1830-luvulla maamme metsäntuotteiden viennin alalla tapahtui huo
mattava kehitys. Terva menetti näet tällöin tuntuvasti merkitystään puutavaran rinnalla. Merikarvialla versoi nyt uusi puutavaran vien
tiin kohdistunut yritteliäisyys.
Tervan vientimäärä oli 1830-luvulla vain hiukan kohonnut, kun sen
sijaan puutavaran vientimäärä oli 1839 kasvanut kaksinkertaiseksi vuo
den 1830 määrään verrattuna.1 Sahojen rakentaminen Pohjois-Sata- kunnan runsasmetsäisiin pitäjiin tuli pian Porin kauppiaiden mielihar
rastukseksi. Merikarvian sahat olivat silti yleensä pitäjän omien mies
ten omistuksessa. Merikarvialla oli 1840— 1861 seuraavat verosahat:
Sahan nimi Raami- Verollepantu/ Vuosittainen
sahaus-luku Toimilupa saatu oikeus 1840 lähtien
Lautjärvi 1 Vp 16. 6. 1739 20 lautatolttia
Lankoski 1 Vp 16. 6. 1739
Tl 24. 10. 1839
400 tukkia
Blåsbäck 1 Tl 11. 2. 1848 700 tukkia
Pirttij ärvenkoski 2 Tl 29. 3. 1849 720 tukkia Koittankoski 1 Tl 20. 11. 1851 1.260 tukkia Sahakoski (Lankoskella) 2 Tl 4. 10. 1854 1.500 tukkia
Isopuro 1 Tl 4. 10. 1854 800 tukkia
Merikarvian verosahamäärä oli varsin huomattava, kun ottaa huo
mioon, että koko Turun- ja Porin läänissä, Ahvenanmaa mukaanluet
tuna, oli yhteensä 56 verosahaa.2
Ulvilan kihlakunnassa oli 1852 yhteensä
Tulli- ia myyntisahoja 15, näistä Merikarvialla 5 (silloisessa pitä
jässä 6)
Kotitarvesahoja 4 » —
Katsastamattomia sahoja 5 » 3
Tulli- ja myyntisahoina mainitaan 1852 seuraavat sahat:
L a u t j ä r v i ; tiedot puuttuvat.
Kuva 103. Köörtilän Pietilä; talon omisti vuosisadan vaihteessa »Pietilän tuffa» ja hänen poikamiespoikansa Mikko, kalastaja. Valok Anni Jumppi.
L a n k o s k i , 1-raaminen, 1 hieno terä, vuotuinen materiaalinkäyttö 400 tukkia. Perustaminen hyväksytty 2. 4. 1839, senaatti vahvistanut verollepanon 21. 1. 1842. Saha saanut privilegiat vastaavan tukkimää- rän jalostamiseen. Tukit laskettu saatavan Lankosken ja Otamon met
sistä.
Ö s t e r b y , 1-raaminen, 1 karkea terä, materiaalinkäyttö 350 tuk
kia. Hyväksytty 23. 2. 1849. Privilegiat. Tukit osaksi Österbyn tilan omasta, osaksi oston kautta läheisten talojen metsistä.
P i r t t i j ä r v e n k o s k i , 2-raaminen, 1 hieno terä, materiaalinkäyt
tö 720 tukkia. Lupa 22. 11. 1848. Tukit Pitkärannan, Vanhatalon, Poh- jatalon, Heikkilän, Nevalan ja Isotalon omista metsistä, osaksi oston kautta. Senaatti vahvistanut verollepanon 4. 10. 1850.
K o i t t a n k o s k i , 1-raaminen, 1 karkea terä, materiaalinkulutus 1 260 tukkia. Hyväksytty 20. 11. 1851. Tukit osaksi Myllykallion, A it
tasalon ja Vanhatalon omista, osaksi oston kautta läheisiltä talonomista
jilta. Verollepanoa ei vielä toimitettu.
Katsastamattomia sahoja mainitaan:
Y l i k y l ä , 2-raaminen, 1 hieno terä. Rakennettu 1834, maanmitta
ri tarkastanut perustamispaikan 1847.
A l a k y l ä , 2-raaminen, 1 hieno terä. Rakennettu 1835. Maanmit
tari tarkastanut perustamispaikan 1847.
T u o r i 1 a, 1-raaminen, 1 hieno terä. Rakennettu 1847. Kihlakun- nantarkastus ollut 1849.'!
