Humala ja alkoholi 1930–1950-lukujen Suomessa

Talvi- ja jatkosota aiheuttavat suomalaisessa alkoholipolitiikassa erityisiä vain sota-ai-kana voimassa olleita säädöksiä. Jatkosodan jälkeen monia sodan aikaisia alkoholipoliit-tisia säännöstelyjärjestelmiä purettiin, mutta silti holhoavan alkoholipolitiikan linja 1950-luvulla jatkui. Ostajantarkkailujärjestelmä, valtiolliset ryhtiliikkeet ja yhteiskunnallinen tutkimus pitivät edelleen yllä 1900-luvun alussa muotoiltuja käsityksiä suomalaisen kan-san ongelmallisesta alkoholisuhteesta. Sotavuosien ja 1950-luvun alkoholikulttuurin taustalla vaikutti yhä täyskiellon eetos. Vuonna 1919 voimaan astunut kieltolaki oli vii-nan salakuljetuksen ja väkivaltarikollisuuden lisääntymisestä huolimatta voimassa aina vuoteen 1932. Lain kumoamisen jälkeen, tilalle luotu väkijuomalaki ja valtiollisten alko-holiliikkeiden avautuminen vuonna 1932 loivat valtiollisen alkoholimonopolin, joka jou-tui alusta saakka kamppailemaan yhtäältä kansaraittiutta ylläpitävien toimien, toisaalta salakauppaa ja -kuljetusta kitkevien tehtävien ristiaallokossa. Sotien aikaista ja 1950-lu-vun alkoholi-ilmapiiriä kuvataankin usein ankaran valtiollisen tarkkailun ja holhouksen värittämäksi alkoholipoliittiseksi ajanjaksoksi.

Sota-aika ja sen jälkeiset vuodet saivat aikaan alkoholioloissa tietynlaisen kehityksellisen katkoksen. Vaikka alkoholin saatavuus oli kieltolain jälkeen vapautettu, katsottiin kuiten-kin sota-aikana olevan jälleen tarpeellista saatavuutta rajoittaa järeinkuiten-kin toimin. Talviso-dan aikana ei laillista alkoholia juuri saatavilla ollutkaan. Samantapaisia täyskieltoja py-rittiin pitämään yllä myös jatkosodan aikana lukuisilla valtiollisilla ja paikallisilla myynti- ja anniskelukeskeytyksillä. Tiukka säännöstely johti nopeasti salakaupan ja osin myös rikollisuuden yleistymiseen (mm. Kahlos 2006: 183; Hietanen 1992: 163, 164, 178–183.) Sota-aikainen tiukentuva kansalaiskuri ja säännöstelypolitiikka synnyttivät maassa huo-mattavan rikollisuusaallon. Varsinaiset rikollisuuden huippuvuodet sijoittuvat jatkosodan loppuun, vuosiin 1944 ja 1945. Tuolloin sota-ajalle tyypillisten säännöstely- ja omaisuus-rikosten ohella myös henki- sekä juopumus- ja alkoholiomaisuus-rikosten määrä kasvoi huomatta-vasti. Säännöstelypolitiikka ja yleisen järjestyksen kiristyvä kontrolli kasvattivat myös naisten suhteellista osuutta rikosten tekijöinä. Samoin naisten alkoholinkulutus lähti so-tavuosina huomattavaan kasvuun. Suomi näyttikin pudonneen, tosin vain muutamiksi vuosiksi, eräänlaiseen arvotyhjiöön, moraalisen rappion kuoppaan. (Hietanen 1992: 160–

183.)

Tapojen turmellus ja sekä miesten että naisten rehvakas alkoholinkäyttö ei jäänyt huo-maamatta valtiollisella tasolla. Vaikka perusteita tilastoista käsin alkoholin ongelmakäy-tölle oli hankala löytää, sillä Suomi säilyi aina 1960-luvun loppuun saakka yhtenä Euroo-pan raittiimmista kansakunnista (Peltonen 2006: 435), vakiintui jo sota-aikana käyttöön otettu valvontaan ja kieltoihin perustuva ostajantarkkailujärjestelmä Alkon käyttämäksi kontrollimuodoksi useiksi vuosikymmeniksi. (Kahlos 2006: 179, 211, 222.) Tämän li-säksi raittiusaatteen vanhanaikaistuessa, 1950-luvulla holhoavaa alkoholipolitiikkaa piti-vät edelleen yllä valtiolliset ryhtiliikekamppanjat, joiden tehtävä oli pääasiassa valistaa kansaa päihtymyksen vaarallisuudesta, humalasta ja humalaisista. (Peltonen 2002: 31–

40, 174, 175; Peltonen 2006: 9, 10.)

