leita, joiden väri oli ruskea. Saviastioita myytiin paikallisesta myymä
lästä ja lähetettiin markkinoille. Myöskin lumppujen kerääjät kuljet
tivat niitä mukanaan ja möivät.39
Keväällä 1857 porilainen apteekkari Palander jätti senaattiin ano
muksen saada perustaa lasitehtaan omistamalleen Mattilan tilalle Meri
karvian Ylikylään. Mutta kun anomus tuli kuvernöörille lausunnon antamista varten, tämä tiedoitti, ettei Palander omistakaan Mattilaa.
Kun kruununvouti ryhtyi ottamaan asiasta selvää, ilmoitti tilan omis
taja Matti Näsi, että Palanderilla ei ollut mitään tekemistä Mattilan tilan kanssa. Palanderin asianajaja selitti nyt päämiehensä tehneen anomuksensa sen lupauksen perusteella, että omistaja möisi hänelle tilan heti kun privilegio oli saatu. Näsi väitti kuitenkin, ettei hän tien
nyt mitään tällaisesta välipuheesta.
Palander ei puolestaan jättänyt asiaa tähän. Hän osti kuin ostikin 3. 8. 1857 Mattilan eli Ala-Jumpin tilan ja lähetti uuden anomuksen.
Siinä hän esitti sellaisen vaihtoehdon, että ellei senaatti suostuisi hänen anomukseensa sellaisenaan, niin hän pyytää oikeutta saada siirtää toisen hyttinsä Tuorsniemestä (hän omisti Tuorsniemen lasitehtaan) Meri
karvialle, koska sitä ei metsänpuutteen vuoksi voi pitää käynnissä enti
sellä paikallaan. Hän korosti erityisesti anomuksessaan, ettei useampi lasitehdas näillä seuduin tulevaisuudessa kannattaisi eikä voisi laskea saavansa tarvittavaa puumäärää. Tällä Palander tahtoi etukäteen tor
pedoida kilpailijansa apteekkari Souranderin yritykset, tämä kun näet samoihin aikoihin suunnitteli lasitehtaan perustamista myös Merikar
vialle.
Senaatti suostui kuitenkin sekä Palanderin että Souranderin ano
muksiin, vieläpä samalla kertaa eli 14. 10. 1857.
Mutta kun kilpailijat näin olivat kumpikin saaneet privilegiänsä, heillä ei ollutkaan lainkaan kiirettä kehittää suunnitelmiaan edelleen.
Pariin vuoteen ei näkynyt merkkiäkään rakennustoiminnasta. Palande
rilla ei ollut halua jatkaa, eikä varojakaan, mutta kun hänelle selvisi, ettei Sourander aikonut luopua suunnitelmistaan, hän päätti pelata kil
pailijansa pois laudalta ehättämällä edelle. Niinpä keväällä 1860 ryh
dyttiin rakennuspuuhiin. Tehdas joka sijoitettiin Kuvaskankaalle, val
mistui saman vuoden syksyllä. Lokakuun lopulla aloitettiin lasinpuhal- lustyöt. Pienen tehtaan uuni oli 5-upokkainen. Siinä valmistettiin ikkunalasia, josta jatkuvasti oli kova kysyntä, sekä pulloja ja yksin
kertaista talouslasia, kuten maitokulhoja ja tuoppeja. Palander oli jo ennestään perehtynyt lasiteollisuuteen ja teknillisesti lasin valmistus on
nistui hyvin. Työt, pullot ja tölkit, olivat yksinkertaisia ja kauniita. Niin
pä paikallinen sanomalehti kirjoitti »hiljakkoin perustetun Kuvaskangas- nimisen lasiruukin, kotoa kohden otetuista aineista, tekevän hyvin puh
taan ja koreen lasin, johon enimmästä osasta saattaa olla syynä se hie
nonen ja valkoinen santa, joka siellä entisellä merenpohjakankaalla
Kuva 130. Pohjanrannan Brännäsviik, vanhinta Trolssin ja Ylikylän välille syntynyttä asutusta.
löytyy varsin runsaasti». Palander järjesti Poriin oman lasimyymä- länkin.
