimivat po-tentiaalisina varman tiedon lähteinä.Kuluneen vuosisadan ja erityisesti viime vuosikymmenien aikana tähän käsitykseen on kohdistunut voimis-tuvaa kritiikkiä. Representaatiota on määritelty uusilla tavoilla, ja nykyään sanaa käytetään eri tieteenaloilla usein toisistaan poikkeavin tavoin.
Kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä representaation uudelleenarvioinnit kytkeytyvät keskeisimmin niin sa-nottuun kulttuurintutkimukseen sekä sosiologiseen tieteentutki-mukseen. Tarja Knuuttilan ja Aki Petteri Lehtisen toimittaman
artik-kelikokoelman alaotsikko ”Tiedon kivijalasta tieteiden työkaluksi”
viittaa toisaalta tähän kehitykseen, toisaalta joidenkin kirjoittajien – ei vähiten toimittajien itsensä – haluun nähdä käsite käytännöllisenä tutki-muksen apuvälineenä.
Johdannossaan toimittajat kut-suvat käsitteeseen kohdistunutta kritiikkiä ja representaatiokäsitysten moninaistumista ”representaation kriisiksi” (8). Kriisissä on kuitenkin kyse ennen kaikkea yhden represen-taatiokäsityksen, ei representaation, kyseenalaistumisesta. Kritisoitu tapa ymmärtää käsite nimetään teoksessa representationalismiksi. Sen mukaan representaatiot, esimerkiksi mielteet
tai kielet, välittävät suoraan jotain alkuperäisempää todellisuutta tai viittaavat siihen. Kyse on siis yhden-laisesta tietoteoreettisesta tai tieteel-lisestä realismista. Näiltä osin koko-elman tarkoituksena on hahmottaa representaation käsite ”ilman repre-sentationalistisia oletuksia” (23).
Teoksen kirjoittajien ydinjoukko kytkeytyy tavalla tai toisella Hel-singin yliopiston semiotiikan oppiai-neeseen. Kokoelma myös pohjautuu oppiaineessa järjestettyyn tutki-mushankkeeseen, kuten toimittajat kiitoksissaan tuovat esiin. Semioot-tisten painotusten ohella teoksessa korostuu pragmatistinen ja uus- pragmatistinen näkökulma, joita
yh-Heikki Kujansivu
Esityksiä esittämisestä
Representaatio. Tiedon kivijalasta tieteiden työkaluksi. Toim. Tarja Knuuttila
& Aki Petteri Lehtinen., Gaudeamus, Helsinki 2010. 388 s.
2/2011 niin & näin 147
kirjat
distävänä tekijänä toimii tietenkin Charles Sanders Peirce. Pragmatis-tiset painotukset on myös mahdol-lista liittää haluun ymmärtää repre-sentaatio nimenomaan (tieteiden) työkaluna. Kaikki kirjoittajat eivät kuitenkaan lähesty aihettaan semi-oottisista tai pragmatistisista lähtö-kohdista. Tätä voidaan pitää myön-teisenä seikkana, koska teoksen ot-sikko luo vaikutelman, että kohteena on nimenomaan representaation käsite. Kirjan hieman tavanomaista leveämpi formaatti ja ytimekäs otsi-kointi herättävät myös mielikuvan oppikirjasta, joskaan teosta ei sellai-seksi mainosteta.
Mitä esitetään...
Kokoelma koostuu johdannon ohella kuudestatoista artikkelista, jotka on jaettu neljään osaan. Osista ensimmäinen keskittyy filosofiaan, toinen taiteisiin ja kolmas kogni-tiotieteisiin sekä niihin liittyvään filosofiseen keskusteluun. Neljäs osa esittelee representaation käsitettä eri tieteenaloilla ja tieteenfilosofiassa.
Kaikki kokoelman artikkelit kar-toittavat nykytilannetta ja lähestyvät kysymystä representaatiosta oman tieteenalansa tai kohteensa näkökul-masta.
Tämä jättää johdannon tehtä-väksi ennen kaikkea representaation määrittelyn yleisesti sekä käsitteen historiallisen taustoittamisen. Toi-mittajat nostavatkin kirjoituksessaan esiin etymologiaan pohjaten repre-sentaation erilaisia merkityksiä ”uu-delleen läsnä olevaksi tekemisestä”
esittämiseen ja edustamiseen. Tässä yhteydessä representaation ja sen mahdollisten käännösten logiikkaa olisi voinut tarkastella myös laa-jemmin. Määrittelyä seuraava histo-riallinen osuus paljastaa kuitenkin, että kokoelman painopiste ei ole niinkään itse representaation teessä kuin jo jonkinlaiseksi käsit-teellistetyssä representaatiossa – yllä mainitussa representationalismissa.