Ankaran säännöstely- ja ostajatarkkailujärjestelmän aika syvensi suomalaisen kansan kahtiajakoa entisestään. Kun valtiollisen alkoholimonopolin tärkeimmäksi tehtäväksi määriteltiin vuonna 1932 vähentää alkoholin kansallista kulutusta niin pieneksi kuin suin-kin, koski ostajantarkkailujärjestelmä käytännössä kuitenkin vain keskiluokkaa (mm.

Apo 2011: 213–217; Hietanen 1992: 183; Peltonen 2006: 9-11; Kahlos 2011: 193–195).

Sodanjälkeisessä Suomessa ostajantarkkailujärjestelmä luotiin ruotsinmallin, lääkärin Ivan Brattin mukaan nimetyn kontrollijärjestelmän mukaisesti. Järjestelmä pyrki korvaa-maan vanhakantaiseksi koettua raittiusliikkeiden kontrollia, mutta samalla haluttiin luoda valtiolliselle alkoholiliikkeelle mahdollisimman tuottoisat olosuhteet alkoholiverojen ke-räämiselle. Uusi kontrollimalli perustui kansalaisten luokitteluun sivistyksen, tulotason ja iän perusteella. 1940- ja 1950-lukujen johtava alkoholi-ideologi Arvo Linturi rakensi 1940- luvun lopulla 1800-luvun raittiusvalistuksen ja kansansivistyksen hengessä kah-tiajaon ”sivistyneen pienen yläluokan ja suuren, hillittömästi käyttäytyvän rahvaan” vä-lille (Peltonen 2002: 43). Lähes muuttumattomana malli suomalaisen alkoholikulttuurin rakenteesta siirtyi myös 1940-luvun lopulla alkaneeseen sosiologiseen alkoholitutkimuk-seen. Kun tilastollinen tutkimus alkoholin keskikulutuksesta sekä humalaan ja alkoholiin liittyvistä mielikuvista ei näyttänyt antavan todisteita suomalaisen kansakunnan erityis-laatuiselle ”viinapäälle”, turvauduttiin myös tieteellisessä tutkimuksessa kuvaamaan suo-malaista alkoholikulttuuria tekemällä ero muiden sivistyskansojen ja suomalaisen huma-lahakuisen alkoholikulttuurin välille. Lisäksi osoituksena kansanomaisen alkoholikult-tuurin kelvottomuudesta käytettiin apuna tilastotietoja juopumuspidätyksistä, jotka vielä

sotavuosien jälkeenkin paisuttivat rikostilastot huomiota herättäviin lukuihin. Pidätyt jul-kihumalikot olivat arvatenkin pääosin työväestöön kuuluvia tai asunnottomia miehiä.

Myytti suomalaisesta viinapäästä osoitettiin paikkansapitäväksi melko hatarin tieteellisin perustein. (Mt. 25, 41–46, 62–66.)

