Merikarvialta oli 1861— 1862 saapunut Turun ja Porin läänin läänin
hallitukseen kahden kauppiaan, J H Karströmin ja C J Granlundin anomukset, joissa pyydettiin oikeutta harjoittaa puutavaraliikettä maa
kaupan ohella. Sahausrajoituksia oli näet näihin aikoihin huojennettu höyrysahan käyttööntulon ja tullihelpoitusten johdosta. Karström tie
dusteli ensin kuvernööriltä, saisiko hän vaihtaa maalaisilta metsätalous
tuotteita suolaa ja viljaa vastaan. Hän arveli pitäjäläisille »täten koi
tuvan suuremman hyödyn maakaupan toimesta.» Samalla Karström anoi oikeutta myydä metsätuotteita tapulikaupunkien porvareille. Po
rin kauppiaat vastustivat jyrkästi suunnitelmaa asetusten vastaisena,
»koska maaseuturahvas ei tulisi tästä vaihtokaupasta vähääkään hyöty
mään, päinvastoin se menettää sen välitysvoiton, minkä maakauppiaat puutavarakaupasta saisivat». Porilaiset siis jyrkästi vastustivat meri- karvialaisten aikeita. — Kun sitten Granlund jätti oman anomuksensa, hän korosti erityisesti, miten maakauppiaat täten säästäisivät talonpo
jilta puutavarain kuljetusvaivat ja »monta kallista työpäivää, jotka tu
lisivat täten maanviljelyksen käytettäviksi», mutta porilaiset lisäsivät omiin perusteluihinsa vielä sen, että täten vain houkuteltaisiin maalaiset
»myymään puutavaran liian halvalla».
Kuvernööri olisi puolestaan ollut taipuvainen suostumaan sekä Karströmin että Granlundin anomuksiin, mutta senaatti hylkäsi molem
mat. Ne jäivät siis vain pelkiksi tuloksettomiksi yrityksiksi.1
Maakauppa tuli sallituksi vasta 1859. Näemme teollisuudenkin, sa
hoista puhumattakaan, ehättäneen Merikarvialle ennen kauppapuoteja.
Kuntakokousten pöytäkirjojen sivuilta tapaamme merkintöjä ensim
mäisten maalaiskauppojen ilmestymisestä pitäjään vasta 1869. Eräs kuntakokouksen pöytäkirja vuodelta 1869 osoittaa maakauppias Nord- lundia ja kauppiaanleski Orellia verotetun kauppatuloista ja seuraa
valta vuodelta luemme:» Kristinan kaupungissa asuva kauppiaan Her
man Westin tänne annetun kirjallisen anomuksen johdosta, että saada käyttää Maakauppiaan liikuntoa tämän seurakunnan Ylikarvian ky
lässä; myönnyttiin yksimielisesti sanottuun hänen anomukseensa, jonka
Kuva 121. Putkilukko, rautaa, saatu Ida Åbergilta.
Satakunnan Museo.
ohessa määrättiin, että West tulee tästä ammatistansa maksamaan vuo- tisesti Kymmenen (10) markkaa täkäläiseen kunnan kassaan, alkaen tältä vuodelta».2
Se oli selvä ja mutkaton pykälä, jossa veron suuruuskin jo samalla etukäteen ja kaupan tuloksista piittaamatta määritettiin.
Westin kauppaliike ei kuitenkaan päässyt vaivattomasti alkuun. »Kun kauppias Kristiinan kaupungista, Herman West on kirjallisesti pyytänyt saada Merikarvian kunnassa, entisissä kauppias Orellinen huoneissa Markun talon maalla Ylikylässä asiamiehensä apteekkari Dalinin kaut
ta harjoittaa maakauppaa kaikilla luvallisilla myyntitavaroilla, yksi
mielisesti suostuttiin. Kaikki paitsi maakauppias Gustafsson päättivät, että K. A. Dalin kunnan rahastoon vuosittain maksaa 50 mk niin kauan kuin kauppaliikettä harjoittaa.»
Merikarvialla oli Westin lisäksi jo ennestään kauppias Gustafsson harjoittamassa »maakauppiaan liikuntoa». Gustafssonista ei kilpaili
jan ilmestyminen ollut lainkaan tervetullut, varsinkin kun tämä aikoi myydä tavaroitaan »apteekkari Dalinin kautta», jolloin »yksi tie ja kaksi asiaa»-periaate olisi voinut koitua tälle hyvinkin tuottavaksi.