Palanderin raha-asiat olivat kuitenkin erittäin heikolla kannalla, ja kun 1867-vuoden kato lisäksi koetteli hänen kestokykyään, ei sen vuo
den syksynä kyetty lainkaan aloittamaan puhallustöitä Kuvaskankaalla.
Tilanne paheni nopeasti, niin että omistajan täytyi koettaa päästä pian irti tehtaasta. Mutta ostajia ei tietenkään näissä olosuhteissa ilmaantunut. Palanderin oli pakko jättää konkurssianomus, ja 10. 6 pidettiin huutokauppa, jolloin tila ja tehdas joutuivat Suomen Pankin haltuun 7.000 mk hinnasta.
Pankki puolestaan koetti myös mahdollisimman pian päästä irti Kuvaskankaasta. Antti Ahlström teki nyt tarjouksen. Hän ilmoitti olevansa valmis maksamaan tehtaasta tiloineen 7.500 mk sekä suoritta
maan maksamattomat kruununverot, elleivät ne nouse 500 mk suurem
miksi. Jos ne ovat suuremmat, on valtion suoritettava ylimenevä osa takaisin. Senaatti hyväksyi tarjouksen, ja 19. 1. 1869 Kuvaskangas siir
tyi Ahlströmin omistukseen.
Nyt pantiin Kuvaskangas taas kahden vuoden seisauksen jälkeen käyntiin. Isännöitsijänä toimi ensin hyttimestari Kristian Ramberg.
Mutta 1871 ryhtyi isännöitsijän tehtäviä hoitamaan Merikarvian nimis
mies Otto Pettersson varsinaisen virkansa ohella. Tuotanto pysyi samalla tasolla kuin Palanderin aikana. Ikkunalasia valmistettiin 200—
300 laatikkoa vuosittain, pulloja 40.000— 50.000 kpl sekä lisäksi hiukan yksinkertaista talouslasia. Vuotuisen tuotannon arvo oli 15.000— 20.000 mk ja työntekijäin lukumäärä noin 18— 20.
Tällaisenakin tehdas näytti kannattavan. Se näkyy Petterssonin kirjeistä Ahlströmille. Viimemainitun suunnitelmissa lasitehdas kui
tenkin oli pikkutekijä, eikä se häntä sanottavasti kiinnostanutkaan.
Niinpä on ymmärettävää, että hän oli valmis myymään tehtaan heti kun edullinen tilaisuus tarjoutui. Sellainen tuli, kun porilainen kauppaneu
vos Johan Grönfelt kyseli tehdasta ostaakseen. Myös Pettersson ilmoitti 1873 olevansa valmis maksamaan Kuvaskankaasta 20.000 mk ja irtai
mistosta arvion mukaan. Ahlström odotteli edullisempaa tilaisuutta.
Vasta Seuraavana vuonna hän ilmoitti oman hintansa, 47.500 mk kaik
kine irtaimistoineen. Pettersson vastasi 19. 11. 1874: »Olen päättänyt asettua Kuvaskankaalle Sinun määräämälläsi hinnalla 47.500, vaikka luultavasti siinä pesenkin itseni» (tager vatten öfver hufvudet).
Hinta oli korkea, kun ottaa huomioon, että tilan metsät oli loppuun hakattu. Pettersson ei pystynyt kauppahintaa suorittamaan, vaan teki osasta velkakirjan, osan maksoi tunnusteilla. Tällainen velkataakka kävi hänelle ylivoimaiseksi. Siksi hän ei pitänyt tehdasta hallussaan vuottakaan. Sen osti yhtiö, jonka muodostivat Ahlström, Pettersson ja Grönfelt. Kaikkien osuudet olivat yhtä suuret. Pettersson johti edelleen lasitehdasta kuolemaansa asti 1878.