Vuosisadan vaihteessa vallinneet vielä varsin huonot puutavaraolot paranivat ja olivat jo 1830-luvulla erittäin hyvät. 1840-luvulla Lankos- ken saha oli taas jo säännöllisesti käynnissä. Se oli 1840— 1850 yksi niistä kuudesta Porin alueeseen kuuluvasta sahasta, joista kaupunki sai pääasiallisen puutavaransa. Porin kauppiaat J F Bäckman ja C F Björnberg olivat 1840 anoneet oikeutta saada ostaa ja lastata puutava
roita Merikarvialta ja perustelivat anomustaan sillä, että Porin ja sen
»satamien välinen vesi on niin matala, että proomujen usein vähemmällä kuin täydellä lastilla on niitä kulkeminen».4
1865 olivat sahatun tavaran keskihinnat:
Laudat: 7 tuuman 1: 50 ruplaa toltti
8 » 2:20 » »
9 » 2: 75 » »
10 » 3:25 » »
11 » 3:75 » »
Parrut: 4 sylen 6,7 kertaa 8 tuuman 5 74 kopeekkaa kuutiojalka
5 » » 6 7 4 » »
6 » » 7 7 4 » »
7 » » 8 74 » »
Lankoskella sahattiin Noormarkun tukkeja 22.396 kpl, 17.836: 37 mk, myytiin 198 stnd rimoja ja soiroja, 27.006:69 mk, stäävejä 84 stnd 7.303: 42 mk, rimoja 5 stnd 534: 81, yhteensä 287 stnd, 24.844: 93 m k /’
Haminaholman höyrysaha taas oli Ahlströmin liikkeen keskukseen, Noormarkkuun nähden niin edullisella paikalla, että sen joutuminen Ahlströmin omistukseen oli vain ajan kysymys. Sillä oli erinomainen asema melkein avoimen meren ääressä ja verrattain hyvä, 14 jalan sy
vyinen satama. Se oli mukavan ja syvälle sisämaahan tunkevan uitto- väylän suulla, jota myöten puita voitiin tuottaa laajojen metsäseutujen piiristä. Lampin ja Ahlaisten joet tunkivat monine haara- ja latvajoki- neen Ahlaisten, Noormarkun, Pomarkun, Siikaisten, Kankaanpään, Honkajoen, Isojoen ja Suodenniemen pitäjiin, maakunnan parhaimpiin metsäseutuihin. Samalla merenrannikko laajensi sahatavaran hankinta- alan miltei rajattomiin. Saha hallitsi näinollen avaraa piiriä, jossa ei silloin ollut pelkoa puiden loppumisesta. Haminaholman sopivuutta Ahlströmille lisäsi vielä sekin, että se oli jotenkin kaukana kilpailevista sahoista. Voitiin siis aina turvautua liikkeen omiin metsävaroihin Lam
pin, Noormarkun ja Längelmäen isoille metsäalueille.
Haminaholman sahasta vietiin sahattua tavaraa seuraavien summien arvosta:
Kuva 104. Lankosken Erkintalo (Starck), jonka aikanaan omisti Antti Ahlström.
1888 777 stnd 83.016 mk
1889 4.226 » 596.610 »
1890 2.036 » 274.954 »
1891 3.074 » 306.863 »
1892 2.260 » 233.886 »
1893 2.486 » 241.171 »
1894 4.420 » 455.697 »
1895 4.420 » 491.612 »
1896 3.367 » 405.543 »
Huonona vuotena 1892 Haminaholma tuotti tappiota.
Muuten Haminaholma oli Ahlströmin lempipaikka. Hän oleskeli siel
lä säännöllisesti kesän kauneimman ajan, viihtyi siellä mainiosti saades
saan hengittää raikasta meri-ilmaa ja lautatarhojen tuoksua. »Keppi kädessä, lierilakki päässä ja hartioilla avara sadetakki hän käyskenteli puukatujaan, pysähtyen puu talojensa eteen arvostelemaan, tarkasta
maan ja määräyksiään antamaan», Juhani Aho kirjoittaa. Pian Ahls
tröm mieltyi paikkaan niin, että rakensi sinne kauniiden, komeain koi
vujen siimekseen kesähuvilan.0
Olemme nähneet, että porilaiset, jotka mustasukkaisesti valvoivat oikeukisaan Pohjois-Satakunnassa, saivat alituiseen torjua kilpailijoita etupiiristään. Kerrassaan kuumaksi ja dramaattiseksi kävi taistelu Porin ja Kristiinan välimailla olevasta puusta. Merikarvialla vaikutti asiaan muitakin tekijöitä kuin pelkät maantieteelliset olosuhteet. Tur
kulaiset tavoittelivat myös Merikarvian puuvaroja. Myös uuskaupunki- laiset saivat näiltä seuduin puutavaransa ja heidän onnistui hankkia itselleen täällä vankka ostajanasema.