Viimeistään vuoden 1932 aikana alkoholista tuli ”ideologinen taistelutavara”, joka mää-ritteli edelleen henkilön paikkaa yhteiskunnassa, mutta toisin kuin 1850-luvun ja 1900-luvun alun agraariyhteisössä. Kieltolain siivittämänä alkoholi ja humala alkavat 1900- luvun alun raittiusliikkeiden myötä merkityksellistyä virallisessa diskurssissa lähes yk-sinomaan negatiivisesti. Alkoholin nauttiminen muuttuu näkyvästä humalasta ei-julki-siksi, salassa pidettäväksi askareeksi. Juhlajuominen paikantui entistä enemmän juhlapai-kan ulkopuolelle. (Apo 2011: 231, 232.) 1950-luvulle tultaessa ryhti- ja raittiusliikkeen työväkihenkinen siipi pyrkikin eroon juopon työmiehen stereotypiasta osoittamalla kun-nollisuutensa pitämällä kiinni varsin jyrkästä alkoholivastaisesta asenteesta. Työväenliik-keeseen syvälle juurtunut kieltolakimentaliteetti (termi Matti Peltosen) käy ilmi muun muassa vuoden 1956 aikana järjestetyn yleislakon aikana työväestön toimeenpanemasta kieltolaista. Viinan myynti, valmistus ja anniskelu olivat koko lakon ajan kiellettyjä. Juo-pon työläisen stereotyyppistä kuvaa vastaan työväenliike tuottikin kuvan juoposta, edus-tusviinoilla humaltuvasta herrasta. Viina ja humala merkityksellistyivät negaation kautta kansalaisia luokitteleviksi ideologisiksi välineiksi. (Peltonen 2002: 132–139, 175.) Työn ja viinan kytkös säilyi edelleen vahvana 1930–1950 lukujen Suomessa. Alkoholin käyttö alkoi teollistuvassa yhteiskunnassa kuitenkin saada perinteisistä viljelys- ja elin-keinosykleihin sitoutuvasta juomisesta poikkeavia merkityksiä. Työviikon ja vapaa-ajan erottavana elementtinä alkoholi säilyi edelleen, mutta käyttötilanteet rytmittyvät entistä vahvemmin viikonloppuiseen alkoholin nauttimiseen. Viikonloppuinen juominen liittyy-kin ”elämäntapaan, jossa työn ja oman ajan raja on tullut jyrkemmäksi verrattuna vanhaan maatalouden aikaiseen työn jaksottamiseen”. (Apo 2002: 233, 234.) Teollistuvan työläis-kulttuurin myötä työ ja vapaa-aika erottuivat selkeästi toistensa vastakohdiksi ja alkoholi kytkeytyy vapaa-aikaa symboloivaksi välineeksi. Viina ja alkoholi merkityksellistyvät edelleen työstä saatavaksi, jokaviikkoiseksi palkkioksi, mutta vapaa-aika ei kuitenkaan enää merkitse juhlaa, yhteisistä työn hedelmistä nauttimista. Vapaa-ajasta tulee vieraaksi koetun työn vastakohta, arkisen työviikon kääntöpuoli. Näin myös alkoholin

käyttötilan-teet ja sen merkitykset sekularisoituvat. Alkoholin käyttö kytkeytyy edelleen työn ja va-paa-ajan väliseen siirtymään, mutta teollistuvassa yhteiskunnassa alkoholilla ja humalalla ei kuitenkaan niinkään juhlisteta raskaan työn tuloksia, vaan humalan syyksi riittää irrot-tautuminen työelämän ikeestä. Humalatila on työn raskaan raatajan hetkellinen, henkilö-kohtainen vapautus. Humala yksin riittää juhlan syyksi.

Kärjistäen voidaan todeta, että kun 1800- ja 1900-luvun alun mies juopui kivutakseen ylöspäin sosiaalisessa hierarkiassa, laittoi sota-ajan ja 1950- luvun kunnon mies pullonsa piiloon tai luopui siitä kokonaan saavuttaakseen yhteiskunnallisen uskottavuuden. Hu-malan kulttuuriset merkitykset kytkettiin siis virallisessa alkoholidiskurssissa ostajantark-kailujärjestelmän ja ryhtiliikekampanjoitten myötä edelleen yhteen negatiivisesti väritty-neiden mielikuvien kanssa. Alkoholi oli syy tapojen turmellukseen, sotien jälkeisen ri-kollisuuden ja välivaltaisuuden huimaan kasvuun. Holhoava alkoholipoliittinen kulttuuri sanktioi humalan edelleen 1700-luvulta juontuneen asetuksen myötä rikokseksi. Näin ol-len humala merkityksellistyi virallisessa diskurssissa yhteiskunnan vastaiseksi, normaa-lista poikkeavaksi erityistilaksi, jota oli syytä valvoa ja ennaltaehkäistä järein toimin.

Työn ja humalan kytkös säilyi, mutta humalan merkitykset eivät enää kytkeytyneet pe-rinteisiin juhla- tai elinkeinosykleihin vaan viikottaisiin työtä ja vapaa-aikaa erottaviin sekularisoituneisiin käyttötarkoituksiin.

Vaikka yleinen alkoholipoliittinen ilmapiiri 1930–1950-luvuilla piti yllä kuvaa suomalai-sen työväestön kykenemättömyydestä käyttää alkoholia oikein, on holhoavan alkoholi-kulttuurin rinnalla kaiken aikaa elänyt myös kansaomainen vastadiskurssi. Valtiollinen, holhoava alkoholidiskurssi asetettiin kritiikin ja ivan kohteeksi usein komiikan keinoin.