Senjälkeen tehtaan ottivat haltuunsa Ahlström ja Grönfelt. Menekki aleni erityisesti 1880-luvulla. Pääasiallinen syy tähän oli, että Kuvas- kankaan ikkunalasi oli jatkuvasti vanhanaikaista vihertävää tuhka- lasia. Siirtyminen valkoisen ikkunalasin valmistukseen olisi vaatinut teknillisen johdon uusimista ja ulkomaisia raaka-aineita. Se olisi kui
tenkin merkinnyt menoja, joihin Ahlström ei ollut monien muiden puu
hiensä vuoksi halukas ryhtymään. Niinpä kun puhalluskausi päättyi keväällä 1884, se merkitsi samalla koko Kuvaskankaan lasitehtaan ovien lopullista sulkemista.'10
Kuvaskangas oli kuitenkin ennättänyt piirtää oman lukunsa Meri
karvian elinkeino- ja myös taide-elämän vaiheisiin. Useat sen lasival- misteista ovat kaunisviivaisia ja tyyliltään yksinkertaisia, ja nykyään jo kotien harvinaisuuksia.
Vielä lyhytikäisempi ja vaatimattomampi oli Harjun lasitehtaan tarina. Sen syntyä voikin pitää ilmeisenä erehdyksenä, kuten Vilho Annala sanoo »Suomen lasiteollisuuden historiassa». Apteekkari Sou
rander, joka Harjun perusti, oli yleisen »lasitehdaskuumeen» uhri.
Teol-Kuva 131. Riispyyn Norrgård, vanhan kanta-Riispyyn ja Grothusenien säteritilan maille rakennettu.
lisuudenhaaraa sinänsä pidettiin tuottavana ajattelematta, ettei se suin
kaan voinut olla sitä kaikissa olosuhteissa. Merikarvia oli lähellä Poria, ja niinpä Sourander ryhtyi puuhaamaan sinne lasitehdasta alku
vuodesta 1857. Privilegia-anomus jätettiin senaattiin 1. 5. 1857. Siinä mainitaan hänen aikomuksensa olevan perustaa lasitehdas talonpojan- lesken Anna Stupilan maalle Merikarvian Alakylään. Anomuksen liit
teenä on vuokrasopimus, jonka mukaan leski ja tämän täysi-ikäinen poika ovat vuokranneet apteekkari Souranderille tilastaan metsä
alueen, minkä ovat määritelleet: pituudeltaan Tuorilan tien rajasta niin kauaksi etelään kuin nyt on palanutta metsää ja leveydeltään molemmin puolin yleistä maantietä, itään Tuorilan rajaan ja länteen Rogelin tilan rajalle. Vuotuinen vuokra on 4 hopearuplaa, minkä lisäksi leski saa, kun laitosta aletaan rakentaa, 100 hopearuplaa.
Anomuksen johdosta määrättiin toimeenpantavaksi tavanmukainen kruununvoudin tarkastus itse paikalla. Se toimitettiin 14. 7. 1857. Sou- randerin edustaja esitti tarkastustilaisuudessa sopimuksen, jonka mukaan 22 Merikarvian tilallista sitoutui toimittamaan tehtaalle polt
topuuta. Alue jolle tehdas oli tarkoitus rakentaa, oli kivikkoista har
jua, missä metsäpalon jäljiltä kasvoi kitukasvuista mäntyä, joten siltä alueelta sinänsä ei ollut polttopuuta saatavissa. Sensijaan sitä voi pit
kän aikaa saada tuulen kaatamista puista ja sahapuiden sekä rakennus- hirsien jätteistä, joita paikkakunnan metsät ovat täynnä suureksi hai
taksi metsänkasvulle ja laitumella käyville eläimille. Sopivaa hiekkaa on Tuorilan tien maalla, mutta kvartsikiveä ei ole lähempänä kuin
Pomarkun kappelissa, jonne matkaa tulee 3 V 2 peninkulmaa. Muut raaka-aineet on tuotava ulkomailta, paitsi katajantuhka, jota saa Ahve
nanmaalta. Matka Poriin on 44 virstaa ja Brändöön satamaan 10 virs
taa. Omana lausuntonaan kruununvouti esittää: katsoen paikkakun
nan yleiseen köyhyyteen, mikä johtuu siitä, että seudun viljelysmaat ovat laihat ja kivikkoiset ja että tilaisuus sivuelinkeinoihin puuttuu, metsistäkin kun voidaan käyttää vain sellaisia, joissa on maasta vietä
väksi kelpaavaa puuta, sekä huomioonottaen, että vientipuita otet
taessa syntyy paljon polttopuuksi kelpaavia jätteitä, jollaisiksi voidaan lukea myös tuulen kaatamat puut, kruununvouti puoltaa laitoksen perustamista.
