Humalan ja alkoholin kulttuuriset merkitykset 1850-luvun lopulta 1900-

Seitsemän veljeksen humalakonteksti on paikannettavissa kahden alkoholikulttuurisen ajanjakson väliin. Pääosin Kiven kuvaus sijoittuu aikaan, jota voidaan luonnehtia käsit-teellä ”Viina-Suomi” (noin 1600-luvun puolivälistä 1866 vuoden kotipolttolakiin). Lähes kaksisataavuotiselle ajanjaksolle keskeisenä tunnusmerkkinä voidaan pitää sitä, että pa-loviina oli päivittäisiin arkirutiineihin kytkeytyvä ja käytetyin alkoholijuoma. Se syrjäytti arkikäyttöisenä alkoholijuomana oluen, joka kotipolttokauden aikana fokusoitui yhä enemmän juhlajuomaksi. Alkoholin valmistus ja myynti ei ollut valtiollisen alkoholimo-nopolin alaista: alkoholi oli pääosin kotipolttoista ja alkoholituotteiden valmistus oli kyt-ketty aina 1866 vuoden kotipolttokieltolakiin asti kiinteistö- ja maaomistukseen. (Apo 2001: 86, 95; Peltonen 1997: 29.) Vuonna 1866 voimaan tulleen, talonpoikasta paloviinan valmistusta vastaan suunnatun kotipolton kiellon myötä alkanut alhaisen alkoholinkulu-tuksen satavuotiskausi, eritoten ajanjakson alkuvuosikymmenet, ovat myös osa Kiven te-oksen alkoholikulttuurista kontekstia. Ajalle keskeistä on erilaisten raittiusseurojen, kun-nallisten sekä valtiollisten rajoitusten ja kieltojen suma, niin kutsuttu viinaviha. (Apo

2001: 200-212.) Matti Peltonen (1997: 45) näkeekin, että kotipolton kielon jälkeiset vuo-sikymmenet muotoilivat pohjan yhteiskunnalliselle, modernille kysymykselle suomalai-sen yhteiskunnan, yksilön ja alkoholin suhteesta.

Viinan käyttö oli vahvasti Viina-Suomen aikakautena kytköksissä elinkeinosykliin ja juh-lakalenteriin. Arkaainen käsitys humalan ja alkoholin pyhästä, elollistetusta olemuksesta toistuu käsityksissä, joissa viljelyssyklien vaihtumiseen tai siirtymäriitteihin perustuviin juhliin liitettiin olennaisena osana sallittu, hyväksytty humala. Siirtymäjuhla koettiin sitä seuraavan jakson analogiseksi kuvaksi, jonka vuoksi ”juhlijoiden tuli voida korostetun hyvin”. Korostettua hyvänolon tunnetta imitoivat juhlahetkellä näkyvimmin ”kylläisyys ja humala”. (Apo 2001: 129, 131.) 1800- ja 1900-luvun vaihteen agraariyhteiskunnassa juhlahumalaan liitetään siis vielä voimakkaasti jäänteenomaista elollistettu olemus, jossa humala ja alkoholi ovat välineitä, joilla pyritään vaikuttamaan tulevaan. Humalan merki-tys toisena todellisuutena kytkeytyy kuitenkin entistä vahvemmin sekularisoituneisiin juhla- ja satokausiin. Myös agraarikulttuurinen käsitys, jossa alkoholistiksi tullaan usein omasta tahdosta riippumatta, vahvistaa kuvaa alkoholista elollisena oliona, sillä alkoho-lilla koettiin olevan sen keitto- ja nauttimistavasta tai tilanteesta juontuva, yksilöstä riip-pumaton kyky tehdä kenestä tahansa juomari. (Mt. 146, 148, 369.)