Selvemmin raittiushenkisen ja koomisen vastadiskurssin välinen kamppailu ilmenee ka-pinallisen juomisen skenaarioissa. Humala ja alkoholi merkityksellistyvät kapinan mah-dollistaviksi elementeiksi, jonka turvin legitiimin vallan ja kontrollia ylläpitävien tahojen tai henkilöiden arvostelu mahdollistuu. Perinteisesti Suomessa alkoholitutkijat ovat näh-neet kapinallisen juomisen joko ”herroja”, naista tai vaimoa vastaan suuntautuvana re-hentelynä, mutta kapinajuomisella on myös koko kieltolakitäyteistä alkoholijärjestelmää vastaan suuntautuvia pyrkimyksiä. Viinahuumori kaikkinensa kääntää usein vallitsevan alkoholidiskurssin asetelmat päälaelleen: kontrolloijasta tehdään naurunalainen, kun taas sääntöjä rikkova humalainen saa sankarin aseman. Kansanomainen vastadiskurssi ei

kui-tenkaan aina paikannu legitiimiä valtaa tietoisesti kritisoivaksi politikoinniksi. Usein kiel-tojen rikkomisen perimmäisenä tarkoituksena onkin ollut yksinkertaisesti vain se tosiasia, että viinaa on saatava kielloista ja rajoituksista huolimatta mahdollisimman helposti.

Niinpä kieltojen ja rajoitusten alkoholisuomessa viina on ollut läsnä aina, kielloista huo-limatta. Salakuljetus ja salapoltto, laiton viinan välittäminen, denaturoitujen alkoholien ja korvikkeiden käyttö onkin usein voimistunut kieltojen ja rajoitusten jyrkentyessä. (Apo 2002: 323, 325, 326, 330, 332, 389; denaturoitujen alkoholien käyttö ks. Peltonen 2002:

139–161). Vastadiskurssi virallista alkoholipoliittista kontrollimuotoa vastaan suuntautuvana kritiikkinä on ollut toisaalta omiaan myös voimistamaan ”suomalaisen viinapää” -myytin olemassa oloa. Suomalaisissa kansanomaisissa kaskuissa, kertomuksissa ja tari-noissa humalainen oli usein toiseen todellisuuteen astuva, kontrollia vailla oleva kapi-noitsija, jonka anarkistisuudessa ja holtittomassa humalaisessa käytöksessä virallisen al-koholidiskurssin kannattajat näkivät syyn alkoholikontrollin ylläpitämiseen. (Apo: 332–

333.)

Vaikka 1930–1950-lukujen alkoholipoliittiset toimet ostajantarkkailujärjestelmineen oli-vat tilastoituja alkoholihaittoja vasten tarkasteltuna sangen ylimitoitettuja (Peltonen 2002: 176) ja vaikka Linturin ostajantarkkailujärjestelmä säilyi jäänteenomaisena kont-rollimuotona aina 1970-luvulle saakka, on 1950-luvun ryhtiliikekampanjoiden ja valtiol-lisen tapakasvatuksen alkoholipoliittisessa linjassa havaittavissa muutoksia kohti va-paampaa alkoholi-ilmapiiriä. Vanhanaikaisten raittiusseurojen korostaessa täysin vii-natonta elämäntapaa, valtiollinen tapakasvatus ja ryhtikampanjointi toivat esille mietojen juomien linjan, kohtuukäytön mallin ja pyrki, toisin kuin kieltolakimentaliteettia vaaliva raittiusväestö, valistamaan kansaa vain humaltumisen, ei alkoholin oikeaoppisen käytön vaarallisuudesta. (mm. Ahonen 2006: 334–339; Peltonen 2002: 22, 24). Tässä mielessä jo 1950-luvun alkoholi-ilmapiirissä on havaittavissa asteittaista siirtymistä kohti 1960-luvun vapautuvaa alkoholipoliittista kulttuuria. Tästäkin huolimatta huomattava on, että humala säilyttää 1950-luvun alkoholipoliittisessa diskurssissa maineensa sanktioituna, kulttuurista alemmuutta osoittavana ja kansansivistyksellisiä pyrkimyksiä vastaan kapi-noivana elementtinä.