Anomus meni kruununvoudin puollon seuraamana manufaktuuri- johtokunnalle, joka puolestaan yhtyi tähän puoltavaan lausuntoon.
Senaatin asiakirjoissa on myös päiväämätön paperi, jota Annala arvelee esittelijän lausuntoluonnokseksi. Siinä sanotaan, että apteekkarit Sourander ja Palander anovat kumpikin erikseen Merikarvialle suunni
teltuja lasitehtaita varten privilegioita, Sourander Stupilan tilalle 4 1/2 pnk ja Palander Mattilan tilalle 5 3/ 4 pnk Porista ja suunnilleen saman matkan päässä Kristiinasta. Palander on jo ennestään Tuorsniemen lasitehtaan isännöitsijä ja pelkää nyt saavansa Souranderista kilpai
lijan. Luultavasti hän vain estääkseen Souranderin aikeet myös on anonut privilegioita Merikarvialle aikomaansa lasitehdasta varten, mikä ilmenee siitäkin, että kun ensimmäinen tarkastus toimitettiin kummal
lakin paikalla samana päivänä, Palander ei ollut vielä tehnyt edes sopi
mustakaan perustamispaikasta. Asetuksen mukaan lasitehtaita sai perustaa vain runsasmetsäisiin seutuihin. Mutta koska Merikarvialla on huonompilaatuistakin metsää ja varsinkin hirsien ja sahapuiden jät
teitä, ei liene mitään syytä olla myöntämättä privilegioita kummallekin laitokselle. Todennäköisesti tulee kuitenkin vain toinen niistä perus
tettavaksi. Näinollen tulee toisen hytin siirtämisaie Tuorsniemestä Merikarvialle raukeamaan.
Tämän nimettömän äänen, kuka hän sitten lienee ollutkin, oikeaan osuminen on enemmän kuin ilmeistä. Valitettavasti se ei antanut ano
jille terveen järjen vihjeitä, tuskinpa tuli heidän tietoonsakaan. Palander ei tyytynyt myöskään vain pelkkään kaupalliseen kilpailuun, vaan jätti lisäksi senaatille kirjelmän, jossa jyrkästi vastusti privilegioiden myön
tämistä Souranderille. Hän selitti, että se metsä, jonka varaan Sou
rander suunnitteli lasitehdasta, oli jo »ammoisista ajoista» varattu Tuorsniemen tarpeisiin. Hän tahtoi »nuijia Souranderin hankkeen hengiltä sekä uuden että vanhan tehtaan voimalla», kuten Annala sanoo.
Jos nyt sallittaisiin uuden tehtaan perustaminen vain muutaman
penin-Kuva 132. Lautjärven Varsamäki.
kulman päähän Tuorsniemestä, olisi tämän lasitehtaan pakko lopettaa toimintansa metsän puutten takia, jota nyt jo esiintyi. Ja hän vetosi privilegioihin, jotka Ruotsin kauppakollegio oli aikoinaan antanut.
Hallitus tahtoi olla tasapuolinen, ja Palanderin kirje lähetettiin Sou- randerille vastineen antamista varten. Sourander huomautti, etteivät Merikarvian tilanomistajat ole milloinkaan sitoutuneet toimittamaan puita Tuorsniemeen, mutta sensijaan kylläkin hänelle. Myöskään ei Tuorsniemen privilegioissa ole mitään määräystä, minkä kanssa Sou- randerin suunnitelmat oksivat ristiriidassa. Hän odottaa puolestaan privilegiain myöntämistä omalle yritykselleen, varsinkin koska Palan- der ei ole pitänyt edes Tuorsniemen lasitehdasta sellaisessa kunnossa, että se olisi pystynyt tyydyttämään paikkakunnan lasintarpeen, vaan lasia on ollut tuotava etäisemmistä lasitehtaista.
Nyt oli senaatti saanut riittävän selvityksen ja otti molemmat ano
mukset yhtäaikaa käsiteltäväksi. Kumpikin lasitehdas sai privilegi- ansa samana päivänä, 14. 10. 1857. Näemme valtiovallan suhtautuvan teolliseen ja kaupalliseen kilpailuun eri tavalla kuin se oli tehnyt edel
lisellä vuosisadalla. Valitettavasti ei Merikarvian lasitehtailla ollut edellytyksiäkään kilpailuun, eipä edes riittävän ostajakunnan saamiseen.