Otsikon representaatio viittaa siis yhden käsitteen tulkinnan uudel-leentulkintaan ja sen mukaiseen käyttöön.
Filosofiaan keskittyvän osan
aloittaa Aki Petteri Lehtisen uus-pragmatismia käsittelevä artikkeli, joka jatkaa suoraan johdannon kat-sauksesta representationalismiin ja sen kriisiin esittelemällä erityisesti Richard Rortyn näkemyksiä repre-sentaatiosta. Se siis tarjoaa lukijalle kokoelman suosiman represen-taation uudelleentulkinnan. Lahtisen artikkelia seuraa Hanne Appelqvistin erinomainen esitys representaation rajoista Wittgensteinin ajattelussa.
Kirjoituksessaan Appelqvist kytkee Wittgensteinin näkemyksen maa-ilman kohtaamisesta kielen kautta kantilaisiin tietokyvyn rajoihin. Lah-tisen ja Appelqvistin lisäksi osion kirjoittajat käsittelevät Peircen per-septioteoriaa (Mats Bergman), yhtä (Peirceen pohjautuvaa) logiikan kuvallista esitystapaa (Ahti-Veikko Pietarinen) sekä Nelson Good-manin taiteenfilosofisia näkemyksiä (Markus Lammenranta). Bergmanin runsaasti teknistä termistöä hyö-dyntävä tyyli edellyttää lukijan kiin-nostusta aiheeseen.
Kirjallisuutta ja taidetta käsitte-levän osan aloittavaan Harri Veivon artikkeliin sisältyy mainio esimerk-keihin pohjautuva katsaus erilaisiin kirjallisuudellisen representaation mahdollisuuksiin ja muotoihin.
Katsaus paljastaa, ettei represen-taatio ole tässäkään suhteessa yk-siselitteinen asia. Veivo on myös kokoelman kirjoittajista ainoa, joka toisinaan puhuu representaation yh-teydessä jäljittelystä. Veivon jälkeen Timo Kaitaro tulkitsee surrea-lismia kirjaimellisesti ylirealismina, joka jatkaa realismin projektia laajentaen käsitystä esitettävissä olevasta todellisuudesta. Sakari Katajamäki puolestaan käsittelee erilaisia kokeellisia metamodaalisia sonetteja. Osion päättää Hanna Jo-hanssonin kiinnostava esitys kuva-taiteen haptisesta representaatiosta.
Artikkelissa tarkastellaan teoreet-tisten esitysten ohella Heli Rekulan videoteosta Landscape no. 20, An Tiaracht, josta ja nimenomaan sen suhteesta kyseisen sarjan muihin osiin representaation kannalta olisi mielellään lukenut enemmänkin.
Kokoelman kolmas osa keskittyy representaatioon kognitiotieteen
nä-kökulmasta. Representaation käsite kytkeytyy selkeästi uuden ajan filo-sofian ajatukseen representaatiosta mielteenä. Näkökulma poikkeaakin taiteiden (tutkimuksen) tavoista kä-sitteellistää representaatio ja nyky-filosofian pyrkimyksestä ymmärtää representaatio suhteena. Osan en-simmäisessä artikkelissa Anna-Mari Rusanen tarkastelee representaati-oiden ongelmaa kognition tutki-muksessa ja esittelee ansiokkaasti aiheeseen liittyviä filosofisia näke-myksiä hyvine ja huonoine puo-lineen. Toisessa artikkelissa Christina Krause esittelee aivojen sähköisen toiminnan tutkimusta ja pohtii ly-hyesti tutkimustulosten merkitystä kognitiivisten prosessien kannalta.
Osan lopuksi Otto Lappi tarkastelee värien havainnointia ja argumentoi värirepresentationalismiksi kutsu-mansa näkemyksen puolesta varsin kiinnostavasti.
Kokoelman viimeisen osan aloittaa Leena-Maija Rossin artikkeli representaatioiden poliittisuudesta.
Rossin näkemys kumpuaa kulttuu-rintutkimuksen representaatiokäsi-tyksestä. Myös osan toinen artikkeli kytkeytyy samaan representaatio-käsitykseen. Siinä Jukka Törrönen esittelee empiirisen yhteiskunta-tutkimuksen tapoja analysoida re-presentaatioita. Törrönen keskittyy laadulliseen tutkimukseen, erityisesti diskurssianalyysiin, ja tarkastelee myös tieteellistä kirjoittamista re-presentaationa. Timo Honkela puo-lestaan tarkastelee artikkelissaan re- presentaatiota tietojenkäsittelytie-teessä ja pohdiskelee semioottisesti kyvykkäiden koneiden luonnetta.
