MERIKARVIAN HISTORIA

MERIKARVIAN HISTORIA

MARTTI SANTAVUORI

3. OSA

13. Arkielämää

Yrittäessämme muodostaa itsellemme käsitystä 1700-luvun talojen varallisuudesta kohtaamme monenlaisia vaikeuksia. Vertailukohteeksi omaan aikaamme eivät sovi ensinkään hinnat sellaisinaan, sillä silloin elettiin vielä miltei puhdasta luontoistalouden aikaa. Kaikki mitä tar­

vittiin, valmistettiin kotona, mitä ei voitu valmistaa, sitä ilman oltiin.

Monet käyttöesineet, joita ilman emme nykyään juuri voi jokapäiväistä elämäämme kuvitella, olivat silloin joko tuntemattomia tai hyvin harvi­

naisia ja kalliita. Työvoima taas oli halpaa. Käteistä rahaa oli liikkees­

sä vähän. Sitä tarvittiin veronmaksuihin, maan, karjan, raudan ja lasin ostoon, suolaan, ostovaatteisiin ja -jalkineisiin, kankaisiin ja vuo­

sisadan loppupuolella jo myös tupakkaan, sokeriin, kahviin ja teehen.

Aikaisempiin vuosisatoihin verraten tarpeet olivat kuitenkin monenker- taistuneet.

Seurakunnan alkuvaiheissa näimme, että mm Lautjärven Heikki oli 1696 kyennyt lainaamaan kirkon kassalle peräti 60 talaria pienemmän kirkonkellon uudelleen-valamista varten. Velkasummat, joita voimme oikeudenkäynneistä todeta, nousevat yleensä enintään muutamiin sa­

toihin talareihin, poikkeuksellisesti suurempiin määriin, kuten 1771, jolloin Yrjö Tuorila joutui velkansa, 1.370 talarin, takuuksi antamaan talonsa pojalleen Erkille. Tämä otti vastatakseen isän velasta.1

Jonkinlaisen käsityksen siitä, kuinka »leveää tai kapeaa» elämä oli nyt käsiteltävänä ajanjaksona, antaisivat erilaiset lahja- ja perintökirjat, perunkirjoitukset ja varallisuusluettelot sekä keskinäiset sopimukset ja testamentit. Merikarvian talojen perunkirjoituksia ei kuitenkaan ole 1700-luvulta arkistossa säilynyt. Varallisuusluettelo, joka on laadittu 1800-luvun alkupuolella toimeenpannun verotuksen perusteella on l i i t ­ t e e n ä 18.

Eräät käräjillä suoritetut testamenttien vahvistukset antavat jonkin­

laisen käsityksen siitä, mitä taloissa oli perinnöksi jätettävää. Tällaisia lainvahvistuksia on kuitenkin Merikarvialta 1600 ja 1700-luvuilta hyvin vähän tuomiokirjojen sivuilla, jonka vuoksi tähän on ollut syytä ottaa esimerkkinä kaikki tärkeimmät niistä.

Kuva 72. Loukunleuat, katajaa, vuodelta 1790, kaiverrukset E: M: S ( = Erkki Mattsson, HE ( = Henrik Erikson), saatu Juho Edvard Mattilalta. Satakunnan

Museo.

1652 Riispyyn Tuomas Erkinpoika pyysi vahvistusta testamentille, jolla äiti oli häittensä jälkeen lahjoittanut hänelle kirkkoherra Martti Olavinpojan 4. 8. 1651 antamassa todistuksessa mainitut tavarat: hevo­

sen, kolme lehmää, viisi lammasta, yhden hyvän pyssyn, kaksi hyvää jousta ja yhden hyvän »tuliastian» (Eeld kärll). 1653 Tuomas taas esitti isänsä Erkki Antinpojan antaman todistuksen, jonka mukaan hänen kaksi poikaansa Heikki ja Lauri ovat saaneet äidinperinnöstään hopeisen vyön ja ketjun. Ne Erkki oli perinyt poikiensa kuoleman jälkeen takaisin ja luovutti ne nyt vanhimmalle pojalleen Tuomaalle, koska Tuomas oli antanut rahaa Heikin hautajaisia varten.2

Riispyyn Antti Erkinpoika oli tehnyt (1674) sisarustensa kanssa sopi­

muksen perinnöstä isän, Erkki Antinpojan ja tämän kahden vaimon perillisten kesken. — »Me allekirjoittaneet», sanottiin sopimuksessa,

»Erkki Antinpoika-vainajan sekä hänen ensimmäisen vaimonsa Anna Sipintyttären lapset ja perilliset sekä me toiset lapset ja perilliset toi­

sesta avioliitosta ja aviovaimo, joka edelleen elää, Kerttu Pentintytär, tunnustamme vapaasta tahdosta ja halusta sopineemme ja päättä­

neemme veljemme ja lankomme Antti Erkinpojan kanssa, joka nyt asuu taloa, nimittäin: ensiksikin ovat edellisen aviovaimon, Annan, lapset saaneet oikein äidinosansa, mutta nyt vaaditaan isän-osaa. Poika Tuo­

mas, joka on kuollut, on jättänyt jälkeensä lapset Juhon ja Annikan, sekä tyttären, joka Tuomas-vainajalla oli myöhemmän vaimonsa kanssa;

saako tämä periä, jätetään hyvien herrojen päätettäväksi, jotka jakavat lakia ja oikeutta. Tyttäret Riitta ja Kirsti jälkimmäisessä aviosta isän- osansa. Lapset, poika Antti ja tytär Marketta-vainaja, joka on jät­

tänyt jälkeensä kaksi lasta Beatan ja Annikan. Näinollen Antti Erkin-

Kuva 73. Uurretuoli, kaiverrettu vuosiluku 1714. Satakunnan Museo.

pojan tulee antaa yhdelle veljelle eli tämän lapsille kaiken kaikkiaan kiinteänä tai irtaimena, minkä nimistä se lieneekin, sata talaria kuparia ja yhdelle sisarelle eli tämän tämän lapselle 50 talaria kuparia, kaikki tämän ilman korkoa, sekä jokaiselle sisarelle eli tämän lapselle, kul­

lekin hopeamaljan, painoltaan 7 V2 luotia. Velivainaja Tuomas on elä­

essään saanut hopeana, ei yli eikä alle; yhden hopeavyön arvellaan ole­

van poissa, ja jos se vastaisuudessa löytyisi, säilyttää jokainen perillinen oikeutensa siihen. Erkki-vainajan leski, vaimo Kerttu Pentintytär, on pidättänyt kolmanneksen itselleen irtaimistona. Kaikki tämä poisluet­

tuna pidettäköön tämä meidän allekirjoittaneiden sekä meidän vaimo- jemme ja lastemme, syntyneiden ja syntymättömien taholta vakaasti ja vankkumatta voimassa, älköönkä tätä tämän päivän jälkeen koskaan moitittako; tämän vahvistamme tavallisten nimiemme allekirjoittami­

sella ja piirrämme itse puumerkkimme. Datum Riispyy 3. päivänä huh­

tikuuta Anno 1671». Allekirjoittajien joukossa on mm »appivainajani Tuomas Erkinpojan puolesta» Lauri Tuomaanpoika K ank(ku).3

Antti Pekanpoika Romppasen kasvatusvanhempien, jo kuolleiden Mauno Pekanpojan ja Marketta Martintyttären jälkisäädöksen mukaan Antti oli perivä heidät. Testamentin oli (1689) laatinut Porin koulun kollega Vrigstadius. Kirkkoherra Tuomas Reilander todisti myös, että Mauno oli, hänen ollessaan anttamassa tälle Herran ehtoollista, antanut Marketalle ja Antille kummallekin 200 talaria. Kellahden Erkki Lau­

rinpoika vaati myös osuutta perinnöstä Marketan jälkeen, joka oli hä­

nen äitinsä sisar, mutta ei saanut, koska Mauno ja Marketta olivat mää­

ränneet Antti Pekanpojan perijäkseen.4

Kuva 74. Käsikivet Jaakkolan talosta Lautjärveltä. Satakunnan Museo.