Souranderin lasitehtaan perustaminen edistyi sangen hitaasti, ja hä
nen olisi pitänyt kyetä tekemään johtopäätöksensä ajan merkeistä.
Tehdas ei ollut pystyssä vielä kahden vuoden tavanomaisen määräajan kuluttua. Sourander anoi varmuuden vuoksi vielä kahden vuoden li
säaikaa, koska »hän voimiaan säästämättä oli tehnyt parhaansa jo alul
le pannun lasitehtaan kuntoon saattamiseksi, mutta odottamattomat esteet ovat tehneet yritykset turhiksi». Tehdas valmistui vihdoin 1860 ja sai sijaintipaikkansa mukaan nimen Harju. Hytti oli laudoista ja siinä oli 6-upokkainen sulatusuuni, kaksi oikaisu-uunia, neljä jäähdy- tysuunia, 1-upokkainen kuumennusuuni eli temperer-uuni ja kaksi puunkuivausuunia. Asuinrakennuksia oli kaksi, joista toisessa oli 18 huonetta ja kolme eteistä ja toisessa 3 huonetta ja leivintupa. Lisäksi oli tarpeelliset ulkohuonerakennukset, muun muassa kaksi varasto
rakennusta. Tehdas oli siis yleistyyppinen pikkulaitos.
1861 Harjussa valmistettiin 70 laatikkoa vihreätä ikkunanlasia ja lisäksi pulloja ja hiukan talouslasia, kuten maitokulhoja ja tuoppeja, kaikki tummaa lasia. Valkoista lasia ei tehtaassa valmistettu milloin
kaan. Koko tuotannon arvo oli 1.050 hopearuplaa ja pysytteli siis varsin vaatimattomana. Seuraavan vuoden tuotanto oli 4.120 ja 1864 20.000 hopearuplaa. Se oli Harjun lasitehtaan suurin saavutus. Kaksi vuotta myöhemmin tuotanto oh laskenut 13.750 markkaan, ja kato
vuonna 1867 tehtaan toiminta pysähtyi kokonaan. Tämä oli ilmeisesti seurauksena siitä, että työväen palkkaus oli suoritettava osaksi viljana, mitä taas tehdas puolestaan ei pystynyt hankkimaan.
Toimintansa lopettanutta tehdasta ei ollut helppo saada uudelleen käyntiin, sillä ankaran katovuoden lamauttava vaikutus tuntui useana vuonna. Tehdas olikin pysähdyksissä kaksi vuotta. Kun toiminta uudelleen alkoi, se ei päässyt enää entiseenkään vireyteen. Päinvas
toin se vain kaksi vuotta kestäneen uuden käynnissäolon jälkeen lopul
lisesti pysähtyi. Sourander kyllä suunnitteli vielä 1874 puhalluksen uudelleen aloittamista, kuten näkyy eräästä Petterssonin kirjeestä, jossa tämä valitti Souranderin houkuttelevan häneltä puhaltajia Harjun teh
taalle. Kun Sourander tässä epäonnistui, hän luopui koko Harjusta ja möi sen porilaiselle kauppias Rambergille 10. 6. 1874.
»Satakunnasta» voimme lukea 8. 3. 1873: »Merikarvialta kirjoite
taan, että liike siellä on vilkasta. Mies hevosineen ansaitsee 4 ja 5 nukkaa päivässä, puutavarain kuljettamisella. Yksi metsä toisensa perään hakataan, sillä melkein joka toinen mies on metsätuumissa.
Teollisuus on jotenkin isohkoa: kaksi lasipruukia, yksi paperipruuki, yksi karttamaakarin ja yksi kruukkumaakarin verstaa, kahdeksan vesi- sahaa, seitsemän suurempaa vesimyllyä, kaksi kauppapuotia ja yksi apteekki sekä yksi oikeutettu viinanmyyjä joka vuosittain myynee 30.000 kannua. Ei toki Merikarvialaiset kaikkea juo, vaan Siikaisten, Kankaanpään, Isojoen ja Sidebyn asukkaat ovat apumiehinä. — Laivoja rakennetaan paraikaa 6».