Teoksen päättää Tarja Knuuttilan ar-tikkeli, jossa hän käsittelee asiantun-tevasti mallien asemaa tieteellisinä re- presentaatioina pohjaten tarkaste-lunsa viimeaikaiseen tieteenfiloso-fiseen keskusteluun.
... ja miten edustavasti?
Kokonaisuutena teos on tervetullut lisä aiheen käsittelyyn kotimaisessa tietokirjallisuudessa. Representaatio on monilla aloilla erittäin ajan-kohtainen käsite, ja keskittyminen yhteen käsitteeseen mahdollistaa sen
kirjat
eri käyttötapojen ja -yhteyksien ko-koamisen. Valittujen lähtökohtien – representationalismin kritiikki ja eri käyttötapojen esittely – valossa kokoelma on myös varsin edustava.
Toisaalta representaatiota on käsi-telty myös muualla ja muista näkö-kulmista. Esimerkiksi mannermai-sessa nykyfilosofiassa aiheesta on käyty laajaa keskustelua. Lukuun ottamatta yhtä viittausta Martin Heideggeriin (22) tämä keskustelu ei näy teoksessa millään tavoin, eikä sen puuttumista myöskään selitetä mitenkään. Otsikointeineen ko-koelma antaa näin ainakin asiaa tar-kemmin tuntemattomalle helposti kuvan, että aihepiiri tulee edustavasti käsitellyksi, vaikka siitä ei ole kyse.
Myös suurin osa kokoelman ar-tikkeleista piirtää edustavan kuvan aiheestaan. Ne keskittyvät esitte-lemään representaation käyttö-tapoja ja sen ymmärtämistä – tai sitä, miten se pitäisi ymmärtää – käsittelemillään aloilla tai ajat-telijoilla. Poikkeuksen muodostaa Otto Lappi, joka argumentoi oman representationalisminsa puolesta.
Joistakin artikkeleista esiteltyjen asi-oiden tematisointi representaationa puuttuu kuitenkin lähes täysin (esi-merkiksi Krause). Joissakin otsi-kointi taas antaa odottaa enemmän kuin artikkeli tarjoaa (esimerkiksi
Pietarinen). Kaikilta artikkeleilta voisi myös toivoa pureutumista itse representaation käsitteen luonteeseen sekä esitellyn käytön tai käyttöjen kriittistä arviointia, joka nyt vain pilkahtelee siellä täällä (esimerkiksi Rusanen).
Edustavuuden kannalta koko-elman ehkä suurin ongelma on kui-tenkin, että poliittista representaa-tiota käsitellään vain yhdessä artikke-lissa ja taiteen- ja kulttuurintutkijan toimesta. Kirjoitus olisi vaatinut tuekseen vähintään toisen, politiikan tutkijan kirjoittaman artikkelin.
Leena-Maija Rossi kyllä hyödyntää kulttuurintutkimuksen identiteetin ja representaation käsitteitä mallik-kaasti, mutta ongelma on, että iden-titeettipolitiikalla on tuskin mitään tekemistä poliittisen representaation kanssa. Identiteeteillä on toki liittinen ulottuvuutensa, mutta po-litiikka sinänsä ei perustu niihin.
Politiikassa edustetaan (toivottavasti vastedeskin) erilaisia näkemyksiä yh-teisestä maailmasta. Identiteettipoli-tiikka onkin politiikan sijaan ennen kaikkea moraalia.
Tämä näkyy erinomaisesti esi-merkiksi Helsingin Sanomien voi-makkaassa tuessa seksuaalisille vähemmistöille ja ulkoministeri Stubbin feministiksi julistautumi-sessa sekä puheissa samojen
vähem-mistöjen puolesta. Jos identiteet-tipolitiikka uhkaisi jollain tavoin vallitsevaa taloudellis-poliittista järjestystä, jos se esittäisi nykyisestä poikkeavan poliittisen näkemyksen yhteisestä, jos se edustaisi poliittista vastarintaa millään tavoin, näitä kan-nanottoja tuskin esitettäisiin. Eri-laisten yksilön kannalta keskeisten vähemmistöidentiteettien suhteel-lisen yhteiskunnalsuhteel-lisen aseman ko-hentaminen on useimmiten hyvä asia, mutta sen poliittinen merkitys ja voima on varsin rajallinen.