Alkoholi saa myös kotipolttokauden ajasta lähtien yhä korostuneemman merkityksen ekonomisena ja sosiaalista statusta symboloivana välineenä. Viina ja olut nähtiin vielä 1800-luvun alkuvuosikymmeninä ylellisyystuotteina. Elintason ollessa varsin vaatimaton ennen 1870-luvulla tapahtunutta maatalouden muutosvaihetta, viljapohjaiset alkoholijuo-mat olivat merkki talon vauraudesta. Viinan ja työnteon merkitykset kytkeytyvät viimeis-tään 1800-luvulla kiinteästi yhteen. Oikeus viinaan ja alkoholituotteisiin saavutettiin vain kovaa työtä tekemällä. Sama prinsiippi kosketti paitsi maataomistavia myös palkollisia.

Maatyöläisten palkasta osa voitiin hyvinkin maksaa viinana. Viina kelpasi usein myös verosuorituksena. Työn ja viinan liitto johti myös viinan juojan sosiaalisen statuksen mää-rittelyyn. Huomattava on, että viinan oikeutettu juoja oli lähes poikkeuksetta mies. Hu-malan kulttuurisiin merkityksiin tuona aikana kietoutuukin miehinen statuskamppailu, jossa nähtävästi päihtynyt mies osoitti itselleen ja tovereilleen kuuluvansa hyväosaisten, työnsä kunnolla hoitaneiden, aikuisten miesten joukkoon. Humalatilaa ei siis ollut syytä peitellä. (Apo 2001: 370–373.) Koska viinan merkitys oli niin sosiaalisesti kuin

ekono-misestikin merkittävä sen kulttuurinen käyttötarkoitus artikuloitui yhteen sosiaalisia suh-teita ylläpitävien käytösmallien kanssa. Viina voitiin mieltää myös hyväosaisuutta ja ah-keruutta symboloivaksi välineeksi ja sen avulla osoitettiinkin usein myös kiitollisuuden ja kiintymyksen tunteita. Viina ryyppy oli tärkein vierasvara, jota tarjottiin odotetuille vieraille tai ylempisäätyisille. Kunnioituksen, kiitollisuuden tai suopeuden tunteita voitiin myös ostaa viinan avulla ja se toimi myös suostuttelun välineenä. Toinen osapuoli voitiin taivutella ryypyn turvin suostumaan viinantarjoajan suunnitelmiin. (Mt. 176, 177, 373, 374.)

Juhla- ja elinkeinosyklien sallimiin aikoihin tapahtuva humalahakuinen juominen ei kui-tenkaan muodosta kokonaiskuvaa 1800- ja 1900-luvun alun agraariyhteisöllisestä alko-holinkäytöstä. Apo (2001: 164) toteaa, että varsinaisten humalahakuisten juomatilantei-den lista jää 1800- ja 1900-lukujen agraariyhteiskunnan alkoholin käyttötilanteita eritel-täessä ei-humalahakuisia juomatilanteita lyhemmäksi. Apo (mts.) näkee, että viinaan on suomalaisessa agraariyhteiskunnassa liitetty myös sen käyttötapojen kautta paljon posi-tiivisesti latautuneita merkityksiä. Viinaa on käytetty niin voimaa antavissa, sosiaalisia suhteita ylläpitävissä, lääkekäyttöisissä ja arjen kohokohtia juhlistavissa merkityksissä.

Olipa juomatilanne humalahakuinen tai ei, yhteisöllinen kontrolli, perhepiirissä tapahtu-vien juomatilanteiden hierarkkisuus sekä kansankaskut, -kertomukset -lääkintä säätelivät alkoholinkäyttöä monin tavoin.