464
Rambergin yritys »puhaltaa uutta henkeä» Harjun tehtaaseen jäi vain episodiksi, ja samana syksynä 1874, jolloin hän aloitti, hän myös sen lopetti. Tänä lyhyenä kautena valmistettiin 60 laatikkoa ikkunan- lasia ja 50.000 pulloa, arvoltaan 11.000 mk. Hytti jäi kylmilleen, kunnes se hajoitettiin 1876, ja paikalle pystytettiin olutpanimo, joka sekin paloi 1886.41
Lyhyt oli siis ollut Merikarvian ensimmäisen yrittäjäntoiminnan kukoistuskausi, mikäli sen voi edes katsoa »kuorestaan puhjenneen».
Teollisuuden oireita oli myös 1876 esitetty »Karttain tehtailian Ala- karvian Haanpäästä Frans William Rosendahlin pyyntö saada nimelli
sesti muuttaa karttatehtaansa tähän kuntaan, niinkuin se jo käytän
nöllisesti täällä on». Kartta-sana on tässä tietysti ymmärrettävä pai
kallisen murteen mukaan karstan vastineeksi. Anomuksen johdosta »ei kukaan (kuntakokouksessa) vastaan sanomisen syytä esiin tuonut».42 Karstatehdas toimikin hyvällä menestyksellä, ja sen omistajat saivat kan
san suussa karstamaakarin nimen. Alakylän Haanpäästä muistiin mer
kitty tarina kertoo, että eräs karstamaakari oli »naimises jonku majuurin lesken kans. Majuurska oli kovettu juatto ja kuali Porin reisus ko maakari ja Rauhalan fabbu (1865 Haanpään isännäksi tulleen Frans Erkki Heikinpojan veli) ja Puusilmä oli istunu hänen päälles ja ma
juurska tukehtu».43 »Puusilmä» oli karstamaakari Gustafssonnin lem
pinimi.
1870-luvun lopulla tuli taas esille suunnitelma Merikarvian kauppa- lanoikeuksista. On selvää, että vain pitäjän 1840-luvulla vilkastunut tai oikeastaan varsinaisesti vasta alkanut puutavaran vienti ja tuottoisa kalastus nostivat tuollaiset suunnitelmat esille.
Tälläkään kertaa ei merikarvialaisilla itsellään ollut näihin puuhiin osaa eikä arpaa, vaan suunnitelmat olivat lähtöisin kauppiaista, jotka kilpailivat Merikarvian puutavaran ostosta. Luultavasti kuitenkin myös paikalliset »suurkauppiaat» oksivat mielellään nähneet pitäjän kirkonkylän muuttuvan kauppalaksi, kuten heidän lennätinpuuhille antamansa tuki osoittaa. Tästä on suoranaisia todisteitakin.
Merikarvian toisen kauppalasuunnitelman näemme ennättäneen kuntakokoukseen asti jo 1. 5. 1877. Silloin luemme: »Koska kunnan kauppaliike ja sen yhteydessä oleva merenkulku, jotka ovat täällä pian- miten pää-elinkeinot, kärsivät paljon haittaa siitä, että ulkomaan kau
pan täytyy käydä Porin kaupungin välityksellä, ovat muutamat kunnan jäsenet aikoneet hakea kauppalan perustamisen oikeutta jollekin kun
nan piirissä olevalle, tarkoitukseen sopivalle asemalle, josta kunnan
mie-Kuva 133. Insinööri Achilles Wahlroos. Satakunnan Museo.
lipidettä kuulusteltaisiin ja keskusteltua päätettiin, ettei kunta kysy
myksessä olevassa seikassa tahdo mitään vastusta panna, vaan saakoot halulliset omalla kustannuksellaan hakea mainittua kauppalan perus
tamisen oikeutta, jonka ohessamainittua asiaa ajamaan valittiin kruu- nunnimismies Otto Pettersson.44
Tässä siis selvästi sanotaan, että joillakuilla merikarvialaisillakin oli puuhaan osuutta. Pettersson pyysi nyt kuntakokouksen kokoon 27. 6.
