Professionalisaatio on profession autonomian ja auktoriteetin lisääntymistä

Professionalisaation käsitettä voidaan määritellä myös suhteessa profes-sion ominaisuuksiin. Ruotsalainen sosiologi Svante Beckman, joka on erikoistunut teknologian aiheuttamien sosiaalisten muutosten tutkimuk-seen, on tarkastellut professionalisaation käsitettä profession kahden eri ominaisuuden, autonomian ja auktoriteetin ulottuvuuksien avulla²⁰.¹.

20 Beckman huomauttaa, ettei ole olemassa absoluuttista listaa profession ominai-suuksista. Hän siis sanoutuu irti funktionalistisista taksonomioista ja niiden mukaisista professioiden määrittelyistä, vaikka puhuukin profession ominaisuuksista. Beckmanin esityksessä (1990, 115–138) on uusweberiläinen painotus.

Profession autonomialla Beckman tarkoittaa sitä, että tietyllä professio-naalisella ryhmällä on tietty määrä laillisia, sosiaalisia, taloudellisia tai kulttuurisia indikaattoreita suhteellisesta sosiaalisesta vapaudesta työs-sään. Autonomisella professiolla on yhteiskunnassa suhteellisen suuri vapaus esimerkiksi järjestää työtehtävänsä ja määritellä niiden sisältö.²¹² Professionalisaatio on tämän ulottuvuuden osalta profession autonomian lisääntymistä entisestään. Autonomian vastakohtana on Beckmanin mu-kaan työn epäitsenäisyys (heteronomy) ja riippuvaisuus (dependence).

Professionalisaation vastakohtaa Beckman nimittää proletarisoitumiseksi.

(Beckman 1990, 118.)

On kuitenkin olemassa ammatteja, joissa toimivien suhteellinen autono-mia on suuri, mutta niitä ei Beckmanin mukaan voida pitää professiona.

Suhteellinen autonomia ei yksin tee ammattikunnasta professiota.

Esimerkiksi poliitikon tehtävissä tai monissa vapaaehtoistyötehtävissä on Beckmanin mukaan suhteellisen suuri autonomian aste. Nämä kut-sumustyöt (vocational work) eivät kuitenkaan välttämättä vaadi erityisiä taitoja eivätkä ennen kaikkea muodollista koulutusta. Koulutus on Beck-manin mukaan eräs oleellinen professionalisaatiota edistävä tekijä sekä yksilötasolla että koko professionaalisen järjestelmän tasolla. Tyypillinen yhteiskuntamme piirre onkin eri ammattiryhmien edustajien hakeutu-minen jatkuvasti lisä- tai jatkokoulutukseen. Yksilötasolla jatkokoulutus parantaa professionaalin henkilön autonomian mahdollisuutta sekä työssä että yleisemmin työmarkkinoilla. Järjestelmän tasolla se voi parantaa koko profession autonomiaa. (Mts. 118–119.)

Beckman esittää nelikentän, joka kuvaa erilaisia työn tyyppejä. Neliken-tän ulottuvuuksia ovat työn autonomian aste sekä vaaditun muodollisen koulutuksen määrä. Beckmannin mukaan nelikentälle on tyypillistä sen dynaamisuus, esimerkiksi polarisoituminen proletaarisen työn ja professionaalisen työn välillä siten, että professionaalisilla ryhmillä on paremmat mahdollisuudet kontrolloida asemaansa työmarkkinoilla erilaisten sulkemisstrategioiden (exclusionary strategies) avulla. Eli mitä suurempi on työssä vaadittu muodollinen koulutus sekä mitä suu-rempi on toteutunut autonomia, sitä paremmin professionaali ryhmä voi säädellä asemaansa esimerkiksi säätelemällä ryhmään pääsyä. Eri työn tyyppeihin sijoittuvien ryhmien välillä ja näiden rajapinnassa

21 Autonomian käsitteellä on yhteyksiä Andrew Abbottin valtuutuksen (jurisdiction) käsitteeseen. Myös Eliot Freidson on pohtinut professionaalisen autonomian käsitettä (1979).

tapahtuu jatkuvasti muutoksia. Esimerkkinä Beckman mainitsee niin sanotut semi-professiot, jotka sijoittuvat ryhmien ”skilled labour work”

ja ”professional work” väliin. Semiprofessioilla on hänen mukaansa pyr-kimys nousta ”professionaalisen työn” tekijöiden ryhmään, mutta näiltä puuttuu tarvittava määrä autonomiaa työssään. Toinen kiinnostava alue sijoittuu kutsumustyön ja professionaalisen työn väliin. Sairaanhoitajat, jotka alun perin ovat kuuluneet kutsumustyön tekijöiden ryhmään, ovat määrätietoisesti nostaneet koulutustasoaan, mutta he eivät koskaan ole yltäneet varsinaiseen professionaalisen työn ryhmään. Ammattikunta voitaneen nykyisin luokitella joko ”skilled labour work” -ryhmään tai semi-professioihin. (Mts. 122–124.)

