3 LAPSEN TILANTEEN ARVIOINTI KÄSITTEENÄ JA SITÄ
3.5 Riskiarvioinnin tausta lastensuojelussa
Lapsen riskejä diagnosoivan arviointitavan lähtökohta on paikannettavissa yhdysval-talaisen lääkäri C. Henry Kempen tutkimustyöhön 1960–luvulla (Kempe ym.1962).
Kempe identifioi tuolloin lapsen vakavan, toistuvan ja jopa lapsen kuolemaan joh-tavan kaltoinkohtelun oireyhtymän tunnusmerkistön ”The Battered Child Syndrome”.
Tämä Kempen diagnostinen malli auttoi ymmärtämään mekanismeja, jotka vaikut-tivat vanhemman lapseensa kohdistaman aggression ja impulsiivisen käyttäytymi-sen taustalla. Se myös edisti lapseen kohdistuvan laiminlyönnin ja kaltoinkohtelun todennäköisyyden ennakointia riskiarviointina lastensuojelun sosiaalityössä monis-sa angloamerikkalaisismonis-sa maismonis-sa (Howe 1992, 493; Littlechild 2008, Gilingham 2006).
Lapsen riskejä korostavan arviointimallin omaksumiseen vaikuttivat myös lasten kuolemaan johtaneet lastensuojelutapaukset, joissa lapseen kohdistuvaa väkivallan riskiä ei tunnistettu oikein lastensuojeluviranomaisten taholta (Parton 2004; Minty 1994). Lasten kuolemantapausten myötä lastensuojelutyöhön kohdistettu julkinen ja median kritiikki pakotti ajattelemaan uudella tavalla lastensuojelun johtamista, työn menettelytapoja ja vaikutuksia (Howe 1992; Houston ja Griffiths 2000).
Brian Corby (2006; ks. myös Howe 1992; Houston ja Griffiths 2000) kuvaa II maail-man sodan jälkeistä aikaa vuoteen 1974 ajanjaksona, jolloin Englannissa lastensuojelun
päätarkoituksen oli ennaltaehkäisevä työ ja vanhempien tukeminen heidän kasva-tustehtävässään. 7–vuotiaan Maria Colwellin väkivaltainen kuolema vuonna 1973 oli sysäys uuteen aikakauteen. Aiemmasta universalismin ja solidaarisuuden ideaa-leihin nojaavasta hyvinvointi-ideologian mukaisesta lastensuojelutyöstä siirryttiin residualismin ja individualismin ideaalien mukaiseen liberaalimpaan lastensuojelu-työhön (Houston ja Griffiths 2000). Taustalla vaikutti myös yleinen poliittisen ilma-piirin muutos Englannissa. Lastensuojelun toimenpiteet ja arviointi tuli kohdistaa aiemmasta tarveperusteisuudesta poiketen riskiperusteisesti vain köyhiin ja suojat-tomissa riskiolosuhteissa eläviin lapsiin ja heidän perheisiinsä. Arvioinnissa huomio tuli kiinnittää erityisesti lasten vanhempien väkivaltaisuuteen.
Brian Corbyn (2006; ks. myös Houston ja Griffiths 2000; Howe 1992) mukaan tämä merkitsi lastensuojelun ajattelutavassa paradigmamuutosta; lapsia tuli suojella vaarallisilta vanhemmiltaan ja tätä tehtävää varten lastensuojelutyöhön tuli kehittää riskiarvioinnin diagnostisia menetelmiä, joiden avulla lapseen kohdistuvan riskin to-dennäköisyys voitiin tutkia (investigate) ja arvioida todennäköisyyksiin perustuen.
Tieteelliseen tietoon ja positivistiseen tiedonintressiin nojaavassa riskiarvioinnissa oli vaikutteita myös Mary Richmondin case work menetelmästä, jonka diagnostinen arvioinnin malli perustui positivistiseen ajatteluun ja tieteellisen tiedon hyödyntämi-seen yksilön ongelmanratkaisussa (Holland 2004; ks. myös esimerkiksi Heinonen ja Spearman 2001).
