Rukouksen alkuperä

Kuten edellisessä luvussa näimme, Norvanto pohjustaa rukouksen teologiaansa siihen, että Jumala lupaa kuulla rukouksemme. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin korostaa, ettei ole mitenkään itsestään selvää, että rukouksemme perustuisivat aina Jumalan antamiin lupauksiin. Rukoukset alkuperä voi usein nousta ihmisen omista toiveista, eikä Jumalan sanan lupauksista. Raamattuun itseensä on kirjattu tällaisia henkilön omista toiveista kumpuavia rukouksia. Esimerkiksi Norvanto ottaa Luukkaan evankeliumin tapahtumat Betaniassa Martan ja Marian kotona (Lk 10:38-42). Tässä kertomuksessa Jeesus opetuslapsineen saapuu vierailulle Martan ja Marian kotiin. Jossain vaiheessa Martta havahtuu, että hän on jäänyt yksin keittiövastuuseen ja hänen siskonsa Maria yhdessä vieraiden kanssa kuuntelee

85 Auvinen 2005, 47.

Jeesusta. Silloin Martta ryhtyy rukoilemaan. Hän kääntyy Jeesuksen puoleen pyytäen häneltä apua. Norvanto kysyy, eikö Martta toimikin oikein kertoessaan murheensa Jeesukselle ja pyytäessään apua? Eikö hän toimi kuten Raamattu rohkaisee meitä tekemään, heittämään kaikki murheemme Jumalan päälle? Martta näyttää kuitenkin aloittavan rukouksensa syyttämällä Jeesusta välinpitämättömyydestä:

”Herra, etkö lainakaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua.” (Lk 10:40b) Kun asiat kristityn elämässä menevät toisin kuin hän toivoo, mieleen saattaa tulla helposti ajatus, ettei Jumalakaan välitä.

Toinen esimerkki, jota Norvanto käyttää on profeetta Elian kokemus Horebin vuorella (1Kun 19:1-21). Kertomuksen keskellä Martan tavoin, profeettakin kokee jääneensä täysin yksin, ilman toisten ihmisten tai Jumalan apua.⁸⁶ Eliassa näemme masentuneen ihmisen. Profeetta on väsynyt fyysisesti, mutta erityisesti psyykkinen ja hengellinen väsymys ajoivat hänen masennukseen. Elia kokee elämäntyönsä valuneen hukkaan. Isebel on voimissaan eikä muutosta ole saavutettu. Profeetta syyttää Jumalaa siitä, ettei Kaikkivaltias ole toiminut, kuten Jumalan pitäisi toimia.⁸⁷ Norvannon mukaan Martan ja Elian rukoukset auttavat meitä tuntemaan ja ymmärtämään paremmin itseämme. Näissä elämäntilanteissa Martan ja Elian kuva Jumalasta oli vääristynyt. He ajattelevat, ettei Jumala piittaa heistä, vaikka he ovat palvelleet sekä Jumalaa että ihmisiä. Norvannon tekstissä näkyy Lutherin teologian piirteitä. Reformaattori opetti, että kiusausten ja koettelemusten keskellä suurin ja pohjimmainen kiusaus on houkutus luopua uskomasta siihen, että Jumala on hyvä.

Toinen seikka, jonka Norvanto nostaa esiin Martan rukouksesta on Lk 10:40 jakeen loppu. Siinä Martta pyytää Jeesusta puhumaan sisarelleen Marialle ”Sano hänelle, että hän auttaisi minua.” Martta pyytää siis Jeesusta muuttamaan Marian oman toiveensa mukaiseksi. Toisin sanoen Martta ei rukoile Jumalan, vaan oman tahtonsa tapahtumista. Norvanto arvelee monien meistä lankeavan ajoittain samantapaisiin rukouksiin. Silloin rukouksemme ovat vaarassa muuttua Jumalalle annetuiksi

86 Norvanto TRM, 10-18.

87 Norvanto RE28, 129-137.

toimintaohjeiksi. Tällaisessa tilanteessa rukoilija uskoo tietävänsä asiat parhaiten, paremmin kuin Jumala.⁸⁸

Kuten aiemmin on todettu, Jumalan lupaus kuulla rukouksemme on keskiössä Norvannon käsityksessä rukouksesta. Lupaus kuulla ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Jumalan vastaus rukouksiimme olisi pyyntöömme mukainen. Norvannon mukaan Lk 10:38-42 kertomuksen tapahtumat ovat esimerkki rukouksesta, johon Jeesus vastaa kieltävästi. Joskus Jeesus näkee rukouksemme olevan sen verran ajattelematon, että hän katsoo parhaaksi olla antamatta mitä pyydämme.⁸⁹ Luukkaan edellä mainittu kertomus muun muassa päättyy Jeesuksen selvään kielteiseen vastaukseen Martalle.