Myös kuntalaiset olivat tällä välin korottaneet verovaatimuksensa 50 markkaan. Kauppa-ajatus eli kuitenkin ilmassa, sillä jo 1873 suostuttiin yksimielisesti »talollisen Ylikarvian kylästä Johan Ahlströmin pyyn
töön tulla maakauppiaaksi tässä kunnassa. Johan Ahlström tekee kun
nan kassaan veroa niin kauan kuin kauppaa harjoittaa, 10 markkaa vuosittain».3 — Oman pitäjän miehelle annettiin siis kuitenkin edulli
semmat ehdot.
Kuva 122. Alakylän Malmilan talo n 1903.
Vaadittavan veron määrä nousi nopeasti; ilmeisesti havaittiin kaup
piaiden ansaitsevan hyvin, sillä jo 1875, kun Siikaisten kauppias J Haggrén pyysi saada avata ja harjoittaa kauppaa Alakylässä entisessä Harjun »klasipruukissa», anomukseen kyllä suostuttiin, mutta vuotui
nen verovaatimus oli nyt jo 200 mk.4 Uusia kauppoja ilmestyi kyliin.
1876 sai Kuvaskankaan »klasinpuhaltaja» Frans Oskar Ramberg luvan harjoittaa maakauppaa Tuorilan talon maalla »yleisen maantien var
rella».5 Kuvernöörin välipäätöksen Ramberg oli jo hankkinut sitä ennen. Mutta Rambergin liike ei nähtävästi menestynyt, sillä kun 1876
»kauppakirjuri Porista» Edw Wihl Reilander (Merikarvian entisen papin jälkeläinen) pyysi saada harjoittaa maakauppiaan liikettä Tuori
lan talon mailla, ei kuntalaisilla »ollut mitään vastustusta, vaan saa hän sitä harjoittaa sillä ehdolla, että hän edeltäjänsäkin Frans Ram
bergin ajan edestä suorittaa määrätyn makson kunnan kassaan».
Myös Kasala sai ensimmäisen kauppansa samana vuonna. »Torppa
rin tyttären Kasalan kylästä Katarina Widbomin hakuun Kuvernöörin virastossa saada harjoittaa maakauppiasliikettä Mäntymäen talossa mai
nitussa kylässä suostuttiin kenenkään vastusta tekemättä. Ja tulee Katarina Widbomin tästä kaupastansa maksaa vuosittain kymmenen markkaa kuntakassaan niin kauan kuin hän kauppaa harjoittaa».8
Kunnallislautakunnan kauppapolitiikka suosi siis oman pitäjän yrit
täjiä.
Köörtilän liike-elämä koki alkuvaiheessaan vastatuulta. »Talolli
sen Köörtilän Rompposella Erik Herman Holmströmin Guvernöörin vi
rastossa tehty pyyntö saada mainitussa Rompposen talossa harjoittaa maakauppaa esitettiin tässä kokouksessa kuntalaisten tutkinnan alle.
Asiasta keskusteltua vastustivat kaikki Köörtilän kylän talolliset tätä hakua, syystä kuin myötäliitetystä todistuksesta, joka tähän kokoukseen esiintuotiin, selvästi nähdään. Tässä kokouksessa kuntalaiset yksimieli
sesti päättivät kumota tämän Erik Herman Holmströmin anomuksen ja hän kielletään siitä myös jyrkästi poikapuolensa ainoan Rompposen ta
lon perillisen förmyntäriltä, talolliselta samassa kylässä Johan Mober- gilta».7 Todistusta ei ole valitettavasti liitetty pöytäkirjaan.
Tällävälin apteekkari Dalinin kauppa poti verenvähyyttä, sillä 1876 hän vielä anoi saada Markun talon maalla harjoittaa maakauppaa.
Kuntalaisten vastustus ei ainakaan näytä olleen syynä kaupan avaami
sen lykkäytymiseen, sillä Dalinin pyyntöä ei nytkään vastustettu, vie
läpä vaadittu vuosiverokin oli enää vain 10 mk kuntakassaan.8 — Sama vuosivero vaadittiin niinikään »kauppa-apuri» Johan Edvard Nordlundil- ta, tämän pyytäessä lupaa avata Yli-Kaasan talon maalla kauppaliike.
