viimeaikaista arabimaiden vallankumousaaltoa ja Arendtin käsitystä poliittisesta
toiminnasta eräänlaisena spontaanina kanssa-tekemisenä. Kun hän vieraili Kairossa vuoden 2010 lopussa, kukaan yliopistomaailmassa ei olisi osannut odottaa tai ennustaa vuoden 2011 kevään tapahtumia. Butler on oikeassa: harva akateemisen maailman huippu nimittäin osaisi edes aavistaa, mistä arabimaiden kansannousun liikkeelle räjäyttänyt kipinä sai alkunsa.
Valokuva: Julia Honkasalo
2/2011 niin & näin 115
kolumni
losta, koska juuri pelko oli Miloševi in hallituksen tapa lamaannuttaa kansa.
Belgradin yliopiston opiskelijat laajensivat verkos-toaan perustamalla kerhotiloja ja toimistoja myös pää-kaupungin ulkopuolelle ja antoivat liikkeelleen virallisen nimen Otpor (”vastarinta”). Liikkeen symboliksi otettiin mustaa taustaa vasten loistava valkoinen nyrkki. Symboli oli riittävän yksinkertainen, jotta sen sai helposti ja nopeasti monistettua lentolehtisiin ja julisteisiin tai spraymaalattua poliittisten rakennusten seiniin. Pidätyk-sistä ja poliisiväkivallasta huolimatta opiskelijat jatkoivat erilaisia rauhanomaisia tempauksia kuten lakkoja, mie-lenosoituksia, kadulla järjestettäviä performanssitapah-tumia sekä tekaistuja uutislähetyksiä ja TV-mainoksia, joissa pilkattiin Miloševi ia. Liike sai nopeasti miltei sadantuhannen ihmisen kannatuksen. Osoittaakseen te-hokkuutensa aktivistit muun muassa liimasivat eräässä tempauksessaan tunnin aikana kymmeniä tuhansia kam-panjajulisteita kymmeniin eri kaupunkeihin.
Vuoteen 2000 mennessä Otpor-liikkeestä oli muo-dostunut maanlaajuinen poliittinen oppositioliike, joka lopulta sai painostettua Miloševi in järjestämään presi-dentinvaalit. Kun opposition ehdokas Vojislav Kostunica sai enemmistön äänistä, Miloševi mitätöi vaalituloksen.
Tästä seurasi yleislakko, joka sai koko maan pysähtymään viikkokausiksi. United States Institute of Peacen vuoden 2000 raportin mukaan varsinainen parlamenttitalon valtaus lokakuussa oli tarkoin suunniteltu. Aktivistit olivat sopineet pitävänsä poliisin kiireellisenä ympäri maata erilaisilla tempauksilla, joissa esimeriksi henki-löautoja jäi ”sattumalta” tielle keskellä pääkaupungin ruuhkaisinta liikenneympyrää. Parlamenttitalon ovien läpi murtauduttiin paikalliselta maanviljelijältä lainatulla traktorilla, minkä jälkeen media otettiin haltuun.4 Vuo-sikymmenen kestäneen hirmuvallan jälkeen Miloševi astui vihdoin vallasta kuudes lokakuuta 2000.
Noin kymmenen vuotta Serbian kansannousun jälkeen 28-vuotias Khalid Said pahoinpideltiin kuoliaaksi epäilyttävissä olosuhteissa kairolaisen internetkahvilan ul-kopuolella. Egyptin poliisi väitti, että Said oli tukehtunut yritettyään niellä hasiskimpaleen poliisien pidätettyä hänet. Internetiin levinneet järkyttävät kuvat Saidin tun-nistamattomiksi ruhjotuista kasvoista kertoivat kuitenkin karun totuuden. Said oli kuollut kahden poliisin pahoin-pideltyä hänet raa’asti. Syynä oli Saidin haltuunsa saama video Egyptin poliisiin harjoittamista huumekaupoista.
Facebookiin ilmestyi pian ryhmä nimeltä We Are All Khalid Said, jonka tarkoituksena oli tuoda julkisuuteen Egyptin poliisin toistuva ja systemaattinen väkivalta. Si-vusto keräsi nopeasti satoja tuhansia käyttäjiä, jotka jul-kaisivat paikallista poliisiväkivaltaa esittäviä valokuvia ja videomateriaalia. Egyptissä Saidin tapaus oli kuin kipinä ruutitynnyrissä. Maassa vietettiin nimittäin joka vuoden tammikuun 25. päivänä kansainvälistä poliisien päivää.
