Humalakuvauksen vapautuminen: 1960-luvun radikalismista kohti

1900-luvun alun taiteilijaidentiteettiin kytkeytyvä humalakuvauksen linja jatkuu1960-lu-vun radikaalin, kirjallisuuden ilmaisukeinoja uudistavan sukupolven töissä. Näkyvin per-soona 60-luvun taiteilijapiireissä lienee Pentti Saarikoski. Alkoholin yletön käyttö kyt-keytyy Saarikosken tunnustuksellisissa matkakirjoissa Aika Prahassa (1967) ja Kirje vai-molleni (1968) saumattomasti osaksi taiteilijan normaalia elämää ja humalasta tulee nä-kyvä osa taiteilijan omakuvaa. Saarikosken tunnustuskirjallisuudessa intelligenssin ja al-koholin artikulaatio on edelleen olemassa, mutta toisin kuin esimerkiksi Waltarin aika-laisten humalakuvauksessa. Siinä missä 1900-luvun modernille taiteilijaeliitille alkoholin nauttimisen ehdottomana edellytyksenä oli älykäs, korkealentoinen ajatusten vaihto, Saa-rikoskelle älykkään ajatuksen ehdottomana edellytyksenä oli alkoholi. Niin Saarikosken taiteilijakuvassa kuin myös hänen teksteissäänkin humala artikuloituu edelleen radikaalin ja älykkään taiteilijan ominaisuudeksi, mutta siitä huolimatta se menettää merkityksensä poikkeustilana. Humala muuttuu arkiseksi, juhlallisesta ja elitistisestä viehätyksestä ir-taantuneeksi, normaaliksi olotilaksi.

Ylipäätään 1960-luvun kirjallisuudessa humalakuvaukset muuttuvat yksityiskohtaisem-miksi, räikeämmiksi ja suorasanaisemmiksi. Moraalisista ja normatiivisista rajoituksista vapautuneesta humalakuvauksesta tulee osa radikaalin taiteilijasukupolven uutta ilmai-sua. Räikeät alkoholikuvaukset toimivat paikoin tahallisina provokaatioina ja asettuvat tietoisesti sodan aikaisen sukupolven arvoja vastaan. Tässä mielessä 1960-luvun kirjalli-suuden humalakuvauksia voi tarkastella myös yhteiskunnallista merkitystä kantavina kannanottoina. Kuvaukset eivät kuitenkaan keskity pohtimaan humalan ja alkoholin yh-teiskunnallisia merkityksiä, vaan kyse on ennen muuta humalalle ja alkoholille asetettu-jen kuvaustapoasetettu-jen mitätöimisestä. Humalakuvausten lähtökohta on humala itse ja juomi-sen syyksi riittää pelkkä päihtyminen.

Hannu Salaman jumalanpilkkasyytteen poikineessa romaanissa Juhannustanssit (1964) humalakuvauksen voidaan toisin kuin Pentti Saarikoskella nähdä kytkeytyvän myös kan-sankuvauksen traditionaaliseen jatkumoon. Humalan miljöönä toimii suomalainen juhan-nus järvimaisemineen ja tanssilavoineen. Traagiset elementit ovat läsnä paitsi teoksen onnettomassa lopussa myös henkilökuvissa. Juhannustanssien humalaiset ovat poikkeuk-setta jonkinlaisen traagisen elämänvaiheen haavoittamia miehiä. Koomillisia juomareita ei teoksessa esiinny. Jopa äärimmäisyyksiin itsensä juovan juopon Hiltusen estoton pila-saarnan ei kevennä epäluottamuksen ja ahdistuneisuuden kyllästämää tunnelmaa. Salama kuvaa tavallista, työläistaustaista juhannuksesta juopuvaa kansaa moralisoimatta, pohti-matta humalan ja viinan juonnin hyväksyttävyyttä. Hän ei eksplikoi syitä, joiden voitai-siin traditiosta käsin tarkasteltuna tulkita johdattelevan juhlista kotiin palaavat ryypiske-lijät kohti tuhoisaa onnettomuutta. Naturalistinen kuvaustapa jättää lukijan arvioitavaksi sen, asetetaanko alkoholi ja humala teoksen lopun kautta implisiittisesti eräänlaisen mo-raalisen pohdinnan kohteeksi tai kriittisen katseen alle.