Näihin aikoihin Merikarvialla oh vielä runsaasti metsää, johon pääsi helposti käsiksi meren puolelta. Talonpojat kuljettivat jahdeillaan ja kaljaaseillaan pyöröpuun ja laudat Uuteenkaupunkiin, missä ne lastat
tiin uudelleen uuskaupunkilaisten merikelpoisempiin aluksiin edelleen Itämeren satamiin vietäväksi. Uusmaalaiset eivät perinnäistapansa mukaan mielellään purjehtineet Itämerta kauemmas, ja Itämeren ran
noilla kysyttiin lautoja enemmän kuin lankkuja. Porilaiset sensijaan purjehtivat aina Lars Sacklénin ajoista alkaen mieluummin Juutinrau
maa edemmäksi.
Porilaiset koettivat parhaansa mukaan pitää kiinni etuoikeuksistaan Merikarvialla, kun taas merikarvialaiset talonpojat, joiden elämä pelkän maanviljelyksen varassa oli heikkoa, ilolla tervehtivät kaikkea kilpai
lua. Muodollisesti viranomaiset myönsivät oikeuden olevan porilaisten puolella, mutta asiallisesti he eivät kyenneet tukahduttamaan uuskau
punkilaisten, kristiinalaisten ja muiden laitonta kaupankäyntiä. Kaup
piaiden kesken yallitsi kova kilpailu lankkuja ostettaessa, rahvasta kestittiin ja pidettiin hyvänä kaikista lainmääräyksistä ja maistraatin kielloista huolimatta. Kun kuormat talviaamuisin ajoivat jokijäälle kaupungin edustalle, oli niitä vastassa »juoksijoita» (springare), jotka koettivat houkutella talonpoikia kukin isäntänsä varastopaikalle.
Tässä ympäristössä ja hengessä oli Antti Ahlströminkin merkillinen nousu mahdollinen. Merikarvian talolliset olivat yritteliästä ja valpas
ta väkeä. He eivät tyytyneet myymään maailmalle sitä luonnonrikkaut
ta, mikä oli joutunut heidän osalleen. He ryhtyivät itse jalostamaan puutaan. He huomasivat, ettei käsinsahatusta laudasta saanut yhtä suurta voittoa kuin vesisahassa valmistetusta. Johtopäätös oli selvä ja niin he rupesivat rakentamaan omia sahoja. Niinpä nähtiin Merikar
vialla 1840-luvulta lähtien leimahtavan uuteen eloon sellaisen yritys
muodon, joka muualla oli jo 1700-luvulla leimattu auttamattomasti vanhentuneeksi, nimittäin talonpoikaissahojen. Merikarvialaisten sahat olivat pieniä ja alkeellisia, kuten olemme nähneet, tavallisesti 1-raami- sia. Raameissa oli kuitenkin tavallisesti 8— 10 terää. Poikkeuksena oli Pirttijärvenkosken saha, joka oh 2-raaminen ja vaihdelaitteella varustet
tu.
Porilaisella suurkauppias Wallenstrålella ei sensijaan ollut kovin
kaan hyvää käsitystä yritteliäistä isovanhemmistamme. Kaukamaa on kirjassaan Porin puu tavarakaupasta kuvannut Wallenstrålen ajatuksia
Kuva 105. Filppulan Uusitalo. Kuva on myöhemmältä ajalta, mutta talo on vuosi
sadan vaihteen aikaisessa asussa, jolloin sen omisti Juho Nygård.
ympäristön rahvaasta. Nämä olivat sen mukaan pahanilkisiä, merikar- vialaiset »kehnoja luonteita» ja Noormarkun, Kankaanpään ja Ikaalis
ten asujamet »puolivillejä ja kostonhimoisia».7
Ensimmäiset merkit höyryvoiman käytöstä sahateollisuudessa Meri
karvialla tapaamme vuodelta 1874. Kuntakokouksen pöytäkirjasta luem
me: »Tähän kokoukseen oli jotenkin koolla kuntalaisia tullut saapuvil
le ja luettiin heille kauppiaan Porin kaupunkista C. A . Westerbergin Herra Guvernöörille annettu anomus saada Haanholman luodolle Poh- j ansahan haminan tykönä, Yliräbbi Melinin talon alla Köörtilän kylässä tätä pitäjää, rakentaa höyryvoimalla käytettävää sahalaitosta». K e
nelläkään kuntalaisella ei ollut mitään näitä pyrkimyksiä vastaan, kun
han saha vain vuosittain maksaa 1.000 mk »enemmistön eli 11 kuntalai
sen mielestä», kahden mielestä 500 mk ja kahdeksan mielestä 250 mk, mitä ehdotusta puheenjohtajakin puolsi. »Jos joku tästä kunnasta sahatyössä tulisi turmelluksi, on sahan omistaja velvoitettu kustanta
maan hänen lääkkeensä ja hoitonsa». — Näemme työväensuojelun al
keellisessa muodossaan pyrkivän terveen talonpoikaisjärjen sanelemana oikeuksiinsa — uuden ajan merkki sekin.