Lankosken Heikki haki 1724 vahvistusta näin kuuluvalle testamen­

tilleen: »Koska minä vanhuuteni ja sen kautta vähenevien voimieni vuoksi en enää jaksa hoitaa Lankosken tilaa täällä Merikarvian pasto­

raalissa, minkä tilan olen metsästä raivannut ja työlläni saattanut siihen kuntoon, missä se nyt on; niin olen tahtonut jättää sen nyt vanhimmalle rakkaalle pojalleni Heikki Heikinpojalle ehdoin ja välipuhein, että hän saa nauttia ja viljellä sitä ilman toisten lasteni vähäisintäkään moitetta, koska olen viiden tyttäreni naittamisen yhteydessä jo jättänyt näille niin paljon köyhästä omaisuudestani kuin heidän osuudekseen saattaa kuu­

lua, ja toinen poikani Tuomas on saava osuutensa. Ja koska mainittu poikani Heikki hakee tätä taloa kruunun verotaloksi perintöoikeuksin kuninkaalliselta majesteetilta ja kruunulta; niin ei minun muilla lapsil­

lani ole minun eikä rakkaan vaimoni kuoleman kautta tästä maailmasta erottua, vähintäkään perintövaatimuksia siihen, vaan kuuluu se yksino­

maan hänelle ja hänen jälkeläisilleen nautittavaksi ja viljeltäväksi. — Sitävastoin minä velvoitan Heikki Heikinpojan vanhempiensa kuolinpäi­

vään saakka ylläpitämään ja hoitamaan heidät ja muutenkin kaikella lapsen kunnioituksella kohtelemaan heitä, sekä heidän kuoleman kautta pois mentyään saattamaan kunniallisesti hautaan. — Suuremmaksi var­

muudeksi kaikesta tästä olemme tietoisesti tämän alle antaneet piirtää nimemme ja puumerkkimme, sekä pyytäneet niitä hyviä herroja ja ja miehiä, jotka ovat läsnä täällä tässä tilaisuudessa, vahvistamaan tä-

män allekirjoituksellaan, mikä on tapahtunut Lankosken tilalla Meri­

karvian pitäjää 20. päivänä elokuuta 1724». — »Mitä tulee vähäiseen irtaimeen omaisuuteeni, mitä voi jäädä jälkeen minun rakkaan vaimoni kuoleman, tahdon sen jaettavaksi lain mukaan lasteni kesken. Ut supra. — Heikki Jaakonpoika. Heikki Heikinpoika». — Testamentin vahvistajina olivat Henrik Callia ja J Brander, sekä todistajina Matti Heikinpoika Kräni.®

Kun lautamies Matti Heikinpoika Kräni ym 1712 määrättiin inven­

toimaan Alakylän Vappu Heikintyttären pesä, tuli äidin saada Va ja las­

ten -/s omaisuudesta.8

1809 vahvistettiin Ylikylän Antti Heikinpoika Mellinin testamentti, joka kuului: »Siinä tapauksessa, että minä allekirjoittanut kuolisin tähän tautiin, jota nyt sairastan, lahjoitan täten piika Elisabet Kustaan- tyttärelle Merikarvian Ylikylästä käteistä rahaa 20 riikintalaria Banco specie sekä kaikki ne kihlajaislahjat, jotka olen hänelle antanut, samoin kuin kaksi pellavaista pitkäraitaista kaulahuivia ja karttuunikaulahui- vin ja puoli leiviskää pellavaa. Rakkaalle veljelleni Antti Erkinpojalle kaksi sinistä verkapukuani, joihin kuuluu housut ja mekko sekä kaksi raitaista liiviä ja vihreä vyö. Rakkaalle veljelleni Jaakko Erkinpojalle ne 10 riikintalaria seteleinä, jotka olen jo tätä ennen antanut hänelle lainaksi, sekä rakkaalle äidilleni Ulrika Tuomaantyttärelle kaiken muun jäämistöni.7

Niinikään vahvistettiin 1809 Matti Matinpoika Lillgårdin säädös (testamentarisk författning): »Hoitoani ja hautaan huoltamistani vas­

taan luovutan pojalleni Heikille vanhan paloviinakannun, kaksi luoti- pyssyä, kuuton, tammavarsan, jonka poikani Heikki on ostanut, eikä minkään yllä nimetyn esineen suhteen pidä pojillani eikä tyttärilläni oleman moitteen sijaa kuolemamme jälkeen, ja tämä on oleva pojalleni Heikille vapaaehtoinen lahja eli testamentti.»8

1725 oli nimismies Höckert määrätty ottamaan selvää Iisakki Erkin­

poika Rikalaisen asiasta, tämä kun aikoi ensimmäisen vaimonsa Mar­

ketta Matintyttären kuoltua uuteen avioliittoon. Iisakilla ja Marke­

talla oli ollut kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Nuorin pojista oli 18-vuo- tias. Höckert oli 1. 7 ollut lautamies Iisakki Juhonpojan kanssa Rika- laisella. Todettiin lasten saaneen jo äidin eläessä yhtä ja toista, ja lapset olivat sitä mieltä, että isä saisi pitää sen vähän mitä jäljellä oli. Poika Juho, joka asui taloa, antaa isälle tämän eläessä mitä hän tarvitsee, sekä 6 kapanalan Holmstycke-nimisen pellon ja Skuutviikin 3 kapanalan pel­

lon tuoton ja edelleen heinää Kiilaksi kutsutusta niitystä käytettäväksi.9 21

Kuva 75. Suutarinvakka ja partaveitsilaatikko; vakka vuodelta 1824, korkeus 13 sm, pituus 29 ja leveys 17 sm. Kuulunut suutari J F Schildtille Merikarvian Satamasta (J F S), saatu hänen pojanpojaltaan J A Kilpiseltä. Veitsilaatikko koivua, vuo­

delta 1804, kirjaimet F M D ja myöhemmin J, saatu O N Alagrundilta. Satakunnan Museo.

Uusiin naimisiin aikoi (1738) myös Erkki Erkinpoika Näsi vaimonsa Kaisa Heikintyttären kuoltua joulun aikoihin 1730. Uusi mielitietty oli Sammin leski Maria Martintytär. Erkki pyysi sekä oman että Marian »vähäisen» omaisuuden inventoimista, etteivät hänen lapsensa, joita oh viisi, niistä kaksi täysi-ikäistä poikaa, leskellä samoin viisi, niistä yksi tytär naimisissa, myöhemmin voisi olla tyytymättömiä, ja että lapsille nyt erotettaisiin heidän äidin- ja isänperintönsä. Myöhem­

min osoittautui sitten, ettei Maria lainkaan halunnut lähteä Sammista, vaan viipyi siellä »vävynsä kiusana», kunnes oikeus puuttui asiaan ja käski Marian lähteä.10

Erkki Räbbi peruutti 1769 vävynsä Mikko Laurinpojan kanssa te­

kemänsä sopimuksen, jonka mukaan Mikko perisi hänen osuutensa ta­

loon hänen kuoltuaan, ja saa vain irtainta. Syynä oli se että tämä po­

markkulainen vävy oli Erkin mielestä tottelematon. Mikko kuoli kui­

tenkin ennen perinnön jättäjää.11

Lautjärven Urpon (kirkonkirjojen mukaan häntä lienee kutsuttu nimellä Paanus, kasteessa annettu nimi kun oli Urbanus) vauras suku levisi laajalle. Muun muassa yksi hänen pojistaan, Jaakko, mainitaan Porissa porvarina 1700-luvun puolivälissä. Urpon veljen, Heikin, jälke­

läisiä tapaamme myös muualle muuttaneina. — 1733 oli puusepänrenki Juho Markunpoika Lundqvist Tukholmasta haastanut isänsä äitipuolen eli isoisänsä Heikki Mikonpojan lesken Riitta Yrjön tyttären ja setänsä Jaakko Heikinpojan Lautjärveltä, vastaamaan hänen isänsä Markku Heikinpojan jälkeensä jättämästä perinnöstä. Hän oli kuullut, että setä Jaakko Heikinpoika olisi perinnönjaossa, Juhon alaikäisenä ollessa, ottanut Juholle kuuluvan omaisuuden, mitkä rahat oli sijoitettu Meri­

karvian kirkkoon. Mutta Jaakko oli ottanut ne sieltä ennen venäläisten tuloa ja antanut Juhon isäpuolelle, ent perämies Tuomas Hyppingille, joka oli kuluttanut ne. Senvuoksi Juho vaati nyt vastaavaa summaa Jaakolta, koska hänen isäpuolensa oli joutunut puille paljaille eikä voinut mitään hyvittää. Lisäksi Juho oli tullut siihen käsitykseen, ettei perinnönjaossa isoisän jälkeen ollut menetelty oikein, vaan hänet oli jätetty huonommalle osalle. Hän jätti entisen pitäjänkirjurin Mikko Dijkmanin nimissä luettelon jakamatta jääneestä omaisuudesta Jaakko Heikinpojan talossa, mistä Juhonkin mielestään piti saada osa Juho vaa­

ti uuden jaon toimittamista ja isoisän lesken velvoittamista ilmoittamaan kaikki tarkemmin.

Riitta Yrjöntytär ja Jaakko vastasivat, ettei Juholla ollut aihetta vaatia perintöä. Oli kulunut jo yli 26 vuotta Heikki Mikonpojan kuole­

masta, jolloin jako oli heti tehty. Juho oli jo 6 vuotta ollut täysi-ikäi­

nen eikä ollut asiasta ennen puhunut. He esittivät Tuomas Kellanderin ym kirjeen 10. 1. 1706, missä perilliset ilmoittivat sovussa jaon teh­

neensä. Markku Heikinpojan vaimo, Juhon äiti Anna Pentintytär, oli ollut läsnä miehensä ja poikansa puolesta. Jako oli vahvistettu 1706 kesäkäräjillä. Kirkkoon talletetuista rahoista Jaakko ilmoitti, että kun Markku oli keväällä 1704 kirjoitettu sotamieheksi ja lähtenyt sotaan, eikä mitään varmaa tietoa ollut siitä, oliko hän kuollut vai hengissä, oli kaikki mitä hänen osalleen (Markun) oli tullut ja kun osa elukoita ja tavaraa oli vaihdettu rahaksi, sijoitettu Merikarvian kirkkoon. Siel­

tä Jaakko oh ottanut kaiken silloin kun Anna Pentintytär, Juhon äiti, oli mennyt uusiin naimisiin Tuomas Hyppingin kanssa, ja jättänyt Hyp- pingin vapaasti käytettäväksi. — Hypping oli silloin ollut vakavarainen porvari Porissa ja he uskoivat hänen kartuttavan varoja. Kirkko oli sitäpaitsi ryöstetty (blifwit spolierad), niin että rahat olisivat sieltä joutuneet vihollisen käsiin.