Representaation kaksi puolta – esittäminen ja edustaminen – sekä limittyvät toisiinsa että eroavat toi-sistaan. Tästä seuraa muun muassa se, että tämän perinteisen kirja-arvion lukija joutuu siinä esitettyä arvioidessaan osittain vaihtamaan esittämisen ja edustamisen paikkaa.
Arvioinnin kohteesta esitetty he-rättää aina kysymyksen edustavuu-desta; edustavuus suhteessa repre-sentaation käsitteeseen ja sen eri muotoihin on puolestaan se, mistä tämän arvion oma esitys muodostuu.
Tällaisen arvion tekeminen, esittä-misen ketjun jatkaminen, edellyttää kuitenkin itse teokseen tutustumista, joten ei muuta kuin kaikki innolla Representaatiota lukemaan. Se kan-nattaa, sillä representaatioista ei pääse eroon.
2/2011 niin & näin 149
kirjat
E
tiikan lukemisto tarjoaa ensi kertaa suomeksi kat-tavan valikoiman etiikan eli moraalifilosofian merkkitekstejä 1880-luvun lopulta 1990-alkuun.Niin kuin kirjan toimittajat Veikko Launis, Markku Oksanen ja Seppo Sajama johdannossa mainitsevat, se on tavallaan Panu Raatikaisen toi-mittaman kokoelman Ajattelu, kieli, merkitys (Gaudeamus 1997) sisar-antologia. Raatikaisen kirja sisältää merkitykseen liittyviä analyyttisen filosofian kirjoituksia vuosilta 1892–
1975 ja valaisee hyvin yhtä tärkeää puolta viime vuosisadan filosofiasta.
Lukemisto täydentää tätä kuvaa ja on osittain jopa isosisartaan on-nistuneempi tuotos: Raatikainen va-rusti kirjansa kyllä hyvällä ja laajalla johdannolla mutta ei erityisemmin jäsentänyt yksittäisiä kirjoituksia tai niiden kontekstia, mikä tekee asiaan perehtymättömille joidenkin tekstien lähestymisen hyvin hankalaksi. Joil-lekin voi olla vaikeaa jopa ymmärtää, miksi jotkin kirjoitukset ylipäätään on vaivauduttu kirjoittamaan. Esi-merkiksi Otto Neurathin artikkeli
”Protokollalauseet” näyttäytyy kir-kasotsaiselle filosofinalulle luultavasti enemmän huurupäisenä sekoiluna kuin filosofian merkkipaaluna – vaikkakin tämä saattaa pedagogisesti olla ihan paikallaan.
Lukemisto on jaettu viiteen te-maattisesti varsin yhtenäiseen lukuun, ja jokaisen niistä avaa oma johdantonsa. Johdannot käsittelevät yleisesti luvun teemaa ja, mikä mie-lestäni tärkeintä, johdattavat ku-hunkin tekstiin erikseen avaamalla sen motivaatiota, sisältöä ja vaiku-tuksia. Näin filosofisesti hieman sivistymättömämmätkin välttyvät arvailemasta, mitä kussakin teks-tissä mahdetaan ajaa takaa ja mihin kysymyksiin kirjoittajat pyrkivät
antamaan vastauksia. Toinen anto-logian etu on, että sen esiin tuomat monet äänet selvästi keskustelevat keskenään. Näin ne kertovat Raati-kaisen kokoelman tekstien muodos-tamaa tarinaa huomattavasti kohe-rentimman kertomuksen. Tästä tosin ei oikein voi syyttää Raatikaista:
viime vuosisadan analyyttisen etiikan avainkirjoitukset nyt vain liittyvät tiiviimmin toisiinsa.
Toisaalta on myönnettävä, että kirjan ensimmäinen, saksalaista ar-vofilosofiaa käsittelevä luku ei mi-tenkään elimellisesti nivelly muuhun sisältöön vaan jää vain jonkinlaiseksi prologiksi. Sellaisenakin sen mukana olo on kuitenkin perusteltua, sillä 1800-luvun lopun moraalifilosofian merkkiteoksista poimitut kohta-laisen lyhyet katkelmat Franz Bren-tanolta, Alexius von Meinongilta, Nicolai Hartmannilta ja Max Sche-leriltä taustoittavat hyvin seuraavan vuosisadan ajattelua. Lisäksi luvun lukemista voi suositella manner-maisesta filosofiasta kiinnostuneille, sillä se avaa esimerkiksi Brenta-nolta periytyvää omalaatuiselta tun-tuvaa käsitystä totuudesta niin, että myöhemmät, muutoin ehkä kovin kummallisilta kuulostavat fenome-nologiset kannat saattavatkin alkaa näyttää etäisesti peräti tolkullisilta.