1873 oli kuntakokouksen käsiteltävänä Mouhijärven, Ulvilan ym kuntain anomukset keisarille »luvatonta kauppaa ja haaskausta vas
taan.» Nämä metsän suojelua tarkoittavat anomukset olivat kuitenkin
merikarvialaisten mielestä sellaisia, että niiden edellyttämät toimenpi
teet »katsottiin miltei mahdottomiksi käytännöllisesti toimeen panna, koska niistä epälukuisia rettelöitä syntyisi». — Muuten »kunta toivoo jo ensi valtiopäivillä uuden metsäasetuksen säännettäväksi», ja anoi muiden kuntien kantaan yhtyen, että »metsän luvatoin ostaminen ja myyminen jo ennakolta tässä kihlakunnassa tuomittaisiin niinkuin ylei
nen laki kaikesta varkaudesta säätää».
Kuvernöörinviraston tapoihin kuului ottaa kunnallishallinnolta lau
sunto uusien sahojen perustamisanomuksista. Juho Ahlströmin ano
muksen ollessa esillä »saada sirkiläsahansa Lutomyllynkoskessa käyt
tämiseksi ottaa koskesta vähän rännin eli juovan kautta tarvittavan vedenmäärän» siihen suhtauduttiin myönteisesti. Samoin suhtauduttiin Juho Norrgårdin ja Juho Ahlströmin anomukseen, vaikka sitä jotkut vastustivatkin. Tästä pöytäkirja kertoo: »Samoin oli kuvernööri pyy
tänyt lausuntoa maakauppiaiden Johan Norrgårdin ja Johan Ahlströmin samankaltaisen pyynnön johdosta . . . heidän aivotusta muutoksestansa sahassaan Sahankoskessa Ylikarvian kylässä vanhanaikaisesta muodosta uudenaikaiseksi vekselein ja sirkiläin kanssa, on kuvernöörin virasto Helmikuun 2. päivänä ilmoittanut tahtovansa kuntakokouksen lausetta.
Herrastuomari Johan Uusitalo esiintoi vastalauseen asiassa, syystä, että koko sahalaitos on siirretty matalammalle paikalle sekä joelle on kanavan kaivamalla annettu toinen kulku, kun sillä luonnostaan on ja tämä kaikki on tehty ilman tutkimusta ja asianomaista lupaa itse
päisesti. Koko laitos on siten laittomasti tehty, eikä siis mistään isom
masta tai vähemmästä juovasta olisi kysyttävänäkään, ennenkuin koko sahalaitokselle on asianomainen lupa myönnetty. Tähän yhtyi Johan Erkinpoika Österby. Sitävastoin ei kunnanmiehillä ollut mitään vasta
lausetta mainittuun pyyntöön». — Näin siis uusi aika koneineen ja höyryvoimineen vähitellen valtasi alaa.8
Merikarvian kunnanarkisto antaa pitäjän sahoista 1893 seuraavia tietoja:
Saha Laatu Hevos Työväkeä Valmistuksen määrä m3
voimia Mies- Nais- Lankkuja Lautoja Muita
Laut järvi Höyry- 8 4—6 Joskus 700 500 —
Ylinen Vesi- 25 20—40 » 8.400 4.000 2.000
Alinen > 20 10—20 » 3.000 3.600 —
Lankoski 25 ei käynnissä — — —
Riispyy Höyry- 12 20—25 6—10 2.400 1.200 1.200
Haminaholma , 35 50—70 — 21.600 10.800 5.400
Tuorila Vesi- 15 4—6 — 500 700 —
Kuva 106. Alakylän ikivanha kylänkeskus, perustamisajan merenrantaa kuggi- satamineen. Kuvassa näkyvät talot Bergkankku ja Rikalainen. Kuvan esittämä tilaisuus on ns. evankeelisten kristittyjen kastetoimitus vuosisatamme alkuvuosilta.
