Sosiaaliset ryhmät eivät ole irrallisia yksiköitä tai parvi mukautuvia yksilöitä, joita sitoo biolo-gia tai rakenne, eli yksilöt voivat vaikuttaa kuinka ryhmät muodostuvat ja purkaantuvat. Ryh-mäverkostot eivät ole homogeenisia, mutta eivät myöskään sattumanvaraisia tapaamisia, vaan ne edistävät saman henkisten yksilöiden assosioitumista. Ryhmissä voidaan tyydyttää halua olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa, vaikka näennäinen tarkoitus onkin saavuttaa välineel-liset tavoitteet. Ajan kuluessa ryhmä voi tukea eri tavoitteiden saavuttamista, mutta se voi myös haastaa näitä tavoitteita ja näin rasittaa ryhmän kykyä jatkaa. Jokainen ryhmäverkosto muodos-taa vuorovaikutuskentän. Vuorovaikutuskenttä kehittää ja neuvottelee normeista, tarjoaa jatku-vuutta ja ehdottaa mahdollisia muutoksia. Vuorovaikutussäännöt tarjoavat ryhmäverkostoille joukon sosiaalisia suhteita, jaetun menneisyyden ja uskon yhteisestä tulevaisuudesta. (Fine 2012, 2.)
Ryhmissä esiintyy sosiaalista vaihtoa. Sosiaalisella vaihdolla tarkoitetaan sosiaalisten palkki-oiden ja sosiaalisten kustannusten jakamista ryhmän jäsenten kesken. Sosiaalisia palkkioita ovat esimerkiksi huomio, kiintymys tai jopa rahallinen tuki. Sosiaalisia kustannuksia ovat puo-lestaan turhautuminen toisia kohtaan, syyllisyyden tunne, jos yksilö käyttäytyy väärin toista
kohtaan sekä vaiva, jota yksilöt näkevät luodakseen ja ylläpitääkseen sosiaalisia suhteita. Ihmi-set ylläpitävät sosiaalisia suhteita, joissa on suurimmat sosiaaliIhmi-set hyödyt ja pienimmät sosiaa-liset kustannukset. (Stangor 2016, 56–57.)
E-urheilujoukkueet voidaan nähdä pieninä ryhminä. Pienellä ryhmällä tarkoitetaan ihmisryh-miä, jotka tunnustavat muodostavansa merkityksellisen sosiaalisen yksikön. He ovat vuorovai-kutuksessa keskenään ja he ovat sitoutuneita omaan sosiaaliseen yksiköönsä. Ryhmän jäsenet voivat tuntea toisensa erillisinä henkilöinä tai heidän sosiaalisten rooliensa kautta. Vuorovai-kutus ryhmän jäsenten kesken voi olla pitkäaikaista, katkonaista tai ohimenevää. Vuorovaiku-tus voi tapahtua pääasiassa kasvokkain tai tietoviestinnän kautta. Ryhmän jäsenet myös tunnus-tavat, että heillä on yhteisiä etuja ja yhteinen historia. (Fine 2012, 21.)
Pienille ryhmille on ominaista henkilöiden välinen yhteistyö, kollektiivinen keskittyminen, jat-kuva vuorovaikutus ja yhteinen historia. Pieni ryhmä vaatii sitä, että ryhmän jäsenet ovat läsnä ja osallistuvat ryhmän toimintaan. Ryhmä on riippuvainen jäsenten vuorovaikutuksen jatku-vuudesta ja rutiininomaisuudesta. Ryhmän tarkoitus on välttämätön pienryhmän identiteetille.
Pienen ryhmän jäsenet identifioivat itsensä ryhmään ja käsittelevät sitä kokonaisuutena, joka on vakaa ja sillä on oma historiansa. Mikään näistä piirteistä ei sinänsä erota ryhmää muista vuorovaikutuksen muodoista, mutta yhdessä nämä piirteet muodostavat pienryhmälle sen oma-peräisyyden. Yksi ryhmän tärkeimmistä piirteistä on ryhmän jäsenten välinen samankaltaisuus.
Ryhmä voi olla ryhmä, jos heillä on jotakin yhteistä. Joukko ihmisiä kokoontuneena yhteen paikkaan ei ole ryhmä, koska heillä ei ole merkittäviä suhteita toisiinsa eikä näin ollen ole yh-tenäinen kokonaisuus. Ihmiset, joilla on samanlaisia kiinnostuksen kohteita ja jotka jakavat sa-malaisia arvoja yleensä kokoontuvat yhteen ja muodostavat ryhmiä juuri sen takia, että he ovat samankaltaisia. Ryhmät usein hajoavat sen takia, että ryhmän jäsenet alkavat erkaantua toisis-taan eikä heillä ole enää yhteistä asiaa, joka pitäisi heidät yhdessä. Samankaltaisuus on tärkeää ryhmän kannalta myös sen takia, että ihmiset yleensä pitävät enemmän sellaisista ihmisistä, jotka muistuttavat heitä itseään ja jotka jakavat heidän mielipiteitään. (Fine 2012, 25; Stangor 2016, 16–17.)