Siinä oli »määrä tulla keskusteltavaksi useampia kuntaan aiottua ja Toukokuun 1. p. 1877 pidetyssä kokouksessa perustettavaksi myönnettyä kauppalaa koskevia kysymyksiä, oli tullut saapuville Apteekkari Dahlin, maakauppiaat F. V. Gustafsson ja J. Ahlström sekä suuri joukko yhteistä kansaa. Katseltua maanmittari Achilles Wahlroosin v. 1877 tekemää karttaa, joka käsitti Gränin kylään kuuluvain Brandin ja
Kuva 134. Merikarvian suunnitellun kauppalan paikka Fladanlahden luona.
(Satakunnan museo) ~>
30
Kungsbackan tilain maita ja johon oli merkitty aiotun kauppalan asema, ilmoitti maakauppias J. Ahlström, että hän luopuisi kauppalan ase
maksi Ylikarvian kylässä omistamansa Westergårdin tilan 12.000 mar
kan lunastushinnasta, jota vastaan mainittuin Brandin ja Kungsbackan tilain haltioilta ei tullut tieto, etteivät he luovuta maatansa mistään hinnasta, jonka tähden ne siis, kysymyksessä olevaan tarkoitukseen käytettyinä, olisivat yleisen lunastusarvion mukaan palkittavat. Myös
kin ilmoitettiin, että hakioilla oli aikomus valtiolta pyytää lahjaksi, maan lunastukseen käytettäväksi 20.000 markkaa. Senjälkeen merkit
tiin pöytäkirjaan kunnan päätelmän mukaan seuraavat kohdat:
1 k s i Yli- j a Alakarvian kyläin asukasluku tekee arvion mukaan yhteensä 2500 henkilöä.
2 k s i Ei ole kunnan piirissä kruununtilaa, jota voitaisiin kauppalan asemaksi käyttää.
3 k s i Brändön satamassa lastataan vuoteensa noin sata (100) alusta, Koskärissä (Kuuskerissa), joka on V-t peninkulmaa Brändöstä etelään, noin viisikolmatta (25) ja Hamnholmassa, joka 1 V 2 peninkulmaa ete
läpuolella Brändöstä, noin 30 alusta sekä Risbyn satamassa, 1 peninkul
man matkalla Brändöstä pohjoiseen, lastataan keski-arvion mukaan viisitoista (15) alusta vuodessa.
4 k s i Lankut, laudat, lehterit, halot, terva y.m. tavarat, jotka maini
tuista satamista viedään vuoteensa ulkomaille, maksavat keskiarvion mukaan noin 700.000 mk.
5 k s i Alukset selvittävät (klarera) enimmiten Porissa ja Degerbyssä, mutta osaksi myös Uusikaupungissa.
6 k s i Merikarvian purjealukset vetävät yhteensä yhdeksänsataa kol
mekymmentä (930) lästiä, jota paitsi kuntalaiset omistavat erään 30 hevosvoimaisen höyryaluksen.
7 k s i Y li- ja Alakarvian kylissä on yhteensä kuusi maakauppiasta ja Ylikarviassa 1 apteekki.
8 k s i Alukset pääsevät Brändön satamassa lastaamaan kolmetoista jal
kaa syvässä makaavaan lastiin, laivasillan ääressä kuitenkin ainoastaan 12 jalkaan. Sen ohessa on huomattava, että mainittu satama on joten
sakin avara ja kuuden peninkulman matkalla Porin ja Ristiinan kau
pungeista, jotka ovat likinnä.
9 k s i Merikarvian pitäjässä on yksi höyry- ja kuusi vesisahalaitosta, 1 lasi-, 1 paperi-, 1 olut- ja 1 kaakelitehdas.»45
Kuva 135. Achilles Wahlroosin suunnitelma Merikarvian kauppalan asemakaavaksi.
(Satakunnan museo) ->■
Kuvissa 134 ja 135 olevat Achilles Wahlroosin piirtämät asemakaavat ovat kiintoisia. Näemme niistä suunnitellun maastoon jäävän nykyisen Fladan-notkon ja Brandin väliseen rantatöyrääseen, ja kauppala olisi sillä tavoin epäilemättä tullut perustetuksi hyvään ja suojaiseen paik
kaan, satamaan, jonne johti kirkolta silloisissa oloissa hyvä maantie.