Sahattujen tukkien kappaleluvuksi ilmoitetaan samana vuonna:
Lautjärvi 10.000, Ylinen saha 120.000, Alinen saha 30.000, Riispyy 40.000, Haminaholma 350.000 ja Tuorila 10.000.
1898 olivat tuottoluvut:
Saha Sahattuja Valmistuksen määrä m3
hirsiä kpl Lankkuja Lautoja Muita
Ylinen saha 179.500 8.950 3.959 2.500
Alinen saha 4.950 600 460 —
Lankoski — — — —
Riispyy 56.000 2.850 1.400 1.450
Haminaholma 350.000 20.600 11.800 5.400
Tuorila 1.000 1.000 45 170
Jukola 345.000 20.000 10.700 5.300
Holmström 7.900 650 850 _
Sahojen tuotto ja metsien runsaus edellytti myös laivoja, joilla met
sien tuotteet kuljetettiin ulkomaille ja omiin kaupunkeihin. Laivan
rakennus kukoistikin vastaavasti.
Kolmikymmenvuotiskautena 1845— 1875 Merikarvialla rakennettiin eri veistämöillä lähes 40 laivaa, ja kun aito merikarvialainen »rääki- paatti» tämän ajanjakson loppupuolella valtasi kalastusaluksena yksin
omaisen aseman ja kun veneenrakennusta tietysti samalla koko ajan jatkui laivojen tuoton ohella, käsittää hyvin, että laivanrakennus antoi leimansa koko silloiselle pitäjälle.
Ajalla 1845— 1875 on Merikarvialla rakennettu seuraavat laivat:”
1845 Avoin kuunari »Jo Köörtilä 62,85 23,5
_
n Mikko Tommila han Henric» 55 69/1001849 Tasasauma kuunari Brändöö 86,25 26 — 10,5 Iisakki Norrgård,
»Immanuel» 95 J J Tuorila, Herman
1854 Tasasauma kaljaasi Brändöö 52 18 — 5,5 W Rosenlew Pori
»Snäjsti» 15
mäntyä
1855 Tasasauma kuunari Merikarvia 80 27 — 10 James Paton Tuk
»Delphin» 74 holma
1855 Tasasauma kuunari Svedin ranta 62,79 19,22 — 9 Juselius, Rosenlew,
»Hoppet» 42 Lojander, Vidbom
mäntyä Kapt Söderman
1857 Tasasauma fregatti Brändöö 137 36,9 — 19 I Carström, kap
»Harmoni» 417
mäntyä
teeni Lagerström 1857 Tasasauma parkki- Svedin ranta 120 34 — 17,5 M Hellström
laiva »Hilma» 284 Kapt A Kronholm
1857 Tasasauma kuunari Brändöö 88,8 27,8 — 12,3 Antti ja Erkki
»Veljekset» 133
mäntyä
Ahlström 1859 Tasasauma jahti Tervakari 55,4 17 — 7,7 Juho Malmgård
»Kukko» 32
mäntyä
Alakylä
1863 Tasasauma kuunari Krakoniemi 87,67 27,67 — 12,75 Markström, Ahve
»Amanda» 117,5
mäntyä ja kuusta
nanmaa
1865 Laiva »Siwiä» Kasala 142 33,5 — 17 Kauppias Blom,
320 Uusikaupunki, kap-
teeri Ertman 1866 Tasasauma kuuna- Brändöö 100,8 28,5 — 12,5 Johansson ym,
rilaiva »Malina» 131 mäntyä
Ahvenanmaa 1865 Tasasauma kuuna- Brändöö 100,5 27,7 — 13 Mårtensson,
rilaiva »Anni» 125 mäntyä ja kuusta
Korppoo
1866 Tasasauma priki Riispyy 105 29 — 14,75 Israel Ahlström,
»Helmi» 165
mäntyä, kuusta
kapt Byring
1866 Tasasauma parkki-
Tästälähtien on laivanmittaaja siirtynyt käyttämään nelisivuisia ja kaikkea mahdollista sisältäviä painettuja kaavakkeita. Niissä on kuiten
kin se puute, ettei laivan rakennuspaikkaa ole niissä mainittu. Niinpä emme voi niiden perusteella enää seurata Merikarvian laivanrakennusta, joka muuten niihin aikoihin siirtyikin varsinaisten laivojen valmistuk
sesta suurisuuntaiseen rääkipaattien tekoon. Sensijaan laivanmittaajan kirjat mainitsevat vuodesta 1877 eteenpäin laivojen silloisen kotipaikan.
