Representaatio

Representaatio termin alkuperä voidaan palauttaa latinan kielen sanaan repraesentatio ja sen kantamuotoon repraesentare. Jo latinankielinen kantamuoto tuo esille sanan merki-tyksen kuvailuna, silmien eteen asettamisena ja havainnollistamisena. Myöhemmin 1200–1400-lukujen aikana termi sai nykyistä käyttöään vastaavan merkityksen edustami-sena, jonkin toisen tilalla olemiedustami-sena, kuvana tai sijaisen kautta merkitsemisenä. Yleisesti representaation katsotaan edustavan tai esittävän kohdettaan, joka itse on poissa. Näin representaatiota luonnehtii lisäksi myös kyky intentionaalisuuteen, itsensä ulkopuolelle viittaamiseen. (Knuuttila & Lehtinen 2010: 10, 11). Kirjallisuudentutkimuksessa repre-sentaatio käsitteellä on ollut keskeinen, jopa kirjallisuuden perusolemusta määrittelevä asema. Edustussuhteena ja aristoteliseen mimesikseen vertautuvana esityksenä represen-taatio on moneen kertaan tieteellisenä käsitteenä kyseenalaistettu. (Veivo 2010: 136–

138.) Kirjallisuudentutkimuksessa representaation kriisiytyminen liittyy sekä kirjallisuu-dentutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin, että epistemologisiin tiedon, todellisuuden ja representaation suhteita käsitteleviin kysymyksenasetteluihin. Peruslähtökohdiltaan rep-resentaation kriisissä on kyse siitä, mikä on reprep-resentaation suhde sen ulkopuoliseen to-dellisuuteen, ja kuinka todellisuuden ja representaation suhde lopulta olisi käsitettävä.

Representaatioihin pohjaava tieto oli vallitseva tapa käsittää tiedon todellinen perusta en-nen 1800-luvulla tapahtunutta luonnontieteiden nousua. Klassisen ja uuden ajan tietoteo-reettisen filosofian mukaan aistihavainnoin saatava tieto oli ihmisten saavutettavissa aina vain todellisen maailman representationaalisena kopiona. Representaatioiden katsottiin kuitenkin edustavan ihmismielessä enemmän tai vähemmän totuudenmukaista kuvaa maailmasta Aistihavainnon muodostuva, representionaalinen tieto nähtiin ”yhteensopi-vana” mielen ulkopuolisen, a priorisen, kokemuksista ja havainnoista vapaan todellisuu-den kanssa. Varsinaisen a priorisen tiedon sen sijaan katsottiin olevan saavuttamatto-missa. Tietoteoreettinen näkemys tiedon aistihavainnoillisesta perustasta joutui kuitenkin kritiikin kohteeksi luonnontieteiden pyrkiessä osoittamaan olevan mahdollista päästä kä-siksi myös aistihavainnoista vapaaseen tietoon. Representationaalisen tietokäsityksen en-sisijaisuus kyseenalaistui, kun itse representaation olemus nähtiin kompleksisena, kaksi-naistuneena. Kun aisti- ja kokemushavainnot nähtiin itsessään vain representaatioina a

priorisesta todellisuudesta, ongelmaksi nousi havaintoihin perustuvan tiedon luotetta-vuus. Kuinka tiedon ensisijaiseksi luokitellut aisti- ja kokemushavainnot voivat tarjota todellista tietoa representaatioiden ulkopuolisesta todellisuudesta, jos ne itsekin ovat vain representaatioita? (Knuuttila & Lehtinen 2010: 14, 15, 20, 21.)

Kirjallisuustieteen sisällä representaation esitettävyyden ongelmat liittyvät niin ikään tie-toteoreettisiin pohdintoihin. Kirjallisuustieteellisenä ongelmana representaation kriisi konkretisoitui kysymyksinä siitä, oliko kirjallisuudentutkimuksen kannalta oleellisempaa keskittyä kirjallisuuden sisäisten struktuurien tutkimukseen vai kirjallisuuden esitettä-vyyttä pohtiviin kysymyksiin. Saussurelaisen kielitieteen ja intertekstuaalisuutta painot-tavien teoreettisten lähestymistapojen myötä representaation kyky edustuksellisena, to-dellisuutta esittävänä analyyttisena käsitteenä koettiin osin jopa tieteeseen sopimatto-maksi lähtökohdaksi. Koska representaation ymmärrettiin viittaavan absoluuttisen todel-lisuuden sijasta todeltodel-lisuuden merkkeihin, siis toisiin representaatioihin, katsottiin repre-sentaation esittävyyden katoavan loputtomaan viittausten ketjuun ja menettävän näin ana-lyyttisen merkityksensä. (Veivo 2011: 87, 88.)

Sittemmin representaation käsite on pyritty rekonstruoimaan uudelleen tieteellisen tutki-muksen relevantiksi työvälineeksi, määrittelemällä käsitteen ja todellisuuden suhde uu-delleen. Representaation intentionaalisuus on vapautettu absoluuttiseen todellisuuteen, a prioriseen ideoiden maailmaan suuntautuvasta taakastaan. Representaatio esityksenä ym-märretään re-representaatioksi: kuvaksi, joka viittaa merkkien maailmaan ja toisiin rep-resentaatioihin. Nykykäsityksen mahdollistaa näkemys, jossa representaatioista riippu-maton objektien todellisuus itsessään asetetaan kyseenalaiseksi. Todellisuuden perim-mäinen luonne ymmärretään konstruktioksi, representaatioiden rakennelmaksi. Todelli-suus sellaisenaan kuin se meille näyttäytyy, on aina representaatioiden kyllästämä.