Riskiarvioinnin menetelmistä tuli keskeisin lapsen tilanteen arvioinnin käytäntö angloamerikkalaisten maiden lastensuojelussa. Lastensuojelun sosiaalityön tehtä-väksi tuli arvioida, lähinnä lääketieteen ja psykologian alan tutkimustiedon pohjal-ta, standardoitujen tarkistuslistojen ja haastattelumallien avulla ns. ”korkean riskin”
lapset ”alhaisen riskin” lapsista (Parton 2011). Korkean riskin lapsiksi luokittuivat lapset, joiden elämänolosuhteet voitiin todentaa tai diagnosoida vaarallisiksi ja siksi suojelua tarvitseviksi. Riskejä kartoittavan arviointitavan uskottiin olevan luotettavin ja tehokkain keino estää lasten väkivaltaiset kuolemantapaukset sekä lapsiin koh-distuva toistuva ja väkivaltainen laiminlyönti ja kaltoinkohtelu. Ajateltiin myös, että näin toimimalla lastensuojelun resurssi kohdentuu oikein ja sitä eniten tarvitseville (Parton 2011, 858).
Usko riskiarvioinnin paremmuuteen ja luotettavuuteen perustui positivistiseen ajattelutapaan tiedon ja olemassaolon luonteesta (Houston ja Griffiths 2000; Webb 2007; Littlechild 2008, 667). Se kuvasti myös Ulrich Beckin (1992) esittelemää riskiyh-teiskunnan diskurssia, jossa riskit ovat hallittavissa ja ennustettavissa asiantuntija-tiedon avulla (Gillingham 2006). Uskottiin, että lapseen kohdistuva riski voidaan ennustaa objektiivisimmin hyödyntämällä tieteellistä tietoa ja todentamalla kausaa-lisuhteita. Ajateltiin, että jäljittämällä syy-seuraussuhteita voidaan lastensuojelussa kohdattavia ilmiöitä ennustaa ja kontrolloida. C. Henry Kempen tutkimustuloksilla, esimerkiksi väkivaltaisen käyttäytymisen ylisukupolvisuuden riskitekijöistä, oli tässä kehityksessä myös merkittävä osa (Littlechild 2008; Gillingham 2006).
1990–luvun aikana vallitseva tapa ajatella lapsen tilanteen arviointia riskiarvioin-tina alkoi saada osakseen kritiikkiä. Kritiikki kohdistui riskiarvioinnin menetelmien luotettavuuteen ja tarkkuuteen ennustaa lapsen tilannetta. Kritiikin taustalla vaikutti-vat toistuvaikutti-vat lasten väkivaltaiset kuolemantapaukset, joita ei lastensuojelun toimesta voitu estää tai joihin ei reagoitu riittävällä tarkkuudella (Johnson 2004). Tapausten johdosta useat tutkijat ja asiantuntijat angloamerikkalaisissa maissa kyseenalaisti-vat riskiarvioinnin luotettavuuden ennustaa lapseen kohdistuvaa riskiä (Goddard ym. 1999; Howe 1992; Parton 2006; Littlechild 2004). Riskiarvioinnin katsottiin myös
johdattavan lastensuojelua kulttuuriin, jossa sen tuli suojella enemmän itseään (de-fensive practice) kuin lasta tai perhettä virhearvioinneilta ja sen seurauksilta kuten mediaskandaaleilta. Lastensuojelun tuli myös suojata itseään riskiltä tulla haastetuksi oikeuteen virhearviointien vuoksi. (Thomas ja Holland 2010; Littlechild 2004, 153.)