Perhepiirissä tapahtuvaa viinankäyttöä kontrolloi pääosin perheenpää, isäntä, jonka hal-linnassa olivat paitsi viljavarannot myös viinan valmistus ja se kuinka paljon ja milloin alkoholia nautittiin. Viinan juontia sääteli myös tietty sukupuoleen, siviilisäätyyn ja ikään perustuva hierarkkisuus. Patriarkaaliseen valtaan perustuva alkoholikulttuuri rajoitti hie-rarkiassa alempiarvoisten (naisten, vanhusten, nuorten, palkollisten) oikeutta alkoholin-käyttöön. Myös paikallisyhteisön harjoittama kontrolli voidaan lukea yhdeksi alkoholi-kontrollin muodoksi. Juoruilun ja juopoksi tai huonomaineiseksi leimaamisen kautta suku tai yksittäinen henkilö saatettiin yhteisössä epäedulliseen asemaan. Alkoholinkäyttöä sää-deltiin myös erilaisten kaskujen, tarinoiden ja kansalääkitsemisessä käytettyjen loitsujen avulla. Folkloreteksteissä humalan merkitys ambivalenttisena, yhtäältä fatalistisena ja pe-lottavana, toisaalta huvittavana ja koomisena tilana määrittää keskeisesti suomalaisen al-koholikulttuurin myöhempää suhdetta humalaan ja alkoholiin. (Apo 2001: 106, 166, 384,

385.) Kaiken kaikkiaan Apo (mt. 369) näkee, että 1800- ja 1900-luvun vaihteen agraa-riyhteisössä viinan kulttuuriset merkitykset ja käyttöarvot ovat olleet varsin monipuolisia.

Viinan käyttöä on yhtäältä rajoitettu monin tavoin, mutta samalla myös ”perinteisen suo-malaisen juomisen” ohella myös muut juomisen muodot esimerkiksi ateria- ja seuruste-lukäyttö olivat osa suomalaista alkoholikulttuuria.

Poiketen yleisestä käsityksestä, jonka mukaan suomalainen alkoholikulttuuri ennen var-sinaisten kieltolakien sumaa ei olisi sisältänyt normeja tai sääntöjä alkoholin käytön suh-teen osoittautuu siis Apon (2001: 381) mukaan vääräksi. Kuva viina-suomen ajan holtit-tomasta, viinan kyllästämästä maaseudusta onkin suurimmaksi osaksi myöhemmän ajan, raittiusliikkeen ja kieltolaki-ilmapiirin luoma käsitys suomalaisesta alkoholikulttuurista (Peltonen 1997: 80-81). 1870-luvulla vähitellen käynnistyneen ensimmäisen teollistumis-kauden myötä maaseudun elintaso nousi, mutta toisaalta voimakkaasta väestön kasvusta johtunut maattomuus, työttömyys, nälkä ja kurjuus lisääntyivät. Viimeistää vuoden 1866 kotipolttikieltolain jälkeen alkoholikulttuuriin alkoi ilmestyä uusia näkökantoja, jotka osin vielä edelleen määrittelevät suomalaisten kansallisia alkoholituntoja.

Vuodesta 1866 alkanut alhaisen alkoholikulutuksen satavuotiskausi, erityisesti sen alku-vuosikymmenet voidaan Suomessa nähdä alkusysäyksenä kieltolakien sumalle sekä ideo-logiselle kamppailulle, jossa jo ennen kotipoltonkieltolakia syntyneet mielikuvat rahvaan ja sivistyneistön erilaisesta alkoholikulttuurista kärjistyivät entisestään. Viinan kotipolt-tokieltoa perusteltiin tuolloin artikuloiden yhteiskunnan perusta eli perhe ja paloviina yh-teen. Sivistyneistö oli huolissaan erityisesti maaseuduilla asuvien talonpoikaisten perhei-den sovusta ja kodin onnesta, jonka rikkojaksi suurimmassa määrin nähtiin paloviinan runsas käyttö. Perustelujen myötä kuilu maaseudun ja kaupungin sekä rahvaan ja sivisty-neistön alkoholikulttuurien välillä kasvoi voimakkaasti. Huomattavaa on, että kotipoltto-kieltolain jälkeisinä vuosikymmeninä sivistyneistön tarjoama kuva turmiollisesta maa-seudun viinakulttuurista otettiin talonpoikasväestössä vastaan hyvinkin yksimielisesti.

