1. Rukouksen edellytykset
1.2. Rukouksen kuulemisen perusta
Pohtiessamme rukouksen perustaa, Norvanto kehottaa meitä muistamaan, kuka hallitsee maailmankaikkeutta. Tämän tiedostaminen tuo oikean näkökulman rukoukseen. Se vapauttaa rukoilijan pohtimasta omaa kykyään tai kyvyttömyyttään rukoilijana. Olennaista ei ole oman rukouksen laatu, vaan kääntyminen Jumalan puoleen, jolla on kaikki valta. Matteuksen evankeliumin loppu kertoo meille, että rukouksessa käännymme Jeesuksen puoleen, jolle ”on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä” (Mt. 28:18). Jos ihminen ei ymmärrä kuka ja millainen Jumala on, rukouksessa ei ole paljoakaan mieltä.72 Norvanto huomauttaa, että Psalmeista löydämme toistuvasti saman raamatullisen totuuden; Jumala ei kuule rukouksia ihmisen ominaisuuksien tai rukousten laadun vuoksi, vaan oman olemuksensa perusteella.
Esimerkiksi Psalmin 31:1-2 rukouksessa Daavid rukoilee Jumalaa vedoten tämän vanhurskauteen.73 Jumalan kaikkivaltiuteen luottamisesta Norvanto antaa esimerkin Kiinan lähetystyön pioneerilta Hudson Taylorilta. Eräässä vaiheessa kun Taylorilla oli ollut rahaa 87 senttiä, ei siis dollariakaan, oli hän kirjoittanut ystävälleen: ”Meillä on nämä – ja kaikki Jumalan lupaukset.” Tämä lähetyspioneerin kirjeen katkelma kuvastaa Norvannon mukaan ehkä kaikkien tärkeimmän yksittäisen näkökulman rukoukseen:
rukous ja Jumalan lupaukset liittyvät yhteen. Jos meillä ei olisi Raamatussa Jumalan antamia kehotuksia rukoilla ja hänen lupauksiaan kuulla rukoukset, olisi syytä miettiä onko rukoilemisessa mitään järkeä. Rukous siis kiinnittyy Jumalan lupauksiin Raamatussa. Tietääksemme mitä Jumala on luvannut, meidän täytyy tutkia Raamattua.74 Ajatus Raamatun kehotusten ja lupausten keskeisyydestä rukouksen motivaationa sekä Jumalan lupaus kuulla rukoukset ovat lähellä Lutherin ajattelua.
Esimerkiksi Ison katekismuksen kolmannessa Isä meidän -rukousta käsittelevässä osassa Luther kirjoittaa, kuinka tarpeellista on kehottaa ja innostaa ihmisiä rukoilemaan Kristuksen ja apostolien esimerkin mukaisesti. Reformaattorin mukaan Jumalan sana todistaa, että rukouksemme ovat Jumalalle otollisia ja että hän varmasti lupaa kuulla ne.
Luther antaa esimerkeiksi Psalmin 50:15 tekstin ”Avuksesi huuda minua hädän päivänä niin minä tahdon sinut pelastaa.” sekä Kristuksen sanat Matteuksen evankeliumin 7.
72 Norvanto TRM, 9s.
73 Norvanto RE23, 165s.
74 Norvanto TRM, 9s.
Luvusta ”Anokaa, niin teille annetaan… sillä jokainen anova saa.”75 Tässä yhteydessä, kuten muuallakin opettaessaan rukouksesta ja Jumalan lupauksista kuulla ne, reformaattori muistuttaa, että ihmisen rukoillessa hänen sydämensä tulee olla oikealla paikalla. Pelkät sanat eivät siis riitä rukousten kuulemisen perustaksi. Luther kritisoi oman aikansa katolisen kirkon rukouksia, joita hän kutsuu ulkokohtaisiksi:
”On kyllä eittämätön totuus, etteivät ne pälpätykset ja hoilaamiset, joita tähän mennessä on kirkoissa ja muualla rukouksina esitetty, ole mitään rukouksia olleet. ”76
Kommentoidessaan edellä mainittua Psalmin 50:15 jaetta Norvanto toteaa samankaltaisesti. Hän muistuttaa, että kun rukoilija luopuu luottamasta ulkoisiin muotoihin ja suuntaa elämänsä Jumalan tahdon mukaiseksi:
”hänellä on lupa odottaa Jumalan myös vastaavan hänen rukouksiinsa.
Muussa tapauksessa rukouksetkin ovat tietysti vain pelkkää ulkoista kulissia, joilla voi kyllä pettää lähimmäisiä ja ehkä itseäänkin, muttei ei Jumalaa.”77
Vuorisaarnasta (Mt 6:9-13) sekä Luukkaan evankeliumista (Lk 11:1-4) löydämme kaksi Jeesuksen opettamaa rukousta, jotka muistuttavat toisiaan, vaikkakin niiden sisällössä ja pituudessa on eroavaisuuksia. Norvanto huomauttaa näiden molempien Isä meidän -rukouksen versioiden tuovan ilmi jo alkusanoissa, että kristityn rukouksessa on kyse Isän ja lapsen suhteen hoitamisesta.78 Mannermaa määrittelee rukousta samansuuntaisesti. Hänen mukaansa rukous on yksinkertaisesti Jumalan edessä, hänen kasvojensa valossa olemista, ja siinä tapahtuvaa vuoropuhelua Jumalan ja ihmisen välillä. Rukoilijalle loistaa Jumalan kasvojen valo, joka on rakkauden valoa. Rukous elää tuosta Kristuksen kasvojen kirkkaudesta loistavasta rakkauden valosta ja siinä valossa.79 Norvanto kuitenkin muistuttaa, että tämä Jumalan suosiollinen suhtautuminen rukouksiimme on mahdollista vain ja ainoastaan Kristuksen sovitustyön vuoksi:
75 Luther 1984, 147-150.
76 Luther 1984, 148.
77 Norvanto RE23, 252.
78 Norvanto RE26, 176s.
79 Mannermaa 1995, 70.
”Lähtökohtana on näet se, että Jumala on jo valmiiksi suosiollinen minulle, Jeesuksen tähden. Minun ei tarvitse yrittää rukouksillani muuttaa Jumalaa eikä painostaa häntä ajattelemaan minusta myönteisesti. Sillä hän on ottanut minut omaksi lapsekseen Jeesuksen Kristuksen sovitustyön ja sijaiskärsimyksen tähden.”80
Norvanto korostaa, että Vuorisaarnasta (Mt 5-7) luemme aivan uudenlaisesta suhteesta ihmisen ja Jumalan välillä. Jeesus kehottaa seuraajiaan kutsumaan Jumalaa Isäksi, tarkentaen, että meidän tulee ja me saamme rukoilla Jumalaa Isänämme. Tämä on paitsi vallankumouksellista, myös avain rukouksen maailmaan.81 Norvanto kirjoittaa, että Jumalan lapsi tietää taivaallisen Isän kuulevan, vaikkei tunnelma olisikaan oikea tai vaikka lapsi ei osaisikaan ajatella tai toimia oikein toisia ihmisiä kohtaan. Isä kuulee yksinkertaisesti, ”koska hän on niin mahtava.”82 Toisaalla Norvanto kirjoittaa rukouksen olevan maailman yksinkertaisimpia asioita. Hän vertaa rukousta lapsen jutusteluun rakastavalle vanhemmalle. Kun lapsi puhuu isälleen tai äidilleen ei hän koe tekevänsä mitään erityistä.83 Norvanto painottaa myös Paavalin kahden ”Abba! Isä!”- ilmaisun (Room 8:15 ja Gal 4:6) korostavan Jumalan lapsen asemaa. Hän huomauttaa Paavalin käyttävän kreikan alkuperäisessä tekstissä molemmissa edellä mainituissa Abba! Isä! -teksteissä huutaa-verbiä. Pieni lapsi hädässään ei useimmiten tyydy vain kutsumaan isäänsä puhumalla, vaan huutaa hänelle. Tämä kuvastaa Jumalan ja hänen lapsekseen otetun ihmisen yhteyden läheisyyttä.84
Teologian tohtorin ja Suomen teologisen instituutin pääsihteerin Ville Auvisen mukaan monet Jeesuksen opetukset rukouksesta keskittyvät nimenomaan käsittelemäämme kysymykseen rukousten kuulemisen perusteista. Hän kirjoittaa aiheesta ottaen esimerkeikseen Luukkaan 11 ja 18 jakeiden opetukset rukouksesta:
”Keskeistä ei kuitenkaan ole se, millainen rukoilija on tai miten hän rukoilee, vaan Jeesuksen opetuksissa korostuu uudestaan ja uudestaan se, että Jumala kuulee rukoukset ja vastaa niihin, koska hän on Isä, joka
80 Norvanto RE4, 116.
81 Norvanto RE4, 112.
82 Norvanto TRM, 33.
83 Norvanto TRI, 7.
84 Norvanto RE13, 23 Käsitelleessään Gal 4:6-7 kohtaa Norvanto nostaa esille myös Abba-sanan mahdolliset suomenkieliset vastineet isi, iskä tai isukki. Hänen mukaansa nuo jakeet kuvaavat iloa ja turvallisuutta jota Taivaallisen Isän syliin nostettu lapsi saa tuntea. (Norvanto RE43, 93)
rakastaa lapsiaan. Vertauksen nälkäinen poika saa isältään leipää ja kalaa, ja jos maalliset isät antavat lapsilleen hyviä lahjoja, eikö paljon ennemmin taivaallinen Isä (Lk 11:9-13). Jumalaan ei tarvitse vedota luettelemalla hänen monia nimiään tai muistuttamalla häntä hänen aikaisemmista teoistaan, ja vielä vähemmän häntä voi manipuloida tai pakottaa vastaamaan magiikan keinoin. Riittää, kun häntä puhutellaan sanalla ’Isä’.
Samoin vertaukset ystävästä, joka tulee keskiyöllä kolkuttamaan ovelle ja pyytämään leipää (Lk 11:5-8) sekä tuomarista, joka lopulta jakaa oikeutta sinnikkäälle leskelle (Lk 18:1-8) opettavat sitä, että Jumala kyllä vastaa rukouksiin.”85
Analyysin perusteella Norvannon voidaan katsoa ajattelevan Lutherin kanssa samansuuntaisesti, että rukousten kuulemisen perustana on Jumalan oma olemus ja hänen lupauksensa Raamatun lehdillä. Norvannon ajattelussa keskeisenä on myös Jeesuksen opetus Jumalasta Isänämme sekä rukoilijan asemasta ja oikeuksista taivaallisen Isän lapsena. Norvanto seuraa uskonpuhdistajan ajatuksia myös siinä, että ulkokohtaiset rukoukset, joissa sydämemme ei ole mukana, eivät kuitenkaan ole todellisia rukouksia eikä Jumala niitä kuule. Tämä teema todellisesta rukouksesta syvenee tarkastellessamme seuraavaksi, miten Norvanto käsittelee kysymystä rukouksen alkuperästä.