Tapaamme niiden joukosta joitakuita edempänä mainituita, mutta myös vielä tämän vuosisadan ensimmäiseltä vuosikymmeneltä tutut
Kuva 107. Parkkilaiva »Hilma». Maalauksesta valokuvannut Mikko Suominen.
»Impivaaran herran» proomut, jotka olivat saaneet nimensä »Seitse
män Veljeksen» henkilöiden mukaan. Laivanmittaajan kirjat mainit
sevat ajalta 1879— 1904 seuraavat omistamiksi:10
1879 Anton, kuunari Ahti, kaljaasi
Helmi, kaljaasi, Riispyy Sanoma, kaljaasi, Riispyy Yhteys, kuunari
Lännetär, höyrylaiva 1880 Lyyli, 3-mastokuunari 1883 Tytty, kuunari
1887 Salomon, kaljaasi 1889 Hamnholm 1, proomu
Hamnholm 2, proomu
alukset ja proomut merikarvialaisten
1890 Juhani, proomu 1892 Timo, proomu
Simeoni, proomu 1893 Lauri, proomu
Aapo, proomu Eero, proomu 1897 Riispyy 2, proomu 1899 Riispyy 6, proomu 1903 Taula-Matti, proomu
Tammiston Kyösti, proomu 1904 Kolistimen Ukko, proomu Lukuunottamatta Ahlströmin sahojen sahaus-, osto-, myynti- ja vientilukuja meidän täytyy toistaiseksi jättää arvailujen varaan, missä mitoissa pitäjämme metsästä merelle ja mereltä edelleen toisiin sata
miin virrannut »vihreä kulta» liikkui. Näemme sen kaikesta päättäen kuitenkin olleen niin suurisuuntaista, että se on oikeuttanut pitäjän 27
omaksumaan nykyisen vaakunansa, joka sitäpaitsi pohjautuu vanhaan pitäjänsinettiin ja jossa näemme täysin rikatun fregatin kyntämässä merta.
L i i t t e e n ä 19 on eräs limisaumaisen jahdin, luultavasti luette
lossa v 1859 kohdalla mainitun »Kukon» rakennussopimus vuodelta 1856. Sopimuksessa kuitenkin puhutaan limi- eikä tasasaumaisesta (clink eikä carvel) jahdista.
Lopuksi voimme vielä ottaa Merikarvian kunnanarkistossa olevan elinkeinoilmoituksen vuodelta 1878. Sen otsikon sanamuoto kuuluu:
»Liikenteessä paikkakuntain välillä Suomenmaassa Laivanvarustajille Merikarvian Kunnasa Turun ja Porin Lääniä kuluvilla höyry Weneillä, hinaus- ja purjelaivoilla Wuonna 1878». Ja itse ilmoitus:11
Tavaraa Aluksen
nimi Laatu lähe
tetty paljous tullut paljous
Lännetär l-mast/höyry/30 hv/8 lästiä ___ __ — ___
Ida 2-mast/kuunari/120 1 Lautoja 120 stnd — 120 stnd
Anton 2-mast/kuunari/148 1 » 175 > — 175 »
Yhteys 2-mast/kuunari/126 1 — — — —
Lankoski 3-mast,/laiva/333 1 — — — —
Stock 660 sylt
Ahti 2-mast/kaljaasi/68 1 Halkoja 600 » holm
Sanoma 2-mast/kaljaasi/70 1 » 500 . 500 »
Helmi 2-mast/kaljaasi/72 1 » 120 » » 120 »
Samoin kuin koko merenkulku oli yritteliäiden yksityisten varassa, olivat myös satamalaitteet, väylät ym sellaiset kunnan yhteisten harras
tusten ulkopuolella. Vain harvoin tapaamme kuntakokousten pöytä
kirjoissakaan mitään tähän viittaavaa. 1888 keskusteltiin kuntako
kouksessa puutavarakauppiaiden Johan Norrgårdin ja Johan Vilhelm Norrgårdin »pyynnöstä», suostuuko kunta siihen, että he saavat ruveta perkaamaan uutta kulkuväylää Ylikylän Brändöön satamaan, ehdolla että saavat ottaa satamarahaa aluksilta, jotka eivät pääse kulkemaan nykyistä väylää. »Koska uusi kulkuväylä on niin matala», Norrgårdit kirjoittivat, »että on mahdoton suurempia aluksia mainitussa sata
massa lastata, jopa viime aikoina on huomattu vaaralliseksi pienemmil
lekin», he halusivat kuulla kuntalaisten mielipidettä. »Tutkimuksen kautta olemme tulleet huomaamaan, että mainittu epäkohta jossakin määrin voidaan auttaa, vaan hyvin kalliilla kustannuksilla, josta syystä epäilemme kunnan ryhtymistä sanotun kulkuväylän perkaukseen, ja esittelemme sentähden mainitun kulkuväylän perkaamista omilla varoil
lamme ilman mitään kunnan avutta, niillä ehdoilla että saamme mainit
tua kulkuväylää käyttäviltä ottaa maksua 25 penniä rekisteritonnilta,
Kuva 108. Merikarvian satama-alueen kartta. (Lehtisestä Merikarvia ja KOP).