Jeesus ei suostu antamaan Martalle sitä mitä hän pyytää. Norvanto toteaa, että jos pyyntömme ei ole Jumalan tahdon mukainen, Jeesus todellakin uskaltaa vastata pyyntöihimme kieltävästi. Jumalan vastatessa kieltävästi rukoilijalle, ei rukoilija kuitenkaan jää kieltävän vastauksensa kanssa yksin. Luukkaan kertomuksesta luemme, kuinka Jeesus avaa Martan eteen uuden näkökulman, joka auttaa häntä ymmärtämään, mikä ihmisen elämässä on tärkeintä: Jeesuksen seurassa oleminen ja hänen sanojensa kuuleminen. Tätä totuutta ei ole tarkoitettu pelkästään Martalle, vaan kaikille ihmisille, myös meille. Norvanto muistuttaa, että Psalmien kirjassa rukoilijat kertovat samanlaisista kokemuksista. He luottavat Jumalaan, vaikka elämäntilanne ei ainakaan siinä hetkessä muuttuisi miksikään.⁹⁰ Martta sai siis myös vastauksen ja avun Jeesukselta vaikka hänen tilanteensa ei muuttunutkaan. Hän oppi, mikä elämässä loppujen lopuksi oli tärkeintä. Toisaalta Vapahtaja ei kieltänyt Marttaa palvelemasta omilla lahjoillaan, vaan auttoi häntä näkemään, ettei hänen tulisi suhtautua nurjasti siskoonsa Mariaan, joka tuossa tilanteessa oli valinnut toisenlaisen tavan palvella Jeesusta.⁹¹

Norvannon mukaan kiireen keskellä Jumalan äänen kuulemisen ensiarvoinen tärkeys unohtuu helposti. Silloin ihminen alkaa pitää omia katsantokantojaan parhaina ajatellen, että niitä kannattaa tarjota niin Jumalalle kuin ihmisillekin. Välttääkseen omien ajatusten rukoilemisen ja osatakseen rukoilla Jumalan hyvänä pitämiä, toisin

88 Norvanto TRM, 10-18.

89 Norvanto RE26, 175.

90 Norvanto TRM, 18-20.

91 Norvanto RE26, 175.

sanoen meille itsellemme hyödyllisiä asioita, rukoilija tarvitsee Jumalan sanaa.

Norvanto kyselee miksi esimerkiksi pitkään Herran Jeesuksen tuntenut apostoli Paavali toteaa Room 8:26-27 jakeissa, ettei tiedä kuinka rukoilla oikein. Paavali kirjoittaa: ”Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein.”

Toisena esimerkkinä Norvanto käyttää Luukkaan evankeliumin 11. luvun alkua, jossa Jeesuksen opetuslapset pyytävät: ”Herra opeta meitä rukoilemaan, niin kuin Johanneskin opetti opetuslapsiaan.” Norvanto pohtii, kuinka tämä voi olla mahdollista. Eikö olisi kohtuullista ja järkevää ajatella, että Paavali tai opetuslapset, jotka tunsivat Jeesuksen, olisivat tienneet kuinka rukoilla?⁹²

”Miksi tällaisia pyyntöjä ja ilmaisuja tunnetaan ihmisiltä, joiden kaiken järjen mukaan pitäisi hyvinkin tietää, miten rukoilla? Miksi ihminen vielä pitkään Jeesuksen seurassa kuljettuaankin sanoo, ettei tiedä, miten rukoilla oikein? Sellaiset ilmaisut kertovat ainakin oikeanlaisesta nöyryydestä. Ihminen myöntää Jumalalle, ettei tiedä ja osaa. Mitä pitempään ihminen on kulkenut Jumalan yhteydessä, sitä enemmän hän on alkanut ymmärtää luodun ja Luojan välistä suurta eroa. Ja kun se ero alkaa paljastua, ihmisen sanat alkavat harveta.”⁹³

Tällainen oman tietämättömyyden tunnustaminen rukouksen edessä kielii Norvannon mukaan oikeanlaisesta nöyryydestä. Kun ihminen uskaltaa tunnustaa Jumalalle oman tietämättömyytensä ja osaamattomuutensa, hänen ei tarvitse tarjota Jumalalle monia sanojaan.