Fine (2012) ehdottaa, että jokaisella ryhmällä on oma ainutlaatuinen kulttuurinsa. Fine (2012) kutsuu tätä kulttuuria idiokulttuuriksi (idioculture). Tällä hän tarkoittaa uskomusten, tiedon, tapojen ja käyttäytymisen järjestelmää, jonka ryhmän jäsenet jakavat keskenään, johon jäsenet
viittaavat ja jota he käyttävät uuden vuorovaikutuksen perustana. Ryhmän jäsenet tunnustavat jakavansa kokemuksia ja näihin kokemuksiin voidaan viitata olettamalla, että muut ryhmän jäsenet ymmärtävät ne ja että niitä voidaan käyttää ryhmän rakentaessa yhteistä todellisuutta.
Tämän seurauksena ryhmäkulttuuri historiallistetaan. Finen (2012) käyttämä idiokulttuurin kä-site korostaa, että kulttuuri luonnehtii ryhmää, vaikka sisältöä voidaankin lainata tai luoda uu-delleen. Pienryhmämallilla on useita hyviä ominaisuuksia. Se sallii kulttuurin erittelyn, vertai-lun ryhmien välillä, tarkemman ymmärtämisen siitä, miten kulttuuri syntyy ja leviää, ryhmien tunnustamisen kulttuuriseksi areenaksi ja kulttuurin toimimisen sovittelijana ympäristön ja toi-minnan välillä. (emt., 36–37.)
Idiokulttuurit eivät vain ilmaannu, vaan ne luodaan vuorovaikutuksen avulla, joka palvelee il-maisullisia ja instrumentaalisia tarkoituksia. Jokaisen ryhmän rakentama kulttuuri perustuu so-siaalisiin suhteisiin. Aluksi, vaikka jotkut osallistujat saattaisivatkin olla tuttuja toisilleen, ryhmä on vain joukko toisilleen vieraita ihmisiä. Alussa ryhmältä puuttuu yhtenäisyys tai yh-teinen identiteetti. Sosiaaliset suhteet eivät tarkoita mitään, ennen kuin osallistujat muodostavat yhteisen menneisyyden ja kollektiivisen muistin. Tämän yhteisen muistin tunnustaminen muut-taa puheen kulttuuriksi. Ryhmäidentiteetin ja kulttuurin muodostuminen alkaa siitä hetkestä, kun vuorovaikutus tapahtuu ensimmäisen kerran ja se perustuu taustatietoon. Kun toisilleen tuntemattomat henkilöt tapaavat, he aloittavat kulttuurin muodostamisen kysymällä nimiä ja muita elämänkerrallisia merkintöjä, joihin voidaan viitata myöhemmin. Kun ryhmällä on tar-peeksi kollektiivisia viitteitä, idiokulttuurista tulee itseään kehittävä. Sääntöjä vahvistetaan, tie-toa jaetaan, mielipiteitä ilmaistaan ja ryhmän jäsenet elävät yhdessä tapahtumien läpi luomalla samalla yhteisen historian. (Fine 2012, 40–41, 51.)
Fine (2012) esittää viisi perusosaa, jotka luovat ryhmän idiokulttuurin sisällön ja toteutumisen.
Ensimmäistä osaa Fine (2012) nimittää tunnetuksi kulttuuriksi. Tällä hän tarkoittaa sitä, että vaikka ryhmän kulttuurisisältö muodostuu ryhmän vuorovaikutuksessa, niin ryhmän jäsenten aikaisempi tieto vaikuttaa sisällön muodostumiseen. Ryhmän jäsenillä on siis tietoa muistakin idiokulttuureista aiempien tai samanaikaisten ryhmäjäsenyyksien kautta. Myös altistuminen ympäröivälle mediakulttuurille lisää jäsenten tietoa eri idiokulttuureista. Mitä suurempi osa ryhmän jäsenistä on tietoisia samasta asiasta sitä todennäköisemmin tämä tieto tai jonkinlainen muunnelma tästä tiedosta, tulee osaksi ryhmän luonnetta. (emt., 2012, 42–43, 49.)
Toinen osa on käyttökelpoinen kulttuuri. Jonkun asian tai tiedon on oltava sopiva ryhmän vuo-rovaikutukseen ja sen täytyy myös sopia ryhmän jäsenten moraalisiin ja psykologisiin vaati-muksiin. Monissa ryhmissä on joitakin kulttuurisia elementtejä, joita ei sanota ääneen, koska aihe on joko pyhä tai poikkeava. Tällaiset kulttuurimuodot ovat normatiivisten rajojen ulko-puolella. Ryhmän jäsenten persoonallisuus, uskonto, poliittinen ideologia ja moraliteetti vai-kuttaa siihen millaisia asioita voi ilmaista. Sopivaan kulttuuriin liittyy myös tilanteeseen sopi-vuus. Joitakin asioita voidaan esimerkiksi ilmaista vain silloin kun auktoriteetin omaava hen-kilö ei ole paikalla. Tilanteissa, joissa ryhmän jäsenet ovat ulkopuolisten läsnäolossa ryhmän idiokulttuurin elementtejä voidaan rajoittaa. Sopivuus on siis yhtä usein tilanteellista kuin se on normatiivista. (Fine 2012, 43–45.)