Kuva 76. Saali, 154 X 160, n 200 vuoden ikäinen. Maija Marjamäeltä. Satakunnan Museo.

Juho Lundqvist sanoi, ettei asian esille ottamista ollut viivytetty, koska hän oli ollut alaikäinen. Tuomas Hypping ja vaimo, Anna, Juhon äiti, olivat paikalla, joskin haastamattomina, ja kertoivat Juhon olleen isänsä sotaan lähtiessä vielä syntymättä ja isoisän perinnönjaon aikoihin vielä pieni (späd), mutta koska hänen kasvattamisekseen myös jotakin tarvittiin, olivat he ottaneet rahat, joita lienee ollut noin 70 talaria kuparia, kirkosta Jaakon takuulla, hyvän liikemenestyksen toi­

vossa. Sitä rahaa vastaan Juho oli käynyt koulua ym. (Porin triviaali­

koulun luettelossa 1722 esiintyy tosiaankin Johannes Marci, joka nimen ja iän perustella hyvin todennäköisesti on nyt esillä oleva Juho Mar­

kunpoika). Näinollen ei heidän poikansa »pitäisi niin ankarasti yrittää vahingoittaa vanhempiaan». He lupasivat, mikäli Juho siihen tyytyy, vähin erin varojensa ja mahdollisuuksiensa mukaan maksaa. Juho sanoi, ettei hän tähän suostu, koska hänen tietämänsä mukaan varoja oli ollut ainakin 150 talaria.

Kuva 77. Silkki, 99 X 104. Edelleen hyväkuntoinen. Satakunnan Museo.

Kysyttiin sitten, oliko ketään senaikaista pappia tai muuta henkilöä elossa, joka voisi todistaa summan suuruudesta ja tiesikö kukaan, mil­

loin Markku oli kuollut. Ainoa joka olisi edelliseen kysymykseen voi­

nut vastata, oli senaikainen kirkonisäntä Erkki Urponpoika Lautjär­

veltä, Jaakon serkku. Markun kuolemasta ei kukaan tiennyt mitään varmaa, mutta Hypping oli mennyt Annan kanssa naimisiin 1710. A li­

upseeri Sneckström olisi ehkä tiennyt jotakin Markun kuoleman ajasta ja paikasta, mutta hänkin oli kadonnut Isokyrön (Napuen) taistelussa.

— Seuraavilla käräjillä ei juttua asioiden runsauden vuoksi ennätetty jatkaa, mutta sitä ei myöskään mainita keskeneräisten juttujen luette­

lossa, joten on todennäköistä, että osapuolet pääsivät keskenään kum­

paakin tyydyttävään sovintoon.12

Maalaisväestön pukeutumistavasta Pohjois-Satakunnassa 1700-luvun puolivälissä kertoo P A Gadd: »Naiset pukeutuvat harmaisiin, avariin

sarkaröijyihin ja hameisiin, käyttävät valkoisia kaulaliinoja ja valkoi­

sia, vinoon leikattuja lyhyitä esiliinoja. Päähineenä heillä on vain valkoinen liina, joka on sidottu pään ympäri, kengät ovat leveä- ja ma- talakantaiset. Miehillä on pitkät avarat sarkajakut, joita ei kiinnitetä napeilla, vaan hihnalla ja haoilla, eikä niissä ole taskujakaan vaan aukot vuorissa, ja sitä tietä lasketaan esineet päällisen ja vuorin väliin.»

— Miehillä oli lyhyet housut, pitkät liivit ja röijyt, juhlatilaisuuksissa jakku, joka ulottui puolisääreen, pitkävartiset pikisaumaiset saappaat, kylmänä aikana »kaprokki», sudennahkaiset kintaat ja karvalakki koiran-, ketun- tai hillerinnahasta. »Kesällä ei käytetä liiviä, vaan iho­

kasta. --- Jokapäiväisessä työssä he käyttävät mekkoja eli rohti- misia päällyspaitoja, joissa he liikkuvat varsin vikkelästi. Perin har­

voin he käyttävät kenkiä tai saappaita, vaan kulkevat kesäisin tanok- kaat jalassa, tai myös tallukkaat. Sentähden heillä onkin tukevat ja paksut pohkeet».

Naisten paidoissa oli jo 1700-luvulla yläosa hienommasta kankaasta kuin alaosa, joka tehtiin Tohtimista. Naisten »tykkimyssy», kova pah- vialustalle muodostettu ja silkkikankaalla päällystetty päähine, joka oli koristettu kasviaiheisin silkkiompelein, oli 1700-luvun alusta lähtien yleinen kansan keskuudessa.13

1769 esitti räätäli Sjöström opissa luonaan olevalle räätäli Lagerqvis- tille laskun, josta ilmenee vaatekappaleiden hintoja. Lasku kuului:14

talaria Ylöspidosta 2 vuoden ajalta 21: 24 Värjärinpalkkaa, 15 kyynärää sarkaa

värjätty ruskeaksi 15: —

Annettu työpalkkana ruskeaa sarkaa 15: —

Nappeja ja kamelinlankaa 6: —

Vuori pukuun 6: —

Tehty pari sinisiä housuja 2: —

Sinistä verkaa housuiksi 9: —

Pari mustia kenkiä 12: —

2 pellavapaitaa å 4:16 9: —

Tehty liivi työpalkkana 1: —

Samoin mekko 1:16

Viinarahoina 2 vuodelta å — : 12 — : 24 Pääsiäisrahaa 2 vuodelta å — : 24 1:16

Tehty pari nahkahousuja 2: —

Yhteensä talaria/äyriä 102:16

Talojen rakennuksista ja rakennustavasta saa hyvän kuvan pappi­

lan tarkastuspöytäkirjojen perusteella. Pappilanhan ei juuri voi, ainakaan

1700-luvun alkupuolella, otaksua olleen muita taloja paremman. 1727 todettiin pappilan huoneiden olevan isovihan jäljiltä »pahoin tärvelty­

neet ja miltei mahdottomat käyttää». 1732 valitetaan pappilassa olevan niin vähän huoneita, ettei niissä ollut tilaa »edes kirkkoherralle itselleen, puhumattakaan sitten niille, jotka sota-asioissa matkustellen pappilasta majaa etsivät». 1724 oli jo kyllä määrätty rakennettavaksi »provastin ja notaariuksen kamarit», mutta määräystä ei ollut noudatettu, jonka vuoksi annettiin uusi, ankara käsky sekä huomautus, että metsää kyllä riitti tähän tarkoitukseen. Ja elleivät pitäjäläiset velvollisuuttaan täyt­

täisi, kirkkoherran oli käännyttävä maaherran puoleen. Vähäisiä korjauksia pantiinkin toimeen 1739. Pappilan vierastupa, jonka nur­

kat mukaan laskien oh mitoiltaan 10 X 9 kyynärää ja 11 hirsikertaa korkea ja jonka yhteydessä oh 5 kyynärää pitkä ja yhtä leveä kamari, oli kohtalaisessa kunnossa. Se oli katettu tuohilla ja maloilla, mutta kivijalkaa ei ollut muualla kuin pohjoispuolella, ja seinät oli huonosti sammallettu. Vierastuvassa oli kolme akkunaa pohjois- ja kaksi etelä­

puolella, siihen kuului kaksi seinään kiinnitettyä rahia ja pitäjän hank­

kima kinteä seinäkaappi. Lattia oh lankuista. Tuvassa oli pelleillä varustettu takka. Muita huoneita oli niin sanottu piispantupa, mitoil­

taan 1 2 X 8 3/4 kyynärää, 12 hirsikertaa korkea. Tämän rakennuksen samoin kuin vierastuvankin edessä oli pieni porstua. Eteläpuolella oli kaksi pientä ikkunaa, luoteispuolella kolme. Sisustuksena oli kiinteä penkki ja kaksi seinään kiinnitettyä vuodetta. Kun juuri tämän tuvan tilalle oli rakennettu äsken mainittu vierastupa päätettiin talonkatsel- muksessa, että kirkkoherra sai käyttää sitä niin kauan kuin se johon­

kin kelpasi.

Heman arvelee, että tämä piispantupa olisi ollut jo Nesslan aikai­

sen pappilan päärakennus, kenties koko pappilan vanhin päärakennus.