Norvannon mukaan kristittyinä olemme usein myös tilanteissa, joissa luulemme tietävämme varsin hyvin mitä tarvitsemme ja tahdomme. Hän huomauttaa, että ihmisellä ei kuitenkaan ole kykyä tietää, mikä hänelle on parasta. Vain Jumala näkee kokonaisuuden elämästämme tietäen parhaat ratkaisut. Siksi saatamme usein pyytää asioita, jotka eivät ole meille hyödyllisiä. Edellä mainituissa Room 8:26-27 jakeissa luemme Pyhän Hengen rukousten tapahtuvan sanomattomin huokauksin. Tässä näemme kuvan siitä, kuinka Jumalan kolminaisuuden kahden persoonaan keskustellessa keskenään, sanatkaan eivät ole tarpeellisia. Toisinaan kristittykin voi kokea samaa. Vastaan tulee elämäntilanteita, joita sanat eivät riitä kuvaamaan.

92 Norvanto TRM, 19-21.

93 Norvanto TRM, 21.

Niiden keskellä voi lähettää sanattomia huokauksia Jumalalle ja pyytää myös Pyhää Henkeä kertomaan noista asioista Isälle.⁹⁴ Myös Luther tunsi tällaisen rukouksen.

Reformaattori viittaa Room 8:26 kohtaan kirjassaan Puhe hyvistä teoista:

“On jätettävä Jumalan asiaksi, tahtooko hän antaa meille jotain parempaa tai toisenlaista kuin itse ajattelemme. Me emme nimittäin useinkaan tiedä, mitä rukoilemme.”⁹⁵

Matteuksen evankeliumin 26. luvussa ja sitä vastaavissa kohdissa toisissa evankeliumeissa näemme Jeesuksen rukoilevan Getsemanessa itse antamansa Isä meidän -rukouksen mukaisesti “tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa.” Jeesus täsmensi sitä meille seuraajilleenkin tarpeellisella tavalla:

“Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.” Norvanto kirjoittaa, että Jumalan tahdon tapahtumisen rukoileminen ei tarkoita sitä, ettemmekö saa sanoa Isälle, mitä itse haluaisimme. Oleellista on se, että kerrottuamme oman toiveemme, lausumme Jeesuksen opettaman jatkon “Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.” Norvanto toteaa, että kun kristitty voi tällä tavoin jättää asiansa rakastavan Isän käsiin, hän voi myös lakata hätäilemästä. “Tapahtuu niin kuin Isä tahtoo, ja siihen saa tyytyä, vaikka se olisikin toinen kuin ihmisen oma tahto.”⁹⁶ Käydessämme päättämään ensimmäistä päälukua rukouksen mielekkyydestä, edellytyksistä ja alkuperästä, on hyvä tarkastella Luukkaan evankeliumin mukaisen Isä meidän -rukouksen jälkeisiä jakeita, joissa Jeesus opettaa vertauksen leipää lainaamaan menneestä miehestä (Lk 11:5-13). Norvanto kirjoittaa vertauksen opettavan meille Jumalasta kaiken antajana:

“Jeesuksen kertoman vertauksen tarkoituskin on selvä: Jos kerran vuoteessa makaava julkea olentokin loppujen lopuksi antaa pyytäjälle… niin kuinka paljon luottavaisemmin Jeesuksen omat, eli taivaallisen Isän lapset saavat lähestyä Jumalaa ja olla varmoja siitä, että hän antaa kaikkea mitä he tarvitsevatkin. Jeesus ei näin opeta opetuslapsilleen vain tiettyjä sanoja, joilla lähestyä Jumalaa, vaan hän

94 Norvanto RE13, 31s.

95 Luther 1984a, 70. Luther nivoo samaan yhteyteen Jumalan lupauksen antaa enemmän kuin käsitämme Ef 3:20 mukaisesti.

96 Norvanto RE4, 158.

auttaa heitä myös ymmärtämään, kuinka luottavaisesti lapsi saa kääntyä Isän puoleen.”⁹⁷

Tässä vertauksessa Jeesus opettaa pyytämisestä ja antamisesta, etsimisestä ja löytämisestä, kolkuttamisesta ja avaamisesta. Norvannon painotus Jumalasta kaiken hyvän lahjoittajana on läheistä sukua Lutherin ajattelulle. Reformaattori korosti esimerkiksi uskontunnustuksen lausuvan, “että Jumala lahjoittaa luomisen, lunastuksen ja pyhityksen hyvät – eli kaikki, mitä taivaassa ja maan päällä on.”⁹⁸ Norvanto päättää Luukkaan vertauksen pohdinnan korostamalla Pyhän Hengen olevan kaikkein paras ja arvokkain lahja, mitä kukaan voi koskaan saada. Norvanto painottaa, ettei Jeesus tässä yhteydessä

“puhu vain yhdestä tietystä hetkestä, jolloin ihminen saa Pyhän Hengen, vaan siinä laajassa merkityksessä, joka nousee esiin myös Room. 8. luvusta. Pyhä henki vaikuttaa Jeesuksen omissa sen, että suhde Jumalaan tulee entistä läheisemmäksi lisääntyneen synnintunnon mutta myös syvenneen Jumalan armon suuruuden tajuamisen kautta.