— Yhtä suopea oli suhtautuminen 1877: »Itsellismies Frans Oskar Rosnellin Guvernöörin virastoon tehtyyn pyyntöön saada harjoittaa maakauppiaan liikettä talollisen Gustaf Bäckin maalla Alakarvian ky
lässä, lausui kunta mielipiteensä, ettei se tahdo vastustaa mainittua Kuva 123. Stupilan isäntä käytti
vielä pitkää talonpoikaista tukkaa ja leukapartaa.
Kuva 124. Merikarvian naisia:
Stupilan emäntä.
Rosnellin aikomusta, vaan saakoon hän ruveta liikettä harjoittamaan.»u
— 1877 myönnettiin Nakkilan maakauppias Vihtori Knuussille oikeus avata kauppa Aleksanteri Anttilan maalla.10 — Yritteliäistä henkeä oli palvelusväenkin joukossa. Niinpä 1877 puollettiin entisen rengin Frans Lönnbergin pyyntöön kaupan avaamiseksi Köörtilässä Aaron Tommilan maalla. Samalla suostuttiin talollisenpoika Vilhelm Kos
kisen pyytämään kaupan avaamiseen Alakylän Juho Kuggin tilalla. — West oli tällävälin suunnannut tarmonsa Lautjärvelle, ja sa i' luvan ruveta harjoittamaan kauppaa Mattilan tilalla siellä.11
Köörtilä ja Kasala saivat 1878 toisetkin kauppansa; suostuttiin näet sinä vuonna itsellismies Juho Vierumäen ja entisen talollisen Ananias Viktor Österbäckin (Siipyy) pyyntöihin saada avata kaupat Romppasen tilalle Köörtilään ja Kasalan Morsiin. Ei vastustettu myöskään Eevert Österbyn aikomusta ryhtyä kauppamieheksi Ylikylän Heikkilän tilal
le.12 — Lautjärven omat miehet heräsivät myös nyt, ja vielä samana vuonna lautamies Franssi Holmström pyysi kaupan perustamislupaa Sakariin, talollinen Iisakki Mäkelä Juholan tilalle.13
Merikarvialla oli (Siikaisten kylät mukaan lukien) 1878 jo 16 maa- kauppiasta. Nousu oli ollut siis nopea, vastahan oli kahdeksan vuotta kulunut Westin anomuksesta, jolloin Gustafsson ilmeisesti oli ollut pitä
jän ainoa kauppias. Kruununvoudin laatima tilasto osoittaa kaupan yksipuolista tuontiluonnetta:14
2.280 Vehnäjauhoja 30 30 säkkiä Pori, Kristiina
7.500 Ruisjauhoja 300 — mattoja »
760 Ryynejä 15 5 säkkiä »
20.000 Jyviä 700 300 tynnyriä »
1.800 Rauta- ja sinkkiteoksia 400 200 leiviskää Noormarkku, Ruotsi
7.500 Sokeria 300 200 leiviskää Pori, Kristiina
10.000 Kaffia ja sikuria 250 250 tynnyriä »
5.000 Tupakkaa 600 400 leiviskää »
4.000 Olutta 8.000 8.000 putelia Harjun tehdas
2.400 Suolaa 300 — Pori, Kristiina, Espanja
7.500 Puuvillalankaa 100 150 leiviskää Pori, Kristiina Tampere
1.500 Kankaita 2.000 1.000 kyynärää »
7.000 Nahkaa ja nahkateoksia 100 100 leiviskää »
500 Petroleumia 100 100 kannua Pori, Kristiina
160 Lasia, porsliinia, kaakelia 20 — leiviskää »
200 Köyttä ja touvia 10 10 leiviskää »
78.100
Kuva 125 Kalastajan asumus (Luoto) Kasalan Jettagrundista.
Paloöljystä havaitsemme jo tullun »siihen aikaan, jolloin isä lam
pun osti». Petroli tuikku valaisi jo merikarvialaisten maalaiskauppojen myymälöitä, jotka parhaansa mukaan tarjosivat asiakkailleen tavaroita.
Kaikkien yllämainittujen tavaroiden kauppavaihto kohosi jo 78.100 markkaan.