Mutta koska kauppalasuunnitelmilla ei ollut paikkakuntalaisten laajaa kannatusta ja koska sen arvattavastikin pelättiin aiheuttavan turhia menoja, suunnitelmat tälläkin kertaa raukenivat. Merikarvia jäi enti
seen eristäytyneisyyteensä, jota hyvin kuvaa 1920-luvun vielä yleinen sanonta: »Kaikki muu maailmassa muuttuu, paitsi ei Merikarvian ja Porin väli».
6. Rääkipaatti
Kun vielä 1910-luvulla tuli klo 16 tienoissa Merikarvian satamaan, kohtasi silmää ylväs näky: kymmenittäin rääkipaatteja, vankkatekoi- sia ja merikelpoisia kalastusveneitä, kolmimastoisia, keulapurjeettomia veneitä lähti yhtäaikaa silakanpyytiin, lasketellen joko pohja-, etelä- tai maatuulen kiidättämänä ulos sisäsatamaa suojaavien luotojen sekä Brändöön ja Halluskerin ohi tai länsituulella luovien tihein käännök- nöksin, kunnes väljempi mutta karikkoinen Viitameri salli pitkien yhtämittaisten rupeamien avulla päästä Ouran ohi luoteiseen, länteen tai lounaaseen Hiidensillan matalalle, tai suoraan avomerelle. Ellei tuulta ollut kuin nimeksi — tavallisestihan merellä sentään aina jon
kinlainen tuulenvire käy — oli edessä raskas soutu. Mutta kun moot
tori alkoi yleistyä, kaatuivat mastot, romanttiset valkopurjeet hävisivät rannoilta ja ulapoilta, ja veneen takastaminassa jyskytti moottori hevos
voimien ylpeätä rytmiä.
Rääkipaatti ja rääkikalastus ei kuitenkaan ole Merikarvialla kovin vanhaa, niin lujat perinteet kuin ne ennättivätkin itselleen luoda. Rää- kikalastuksen vaiheita ja muotoja esittäessämme voimme nojautua merikarvialaisen Oskar Alagrundin ja ahlaslaisen J S Santasen kirjoi
tuksiin, sekä merikarvialaissukuisen fil lis Päiviö Tommilan tutkimuk
siin.
Silakanpyynnin vaiheissa Merikarvian rannikolla voidaan erottaa kolme jaksoa: 1. rannalta tapahtuneen nuottapyynnin aika (1800-luvun alkupuolelle). 2. Ulkoluodoilla tapahtuneen verkkopyynnin eli pesä- pyynnin aika (1800-luvun puolivälistä noin 1880-luvulle). 3. ulkome
rellä harjoitetun rääkipyynnin kausi (1880-luvun jälkeen).
1800-luvun alkupuolella silakankalastus syrjäytti entisen siianpyyn- nin ja kutakuinkin myös kaiken muun kalan pyynnin. Silakanpyynti näyttää ennen 1700-luvun loppupuolta olleen verrattain vähäistä.
Samalla kalastusvälineiden asteittainen paraneminen mahdollisti suur-r pyynnin. Verkon käyttöön tulon voi sanoa mullistaneen entisen sila
kanpyynnin. Vielä hyvin myöhään käytettiin kotikutoisia verkkoja.
Ne kudottiin »ihoisesta» langasta. Kun kalakuormia vietiin talvisin
Kuva 136. Purjeita ja merihuoneita Ylikylästä.
Merikarvialta Hämeenlinnaan, tuotiin sieltä pellavia, joista kehrätystä langasta kudottiin verkot.1 Ensimmäiset tehdaskutoiset verkot oli kudottu puuvillalangasta. Niiden pituus oli 35 m, syvyys 8 m. Vähi
tellen alettiin myös kotona kutoa puuvillalangasta.2
Rääkipyynnin kotipaikaksi otaksutaan Gottlannin saarta, mistä se viime vuosisadan puolivälissä yksityisten kalastajien ja Suomen Talous
seuran välityksellä alkoi levitä Suomeen. Kustaa Vilkuna yhdistää
»rääkätä»-verbin ruotsinkielen sanaan vräka, joka merkitsee ajelehti
»rääkätä»-verbin ruotsinkielen sanaan vräka, joka merkitsee ajelehti