Vielä vanhemman hän tietää kuitenkin olleen erään pohjoispuolisen, rappeutuneen rakennuksen, jonka tarkastajat jättivät oman onnensa nojaan, sekä pihan eteläpuolella olleen vanhan pirtin. Muita huoneita oli leivintupa, talli ja liiteri. Pihassa oli kaivo, jonka vesi kuitenkin oli kelvotonta. Mainitaan toinenkin talli, mitoiltaan 10 X 10 3A kyynärää, 11 hirsikertaa korkea, jonka päätyseinät olivat veistämättömistä hir­

sistä ja jossa oli tilaa 7 hevoselle. Navetoita oli kaksi, sekä sitäpaitsi rehulato, riihirivi ja jyväaitta.15

Kehitystä tapahtui vuosisadan kuluessa talonpoikienkin asumuksis­

sa. Niissäkin toimitettiin ajoittain huoneen- tai talonkatselmus. 1740 Tuomas Stupila, Sipi Kräni ja eräät siikaislaiset saivat moitteita siitä, että heidän pirttinsä olivat kelvottomat ja sortuneet. Jopa heitä sako-

Kuva 78. Rekipeite 135 X 190, Tilda Dahlbomilta. Satakunnan Museo.

tettiin 2 hopeatalarin sakolla niskottelusta, mikä sakko oli rahan puut­

tuessa suoritettava raipparangaistuksena.16

Pappilaa kohennettiin pikkuvihan jälkeen. Porin piispantarkastuk­

sessa 1755 oli Merikarvialta läsnä kirkkoherra Forteliuksen lisäksi kirk­

koherran apulainen Juhana Lindell. Piispa määräsi silloin, että pap­

pilan asuintupaan oli laitettava liesi, jonka yhteyteen tulisi kaakeliuuni, mikä laitos piispan sanojen mukaan »tarkoittaa heidän opettajansa ter­

veyden säilyttämistä».17 — 1762 pappilan vanha vierastupa hajoitettiin.

Tarkastajat määräsivät rakentamaan uuden mitoiltaan 10 X 10, mihin sisältyi sali ja kamari. Pirttiin tehtiin 1767 tiilimuuri, sitten kun Matti _ Storgård ja Antti Moggi, jotka eivät olleet antaneet kirkonkokouksen päättämiä 17 tiiltä tähän tarkoitukseen, oli määrätty suorittamaan osuu­

tensa. Tarkastajat määräsivät Ylikylän ja Köörtilän miehet panemaan vanhemman rakennuksen kamarinuunin kuntoon, se kun oli tehty polt- tamattomista tiilistä ja oli tulenarka.18

1790 ja 1802 pappilassa suoritettiin perusteellisia korjauksia.10 »Mies­

pihan» yläpäässä oli silloin rakennus, johon kuului sali, kaksi kamaria ja eteinen. Katto oli lautaa ja tuohta. Rakennuksen olivat pitäjän miehet yhdessä pystyttäneet, sen pituus oli 18 ja leveys 12 kyynärää, hyvistä mäntyhirsistä, mutta kostealle maaperälle ja ilman kivijalkaa.

Tarkastuspöytäkirja puhuu siis nyt (1802) nimenomaan kivijalasta ja määrää sen ulotettavaksi ympäri rakennuksen; eteläpuolella (korkeam­

malla) sen piti olla kyynärän korkuinen.

Pihan pohjoispuoleisen tuvan korjaukset piti Ylikylän ja Köörtilän suorittaa. Pakarin tuli korjata Alakylän ja Honkajärven miesten. Ta­

lon länsipuolella olevan asuinpirtin piti kolmen vuoden perästä Stupi- lan ja Kränin uusia Lankosken, Sammin ja »Siikaisten Tuomaan» avus­

tamana. Neljän vuoden kuluttua piti Petkeleen yhden, Leppäjärven kahden, Pyntäisten kahden ja Peipun yhden talon pystyttää kaksi ait­

taa luhtineen entisten tilalle.

»Salaisen huoneen» piti Pooskerin uusia. Pihan itäpuolella oli kel­

lari, seinät harmaakiveä, kivilattia, yllä luhti. Se oli kirkkoherra Ene- bergin rakennuttama. Samalla puolella pihaa oli kaksi Enebergin ra­

kennuttamaa kamaria, jotka jäivät Enebergin perillisten käyttöön.

Ulkorakennuksista oli talli Kasalan rakentama; siinä oli kahdeksan pilttuuta. Muita rakennuksia oli kaksi jyväaittaa, puuliiteri, työka­

luvaja, mallashuone ja näiden välissä eteinen tulisijoineen, joka »oli ra­

kennettu niin, että siihen voi muurata pannun»; lisäksi oli vielä ranta- eli meriaitta.

Kuva 79. Ryijy, omistus M R B G, 1845. Satakunnan Museo.

Karjakartanon puolella oli navetta 18 parsineen; kahden vuoden perästä piti Haapakosken, Lautjärven ja Siikaisten rakennettava uusi.

Senjälkeen kun pappilarakennusten kunnossapito oli 1739 jaettu ta­

lojen kesken, oli tullut lisää Lammelan 5 taloa, Filppulan 1 ja Pohja- järven 1 talo. Näiden 7 talon miehet saivat rakentaakseen ja ylläpi­

tääkseen uuden navetan, mutta Lammelan yksi talo ja Filppulan talo yhdessä Leppäjärven ja Riispyyn kanssa tulisivat pitämään kunnossa jyväaitan. Vielä kuului karjarakennuksiin kaksiosainen sikonavetta sekä siihen liittyvä kanala.20

Näin olemme saaneet kutakuinkin perusteellisen kuvan 1700-luvun ja 1800-luvun alkupuolen pappilasta. Vauraammat talonpoikaistalot olivat rakennetut periaatteessa samalla tavoin. Huoneet olivat yleensä kaikkialla neliseinäisiä, siis aina huone ja rakennus. Pirtti ja pakari jättivät tavallisesti väliinsä läpikulkusolan. Vasta 1700-luvun lopulla tätä välikköä alettiin järjestää milloin keittopaikaksi, milloin isännän kamariksi. Isäntäväelle rakennettiin myös joskus, mikäli erillistä huo­

netta pidettiin tarpeellisena, »kylkiäinen» pirtin seinämälle, kylärahin puolelle.

1700-luvulla alkaa taloihin jo ilmestyä takkoja, joissa oli keittoliesi.

Mutta yleensä tuvissa oli vielä kiuas ja avoliesi. Kiukaan edessä oli tuvassa kivistä muurattu laatikon tapainen, johon kiukaasta vedettiin hiiliä. Siinä keitettiin. Talvisin siinä myös annettiin hevosille silppua.

Hevoset oli opetettu niin, etteivät ne laskeneet vettä sisällä tuvassa ollessaan. Ruokinnan jälkeen hevoset vietiin talliin.

Vasta vuosisadan jälkipuoliskolla tulivat käytäntöön leivinuunit, joiden eteen oli muurattu liesi. Savu nuosi kivistä muurattua torvea myöten suoraan ulos. Pirtistä siirryttiin vähitellen »uloslämpiävään»

tupaan. Kaakeliuuni ilmestyi taloihin ensin vierashuonetta lämmittä­

mään. Ikkunat alkoivat yleistyä 1700-luvun lopulla.21

1700-luvulla oli rakennusten ulkoa maalaaminen vielä tuntematonta.

1800-luvun lopulla oli talojen elämä jo varsin vaurasta, kylät suu­

rempia, tieyhteydet parempia kuin vuosisadan alussa. Keskinäinen seurustelu oli vilkkaampaa, sukulaissiteet monisäikeiset. Lukusijat, häät ja hautajaiset ynnä muut pidot, hartaustilaisuudet ja talkoot kor­

vasivat sen, mitä yhdistys- ja seuratoiminta vuosisadan vaihteessa jo alkoi merkitä. Suurten vauraiden talojen ja vähävaraisten torppien välillä vallitsi olosuhteista ja ihmisten luonteista johtuen joko toisiaan vieroksuva, toisaalta korkeahenkinen tai vähäksyvä, toisaalta kateelli­

nen tai pelokas suhde tai sitten luonnollinen ja eleetön kummankin osa-

Kuva 80. Ränget ja siiat. Ränget Mikko Melliniltä Köörtilästä. Siiat nahkaa, päällystetty punaisella veralla ja lävistetty raakunluilla, helmiäisillä. Riispyyn Oskar

Uusitalolta.

puolen aseman ymmärtäminen, hyvää tarkoittava myötämieli ja hyvä kylähenki.