Ilman sitä Pyhän Hengen vaikutusta ei myöskään rukouksesta tule mitään. Sillä rukous on ennen muuta Jumalan suuruuden katselua, ja sitä suuruutta voimme ymmärtää vain Pyhän Hengen avaamin silmin.”⁹⁹

Tässä lyhyessä Norvannon lainauksessa on nähtävissä monia hänen teologisia painotuksiaan. Tutkittaessa sitä, mikä saa aikaan syventyvää rukouselämää, lainauksessa näkyy ristin teologian, Jumalan vieraan ja oman työn, sekä lain ja evankeliumin korostuksia. Nämä korostukset ovat tyypillisiä Lutherin teologialle, ja tulen käsittelemään niitä seuraavassa pääluvussa tarkemmin. Rukouksen perimmäistä alkuperää tarkastellessamme Norvanto korostaa Pyhän Hengen ratkaisevaa asemaa rukouksessa, ilman Jumalan Hengen vaikutusta rukouksesta ei tule mitään. Tämä ajatusmalli rukouksesta Pyhän Hengen ja ihmisen yhteistyönä on keskeistä Lutherin teologialle rukouksesta. Usko Lutherin ajattelussa on Jumalan työtä (monergiaa), jonka hän yksin tekee meissä, ilman meitä. Toisin sanoen usko on kokonaan Jumalan lahja, jonka Jumala saa aikaan meissä. Rukous sen sijaan on Jumalan työtä, jonka

97 Norvanto RE26, 180.

98 Maanermaa 1995, 35.

99 Norvanto RE26, 180s.

hän tekee meissä, yhdessä meidän kanssamme. Rukous on yhteistyötä (synergiaa), ihmisen toimintaa Jumalan kanssa.¹⁰⁰

Lopuksi muutama sana siitä, kuinka Norvanto näkee Pyhän Hengen roolin rukouksessa:

“Me itse emme todellakaan tiedä, mitä ja miten meidän tulisi rukoilla.

Me olemme kuin pieniä lapsia. Kun vanhempi vie pienen lapsensa kauppaan, tämä voi haluta sieltä kaikkea. Hän pyytää sellaistakin, mikä ei ole hänelle hyväksi. Jumalan lapsinakaan meillä itsellämme ei ole tietoa siitä, mitä rukoilla, jollemme turvaudu Jumalan sanaan. Jumalan Henki auttaa meitä näkemään olennaisen. Jos Jumala ei anna meille, mitä pyydämme, se voi hyvinkin johtua siitä, että emme rukoile Jumalan Hengen tahtomalla tavalla. Kovin helposti korvaamme Jumalan sanan omilla aivoituksillamme ja rukoilemme silloin sellaista, mikä ei ole lainkaan Jumalan tarkoittamaa. Hengessä rukoileminen on Jumalan sanan perustalla rukoilemista.”¹⁰¹

100 Juntunen 2005, 78. Huomioitavaa on myös Norvannon korostus, ettei kysymys ole ”vain yhdestä tietystä hetkestä, jolloin ihminen saa Pyhän Hengen.” Vaikkei Norvanto tässä yhteydessä sitä eksplisiittisesti sanokaan, toisaalla näemme hänen tekevän rajanvedon helluntailaiseen Pyhän Hengen kastetta korostavaan teologiaan. Apt. 2. luvun tapahtumia kommentoidessaan (Norvanto RE10, 25s) hän sanoo että ”Pyhän Hengen kasteesta on hyvä tietää, ettei siitä ole Raamatussa annettu mitään käskyä. Ihminen ei siis voi omilla toimillaan saada aikaan Pyhän Hengen kastetta. Se ei ole edes mikään kokemus, vaan lahja, joka annetaan ihmiselle, kun tämä liitetään osaksi Kristuksen ruumista eli seurakuntaa. Pyhän Hengen kaste merkitsee sitä, että sen vaikutuksesta Herra Jeesus tulee asumaan ihmiseen. Ihminen saa, niin kuin Ef 1:13:ssa sanotaan, Pyhän Hengen sinetin. Raamattu ei siis kehota ketään saamaan Pyhän Hengen kastetta, mutta kehottaa kylläkin ihmisiä täyttymään Pyhällä Hengellä… Hengellä täyttyminen on siis jotakin sellaista, johon ihminen itse voi vaikuttaa.