siitä yhä eteenpäin, kun ensimmäinen alus mainittua kulkuväylää tulee käyttämään.» — Syvyydeksi aiottiin 14 jalkaa. Uusi väylä »tulisi kul
kemaan mannermaan puolelta nykyistä ns. kruununlaitaa».12
Sama väylän syventämisasia oli esillä vielä Seuraavana vuonna. Sil
loin todettiin, että Norrgårdien ehdottama väylä on syvin ura, ja jos se varustetaan meriviitoin, voivat kaikki 10 jalkaa ja sen yli uivat aluk
420
set sitä vapaasti käyttää. Kunnalla ei ollut mitään syventämistä vas
taan. Yli 12 jalan uivilta saisivat Norrgårdit periä 25 pniä rekisteri- tonnilta. Koska kyseessä oli yhteinen vesi, kunta pidätti itselleen oikeu
den ostaa maksukannon korvausta vastaan silloin kun haluaa.13
Satama toi myös mukanaan uusia järjestyksenpitopulmia. 1894 asiasta keskusteltiin. »Koska Ylikarvian kylässä on sangen vilkas kauppa ja merenkulkuliike ja kansaa kokoontuu eri haaroilta ei ainoasti suvisin, jolloin Brändöön satamassa on aluksia monesta eri kansallisuu
desta, vaan myös talvellakin, ja koska nimismiespiirissä, joka käsittää Merikarvian ja Siikaisten kunnat, ei ole kuin kaksi poliisikonstaapelia, niin päätettiin Nimismies M. Selanderin ehdotuksesta, että olisi pyydet
tävä kolmatta mainitunlaista järjestyksen valvojaa, joka kuten maa- poliisi yleensä olisi kruunun palkattava, ja jonka asuntopaikka olisi jos
sain seurakunnan kirkon tahi Brändöön sataman tienoilla. Pyyntöä lähemmin perustamaan ja perille saattamaan valittiin lautakunnan esi
mies kanttoori F. N. Sandberg».14
Myös sataman siisteydestä yritettiin pitää huolta. Kuntakokous päätti 1870: »Niin kutsutuin 'Barlastein’ lossaamisesta Brändöön hami- nassa, päätettiin, että ne pitää kuivalle maalle laskettaman, niin kor-
Merenkulun ja sahateollisuuden suurimpia originaaleja Merikar
vialla oli luultavastikin saha- ja puutavaraliikkeen harjoittaja J W Norr
gård, pitäjän kesken tavallisimmin tunnettu »Impivaaran herran»
nimellä. »Aamulehti» kirjoitti hänestä (1936) seuraavasti:17
»Hänen mahtiasemansa paikkakunnalla oli kiistaton, sillä Impivaa- Tan konttorin kautta kulkeva pääoma oli koko pitäjän talouselämän a ja o, vaikuttaen vielä voimallisesti lähipitäjienkin »budjetteihin».
Mutta osuus tähän kansanomaiseen arvonimeen oli myös hänen luon
teenlaadullaan, joka omaperäisyydessään ja kiivaudessaan muistutti hyvinkin paljon tunnettua »Hellmanin herraa». Eipä hän juuri »kruu- sannut» ketään mutta ei myöskään sietänyt itseään pokkuroitavan.
Eikä liioin suostunut minkäänlaisten huomion- ja kunnianosoitusten koh
teeksi. Jos sellaista tavalla tai toisella yritettiin, vapautui hän niistä, joskus oikein alkukantaisella kursailemattomuudella, jossa ei jäänyt
varaa väärinkäsityksille. Tämän tuli kerrankin tuntemaan laulukuoro, joka oli lähtenyt hänen luokseen laulutervehdykselle ja joka tuskin ensimmäisen laulun viritettyään sai keskelleen ikkunasta heitetyn päi- vänsankarin saappaan ja kehoituksen lähteä pois »meidän nurkista naukumasta». — Kun laulajien tarkoitus oli vilpitön ja päivän sanka
rikin luultavasti tepposensa takia merkkipäivänään tavallista parem
malla tuulella, ei puolin eikä toisin ollut syytä tyytymättömyyteen.