Seuraavana vuonna oli Lankoski vuorossa. 24. 2. 1879 suostuttiin näet kristiinalaisen kauppias K Åbergin pyyntöön avata kauppa Lan- koskella.15
Merikarvian kauppiaskunta sai 1884 täydennystä Raja-Karjalasta.
»Venäjän alamainen, talollinen Filimon Ipatof Popof, Jyvälahden kylästä Uhtinskin seurakuntaa Kamskin piirikunnasta Arkangelin hiip
pakuntaa, on tämän läänin Herra Kuvernöörin luona hakenut oikeutta saada tämän kunnan Ylikarvian kylässä Anttilan tilan maalla ruveta harjoittamaan kauppaliikettä». Kun asia otettiin esiin, heräsi vilkas keskustelu. »Hakemuksen vastustelijat, joista noin puolet olivat kaup
piaita, toivat syyksi sen, että he tahtoisivat kaiken hyödyn kunnan kauppaliikkeestä oman maan kauppamiehille ja arvelivat sen lisäksi Suomen valtiolle tulevan suuremman edun oman maan kauppamie- histä siitä syystä, että he tuovat tavaransa ulkomailta (ei Wenäjältä), joten tullituloja karttuu enemmän, kun Wenäjänmaan mies sitä vastaan toisi enimmät tavaransa Wenäjältä, joten Suomen valtio tulisi tulli
tuloista tappiolle. Hakemuksen puolustajat taas tahtoivat sitä edistää, sen- tähden että arvelivat, kokemukseen nojautuen, saavansa otettavan kaup
patavaransa huokeammalla hinnalla, kun on runsaammin kauppiaita kunnassa ja varsinkin jos niistä joku on Venäjän-alamainen. — Koska asiassa siis syntyi eri mieliä eikä voitu muuten päättää, ratkaistiin se äänestyksellä siten, että hakemuksen puoltajat voittivat pienellä enem
mistöllä nimittäin kahdeksankymmenellä kahdeksalla (88) äänellä seit
semänkymmentä kuutta (76) vastaan».10 — Havainnollisella tavalla pöytäkirja valaisee silloisia oloja ja toisaalta kaupan perusongelmia, myyjän halua pitää markkinat hallussaan ja ostajan halua ostaa sieltä, mistä edullisimmin saa. — Nähtävästi Popofin puoltajat olivat sittem
min joutuneet vähemmistöön, mutta annettua lupaa ei enää haluttu peruuttaa, koska kuntakokouksen pöytäkirja 28. 12. 1887 sai seuraa
vanlaisen muodon: »Kunnalle annettiin tieto Arkangelista talollisen Filemon Popofin kauppalupaa koskevasta päätöksestä, ja vaikka se olikin tullut kunnan enemmistön mielipiteelle vastakkaiseksi, päätettiin yksimielisesti olla siihen tyytyväiset».17
1891 annettiin myönteinen lausunto Vasili Ipatof Popofin ano
muksen johdosta saada Yli-Jumpin tilan maalla ryhtyä kauppaliikettä harj oittamaan.18
Kauppiaiden lukumäärä oli 1899 mennessä kohonnut yhteentoista;
kruununvoudin elinkeinoilmoituksen mukaan kauppoja oli:
Kauppa
2. 1. 1885 Wilhelm Norrgård 100 Riispyy, Norrgård
2. 1. 1888 Vilho Popoff 100 Ylikylä, Slommi-Anttila
5. 2. 1889 Salomon Tähtinen 100 Köörtilä, Tommila
6. 12. 1890 Fabian Popoff 100 Ylikylä
24. 12. 1892 Oskar Elomaa 100 Tuorila
31. 8. 1894 Juho Wilhelm Norrgård 100 Ylikylä, Yli-Kaasa
2. 1. 1896 Frans Salonius 100 Lankoski, Stark
24. 1. 1897 Frans Gustafsson 100 Ylikylä
17. 11. 1899 Johan Anton Ståhlström 100 Alakylä, Stengård
17. 11. 1899 Frans 0 Knuussi 100 Ylikarvia
Vuosisadan päättyessä ei kaikissa kylissä vielä ollut kauppaa. Ka
sata ja Lautjärvi, joissa se jo oli ollut, samoin Lammela ym eteläiset sisämaakylät, olivat vielä ilman. Mutta kauppapuoti ja maaseutu olivat kuitenkin jo löytäneet toisensa.