Saidin muistoksi perustettu Facebook-ryhmä suunnitteli laajaa mielenosoitusta Kairoon kyseiselle päivälle ja noin sata tuhatta käyttäjää ilmoitti osallistuvansa. Mutta keitä nämä käyttäjät olivat?
Laajemman kansainvälisen yhteisön tietämättä suda-nilaiset, tunisialaiset ja egyptiläiset nuoret olivat jo vuosia aiemmin ryhtyneet verkostoitumaan erilaisten blogien ja sivustojen kautta. Tunisialaisella sivustolla The Progressive Youth of Tunisia sekä egyptiläisellä sivustolla April 6th Youth Movement jaettiin tietoa juuri niistä strategisen vä-kivallattoman vastarinnan eri muodoista ja Gene Sharpin opeista, joita Otpor oli menestyksekkäästi hyödyntänyt Serbiassa. Osa April 6th Youth Movementin jäsenistä oli matkustanut Serbiaan opiskelemaan entisten Serbian val-lankumouksen arkkitehtien parissa. Egyptiläiset nuoret omaksuivat jopa Otporin logon vastarintaliikkeensä tun-nukseksi: kansainvälisiin medioihin levisi tammikuussa ja helmikuussa 2011 nopeasti kuvia egyptiläisistä mars-simassa Tahririn aukiolle valkoisten nyrkkien koristamien mustien lippujen kanssa.
Siinä missä aiemmat vallankumousliikkeet olivat yh-distäneet ihmisiä puolueeseen tai uskontoon liittyvien ideologisten periaatteiden perusteella, vuoden 20011 kevään lehtikuvissa esiintyvät ihmiset edustivat useita eri ikäluokkia ja uskontoja. Otporin käyttöön ottama symboli merkitsi nyt ensimmäistä kertaa solidaarisuutta, joka yhdistää ihmisiä niinkin erilaisissa poliittisissa ja us-konnollisissa kulttuureissa ja maantieteellisissä paikoissa kuin Serbia, Ukraina, Georgia, Sudan, Tunisia ja Egypti.
Samalla se oli voimakas merkki onnistuneesta vallanku-mouksesta.
Olen matkalla lentokoneella New Yorkista Reyk-javiikiin. Vieressäni istuu kanadalainen alumiinialan liikemies, joka on asunut kolme vuotta Lähi-Idässä.
Hänen mukaansa arabimaissa tapahtunut vallan- kumouksien aalto on seurausta kansainvälisestä talous-kriisistä ja sen aiheuttamasta tuloerojen rajusta kasvusta.
Vaikka länsimaissa ajatellaan, että kyseessä on taistelu vapaudesta ja demokratiasta, arabimaiden kansannousut ovat itse asiassa vastareaktio uusliberalistiselle talousmal-lille. Saudi-Arabiassa poliittinen johto yritti maksaa mie-lenosoittajia hiljaisiksi, mutta yliopisto-opiskelijat eivät suostuneet tähän. Matkakumppanini pohtii innoissaan mutta vakavana, että vallankumouksien aalto saattaa hyvin edetä seuraavaksi Kiinaan. Nyökkään ja pohdin itsekseni, milloin länsimaissa alkaa oma strateginen ja rauhanomainen kansannousu nykyistä korruptoitunutta politikointia ja epäonnistunutta talousmallia vastaan.
Viitteet & Kirjallisuus
1 Alkuperäinen otsikko: Hannah Arendt and the Politics of the Street.
2 ”By placing confidence in violent means, one has chosen the very type of struggle with which the oppressors nearly always have superiority.” Sharp, Gene, From Dictatorship to Democracy – A Conceptual Framework for Liberation. The Albert Einstein Institu-tion, Boston 2010, 4.
3 ”Strategy is just as important in nonviolent action as it is in military action.” Sharp, Gene, The Politics of Non-Violent Action, Porter Sargent, Boston 1973, 493.
4 United Institute of Peace. Special Report: Whither the Bulldozer?
Nonviolent Revolution and the Transition to Democracy in Serbia.
Päivätty 6. elokuuta 2001.