Käytännössä se tarkoittaa Jumalan sanan tutkimista ja kuulemista sekä seurakunnan kokoontumisiin osallistumista, sillä Pyhä Henki käyttää välineenä Jumalan sanaa.” Tässä Norvanto kiistää ns.

helluntailaisen henkikasteen raamatullisuuden ja linjaa teologiansa luterilaisen ajattelun pohjalle (ks.

Ahonen 2003, 142-145). Lainauksessa voi nähdä myös piirteitä Norvannon evankelikaaliseen ajatteluun, jossa Ahosen mukaan korostetaan Raamatun arvovaltaa, toisinaan sakramenttien kustannuksella (ks. Ahonen 2003, 137). Norvanto kirjoittaa: ”Pyhä Henki käyttää välineenä Jumalan sanaa”. (Norvanto RE10, 25s.) Norvanto jättää mainitsematta ehtoollisen sakramentin, joskin kaste on mainittu. (Vrt. Suomen ev.lut. kirkon katekismus, kohta 34: ”Jumala jakaa armoaan sanansa ja sakramenttiensa välityksellä. Kristus itse on asettanut kasteen ja ehtoollisen.”) On vielä huomionarvoista todeta että, Norvannon teologia ei ole antikarismaattista, eikä kiellä, ettei Hengellä täyttymisen yhteydessä voi ilmetä samankaltaisia kokemuksia, kuin ensimmäisenä helluntaina:

”Joskus Pyhällä Hengellä täyttymiseen voi liittyä myös sellaisia erityisiä kokemuksia, jollaisia opetuslapsilla oli helluntaina, kun he alkoivat puhua kielillä.” (Norvanto RE10, 26).

101 Norvanto RE41, 192.

Lutherin teologiassa rukous on siis Jumalan ja ihmisen välistä yhteistyötä.

Norvannon käsityksessä voi nähdä samansuuntaista ajattelua. Hänen mukaansa Raamatun luvussa ja rukouksessa Pyhä Henki harjaannuttaa rukoilijaa; hän voi tottua, oppia ja vahvistua rukoilemaan Jumalan kanssa. Juntusen mukaan Raamatun sanassa ja sakramenteissa vaikuttava Jumalan Pyhä Henki on uskovan sydämessä läsnä auttaen ihmistä rukouksessa ja Raamatun mietiskelyssä.¹⁰²

Tässä ensimmäisessä pääluvussa olemme tarkastelleet Norvannon käsitystä rukouksen edellytyksistä. Analyysin perusteella voidaan todeta, että Norvannon mukaan rukouksen mielekkyys perustuu Jumalan omaan olemukseen ja hänen lupauksiinsa Raamatussa. Jumala on Taivaallinen Isämme, joka tahtoo kuulla lapsiaan. Hän on myös kaikkivaltias Jumala, joka on Kristuksen sovitustyön tähden suosiollinen lapsiaan kohtaan. Jumalan olemuksen ja hänen lupauksiensa tähden voimme tietää, että rukouksemme kuullaan. Kaikki rukoukset eivät kuitenkaan ole Jumalasta. Ilman Pyhän Hengen vaikutusta ihminen rukoilee omasta voimastaan ja ymmärryksestään käsin.

Jumala uskaltaa kuitenkin vastata kieltävästi tällaisiin rukouksiin ja pyyntöihin. Ne eivät ole ihmisen itsensä eivätkä hänen lähimmäistensä parhaaksi. Analyysin pohjalta käy ilmi, että Norvanto ammentaa teologiansa strukturoiven prinsiippien aineksia varhaisen kirkon perinteestä, mutta myös etenkin Lutherilta. Uskonpuhdistajan teologiasta nousee muun muassa Jumalan sanan keskeisyys suhteessa rukoukseen sekä teologian jäsentäminen lain ja evankeliumin jännitteen kautta. Nämä johtopäätökset kuljettavat meitä seuraavaan päälukuun, jossa pureudumme syvemmälle Norvannon käsitykseen rukouksesta, millaisia esteitä rukoukselle saattaa ilmetä ja kuinka ne voivat muuttua rukouksen mahdollisuuksiksi.

102 Juntunen 2005, 78s.