Maakauppiaiden puutetta olivat osaltaan vähentäneet ajoittain pi
dettävät markkinat. Vuosisadan loppupuolella niitä täydensivät tori- päivät. 12. 3. 1888 kunta päätti pyytää kahdet markkinat, maaliskuun alkupuolella ja lokakuun ensi päivinä. Toripaikaksi valittiin
Vähä-Näsin puutarha ja sen ympäristö, ellei puutarha yksin riitä. Kauppias Iso-Näsi kustantaa poliisit ja arestihuoneen, sovittiin kaukonäköisesti.
Ellei markkinoita saada, pyydettäisiin toripäivät.
1889 asetettiin komitea toripäivien järjestelyä ja torialueen puhtaana
pitoa varten. Siihen tulivat opettaja Leineberg, Vihtori Iso-Näsi, Evert Österby, räätäli Munck ja Edvard Strömbäck, joiden tehtäväksi jäi myös toripaikkojen vuokraaminen.18 — Seuraavana vuonna toripäivät sitten alkoivat 4. 3. 1890. Kokemukset joita oli saatu markkinoista, sai
vat kirkonkyläiset varautumaan epämiellyttävien yllätysten varalta, sillä kuntakokousten pöytäkirjasta 28. 2. 1890 luemme: »Järjestystä ylläpitämään (valittiin) paitsi kruununnimismies, vanginvartija Jaakko Kankasniemi, itsellinen Anton Ollongrén, torpparinpoika J A Sved kuin myöskin suutari Frans Salin Ylikarvialta, kolme viimeksi mai
nittua alkavat vartioinnin maaliskuun 3 p: illasta kuun 5. päivän iltaan astikka, ja jos lukuisampi apumiehistö katsottaisiin tarpeelliseksi, niin sen käyttely jätettäisiin Talolliselle Viktor Knuussille Ylikarvialta. Jär- jestysmiesten palkaksi määrättiin kullekin kaksi (2) markkaa yöltä ja saman verran päivältä maksettavaksi yhteisestä kunnan kassasta.» — Ei käy selville, miten varsinainen kaupallinen puoli oh järjestetty, mutta tuskinpa se kaipasi mitään huolenpitoa, se sujui suulaiden ja nokkelakäänteisten Helppo-Heikkien ja kansannaurattajien puolelta ilmankin. Toripäiväthän olivat muutakin kuin vapaata kaupantekoa, ne olivat samalla harvoja hupaisia keitaita yksitoikkoisten päivien välissä, usein myös kihlajaisten alkunäytöksiä.20
Seuraavana vuonna — 1891 — maksettiin järjestystä valvoneelle suutari Salmille 9 mk, ja lautamies Erkki Rosnell lupasi tarvittaissa hankkia kruununpalvelijoille apumiehistöä. Niitä tuskin tarvittiin, koska mitään jälkiselvittelyjä ei ollut.21 Toripäivät alkoivat nytkin 4. 3.
1892 esiintyi kuitenkin jo valituksia toripäivien johdosta. »Koska kunnan toripäivät», sanotaan, »ovat muodostuneet turhanpäiväisiksi huvi- ja juomapäiviksi eikä kunta niistä semmoisina ollen näe mitään hyötyä olevan, vaan sensijaan monenlaista haittaa, päätettiin ne lak
kauttaa niin pian kuin vaan ennätetään saada asianomaisten suostu
mus. Mutta sensijaan luultiin olevan suureksi hyödyksi sellaiset tori- päivät, jotka pidettäisiin joka toinen viikko». Niinpä siis päätettiinkin pyytää senaatin suostumus vastaavanlaiseen järjestelyyn.22 Olihan jo saatu kokemusta. Toripäiväksi suunniteltiin perjantaita, mistä sitten sukeutuikin perinne. Toripäivien paikka ei myöskään ollut onnistunut, koska vuoden lopulla päätettiin, että kunnallislautakunta etsisi uuden paikan. Samalla päätettiin, että eri myymäpaikat myytäisiin »urakalla»
toripäivien aattoiltana.23 Asia ei näytä kuitenkaan olleen tällaisenaan-29
Kuva 126. Rosnellin kauppa Alakylässä.