Vuosikymmentä myöhemmin Heikki Turusen romaani Simpauttaja kuvaa kesäistä maa-laisryypiskelyä samoin tavoin epäsovinnaisesti, humalalle päihtymystä korkeampia pää-määriä asettamatta, mutta humalan sen perinteiseen kuvastoon kytkien. Turusen humala-kuva tuntuu kuitenkin olevan Salaman katkeroituneita Juhannuksen viettäjiä laajempi.

Humalan koko kirjo tulee näkyville Jompan, kirjailijan alter egon, ristiriitaisessa huma-laidentiteetissä. Yhtäältä Jomppa on humalassaan ylempänä muita maalaisia,

yhteiskun-taa ja maaseudun mahdollisuuksia pohtivine puheineen, toisaalta raju humala tuntuu aset-tavan Jompan maaseudun miesten kanssa samalle viivalle. Lisäksi Simpauttajan humala-kuvaus toistaa Kiven perintöä: kova humala on yhtä aikaa sekä koominen että traaginen.

Sekä Salaman että Turusen humalan kuvaustapa on estoton, naturalistinen, kaiken paljas-tava, normeista, säännöistä ja hyvästä mausta irtaantunut. Saarikosken tunnustuksellisten matkakirjojen tapaan myös Juhannustansseissa ja Simpauttajassa kirjailijoiden päihtei-siin mieltyneet alter egot ovat läsnä ja toistavat taiteilijoiden boheemia omakuvaa, mutta toimivat myös tahallisina provokaatioina, vaatimuksina ilmaisun vapaudesta. Vaikka hu-malakuvauksen voidaan tyylillisiltä keinoiltaan katsoa vapautuneen 60-luvun radikaalin taiteilijasukupolven myötä kaikista sille aiemmin asetetuista säännöistä, on silti huomat-tavaa, ettei Salaman, Saarikosken tai Turusen humalakuvaus kuitenkaan tuo sinällään mi-tään uutta jo aiemman kirjallisuuden representoimaan suomalaiseen humalaan. Luonto, mies, juhla, onnettomuus, vapaus, mielen avartaminen ja yhteiskunta-humala-oppositio ovat Juhannustanssien, Simpauttajan ja Saarikosken juoppo-omakuvien keskeisiä artiku-laatioita. Uutta on lupa kuvata humalaa sellaisenaan, irrotettuna moraalisten normien tai ohjelmallisten tyylisuuntien asettamista vaatimuksista.

Jos humalakuvauksen kehitystä suomalaisessa kirjallisuudessa tarkastellaan suhteessa kronologisesti järjestyneisiin kirjallisuushistoriallisiin periodeihin, hahmottuu kehitys as-teittaisten vapautusten vaiheina. Snellmanilaiseen kansansivistysohjelmaan kytköksissä olleena ja myöhemmin canthilaisen realismin liittyvänä elementtinä humalakuvaus kyt-ketään osaksi kirjallisuudelle annettua ohjelmallista päämäärää. Humalakuvauksella on moraalia ja yhteiskunnan normeja ylläpitävä ja legitimoiva tehtävä. Alkoholia käsitellään ennen muuta yhteiskunnallisena kysymyksenä ja humala artikuloidaan yhteen lähes yk-sinomaan negatiivisia merkityksiä sisältävien yhteiskunnallisten epäkohtien kanssa. Ki-ven humalakuvaus taas irrottautuu yhteiskunnallisesta tehtävästään. Humalasta tulee myös kirjallinen keino, joka säilyttää kyllä moraalisen opetuksen motiivin, mutta merki-tyksellistyy myös huvittavana ja positiivisena elementtinä. Kiven ambivalenttinen huma-lakuvauksesta tulee normi, joka antaa suomalaiselle humalalle sen merkityksen yhteis-kuntaa, normatiivista maailmaa vastaan asettuvana, toisinajattelun tilana. Yhteiskunnal-linen vire säilyy edelleen vahvana realismin kuvaustavan säilyttäneessä, mutta sen ohjel-mallisuuden osin hyljänneessä uusrealistisessa kirjallisuudessa. Uusrealistisen