Torppari Erkki Erkinpoika vaati veljeltään Juho Knuussilta (1809) 20 riikintalaria korvaukseksi siitä, että Juho, joka vanhempiensa kuole­

man jälkeen oli saanut talon, ja jonka siis olisi tullut »maan tavan m u­

kaan» pitää häät hänelle, niinkuin kuului niille sisaruksista, jotka muut­

tivat kotoa pois. Samoin Erkki vaati kaksi leiviskää voita hyvitykseksi vanhempiensa perintönä tulleesta lehmästä, joka oli ollut kaksi vuotta Knuussilla, mutta josta ei ollut maksettu vuokraa. Oikeus totesi että tapa vaati pitämään häät vain pois muuttavalle tyttärelle, ei pojalle, ja hylkäsi kanteen.22

Häissä oli tavallisesti joku »marsalkka» tai »föregångare», joka johti hääkulkuetta ja toimi jonkinlaisena juhlamenojen ohjaajana. Rika- laisen häissä 1782 oli marsalkkana Lankosken isäntä. Hänen hallus­

saan oli hopeapikari, josta vieraille tarjottiin suunavausta.23

Kihlajaisia ei Merikarvialla yleensä ole vietetty. Sensijaan pidet­

tiin kyllä ns krykkybaaleja kahvitarjoiluineen ja tansseineen ensim­

mäisenä kuulutussunnuntaina. »Krykyn» eli kepin toivat morsiamelle ja sulhaselle ystävät senvuoksi, että nämä olivat »katkaisseet jalkansa, kun kirkossa oli saarnatoolista pudotettu», ts kuulutettu. Jotkut mor­

siamet kulkivat annoksilla. Sekä krykkybaaleilla että annoksillakululla oli huono maine, eivätkä »parempien talojen» tyttäret annoksille lähte­

neetkään.

Merikarvialaisista talonpoikaispidoista saamme vanhojen ihmisten kertoman perusteella suunnilleen seuraavanlaisen kuvan:

Häihin kutsuttiin yleensä hyvin paljon väkeä, parisataa, jopa 500- kin henkeä. Kokit hankittiin tavallisesti muualta, oli erityisiä pitojen rustaajia, kautta pitäjän tunnettuja. Jokainen merikarvialainen tunsi tämän vuosisadan alkukymmeniltä Horellin Heikin, joka oli pitojen järjestäjänä todellinen taituri. Passarit olivat oman talon ja naapurien väkeä. Hakaniitty varattiin suviseen aikaan, jolloin häät tavallisesti pidettiin, vieraiden hevosille, riihenräystään alus heidän linjaanirat- tailleen. Päärakennuksen porstoossa otti vieraat vastaan isäntä, joka tarjosi samalla suunavausta. Naisia varten oli tavallisesti tuotettu Porista tai Kristiinasta lekkereillä viiniä, miehet saivat väkevämpää.

Joskus saattoi vieraat ottaa vastaan fiiolinsoittajat ja klarinetinpuhal- taja. Tavallisesti tämä tuloseremonia tapahtui kello kahden aikaan iltapäivällä. Myös ylkä oli usein ovella paperikukka rinnassa kättele- mässä vieraita. Ison tuvan oven suussa oli pöytä ja sen vieressä kenkkäri antamassa tuloryypyt.

Kuva81. Kynttilänjalkoja; iso pyöreäMikkoHonkalalta Köörtilästä, pienempi MikkoMelliniltä; rautaiset korkeudeltaan16ja14cm. Satakunnan Museo.

Morsian oli vähällä puolella näkymättömissä kaasen puettavana.

Matto oli levitetty ison ja vähän puolen kuistien välille morsianta var­

ten. Hääsalissa oh pitkät pöydät sivuilla, perällä pöytä morsiusparia ja arvohenkilöitä varten. Salissa tarjottiin ennen vihkimistä ehtimiseen kaffeeta ja nisusta. Pelimannit soittivat pöydällä istuen.

Joissakin häissä kaase möi nuorille miehille paperikukkia, ja nämä antoivat kukan sille neitoselle, jota aikoivat pyytää tellaparikseen. Tel- lapareja oh tavallisesti kaksitoista.

Vihkitoimitusta varten levitettiin perälattialle lakana ja sen päälle punainen samettitäkki tai ryijy, ryijylle vihkipallit. Musikanttien pela­

tessa ylkä toi morsiamen vähältä puolelta mattoa pitkin. Morsian oh puettu mustaan pukuun, vyötäröllä hänellä oh rypytetty vaaleanpunai­

nen silkkinauha, joka oh sivulle solmittu suurelle rusetille ja valui sit­

ten pitkin sivua alas mustiin korkkokenkiin asti. Päässä oh myrtti- seppele ja pitkä huntu. Tällainen vihkiasu oh aikoinaan varsin yleinen, mutta esiintyi tietysti monenlaisia muitakin pukumalleja maun ja muo­

din mukaan.

Vihkimisen jälkeen tarjottiin taas lekkeritavaraa ja onnittelujen jäl­

keen päästiin vihdoin käsiksi hääateriaan.

Merikarvialla on jo useiden sukupolvien aikana ollut samanlaiset pitoruoat. Niihin kuului salaatti, räätikkälooda paisteineen, klimppi- soppa, riiskryynipuuro, rusinasoppa ja joskus vielä pannukakko. Ruoka syötiin puulusikoilla kivivadeista, myös puulautasia käytettiin. Vuosi­

sadan tällä puolen olivat veitset, haarukat ja lusikat jo yleisiä, viime­

mainitut metallisia. Pitoruokia saattoi myöskin olla lihasoppa ja ohra- ryynipuuro, jonka ryynit oh hakattu huhmaressa. Sahtia juotiin puu- haarikoista. Aterian jälkeen tarjottiin vielä kahvia ja teetä.

Vuosisadan loppupuolella yleistyivät talonpoikaistaloissakin uudet nautintoaineet kahvi ja tupakka. Rudenskiöld kertoo jo 1737, että

»Tyrväässä ja Hämeessä oltiin tupakan suhteen omavaraisia». Vastoin yleistä luuloa ei naisten tupakointi suinkaan ole mikään meidän aikam­

me ilmiö. 200 vuoden takaiset esiäitimme osasivat yhtä hyvin vetää kessustaan henkisauhut kuin nykyajan naiset sirommista savukkeistaan.

Purutupakka eh mälli yleistyi myös rahvaan keskuuteen, mutta pysyt­

teli aina yhteiskunnan alimmilla portailla.

Sitten alkoi tanssi pelimannien soittaessa pöydällä istuen. Toisi­

naan vieraat tanssittivat morsianta ja antoivat rahaa — 1800-luvun lopuha — , 10,25 tai 50 penniä, joskus jopa kokonaisen markankin.

Eivät kaikki sulhaset suinkaan olleet taitavia tanssijoita. Kerrottiinpa

Kuva 82. Morsiuskruunu Ylikylästä; kruunuun liittyvä kultapaperein ja rinta- peilillä koristettu »pitsi». Kruunun korkeus 30 sm, leveys 35 sm. Pukijana usein

Heikki Myllymaa, joka vihitytti kruunulla viimeisen avioparin 1888.

Satakunnan Museo.

eräänkin sulhasen menneen maata ja morsiamen tanssineen aamuun asti.

Jos häät olivat kaksipäiväiset, kuten ne melkein aina olivat, alo- tettiin taas heti aamusta sama ohjelma. Morsian esiintyi hopeissaan, nyt tavallisesti vaaleansinisessä musliinipuvussa. Iltapäivällä alkoivat

»päänpeittäjäiset». Morsiuspari istui peräpöydän päässä kahvit ja lei­

vokset edessään. Siitä sai mennä ottamaan trahteeria, maksuna vuosi­

sadan vaihteen jälkeen tavallisesti 5 markkaa, äveriäämmät antoivat kymmenenkin. Sitten alettiin vähitellen mennä hevosia katsomaan ja säädyllisemmät alkoivat hankkiutua kotimatkalle.24

Morsiamen myötäjäisistä 1800-luvun lopulla antaa käsityksen Lyydia Aleksandra Graanin myötäjäiset 1899, jolloin hänet vihittiin talollisen

Arvid Tommilan kanssa. Myötäjäisiä oli pidettävä yleiseen tasoon ver­

rattuna varsin runsaina.

Kotieläimiä: 1 hevonen (»Lupu»), 5 lehmää ja 6 lammasta.

Linjaanirattaat ja hevosen valjaat.

Huonekaluja: 1 senkki, 1 piironki, 1 vaatekaappi, 2 sänkyä, 2 pöytää, 2 keinutuolia, 6 karmituolia, 2 vihkipallia, 1 seinäpeili, 1 ompelukone.

Astioita: 12 lasipunkkia, 6 punottua leipäkoria, keittiöastioita; saa­

veja ja tiskipunkkeja.

Vaatetavaraa: 15 patjaa, 36 tyynyä, 1 ryijytyyny, 24 lakanaaa, tyynyn- päällisiä, pyyheliinoja, ikkunaverhoja, 12 pöytäliinaa, salveeteja (pal­

jon), 2 seinäryijyä, 1 lattiaryijy, 1 rekiryijy, 1 keinutuolinmatto (ryijy sekin), kahden kamarin ja tuvan lattiamatot, 12 täkkiä, 1 vällyt, 2 hevo­

sen lointa, 12 paria miesten villasukkia.

Muuta tavaraa: 2 rukkia, kangaspuut ja muut kutomiseen tarvittavat välineet, loin- ja kehinpuut, härveli.