2/2011 niin & näin 117
E
tt stående tema i västerlandets politiska kultur sedan 1700-talet är försvaret av åsikts- eller yttrandefriheten. Detta försvar är ofta retoriskt, ja man kan tala om ett yttrandef-rihetspatos. Det klassiska uttrycket för detta är den sentens som (oriktigt) tillskrivits Voltaire: ”Jag ogillar dina åsikter, men är beredd att dö för din rätt att få uttrycka dem.” Jag vill här fästa uppmärksamhet vid några drag i det gängse sättet att gestalta yttrandefrihets-frågor i den allmänna debatten. Enligt min uppfattning lider den av en viss ytlighet. Den kännetecknas framför allt av en intellektuell slagsida, med en skev föreställning om de sammanhang i vilka yttrandefrihetsfrågor vanligen uppstår. Mitt syfte är inte att dra en lans för yttrandef-riheten, än mindre att ifrågasätta den. Men jag tror att yttrandefrihetens sak skulle gagnas av en mera reflekte-rande syn på begreppet.Yttrandefriheten framställs ofta som ett metavärde, ett slags ”värderingsfritt värde” som olika parter kan enas om vare sig de i övrigt är eniga i sina centrala vär-deringar eller inte. Motståndarens rätt att framföra sina ståndpunkter i den offentliga debatten framställs som den centrala frågan. Det klassiska uttrycket för detta synsätt är John Stuart Mills skrift Om frihet (1865; ori-ginalet On Liberty utkom 1859). Men i själva verket har lockelsen att inskränka yttrandefriheten många olika motiv och det är svårt att överblicka dem. I praktiken är det sällan debattinlägg som lockar de makthavande att vilja förbjuda yttranden: de frågor som varit kontro-versiella i Västeuropa under senare tid har snarare gällt ämnen som hets mot folkgrupp, bruket av religiösa sym-boler (slöjförbudet i Frankrike) och kränkningar av dem (Muhammedkarikatyrerna), skydd för privatlivet, ärek-ränkning, vuxen- respektive barnpornografi. En särskild fråga uppstår kring olika slag av avslöjanden (militära eller diplomatiska hemligheter, uppgifter om korruption, industri- och affärshemligheter). Lockelsen att bannlysa avslöjanden bottnar inte i att de anses vara oriktiga, utan tvärtom i att de är – eller förmodas vara – sanna. De här frågorna aktualiserades i samband med de läckor från amerikanska militär- och diplomatkällor som
offentligg-jordes av nätsajten Wikileaks 2010. Ibland yrkar man på förbud för att skydda dem som en framställning handlar om, ibland för att skydda mottagarna, ibland för att slå vakt om ett samhällsintresse.
Det finns knappast något samhälle där yttrandef-riheten inte i något avseende är begränsad, inte heller någon grupp som förespråkar oinskränkt yttrandefrihet i alla sammanhang. De vanligaste sätten att begränsa yt-trandefriheten är genom censur och kriminalisering av vissa uttryck. Yttrandefriheten kan också hotas genom ekonomisk påtryckning, olagligt hot om våld och andra slag av informell maktutövning, men här koncentrerar jag mig på inskränkningar i yttrandefriheten genom lags-tiftning och andra myndighetsbeslut.
De försvar för yttrandefriheten som vanligen framförs har en instrumentell karaktär: yttrandefriheten frams-tälls som ett sätt att befordra mänsklig lycka och välfärd, eller som en förutsättning för bevarandet av centrala samhällsvärden. Men jag vill hävda att inskränkningen av människors fria uttrycksmöjligheter har en djupare innebörd: det är ett angrepp på själva kulturens kärna.
En kultur formas av individer som inför varandra ger ut-tryck åt sina tankar, minnen, känslor och inställningar.
Om detta utbyte inskränks eller regleras av en styrande elit eller i namn av vissa särintressen förhindras kulturens fria växt. Kulturen hindras att anta en autentisk form.
Eftersom den debatt i vilken kulturens centrala värden ges form förutsätter yttrandefrihet är denna frihet mera grundläggande än varje instrumentellt försvar för den:
dessa försvar kommer i en viss mening alltid kommer för sent. (Undertryckandet av människors autentiska uttrycksmöjligheter når sin ytterlighetsform i företeelser som personkult, sådan den förekom till exempel i Stalins Sovjet, i Maos Kina eller i Ceau escus Rumänien. Här är det inte bara fråga om att vissa tankar förtigs, utan det föreskrivs direkt vilka tankar som bör uttryckas.)