kirjalli-suuden humalakuvaukset tarkastelevat edelleen yhteiskunnallisia ongelmia ja eriarvoi-suutta, mutta kriittistä katsetta ei kohdistu humalaan ja alkoholiin itseensä, vaan niihin syihin, jotka tekevät alkoholista yhteiskunnallisen ongelman. Humalakuvaus vapautuu vähitellen negatiivisesti latautuneesta tarkastelutavasta. Alkoholin ja humalan yhteiskun-nallinen status problematisoituu.

Ahon impressionististen teosten ja symbolististen kirjallisuusihanteiden myötä humala alkaa 1900-luvun alussa kytkeytyä yksilön tajuntaa ja identiteettiä tarkastelevaksi kirjal-liseksi keinoksi. Yksilönäkökulmasta kuvatusta vapauttavasta ja toisiin maailmoihin vie-västä humalasta tulee elitistinen, dekadenttien taiteilijasielujen yksinoikeus. Humaltumi-nen on positiiviHumaltumi-nen tapa erottautua yhteiskunnan säännöistä ja kahleista. Humalan ja nor-matiivisen yhteiskunnan välinen vastakkainasettelu on edelleen voimissaan, vaikka vii-meistään Tulenkantajien sukupolvi irrottautuu kansankuvausperinteen humalakuvauk-selle asettamista yhteiskunnallisista tehtävistä. Kuten jo Kivellä maailman toisin näkemi-sen mahdollisuus saa yksilönäkökulmasta kerrotussa humalassa yhä korostuneemman merkityksen. Kuusi- ja seitsemänkymmentäluvun radikaali taiteilijasukupolvi tekee hu-malasta niin ikään eräänlaisen yhteiskunnallisen, provokatiivisen taisteluvälineen vaa-tiessaan taiteen ja ilmaisun vapauttamista konservatiivisista tabuista. Humalasta tulee ir-vokasta, provokatiivista, näennäisesti päämäärätöntä juopottelua. Humalakuvaus vapau-tuu sille aiemmin asetetuista moraalisista normeista, mutta toisaalta humalalle asetettu konventionaalinen kuvasto säilyy samanlaisena ja eikä juurikaan uusiudu.

Perinteinen suomalainen humalakuvasto, joka syntyy osin jo Kiven ambivalentin huma-lakuvauksen myötä ja toistuu myöhemmin erityisesti kansankuvauksen perinnettä jatka-vissa teoksissa, asettaa humalalle muutamia selkeitä, teoksesta toiseen toistuvia teemoja.

Suomalainen humala on koomista, mutta samalla humalakuvaukseen kuuluu olennaisena osana myös traaginen jopa fatalistinen elementti. Humala mielletään yhteiskunnallista normatiivista todellisuutta vastaan asettuvaksi, miehiseksi poikkeustilaksi. Lisäkäsi juo-pottelun keskeinen miljöö on usein juhla tai suomalainen luonto. Yksilönäkökulmasta kuvattu, dekadentti humala tekee eräällä tapaa särön melko muuttumattomaan suomalai-seen humalakuvastoon, siirtämällä humalan elitistisuomalai-seen kaupunkimiljöösuomalai-seen, korosta-malla humalan ja intelligenssin välistä kytköstä sekä esittämällä naisen miehen veroisena humalasta nauttijana. Molempia kuvaustraditioita kuitenkin yhdistää humalan ja norma-tiivisen yhteiskunnan vastakkainasettelu. Humala mielletään niin kansankuvauksellisessa

kuin yksilönäkökulmasta kuvatussa perinteessä aina poikkeustilaksi, normitetusta maail-masta irrallaan olevaksi, toiseksi todellisuudeksi