kaan täysin selvä, sillä 16. 4. 1894 »käsiteltäväksi otettiin, josko sille kunnankokouksen päätöksellä, joka on tehty jo 5:tenä päivänä Syys
kuuta v 1892, jolloinka kunta päätti lakkauttaa nuot kunnassa tätä nykyä kahdesti vuodessa pidettävät toripäivät ja sen sijaan pyytää, että saada toripäiviä pitää joka toisena perjantaina, haettaisiin keisarillisen senaatin suostumus. Nousi asiasta vilkas jopa pian rähinäksi käypä keskustelu, asiata puolustettiin ja vastustettiin, vaan viimen suostuttiin siten että mainittua päätöstä täytäntöön perille ajamaan valittiin Kant
tori F. N. Sandberg joka valtakirjan asemasta saa otteen tästä pöytä
kirjasta». — Kokemukset eivät siis olleet hyviä, mutta puoltavaa kan
taakin esiintyi, vieläpä varsin vahvasti. Vaikka ei pöytäkirjoista enää uutta ilmene, tiedämme kuitenkin toripäivien uuden vuosisadan puo
lella jatkuneen joka-perjantaisina kaupantekoina, eikä järjestyksenpito
kaan niillä tuottanut vaikeuksia. — 1892 oli toripäiville etsittävä uusi paikka senvuoksi, että Iso-Näsi ei enää luovuttanut niitä varten maitaan.
»Satakunta» kirjoitti 14. 10. 1893: »Markkinoita pidettiin Merikar
vialla neljäntenä ja viidentenä päivänä tätä kuuta. Ilma oli sateinen melkein koko markkinain ajan, mutta siitä huolimatta oli väkeä saa
punut oikein »Porvoon mitalla» niille. Sitä vastoin tavaraa oli
vähän-puoleisesti, viljaa ei nimeksikään, ainoastaan nisusta oli oikein kosolti ja se näkyi käyvän hyvin kaupaksi. Ei siis näytä olevan köyhä eikä kallis aika. Elämä aluksi oli siivoa, mutta illemmällä ja toisena päi
vänä oli juopuneita jo kylliksi. Viinat saatiin, niinkuin olen kuullut, kahdesta, ehkä kolmestakin salakapakasta, joissa kauppa kuuluu käy
vän niinkuin 'siimaa vain’.»
1869 käsiteltiin kuntakokouksessa kauppias G Wesénin anomus
»täällä saada pitää Wiinan-myynti-kauppaa». Kotipoltto oli näet juuri muutamia vuosia aikaisemmin kielletty. Anomus kuitenkin hylättiin, koska »yritys pidettiin olevan tarpeetoin», niinkuin se ilmeisesti olikin.-4 Kovin ahdasmielinen ei kunnan-isien kanta suinkaan silti ollut, sillä 1870 »suostuttiin, että ne Henkilöt, jotka, paitsi niitä, jotka siihen ovat oikeutetut, aikovat myydä Olutta tässä seurakunnassa, saavat maksaa jokainen semmoisesta oluet-kaupasta Wiisisataa (500) markkaa vuo
tuisesti, Kunnan-kassaan, Weron».23 Saman vuoden joulukuussa oli olutasia taas esillä, todennäköisesti ulkopuolisten kauppiaiden markki- noille-pyrkimisen takia. Sitä vastustettiin kiivaasti, »koska täällä asu
vat Maa-Kauppiaat kyllä taitavat varustaa halullisia Ostajia mainitulla Olue-tavaralla».20 11. 3. 1872 kuntalaiset taas ottivat jyrkän kannan viinanpolttimon perustamista koskevia aloitteita vastaan.