Rahaa muutama tuhat markkaa; kukkarossa oli 25 penniä.

Sopivimpana häidenpitoaikana näyttää Merikarivalla pidetyn joulu­

kuun alkua sekä tammikuuta. Fil lis Päiviö Tommila on laskenut vihit­

tyjen luetteloiden perusteella Merikarvian avioliittojen jakaantuvan 1600-luvun viimeisenä neljänneksenä, 1670— 1699, vuosina 1776— 1800 ja vuosina 1826— 1850 eri kuukausien kesken seuraavasti:25

1670— 1699 1776— 1800 1826— 1850

Tammikuu 17,8 8,7 7,9

Helmi- 6,9 8,3 8,2

Maalis- 4,9 6,8 6,8

Huhti- 4,0 4,5 5,5

Touko- 9,9 6,8 6,5

Kesä- 9,9 9,1 14,0

Heinä- 4,0 4,1 14,0

Elo- 2,0 1,9 2,9

Syys-

1,0

Loka- 9,9 7,9 6,3

Marras- 5,9 4,1 8,4

Joulu- 23,8 35,9 15,8

Avioliittoja 101 265 620

yhteensä

Näemme ettei yleinen käsitys kesäavioliittojen runsaudesta pidä­

kään paikkaansa. Toisaalta on talonpoikaisen elämänrytmin vaihtelu kiireisten ja vapaampien aikojen välillä selvästi havaittavissa. Häät pidettiin mieluummin talvikuukausina, jolloin aikaa oli runsaammin ja liikenneyhteydet paremmat. Hääpäivien keskittyminen kesäkuukau­

22

siksi on siis verrattain myöhäistä perua, ja liukuminen talvikuukau­

sista kesään on aivan ilmeisesti asetettava yleisen varallisuuden nousun yhteyteen. Kesällä, heinänteon alettua ei ollut talonpoikaistaloudessa sanottavaa hengähdysaikaa ennen sadonkorjuun ja syysteurastusten päättymistä, jolloin oli, mitä vieraille tarjota.

Hautajaiset olivat hieman »malaatimpia» juhlia. Tarjoilupuoli oli niissä kuitenkin suunnilleen samanlainen, lisänä vain suuri hautajais- rinkeli; rinkelit kannettiin illalla sisään suurissa kopissa ja jaettiin kotieväiksi. Konfehdit olivat myös tärkeä tarjoiltava, joskus myös häissäkin.2ti

14. Seurakuntaelämä ja valistus. Anna Rogel. Kouluopetus

Näemme seurakunnan isovihankin aikana parhaansa mukaan koet­

tavan pitää kirkollisia oloja ja kirkkorakennusta kunnossa. Heman kirjoittaa: »Kirkko oli riistetty, sen arvoesineet poissa. Pappila oli rappiolla, monet seurakuntalaiset sortuneet sodan jalkoihin, moni näl­

kään nääntynyt. Hajallaan oli lauma, neuvotonna sen paimen. Vuo­

sina 1714— 15— 16 ei ole merkitty mitään tileihin kirkon menoista; ken­

ties pantiin kertyneet varat johonkin luotettavaan kätköön rauhalli­

sempia aikoja varten. Mutta ennenkuin hartaasti ikävöity rauha tuli, pääsi Reilander pois tämän maailman taisteluista. Kuolleitten luet­

telossa on viimeiseksi v. 1716 merkittynä: »22. p. Marraskuuta nukkui Kirkkoherra Hyvinoppinut Tuomas Reilander kuolemaan ja haudat­

tiin 30. p. Marraskuuta Merikarvialle».

Seurakunta oli nyt 4 vuotta vailla pappia. Kirkonkirjojen synty­

neiden luettelo jatkuu myös vasta 1720, ja Heman arvelee sen, samoin kuin kuolleiden jo vihittyjen luetteloiden, olevan jälkeenpäin laaditun.

Isovihan jälkeen hoitivat käsiteltävänä ajanjaksona Merikarvian kirkkoherran tointa:

Ylimääräisiä pappeja oli: armovuodensaarnaaja Henrik Backman 1801, Gustaf Henrik Ackander 1805— 1813, Ernst Lindsten 1813— 1814, armovuodensaarnaaja Alexander Reinhold Bergroth 1814— 1819, Anders Limnell 1819— 1830, Johan Jacob Korsman 1830— 1835, Otto Reinhold Halleen 1835— 1839 ja Anders Henrik Ingman 1839— 1841.1

Gadolin-suku on Varsinais-Suomesta. Jaakon isä oli 1600-luvulla isäntänä Uudenkirkon pitäjän Hallun kylässä Magnulan eli Maunulan

Jacob Gadolin Erik Fortelius Anders Eneberg Thomas Kriander Gabriel Bergelin Gustaf Johan Ingelius

1721— 1737 1738— 1760 1761— 1788 1789— 1798 1801— 1816 1819— 1842

talossa. Ruvetessaan papiksi poika sepitti itselleen sukunimen koti­

talon nimestä. Ja kun latinan »magnus» merkitsee suurta, hän kut­

sui ensin itseään Isolin, tai kreikan megalos = iso-sanan mukaan Mega- lin. Vihdoin hän päätyi hepreankielen sanaan gadol, joka niinikään merkitsee iso, suuri, ja muodosti siitä nimen Gadolin. Hän oli syn-

Kuva 83. Jacob Gadolinin nimikirjoitus Merikarvian kirkon arkistosta.

Valok Teppo Innola.

tynyt 22. 6. 1678, tuli ylioppilaaksi 1703, pitäjänapulaiseksi Uudellekir- kolle (Tl) 1705 sekä Naantalin kappalaiseksi 1712. Isovihan aikana hän 1713 pakeni perheineen Ruotsiin, mutta palasi piispa Getzeliuksen käs­

kystä seurakuntaansa, missä venäläiset pahoinpitelivät häntä. 1714 hän pakeni uudelleen ja asettui Strängnäsiin, missä saarnasi suomeksi siellä oleville maanmiehilleen. Puutetta kärsittyään hän 1721 palasi Suomeen, jolloin rupesi hoitamaan Merikarvian kirkkoherranvirkaa ja sai siihen valtakirjan 1725. Jaakon puoliso oli Anna Lignipaeus, syntynyt 1689, Uudenkirkon kappalaisen tytär. Heidän lapsistaan on tunnetuin 1719 syntynyt Jaakko, sittemmin tähtitieteen ja fysiikan professori ja piispa.

Tämän poika taas oli Suomen etevimpiä tiedemiehiä, kemisti ja fyysikko Johan Gadolin, jonka mukaan on nimetty mm gadoliitti, pikimusta ki­

vennäinen, sekä gadolium niminen harvinainen maametalli.2

Kuva 84. Ericus Forteliuksen nimikirjoitus Merikarvian kirkon arkistosta.

Valok Teppo Innola.

1738 Gadolin muutti Naantaliin. Ennen lähtöään hän suoritti Me­

rikarvian ensimmäisen papinvaalin uuden kirkkolain edellyttämällä tavalla. Vaaliluettelo on säilynyt. Äänivaltaisia seurakuntalaisia oli 44, ja vaalisijoilla 3 pappia, joista Erik Fortelius kutsuttiin virkaan peräti 40 äänellä. Neljä äänestäjää oli toimituksesta poissa, joten vaali

oli yksimielinen. Fortelius, joka oli syntynyt 15. 4. 1685 ja tullut papiksi 1711, oli ollut kappalaisena Ulvilassa, joten hänet siis tunnettiin.3 Fortelius kuoli 12. 6. 1757. 21. 12. 1760 valittiin Porin triviaalikou­

lun apologista Anders Eneberg Merikarvian kirkkoherraksi. Hän astui virkaan 1761.

Anders Eneberg oli syntynyt 1712 Porissa, tuli ylioppilaaksi 1734 ja Porin triviaalikoulun apologistaksi 1740. Hän on julkaissut painosta

Kuva 85. Anders Enebergin nimikirjoitus Merikarvian kirkon arkistosta.

Valok Teppo Innola.

Anna Rogelin hautajaisissa 18. 7. 1748 pitämänsä ruumissaarnan. Ene­

berg kuoli Merikarvialla 1788. Hänen ensimmäinen puolisonsa oli Mouhijärven kirkkoherra Polvianderin tytär Saara, syntynyt 1722, joka kuoli Merikarvialla 1765 keuhkotautiin. Toinen puoliso oli Klaara Dalerus Ruotsista; hän kuoli Tukholmassa 1795. Enebergin pojista oli Isak Satakuntalaisen osakunnan kuraattori ja seurasi H G Porthania tämän ulkomaanmatkoilla. Hän oli syntynyt Porissa 1756 ja oli myö­

hemmin teologian tohtori. Enebergin pojanpoika, senaattori Waldemar Eneberg, aateloitiin 1903.