Kolmatta osaa Fine (2012) kutsuu toiminnalliseksi kulttuuriksi. Tämä tarkoittaa sitä, että jonkin asian täytyy vastata joko koko ryhmän tai joidenkin ryhmän jäsenten tavoitteita ja tarpeita sekä sen täytyy edistää ryhmän toimintaa, jotta siitä tulee osa ryhmän idiokulttuuria. Tämä lähesty-mistapa on epävarma sen suhteen, tukeeko jokin kulttuurimuoto ryhmän jatkumista vai joh-taako se ryhmän hajoamiseen. Mahdolliset tiedetyt ja käyttökelpoiset asiat ja kulttuuriperinteet eivät välttämä pääse ryhmän idiokulttuuriin, jos niiden ei uskota tukevan ryhmän jäsenten tai koko ryhmän etuja. Neljäs perusosa on sopiva kulttuuri. Vaikka jotkut kulttuuriset elementit olisivat toiminnallisia ryhmän tavoitteiden ja henkilökohtaisten tarpeiden saavuttamiseksi niitä ei kuitenkaan sisällytetä ryhmän idiokulttuuriin, koska ne heikentävät ryhmän sosiaalista ra-kennetta haastamalla vakiintuneita valtasuhteita tai status rakenteita. Kulttuurielementit, joita ryhmän jäsenet pitävät yhdenmukaisina vakiintuneiden vuorovaikutusmallien kanssa muodos-tavat sopivan kulttuurin. Kulttuurielementti, joka ilmaisee vihamielisyyttä pidettyyn tai vaiku-tusvaltaiseen ryhmän jäseneen voi olla käyttökelpoinen ja jopa toiminnallinen, mutta silti sa-maan aikaan sopimaton ryhmän idiokulttuuriin, ellei ryhmän sosiaalista rakennetta muuteta.
(emt., 2012, 45–47.)
Viimeinen perusosa on laukaiseva tapahtuma. Se auttaa selittämään sitä valintaa, miten jokin asia tulee osaksi ryhmän idiokulttuuria. Laukaiseva tapahtuma ilmenee ryhmän välittömästä käytöksestä. Joku vuorovaikutuksen osa, jopa arvaamatonkin asia, toimii kipinänä, joka aloittaa idiokulttuurin tietyn sisällön. Tämä tapahtuma voi sisältää minkä tahansa keskustelun tai toi-minnan, joka tuottaa vastauksen ryhmässä. Laukaisevia tapahtumia on vaikea ennustaa, koska ne tapahtuvat suoraan vuorovaikutuksessa. Vaikka jokaisella laukaisevalla tapahtumalla on mahdollisuus tuottaa idiokulttuuria, niillä tapahtumilla, jotka toistuvat on suuri todennäköisyys
muodostaa perinteitä. Kun nämä perinteet muodostuvat ne todennäköisemmin määritellään ryh-män kannalta merkityksellisiksi. Ne ovat usein tärkeitä ja ilmeisiä ryhmässä ja niihin viitataan usein. (Fine 2012, 48–49.)
Pienten ryhmien yhteisymmärrykset johtuvat yhteenkuuluvuuden ja itsenä muodostamisen toi-veista. Kulttuurit tuottavat sekä identiteettejä että paikallisia käytäntöjä. Nämä tulokset johtuvat ryhmän tehtävistä, perinteistä, kokemuksista ja heidän sosiaalisista suhteistansa sekä heidän toimintaansa ohjaavista sosiaalisista säännöistä. Se miten yksilöt käyttävät idiokulttuuriaan vai-kuttavat sekä heidän identiteettiinsä että moraaliinsa. Idiokulttuurit eroavat toisistaan laajuuden ja vahvuuden suhteen. Tämä voi johtua ryhmän jäsenten luonteesta, keskittymisestä rajojen tärkeyteen, ryhmän sisäisestä konfliktista tai yhteydestä ulkoisiin rajoitusjärjestelmiin. Vaikka kulttuurit nähdään usein hyödyllisinä, yleisesti sosiaalisesti hyviksi, idiokulttuureilla voi myös olla tuhoisia vaikutuksia jäsenten moraaliin tai siihen, miten he näkevät muut ulkoiset suhteet, tarjoten näin etuja alaryhmille ja heidän omille intresseilleen. (Fine 2012, 50–51.)
Koska e-urheilu joukkueet voidaan nähdä pienenä ryhmänä, olen tässä luvussa selvittänyt mitä ryhmällä tarkoitetaan, miten se muodostuu ja miten se vaikuttaa ryhmänjäsenten käyttäytymi-seen. Kun Fisken (1992) relationaalinen malli ihmissuhteisiin tarjosi selityksen siihen, miten yksilöt toimivat ihmissuhteissa tarjoaa ryhmäteoria puolestaan selityksen sille, miten ryhmän-jäsenet toimivat keskenään ja ylläpitävät ryhmäntoimintaa ja vuorovaikutusta. Ryhmäteorian avulla voin analysoida tutkimuksessani saamia vastauksia ryhmätasolla.