Viinanmyynnin havaitsemme siis olleen laillisesti sallitun, ja kokouk
sessa 8. 12. 1869 sen sallimisesta lain myöntämissä puitteissa tehtiin nimenomainen päätös. Tämä päätös tosin tarkistettiin 3. 3. 1870, jolloin todettiin, ettei viinakauppa ole Ylikylässä lainkaan tarpeen. Tämä ei estänyt taas puolestaan kuntakokousta 28. 9. 1870 tekemästä päätöstä, jolla viinanmyynti sallittiin. Kahdesta hakijasta myyntilupa annet
tiin omanpaikkaiselle Eevert Österbylle, jota pastori Fors puolsi. »Sen
sijaan», sanotaan, »Uudenkaupungin kauppa-oppilainen Erland Lind
vall oli tuntematoin». Niinpä siis päätettiin: »Kunnan jäsenet katsoi
vat hyväksi, että Talonpoika Evert Österby, Ylikylästä, on sovelias viinan-myynnin-oikeutta tässä Seurakunnassa saamaan, tarkkaan ja tunnollisesti seuraten voimassa olevia sääntöjä ja asetuksia, jota oikeutta sanottu Österby aikoo harjoittaa, omassa persoonassa, Heikkilän talossa, mainitussa Ylikylästä: Johon Kunnan Asukkaat nyt suostuvat».27 Ainoastaan »Kunta-Hallinnon vara-Esimies, maakauppias Johan Norr
gård, teki muistutuksen eli ehdon; hän vaatii arresti-huoneen ja poliisin olevan tarpeellisen myymä-paikassa, myyjän kustannuksella; Lautakun
nan jäsenet Frans Holmström ja Viktor Isonäsi katsoivat wiinan-myy- mistä hyödyttömäksi; Muut läsnä-olijat olivat myöntyväiset; — Kunnan kassaan lupaa Evert Österby vapaaehtoisesti antaa neljäsataa (400)
Kuva 127. Aaka, yksi Kasalan kantataloja nykyisessä asussaan. Uusi aika on tuonut puhelinkeskuksen ikivanhalle talonpaikalle.
markkaa vuotisesti, niin kauan kuin hänellä sanottu wiinan-myynti- kauppa on». Kun laillinen kauppa nyt oli Ylikylään saatu, hylättiin yksimielisesti, kristiinalaisen, »Waski-Sepän Herra Jeremias Sjöströ- min» anomus saada pitää »Olue-myynnin-kauppaa» merenrannassa.
Sanotulla Sjöströmillä oli näet ollut oikeus myydä olutta Iso-Näsin talossa, mutta ei rannassa, kuten oli tehnyt »koko viimeis Suvena».
Niinpä häneltä päätettiin vaatia kunnan kassaan 500 mk.27
1872 Österby sai myyntiluvan kahdeksi vuodeksi eteenpäin. Mutta 1873 hänelle ilmestyi vaarallinen kilpailija, kauppias F W Petrell, joka tarjosi viinanmyyntioikeudesta 100 mk kunnan kassaan. Österby pisti jyrkästi vastaan. Äänestyksessä tuli 83 ääntä vastaan, mutta 81 puo
lesta. Asia lykättiin, mutta tätä lykkäämistä yritti vastustaa Österbyn veli, Juho Uusitalo, sekä Aleksanteri Anttila. Asia oli uudelleen esillä kuukausi myöhemmin, ja silloin Petrell sai kuin saikin enemmistöpää
töksellä luvan kaupita tehtaansa viina- ja spriituotteita vuosiveroa vas
taan. Raha oli siis voittanut periaatteen.28 Saman vuoden joulukuussa tiedusteltiin, »jos kunta vastaan ottaisi neitseen Wilhelmina Lund- strömin Porista viinan ulosantajaksi, jos kauppias F W Petrell samasta kaupungista saisi asianomaisen luvan viinakauppaa harjoittaa; tähän annettiin vastaus kieltämällä, ehkä ei mitään syytä hänen mainettansa vastaan ollut sanottavaa».20 1874 Eevert Österbyn alkoholinmyynti- anomus evättiin »sen sanomattoman turmelluksen vuoksi, joka viina
453 kaupasta kuntaan hajoo». Pöytäkirjanpitäjä, kirkkoherra Nyholm
»tähän päätökseen kaikesta sydämestä yhtyi».30
1875 maakauppiaat Haggren ja Juho Ahlström sekä talolliset Heikki Vanhatalo ja Frans Ahlström pyysivät ja saivat puollon kuvernöörille lähettämäänsä anomukseen saada »entisessä Harjun klasitehtaassa Ala- karvian kylässä rakentaa ja käyttää olut tehdasta».31 Sensijaan Harjun oluttehtaan yhtiön pyyntö saada »asettaa kuntaan olutmyymälöitä hyl
jättiin kunnalta kenenkään vastaan sanomatta».32
Ensimmäisen kerran pyydettiin kunnalta lupaa ravintolanpitoon 1877, jolloin kuntakokoukselle esitettiin »Herra Munckin pyyntö: Koska täkäläinen suuri kauppaliike vaikuttaa sen, että täällä kulkee paljo matkustavaisia, joille korttierin, ravinnon ja kyyttihevosen saanti aina on sangen hankala, toisinaan miltei mahdoton, saan täten mainitun epä
kohdan auttamiseksi nöyrimmästi itselleni pyytää matkustaja-ravintolan ja kestikievarin pidon oikeutta Merikarvian Ylikylässä J Ahlströmin tilan maalle». Kyytimaksuna Munck sanoi vaativansa 2 mk penin
kulmalta. »Tämän luettua nousi kokouksessa vilkas keskustelu. Myön
nettiin lupa pitää 2 hevosella vuorokauteensa» kyyditystä. Lupa annet
tiin kolmeksi vuodeksi. »Kaikenlaisten väkeväin aineiden ja oluen antoa vastusti kuitenkin Herastuomari Johan Uusitalo. Talollisenpoika Evert Österby, talollinen J. Högnäsbacka ja talollinen Erik Ylijumppi».