Vaikka seurakunnan jäsenluku ei ollutkaan suuri, pitäjän alue oli kuitenkin laaja ja papin voimia kysyvä. Niinpä Eneberg ottikin piis- pankäräjillä Porissa puheeksi toisenkin papin saamisen seurakuntaan, mutta esitys ei johtanut tulokseen.

Eneberg kuoli Merikarvialla 1788. Hänen jälkeensä astui kirkko­

herran virkaan Tuomas Kriander, joka 1774 oli tullut Siikaisten kappa­

laiseksi.

Kriander oli syntynyt 1748. Hänen isänsä oli Tyrvään pitäjänapu- lainen ja niinikään Tuomas nimeltään. Krianderista on hyvin vähän henkilötietoja olemassa. Hänen vaimonsa oli nimeltään Rebekka Wolf- stedt, joka kuoli 1812. Itse Kriander kuoli vain 10 vuotta Merikarvialla vaikutettuaan 1798.1

Krianderin jälkeen seurakunnan sielunpaimeneksi valittiin Gabriel Bergelin. Hänen isänsä oli Janakkalan lukkari, äiti Rantasalmen kappa­

laisen Oreliuksen tytär, 1742 syntynyt Ingrid. Bergelin oli syntynyt 1749, tuli ylioppilaaksi 1768 ja vihittiin papiksi 1771. Matilda Roslin-Kalliola

mainitsee Bergelinin todellisen syntymäpäivän olevan 19. 7. 1749, niin­

kuin se Merikarvian kirkonkirjan mukaan on, mutta että virallisissa papereissa oli syntymävuosi 1748, koska papiksivihkiminen olisi saanut lain mukaan tapahtua vasta 24-vuotiaana. 1174 hänet määrättiin pitäjän- apulaiseksi Ruovedelle; Merikarvialle hän tuli papinvaaliin, kuten Roslin-Kalliola sanoo, melkein vasten tahtoaan. Hän oli hakenut Ä h­

täriin, mutta konsistorin amanuenssi Tolpo vaihtoi hänen hakupape­

rinsa Merikarvialle. Bergelin joutui siis kilpailemaan entisen kirkko­

herra Enebergin pojan kanssa, joka myös oli hakenut. Vaalimatka oli tehtävä myöhään syksyllä. Isojaon johdosta syntyi vaaliluetteloissa sekaannusta Enebergin eduksi; laskijana oli armovuodensaarnaaja Hen­

rik Backman, joka tietystikin itse oli syytön. Bergelin valitti ja asia ratkesi kuninkaan päätöksellä 1801. Bergelin muutti perheineen Meri­

karvialle. »Omilla hevosilla sekä Ruoveden ukkojen saattamina saapui­

vat matkustajamme ratsain Siikaisiin, sieltä vierasvaraiset siikaslaiset saattelivat heidät veneillä järviä myöten Merikarvialle Lankosken ky­

lään, jonka asukkaat taaskin veivät heidät tuota silloin vielä valtavan luonnonihanaa jokea alas pappilaan. Silloin ei vielä ollut maanteitä, muuta kuin valtamaantie, joka kulkee halki seurakunnan. Ainoastaan polkua, joka luikerteli yli nevojen ja rotkojen, pääsi silloin emäkirkolta kappeliin.»5

Bergelinin ensimmäinen puoliso oli Sofia Orell (syntynyt 1742), toi­

nen Margareta Elisabet Levön (syntynyt 1763).

Kun Bergelin 1818 kuoli, hänen virkansa peri Gustaf Johan Ingelius.

Tämä oli syntynyt 1782, tuli ylioppilaaksi 1798, vihittiin papiksi 1807 ja promovoitiin maisteriksi 1810. Turun katedraalikoulussa opettajana toimittuaan hän suoritti pastorintutkinnon 1815 ja sai määräyksen Ber- gelinin seuraajaksi. Virkaanasettajaiset olivat Merikarvialla 1. 5. 1819.8 Merikarvialaisilla on ollut onnea sielunpaimeniensa suhteen. Nämä olivat kaikki persoonallisuuksia, nuhteettomia ja ankaria laumansa pai­

menia. Oli varmaan paikallaan, kun he esim piispantarkastuksessa 1807 antoivat papeistaan hyvän todistuksen.

Papin palkkaus ei vuosien aikana ollut sanottavastikaan muuttunut.

»Pastorin tertiaalikymmenys,» sanotaan 1827 piispantarkastuksessa, »las­

ketaan yleiseen tapaan. Mutta kun se tällä tavoin laskien tuskin nimek­

sikään nousee yli 5 tynnyrin viljaa, on pitäjän kruununkymmenykset, a 10 tnr viljaa, hyväksytty pastorin palkanlisäksi». »Merikarvian pastori on ikuisista ajoista kantanut ja kantaa edelleen 12: 24 tnriä viljaa kruunun- kymmenyksinä». — »Pastorin viljankanto ei kuitenkaan, vaikka nä­

mäkin lisäykset kruununkymmenyksiin otetaan mukaan, nouse suu­

remmaksi kuin 50 tynnyriä». — »Voita maksavat pastorille kaikki pas- toraatin asukkaat, joilla on lehmä, olivatpa sitten talollisia tai toisten tiloille asettuneita torppareita, tavalliseen tapaan ja huomioonottaen maholehmien kohdalla V 2 markan alennuksen. Tämä kanto tuottaa 50 leiviskää. Lisäkymmenykset maksetaan enimmäkseen rahana käy­

pien hintojen mukaan, mutta venäläisen rahakannan mukaan sovel­

taen. Tämä tulo saattaa nousta 50 riikintalariin.»

»Merikalan kymmenyksinä suoritetaan 1 tynnyri tuoretta silakkaa jokaiselta tässä kalastuksessa olevalta nuottakunnalta. A jo- eli verkko- kalasta, suomukalasta ja hylkeistä ei pastorille ole määrätty kymme­

nyksiä. Kuitenkin hänellä on paikallisen kihlakunnanoikeuden pää­

töksen 6. 9. 1771 mukaan oikeus joka kymmenes päivä kokea katiskat Alakylän vesissä. Samoin pastori kokee joka kymmenes päivä lohi- ja siikapadot pappilan ohi virtaavassa joessa, ja hänellä on siihen sitä­

paitsi virkatalonsa manttaalin mukainen osuus. Padon rakentamiseen hän myös ottaa samalla perusteella osaa. Nahkiaisten kalastuksesta e i ' hänelle kymmenyksiä myönnetä, ei myöskään järvikalastuksesta».

»Pääsiäisrahoja suoritetaan säädösten mukaan, mutta nykyään ar­

vioituna Venäjän rahana. Ruumissaarnalehmä maksetaan lain mukaan, samoin vähäisemmät pastoraliat erinäisistä virantoimituksista, joita kuitenkin jotkut varojensa mukaan lisäävät. — Myllyihin ja sahoihin, joita pastoraatissa on, pastorilla ei ole osuutta. Myöskään täällä ei tunneta sitä tapaa, että vapaaehtoisin »käsilahjoin», kuten pellavia, hamppua, villaa, humalaa, juustoja jne antamalla kohennettaisiin pa­

pin niukkaa palkkaa». — Todettiin lopuksi, että pappilan heinäntuo- tolla voi elättää noin neljä hevosta, 30 nautaa ja 40 lammasta. Pappilan mailla asuu 4 torpparia, joista kaksi maksaa pastorille 10 riikintalaria kumpikin vuotuisena verona, mutta kaksi muuta tekee pappilaan päivä­

töitä.7

Isovihan jälkeen oli kirkon ja seurakunnan asioissa melkein aloitet­

tava alusta. Kirkko ja kirkon talous oli saatava ennalleen ja menetetty kalusto korvattava uudella.

Avustuksiakin oli kirkon varoista annettu sodan aikana, mm 1706 kahdelle Turkissa olevalle vangille 2 talar ia ja oman pitäjän köyhille 2 talaria 11 äyriä; v 1708 annettiin avustuksia Uuteenkaarlepyyhyn Kai­

volaan, Zweibrückeniin, Mannheimiin ja Pasevalkiin, ilmeisesti siellä oleville sotamiehille yksi talari kullekin. Pakolaisia avustettiin myös samoin Venäjällä oleville sotavangeille. Olavi Sneckströmille on an­

nettu 3 talaria 24 äyriä.

Merikarvian kirkon ryöstöä koskevan kirkonkirjamerkintänsä jäl­

keen Gadolin on lisännyt: »Suokoon Jumala, että tästä päivästä alkaen onnellisesti ja säännöllisesti Herran huoneen ja sen omaisuuden kävisi ja se taas, Jeesuksen nimessä, entisen hyvän olonsa saavuttaisi, toivot­

taa kaikesta sydämestään ja sitä hyvällä omallatunnolla ahkeroitsee heti tultuaan tähän hänelle korkean suosiollisesti uskottuun pastoraat- tiin. Merikarvialla, pappilassa 27. p. Marraskuuta 1721. Jc. Gadolin, V. D. M (Jumalan Sanan palvelija)».