(Knuuttila & Lehtinen 2010: 23, 24.) Kirjallisuudentutkimuksen puitteissa representaa-tion esitettävyyden ideaa ei niin ikään tavata enää palauttaa mimeettisen jäljentämisen ideaan. Representaatio kirjallisuustieteellisenä käsitteenä siis vapautetaan suorasta todel-lisuuden esittämisen velvoitteesta.

Tässä tutkimuksessa representaatio ymmärretään sosiaalisesti rakentuvaksi konstrukti-oksi. Se voidaan mieltää esitykseksi todellisuudesta, kun viittauksen kohde, ”todellisuus”

ymmärretään niin ikään sosiaalisesti rakentuvaksi. Kun representaation kyky viitata

to-dellisuuteen irrotetaan mimeettisen jäljentämisen ja absoluuttisen todellisuuden esittämi-sen ikeestä, ei repreesittämi-sentaation tehtävänä tällöin ole enää tehdä uudelleen läsnä olevaksi kohdettaan tai toimia kopiona todellisuuden kohteelle (Veivo 2011: 104). Näin represen-taatio voidaan nykykäsityksen valossa edelleen nähdä esityksenä todellisuudesta, koska todellisuuden itsessään katsotaan olevan sosiaalisesti konstruoitu kuva maailmasta. Esi-tettävyyden ja viittauksen idea, representaation olemus merkityksiä kantavana entiteettinä ei näin häviä minnekään. Se mikä muuttuu, on esitettävän kohteen ontologia ja sitä kautta myös representaation oma olemisen tapa.

Koska olen määritellyt semiosfäärin kulttuuriseksi merkkien ja merkkijärejstelmien ko-konaisuudeksi, voidaan ajatella, että representaatiot viittaavat ennen muuta kulttuurisesti rakentuvaan semiosfääriin. Yhtäältä representaatiot syntyvät ja merkityksellistyvät kult-tuuristen koodien kautta, mutta toisaalta myös tuottavat kulttuurista koodistoa viittaa-malla semiosfäärin merkkeihin ja merkkijärjestelmiin. Representaatioita voidaan siis tar-kastella ja purkaa tarkastelemalla sitä semiosfääristä tilaa ja niitä kulttuurisia koodeja, joihin representaatiot kiinnittyvät. Kun representaation olemassaolo ymmärretään vasten sosiaalisesti rakentuvaa todellisuudenkuvaa, on representaatio silloin prosessi, joka ra-kentuu lukijan ja tekstin suhteesta sekä tekstin ulkoisten (esim. semiosfäärissä vaikuttavat kulttuuriset käytännöt, mielikuvat, koodit) ja sisäisten rakenteiden, järjestysten ja valin-tojen dialogissa. Representaatio on viittauskohteensa kaltainen, konstruoitu kuva. Näin ymmärrettynä representaatio muodostuu kokonaisvaltaisessa viittaussuhteiden proses-sissa (Veivo 2011: 96) ja sen merkitys on tällöin alati muuttuva.

Kirjallisuuden tutkimuksessa representaation konstruktivistinen luonne tarkoittaa sitä, että tekstistä voidaan saada esille kirjallisuudessa esiintyviä merkityksiä, mutta koska rep-resentaatio on kiinnittyy aina siihen kontekstiin, jossa se kulloinkin tulkitaan, on tyhjen-tävä tulkinta mahdotonta. Tekstistä voidaan analyyttisin ottein nostaa esille osatekijöitä ja saada aikaan tiettynä aikana, tietystä näkökulmasta ja tietyn lukijan maailmankuvaan perustuvia johtopäätöksiä (Veivo 2011: 96). Kokonaistulkinta on kuitenkin aina saavut-tamattomissa. Tulkinta representaatiosta on aina vajaa. Näin ollen, tutkimuksen kannalta relevantti kysymys ei niinkään ole se, mihin sosiaalisen todellisuuden malleihin tai kult-tuurisiin koodeihin representaation palautuvat vaan se, kuinka teksti käyttää hyväkseen kulttuurisia koodeja, sosiaalisesti muovautuneita todellisuuden malleja (Veivo 2011: 96)

ja uusintaako vai uudistaako se kuvaamme todellisuudesta. Tämän kaltaisen kysymyk-senasettelun kautta voidaan myös lopulta esittää tietystä näkökulmasta, tiettynä aikana esitettyjä johtopäätöksiä representaatioiden merkityksistä.

Tutkimuksessani humalan representaatio ymmärretään konstruktivistiseksi rakennel-maksi, joka rakentuu tekstin ulkoisten ja sisäisten suhteiden prosessissa. Representaatioi-den kantamiin merkityksiä analysoidaan esiin erittelemällä humalan representaatioiRepresentaatioi-den rakentumistapaa: sitä mikä on humalakohtausten suhde sen ulkopuolella vaikuttaviin kulttuurisiin koodeihin ja kuinka tekstin operoi noita koodeja sisäisten valintojensa ja ra-kentumisensa kautta. Representaatiot rakentuvat artikulaation prosessissa (Veivo 2011:

104), joka on kulttuurista, lukijasta ja ajasta riippuvainen, ja siksi tekijöidensä mukaan muuttuva esitys todellisuudesta.