Myös sivukyliin pyrki viina löytämään kauppamyynninkin muodossa tiensä. 1877 oli kauppias Kellander pyytänyt viinanmyyntilupaa Tuo- rilassa, mutta siihen annettiin »jyrkkä kieltävä vastaus». Eevert Österbyn anomusta (senaatille) saada perustaa väkiviinatehdas Heikki
län maalle ei puollettu, »koska katsottiin mainitusta laitoksesta kun
nalle tulevan sangen turmiollisia seurauksia». Sensijaan annettiin hänelle oikeus myydä ruutia, jos saa siihen viranomaisten luvan.33
Kun kuvernööri 1880 tiedusteli väkevien juomien käyttötilannetta päätettiin antaa lausunto, jonka mukaan niiden käyttö oli suuresti vähe
nemään päin. »Tässä kunnassa ei tiedetä koskaan olleen salapoltti- moita, »lausutaan pöytäkirjassa kovin varmaan sävyyn ja ilmeisesti tietoisesti kaunistellen.
Paikkakunnan tällävälin perustettu raittiusseura anoi 1886 lupaa perustaa raittiusravintolan. Anomusta vastustettiin kuitenkin sillä perusteella, »koska ravintola katsottiin tarpeettomaksi ja viekoittelisi vaan varoja, varsinkin nuorisolta ja lapsilta».34 Kestikievarin yhtey
dessä olevassa ruuantarjoilussa sallittiin luultavasti myöskin vain olut, koska 1887 keskusteltiin siitä, olisiko Ylikylän majatalossa oluen annis
kelu ensi vuoden alusta lopetettava. Pöytäkirja kertoo että »nousi siitä vilkas, jopa pian kelpo rähinäksi käyvä keskustelu ja ratkaistiin
Kuva 128. Makasiininlukko, 3-säppinen, avain 6-haitallinen, paino 18 kg, pesän laajuus 38x33 sm, paksuus 15 sm. Kuulunut Lankosken paperitehtaan makasiiniin.
Satakunnan Museo.
kysymys viimein äänestyksellä». Vastustajat saivat 200 ääntä enemmän.
»Asiassa tehdyn päätöksen toimeenpanemiseen vaadittavat varat lupa
sivat suorittaa Merikarvian raittiusseuran jäsenet, jotka olivat asian alkuun panneet.»35
Maakauppias Vihtori Iso-Näsille, V Norrgårdille ja F Popofille Y li
kylästä, Oskari Erkkilälle Honkajärveltä, Salomon Mellinille Köörti- lästä ja Oskari Indrénille Peipusta annettiin lupa pitää kaupan vähem
män vaarallisia myrkkyjä, tietystikin metsästyksessä ja tuhoeläinten hävittämisessä käytettäväksi.36
Vaikka kuntakokous olikin sitä mieltä, ettei viinan salapolttoa pitä
jässä esiintynyt, se kuitenkin joutui taistelemaan salakapakointia vas
jässä esiintynyt, se kuitenkin joutui taistelemaan salakapakointia vas