On perusteltua väittää, että Suomessa moderni yhteiskunnallinen alkoholikysymys muo-toiltiinkin maaseudulla tapahtuneiden, varsinaista raittiusliikkeen valtakautta edeltänei-den kunnalliskieltojen myötä. Kunnalliset alkoholikiellot rajoittivat tai kielsivät alkoholin anniskelun maaseudulla siinä määrin, että 1900-luvun alussa lähes jokainen maaseutu-kunta oli kuivatettu. Humalajuominen oli edelleen 1733 juoppousasetuksen nojalla rikos

ja alkoholin käyttö muovautuu kieltolakisumien myötä yhä enemmän rikkomukseksi

”normaalia ihannetta vastaan”. (Peltonen 1997: 33, 35, 43, 59; Peltonen 2006: 8.) Koska alun perin sivistyneistön ajama kotipolton kielto tähtäsi tehdasvalmisteiseen alko-holimonopoliin, oli selvää, että laista hyötyivät ennen kaikkea suurmaanomistajat ja si-joittajat. Niinpä juuri talonpoikaistuottoinen paloviina merkityksellistyi alkoholijuomista vahingollisimmaksi. (Peltonen 1997: 45, 33.) Samalla viinaan ja humalaan kytketään vi-rallisessa diskurssissa lähes yksinomaan negatiivisia mielikuvia. Tämän lisäksi palovii-nan merkitys virkistyskäyttöisenä seurustelu- tai vierasvarajuomana heikentyi 1870-lu-vulta lähtien uusien virkistysjuomien kuten kahvin tai teen korvatessa arkiset viinaryypyt.

Viinan käyttö fokusoitui käytännössä entistä enemmän humalahakuisiin juomatilantei-siin. (Apo 2001: 94, 106, 162, 180, 388.) Alkoholikulttuuri muuttui kulttuurisilta mieli-kuviltaan Viina-Suomen suhteellisen sallivasta ja monimuotoisesta ilmapiiristä kohti ka-peaa, kieltojen kyllästämää ja fatalistista juomakulttuuria.

Uudet alkoholipoliittiset linjaukset 1800-luvun lopulla siirtävät alkoholikysymyksen osaksi yhteiskunnallista kehitystä. Kotipolttokiellon ympärille kytkeytyvä, alun perin si-vistyneistön sittemmin maaseudun talonpoikaisväestön omaksuma kansankuva suoma-laisen rahvaan ongelmallisesta viinasuhteesta kytketään yhteen kansallisten ja yhteiskun-nallisten kysymysten kanssa. Alkoholikulttuurin muutos voidaan nähdä kansallisen he-räämisen aikakauteen liittyvänä ideologisena muutoksena, jonka taustalla vaikuttavat ai-kakauden alun sivistyneistön yhtäältä ihannoiva, toisaalta holhoava suhtautuminen suo-malaiseen rahvaaseen. Uusien juomatapatottumusten, ideologisen ja poliittisen alkoholi-kulttuurin muutoksen myötä alkoholi ja humala näyttävät jo kotipolton kiellon jälkeen merkityksellistyvän yhteiskunnan vihollisiksi, edistystä, sivistystä, maaseudun puhtautta ja perheiden onnea turmeleviksi ilmiöiksi. Toisaalta alkoholia ja humalaa negatiivisessa valossa tarkastelevat ideologiset pyrkimykset lisäävät myös humalahakuisen juomisen kulttuurista merkitystä kapinajuomisena, joka kieltolakisuman kautta saakin kansan kes-kuudessa yhä korostuneemman aseman. Yhtä kaikki, Viina-Suomen jälkeiset vuosikym-menet synnyttävät holhoavan alkoholipolitiikan linjan, jossa kuva suomalaisesta humala-hakuisesta ja primitiivisestä juomakulttuurista liitetään vahvasti yhteen yhteiskunnallisen identiteetti- ja hyvinvointikysymyksen kanssa. Suomen raitistamisesta tulee kansallinen tehtävä. (Apo 2001: 201, 202, 212, 388.)