Gadolin kävi tarmolla toimeen. Aluksi ostettiin ehtoollisviiniä ja öylättejä ja hankittiin peltinen ehtoolliskalkki, niin »että saatiin kokoon­

tua Herran kuolemaa julistamaan». Kirkkoon ostettiin Kristiinasta kaksi lasiakkunaa, jotka maksoivat 14 talaria. Juho Paavonpoika (Stu- pila) hankki talarin maksavan suomenkielisen katkismuksen. 1723 puuhattiin kirkonkelloa ja 1726 mainitaan sen koko hinnan 536: 8 talaria tulleen maksetuksi, mikä ei ollut pieni voimannäyte seurakunnalta.

1737 päätettiin ostaa hopeainen kalkki, ja päätös toteutettiin vielä sa­

mana vuonna. Kalkki ja öylättirasia maksoivat 187:16 talaria. Vielä hankittiin pieni kello 354 talaria, alttaritaulu 90 talaria ja messukasukka 180 talaria. 1731 oli jo ostettu kynttiläkruunu 120 talaria.8

Kirkon kirjojakin oli sodan ja hävityksen aikana kadonnut. Kai­

vattiin muun muassa kallisarvoista Eerikki Sorolaisen postillaa, jonka kohtalosta kirkonisäntä Erkki Näsi vaati (1734) selvyyttä entisen kirk­

koherra Kellanderin vävyltä, Erkki Häggrothilta, samoin 59 kuparita- larin suuruisesta rahasummasta, joiden piti kummankin olla kirkon omaisuutta. Asiasta syntyneen oikeudenkäynnin aikana esitettiin ot­

teita rovastintarkastuksissa pidetyistä pöytäkirjoista. 1724 Porin ro­

vasti Garvolius oli merkinnyt pitämänsä tarkastuksen yhteydessä, että Erkki Häggroth oli kertonut postillan olevan Kellander-vainajan mui­

den kirjojen joukossa ja luvannut, että hän kyllä etsii sen esiin, kun­

han hänen lankonsa, raatimies Reilander Porista, tulee paikalle. Piis­

pa Witte taas oli tarkastuksessaan 1725 merkityttänyt pöytäkirjaan:

»Siitä kirkon omaisuudesta, minkä inventariosta havaitaan puuttuvan, tulee kuolinpesän tehdä selvitys». Kolmannessa tarkastuksessa 1734 sanottiin postillasta, että siitä ovat vastuussa Kellanderin perilliset, sa­

moin lukkari, joka itse on myöntänyt sen aina olleen kirkossa. Niini­

kään vastaavat perilliset siitä 59 talarista kuparia, jonka Reilander oli lainannut pappilan rakennustarkoituksiin, erittäinkin kun pitäjän miehet väittävät suorittaneensa sen pastorille, joka ei ole vienyt sum­

maa kirkon tileihin. Näsi esitti myös Gadolinin kirjeen, jossa sanot­

tiin, että Lautj arven Jaakko Heikinpoika oli myöntänyt tietämättömyyt­

tään lunastaneensa osan postillasta raatimies Kellanderilta ja että Häggrothilla olisi rauhanteon jälkeen ollut postillasta kaksi osaa, kum­

pikin eri siteenä, ja niistä pitäisi Häggrothin valallisesti tehdä selkoa.

Häggroth sanoi, ettei voi asiaa selvittää ilman todistajia, joita ei ollut ajan vähyyden vuoksi ennättänyt hankkia.

Raatimies Reilander kertoi nyt myyneensä postillan ja sen olleen hänen isänsä eikä kirkon omaisuutta. Kirkkoherra Reilander oli pae­

tessaan ottanut mukaansa kaikki kirkon arvoesineet (skrud). Loppu­

jen lopuksi ei rahojen voitu todistaa tulleen lainatuksi kirkkoherran vaan pappilan tarkoituksiin, ei myöskään postillan omistusoikeutta sel­

vittää.0

Isovihan jälkeen korjattiin pappilaa useat kerrat, kuten edellisessä luvussa näimme. Lukkarin asuntoa varten seurakuntalaiset lupasivat tuoda rakennuspuita; edellinen talo oli ostettu lukkari Häggrothin edeltäjältä kahdella kapalla viljaa taloa kohden.

Häggrothin seuraajaksi 1745 valitun lukkari Heikki Mellinin täytyi 1747 ryhtyä rakentamaan asuntoa itselleen. Todennäköisesti se raken­

nettiin lukkarinasunnon entiselle paikalle ja samalle paikalle, missä se sijaitsi vielä 1930-luvullakin. Seurakunta lupasi antaa lukkarille yhden hirren, lautoja ja tuohta joka talosta. Lisäksi päätettiin, että talo oli jäävä Mellinin yksityiseksi omaisuudeksi. Lukkarin palkan mainitaan silloin tuskin nousseen 4 tynnyriin viljaa. Senvuoksi päätettiin, että hänen tuli saada vielä kolehtitulot jouluna ja pääsiäispäivänä. Porin tarkastuksessa 1755 Mellin pyysi, että hänelle myönnettäisiin oikeus

»metsästä ja erämaasta» raivata itselleen vähän peltoa ja niittyä. Piispa jätti asian pitäjänkokouksen päätettäväksi. Kirkonisännän pyyntöön saada palkanlisäystä piispa suostui ja myönsi hänelle 6 talaria palkkioksi kirkon tilien teosta sen 6 talarin vuosipalkan lisäksi, mitä hän oli tähän asti nauttinut.10

Lukkarintoimen hoitamisesta ei ole jäänyt aikakirjoihin mitään eri­

koisia merkintöjä, joten seurakunta nähtävästi oli esilaulajiinsa tyyty­

väinen. Rovastintarkastuksen 1737 pöytäkirjassa mainitaan kuitenkin:

»Koska lukkari Pietari Häggroth on vanha ja kykenemätön hoitamaan virkaansa ja varsinkin aloittamaan virsiä, opettamaan seurakunnan nuorille lukutaitoa ja kuljettamaan postia, kirkkoherra ehdotti hänen sijastaan lukkarin virkaa hoitamaan erästä Jaakko Amnell- nimistä nuo­

rukaista, joka nauttisi vanhuksen elinajan puolta palkkaa ja tuloja.

Tähän Häggroth suostui». Seuraavassa tarkastuksessa seurakuntalaiset kuitenkin esittivät moitteita Amnellia vastaan. »Kaksi lukkaria ei voi­

nut elää yhden palkalla, ja sen Häggroth tarvitsi itsensä ja iäkkään vai­

monsa ylläpitämiseksi». Häggrothin poika lupasi hankkia jonkun isänsä puolesta hoitamaan lasten sisäluvun opetusta. Tarkastaja, rovasti Tolpo, jatkaa: »Mutta Amnellia vastaan he huusivat kaikki, etteivät tahdo nyt eikä vastakaan hänestä huolia vaikka heillä ei ollutkaan mitään, mistä olisivat häntä moittineet».

Kirkkoherra Enebergin ensi toimenpiteitä oli kirkollisten apulais­

ten palkkauksen järjestely. Kirkonvartijan vaatimattoman palkan pa­

rantamiseksi määrättiin kolminaisuudenpäivän kolehti kannettavaksi hänen hyväkseen. Hänhän sai vain 3 talaria ja kapan viljaa talolta vuodessa. Lukkarille maksettaisiin vastedes 9 talaria vuodessa pape­

rista, sekä siitä että hän kirkonisännän puolesta hoiti kirkkokassan las­

kutuksen, joka ei tosin mahtanut suuri olla. Kirkon kuudennusmiehet pyysivät myös Porin piispankäräjillä 5. 3. 1764 palkkaa, mutta se evät­

tiin, »koska he saivat vapaan hautauksen» sekä 1/3 perimistään uhka­

sakoista.

Lukkarina tiedetään 1700-luvun loppupuoliskolla ja 1800-luvun al­

kupuoliskolla toimineen:

Henrik Mellin 1752— 1782

Antti Achander 1782— 1825

Johan Holm 1825— 1833

Daniel Henrik Fagerroos 1834— 1846 Kirkonisäntinä toimivat vastaavina aikoina

Matti Näsi vuoteen Henrik Mellin Matti Jumppi Juho Kaasa Eerik Vestergård

Daniel Henrik Fageroos Eerik Ahlström

1776 1776— 1780 1780— 1795 1795— 1800 1802— 1836 1836— 1837 1838— 1860 11

Kirkkorakennus oli isovihan aikana tietysti myös joutunut huonoon kuntoon. Niin pian kuin olot olivat rauhoittuneet ja seurakuntaan saatu sielunpaimen, alettiin kirkkoa kunnostaa. 1724 määrättiin jokainen talo tuomaan kirkon korjaukseen neljä lautaa ja 20 kattopaanua. Kir­

kon aitaus uusittiin. Sen kunnossapito-osuudet olivat samat kuin en­

nenkin. Kun Pooskerin torppari ei sanonut yksin jaksavansa pitää kunnossa eteläistä porttia, hänen avukseen määrättiin Peipun ja Sält- töön torpat. Hautausmaalla olevien ns korihautojen kuntoa parannet­

tiin ja valvottiin.