Konventioitunut suomalaisen humalan kulttuurinen koodi joutuu 1990- ja 2000-luvuilla uudelleenarvioinnin kohteeksi. Kari Hotakaisen Klassikkossa (1997) humalan perintei-nen koodi tehdään näkyväksi ja asetetaan pohdinnan kohteeksi eritoten teoksen loppu-kohtauksessa, jossa päähenkilö hurjastelee tiensä suurten kirjailijoiden joukkoon juo-malla itsensä tietoisesti humalaan ja tarttujuo-malla auton rattiin. Romaani paljastaa suoma-laisen humalan traditionaaliset merkitykset miehisenä, uhmakkaana ja sallittuna poik-keustilana. Perinteisiä artikulaatioita purkaessaan romaani ei kuitenkaan hylkää humalan konventionaalisia merkityksiä, vaan päinvastoin osoittaa niiden elinvoimaisuuden tode-ten viinan juonnin olevan edelleen suomalaisen miehen ainoita mahdollisuuksia ylittää omat ja yhteiskunnalliset rajansa. Tässä mielessä Klassikko ei uudista suomalaista huma-lakuvaa vaan erittelee sen kulttuurisen koodin, jonka varaan humalan kulttuurinen kuva niin kirjallisena kuin kulttuurisena elementtinä edelleen rakentuu. Klassikko tekee kirjal-lisuuden konventioista ja kulttuurissa vaikuttavista mielikuvista näkyviä, mutta ei pyri muuttamaan niitä, vaan toteaa niiden olevan kiinteä osa suomalaista identiteettiä.

Noin kymmenen vuotta myöhemmin askeleen pidemmälle humalakuvauksessaan etenee Tuomas Vimma, joka irrottaa romaanissaan Toinen (2008) humalan siihen perinteisesti liittyneistä juhla- luonto- ja miesartikulaatioista. Toinen –romaanin humalakuvaus esittää humaltumisen lähes jokapäiväisenä, elitistisiin jetset-piireihin kytkeytyvänä, normaalina arkipäivään kuuluvana tapana. Vimman henkilöhahmot humaltuvat toinen toistaan kal-liimmista juomista ja alkoholin yltäkylläinen käyttö on osa ylellistä, tuhlailevaa elämän-tapaa. Absurdi, yltäkylläinen elämä personifioituu miljardööri Ronjan henkilöhahmoon, jonka holtiton ja äärimmäinen elämäntapa vie hahmon kohti itsetuhoista loppua. Vaikka Vimman karikatyyrimäinen ja liioitteleva alkoholikuvaus sisältää kenties moraalisen va-roituksen teeman, menettävät perinteiset artikulaatiot Toinen -romaanin päihteisessä maa-ilmassa kuitenkin merkityksensä. Humalan perinteinen kuvasto uudistuu sikäli että, fata-listinen, itsetuhoinen ja maskuliininen elämäntyyli ja päihteiden käyttö artikuloituu ro-maanissa naisen ominaisuudeksi. Humala ei myöskään merkityksellisty normatiivisen yhteiskunnan vastaiseksi tilaksi, sillä humala on romaanissa osa jokapäiväistä elämää, ja raja sovinnaisen ja epäsovinnaisen elämäntavan välillä on kaikkinensa kadonnut. Sosiaa-lisesti arveluttava käytös ei romaanissa merkityksellity kapinaksi tai normipoikkeamaksi.

Koomiset piirteet humalan ympäriltä ovat myös kadonneet. Vimman romaanin huumori ei rakennu humalassa toikkaroivien karikatyyrien varaan, vaan komiikka kytketään ensi-sijaisesti muihin teemoihin. Humalan perinteiset, vuosikymmeniä uusiutuneet merkityk-set tuntuvat menettävän kuvausvoimaansa 2000-luvun hyperbolisessa elämismaailmassa.

Humalan konventionaalinen kulttuurinen koodi, jonka uusintamiseen ja ylläpitämiseen myös suomalainen kirjallisuus on kautta sen historian osallistunut, on muutoksen alla.