Hänen omituisuuksistaan mainittakoon esimerkkinä sekin, ettei Impivaaran talossa, jossa puutavaran kuljetuksen tähden pidettiin n.
20— 30 hevosta, ollut yhtään lehmää. Ihmettelijöille oli herra vain tokaissut: »Hö, mitä niistä lehmistä, piiat vain haisevat lehmälle». Alai
siaan kohtaan hän oli rehti ja heidän parastaan katsova, siitäkin päät
täen, että hänen palveluksessaan harvoin väki vaihtui. Hänen miehe- kästä luonnettaan todistaa sekin, ettei hän pitänyt suorasukaisuutta yksinoikeutenaan eikä siis pahastunut mutkattomasta vastauksesta, varsinkaan jos se sattui nasevasti paikalleen.
Missä määrin Impivaaran herra ylimalkaan oli kirjallisuuden har
rastaja, ei tämän kirjoittajalla, joka silloin oli vielä poikanen, ole tar
kempaa tietoa, lukuunottamatta sitä irrallista tapausta, jolloin hän tilasi suuren määrän raamattuja, jakaen niitä lahjoina työväelleen ja komen
taen vielä pirttirakennuksessa asustavat perheettömät ajomiehetkin juopottelun ja tappelun asemasta vapaa-aikoinaan »jämäämään pipliaa»
Kuva 110. Impivaaran herran »Ylös-rakennukseksh sepitetty runo.
pirtin pöydän vieressä, valvoen itse, että määräystä noudatettiin. Tie
dän kuitenkin, että Impivaarassa oli suuri kirjasto, mutta sen kartut
taminen lienee ensi sijassa ollut rouva Aini Norrgårdin ansiota, sillä tämä oli harras kirjallisuuden ystävä. Hänen kauttaan on Impivaara myös tehokkaasti tukenut paikkakunnan sivistys- ja edistysrientoja.
Mutta, kuten sanottu, herran mielikirjailijana oli Aleksis Kivi, jonka teoksista hän rajattomasti ihaili erikoisesti »Seitsemää Veljestä», ja luultavasti myös osasi sen ulkoa. Se oli hänen mielestään raamatun jälkeen kaikkien kirjojen kirja, jonka veroista ei vielä ollut ilmestynyt.
Siitä hän puhui aina suurella innostuksella ja mielellään siteerasi sen sisältöä.
Impivaaran herran Kivi-ihailu ei kuitenkaan pysähtynyt puheisiin, vaan se tuli esille myös teoissa ja toimissa. Hänen talonsa, Impivaaran, nimi on jo tullut mainittua. Kun sataman suulle valmistui uusi saha- laitos, ristittiin se Jukolaksi. Jos Herra olisi siunannut herralle seit
semän poikaa, olisivat nämä melko varmasti perineet »veljesten» nimet.
Poikia ei kuitenkaan ollut, mutta proomuja oli ja uusia valmistui
»var-Kuva 111. Alakylän Haanpää, jonka vuosisadan vaihteessa omistivat Frans Vihtori ja Maria Josefiina Haanpää.
vissa» vähän väliä. Niiden kylkiin kiinnitytti tämä lapseton liikemies
»veljesten» nimet Juhanista aina Eeroon asti ja veljessarjan täytyttyä vielä muita saman kirjan henkilöiden nimiä. Suurimman kunnian oli saanut upea höyrylaiva, joka oli koroitettu itse »veljesten» kirjoittajan, Aleksis Kiven kaimaksi.
Mutta olisiko sitten tämän näkyviin muotoihin pukeutunut Kivi- ihailu tapahtunut ainoastaan omaksi huviksi ja kirjailijan kunniaksi, vai olisiko siihen vaistomaisesti sisältynyt aavistus meidän päiviemme mahtavasta tekijästä, joka tunnetaan nimellä mainos? Kun esimer
kiksi »Aleksis Kivi» höyrysi johonkin Pohjan- tai Suomenlahden sata
maan hinaten jäljessään »Juhania», Simeonia», »Eeroa» tai jotakin muuta veljestä tai sitten useampia yhtä aikaa, johti se pakostakin kat
selijan aatokset ja keskustelun näiden nimien alkuperään . . . Siitä . . . pari esimerkkiä.
Kirkonkylän lainakirjastoon tulee pieni sahatyömiehen poika hake
maan hengelleen ravintoa, valitsee ensin itselleen mieleisiään ja sanoo
maan hengelleen ravintoa, valitsee ensin itselleen mieleisiään ja sanoo