1990–luvulta alkanut arvioinnin lähestymistavan vähittäinen muutos on ollut laaja ja mittava poliittinen ja hallinnollinen prosessi. Muutokseen vaikutti osaltaan riskiar-viointiin kohdistettu kritiikki. Vahvana vaikuttimena oli myös huoli kodin ulkopuolel-le sijoitettujen lasten ja nuorten epävarmasta selviytymisestä ja huonosta terveydestä (Parton 2006). Tutkimus- ja kehittämishankkeiden (erityisesti ”Looking after children 1995”; ”Every Child Matters 2003”) tuloksena Englannissa uudistettiin 2000–luvun alussa lastensuojelun lainsäädäntöä ja lastensuojelun asiakasarviointiin lanseerattiin valtion hallinnon tasolta uusi kokonaisvaltainen arvioinnin malli Framework for the Assessment of Children in Need and Their Families (Parton 2006). Lähtökohtaisena aja-tuksena mallissa on ollut arvioinnin tarkastelutavan muutos riski- ja suojelupainottei-suudesta enemmän lapsen tarpeita ja kasvuolojen turvaamista sekä vanhemmuuden tuen huomioivaan suuntaan. Keskeistä CAF mallin (Child Assessesment Framework) arvioinnissa on lapsen ja perheen laajempi elämänkokonaisuus systeemiteoreettisesti tarkasteltuna (Parton 2011; Cleaver ja Walker 2003; Holland 2004).
Arviointimalli korostaa ennaltaehkäisyä (prevention), lapsikeskeisyyttä (child-focus) ja lapsen kasvuolojen turvaamista (safeguarding) (Parton 2006). Tarkoituksena on, että arviointimalli auttaa tavoittamaan lapsen ja vanhempien kokemusperäistä tietoa per-heen ja lapsen tilanteesta. Arviointimalliin sisältyy vahvasti myös moniammatillinen yhteistyö. CAF mallin mukainen arviointi perustuu systemaattiseen tapaan analysoi-da, määrittää ja käsitellä lapsen ja perheen tietoa lastensuojelun prosessin aikana ja päätöksenteon tukena. Arvioinnin sisällöllisessä kehyksessä on kolme pääosa-aluetta:
lapsen kehitykselliset tarpeet, vanhemman kyvykkyys vastata lapsen kehityksellisiin tarpeisiin ja lapseen liittyvän ympäristön ja yhteisön tuki ja mahdollisuudet turvata lapsen tarpeet.
Vuonna 2011 professori Eileen Munro (2011) teki Englannin hallitukselle las-tensuojelutyötä koskevan raportin ”The Munro Report of Child Protection”, jossa hän tarkasteli kriittisesti englantilaisen lastensuojelun sen hetkistä tilaa. Munron raport-ti tuo esille englanraport-tilaisen lastensuojelun muutoksen, jossa vahvaan struktuuriin ja mallinnettuun työotteeseen pohjautuva arviointi on hänen mukaansa enemminkin lisännyt lastensuojelun prosessien virkavaltaisuutta, mutta ei niinkään lasten ja per-heiden auttamisen vaikuttavuutta. Sen sijaan, että lastensuojelussa huomio kiinnittyy vahvasti ”oikein tekemisen kulttuuriin”, tulisi huomio kohdentaa ”oikeiden asioiden tekemisen kulttuuriin” eli lastensuojeluun, jossa lasten turvallisuuden takaaminen ja perheiden auttaminen ovat keskiössä. Munro korostaa, että lastensuojelutyötä ei tu-lisi säännellä tiukkojen aikarajoitusten ja lainsäädännöllisten ohjeiden mukaan, vaan enemminkin luoda olosuhteet, jotka edesauttavat ammattilaisten mahdollisuuksia tehdä ammatillisesti korkeatasoista työtä lasten tilanteiden turvaamiseksi. Munron mukaan sosiaalityöntekijöillä tulisi olla enemmän vapautta käyttää asiantuntemus-taan ja ammatillista osaamisasiantuntemus-taan arvioinnissa ja lapsen huomioivassa lapsikeskeisessä työssä. Raportissa vedotaan myös organisaatiotason tuen tärkeyteen vaikuttavan ja oikein kohdennetun sosiaalityön mahdollistamisessa.