Kuva 1 . Työn tyypit (Beckman 1990, 120–122).

Laajan professionaalisen autonomian käsitettä on myös kritisoitu. Esi-merkiksi Donald Lightin (1995, 29) mukaan professionaalinen autono-mia on suhteellinen käsite. Professiot ovat hänen mukaansa lähes aina riippuvaisia monista ulkoisista resursseista ja tekijöistä kuten budjeteista ja instituutioista. Nämä vaikuttavat syvästi professionaalin tekniseen suo-ritukseen. Esimerkiksi lääkäri ei voi parantaa potilasta vaikka osaisi, jos ei ole varaa hankkia oikeita lääkkeitä tai oikeaa hoitoa. Myös Torstendahl (1990b, 2, 3) yhtyy ajatukseen, jonka mukaan erityisesti tieto-perusteisten professioiden (knowledge-based professions) autonomia on aina ollut alisteinen tiedon ympärille kehittyneille instituutioille.

Toinen Beckmanin mainitsema professionalisaation ulottuvuus liittyy profession auktoriteettiin ja muutoksiin auktoriteettiasemassa. Jotta kuitenkin voitaisiin puhua professionaalisesta auktoriteetista, on ensin määriteltävä lyhyesti ekspertiisin eli asiantuntijuuden käsite, sillä Beck-manin mukaan ekspertiisi on auktoriteetin erityinen muoto, joka liittyy nimenomaan professionaaliseen auktoriteettiin. Beckman näkee asian-tuntijuuden sosiaalisena suhteena, jossa jollakin on auktoriteettiasema sillä perusteella, että muut uskovat hänellä olevan taitoja, joita muilla

ei ole. Auktoriteetilla Beckman tarkoittaa ominaisuutta, jonka avulla jokin taho (henkilö, organisaatio tai sääntöjen järjestelmä kuten laki tai muu instituutio) voi antaa toisille tahoille ohjeita koskien toimintaa, uskomuksia, arvostuksia tai olemista; ja joita tämä toinen taho vapaaeh-toisesti noudattaa. Toisin sanoen jollakin taholla on auktoriteettia, kun toiset noudattavat tämän tahon ohjeita tai uskovat tämän näkemyksiä vapaaehtoisesti. Auktoriteetin noudattaminen voi johtua halukkuudesta (willingness to obey) tai siitä, että on kehitetty vapaaehtoinen, mutta muodollinen järjestelmä sääntöineen noudatettavaksi (formal authority).

(Mts. 125–127.)

Professionaalisen auktoriteetin kehittelyssään Beckman viittaa Max Weberin tunnettuihin auktoriteetin ideaalityyppeihin (Weber 1922, tässä 1968 ja 1983). Weberin mukaan on olemassa kolmenlaista auktoriteettia:

traditionaalista, karismaattista ja legaalis-rationaalista eli byrokraattista (Weber 1983, 144–175). Beckmanin mukaan hänen määrittelemänsä eks-pertiisi istuu huonosti mihinkään Weberin ideaalityypeistä. Ekseks-pertiisi voi vaikuttaa henkilökohtaiselta (lähinnä karismaattiselta) ominaisuudelta, mutta toisaalta professionaaliin ekspertiisiin yleensä liittyy byrokraattinen ulottuvuus muun muassa erityisen koulutuksen ja sen tuoman professio-naalin valtakirjan kautta.

Professionaali auktoriteetti eli arvovalta rakentuu Beckmanin mukaan kahdella tavalla. Toisaalta se perustuu maallikoiden oletukseen, että pro-fessionaali tieto on luonteeltaan erityistä, oikeaksi osoitettavissa olevaa ja sitä kautta luotettavaa. Toisaalta professionaalin tiedon tarkistaminen ja jäljittäminen on maallikoille vaikeaa, koska tieto voi eri syistä olla han-kalasti saavutettavissa. Tämä maallikoiden epäpätevyys (incompetence) suhteessa professionaaliin tietoon johtaa siihen, että professionaalin on hankittava ja säilytettävä auktoriteettinsa erityisen luottamussuhteen avulla. Luottamussuhde onkin keskeinen professionaalisen auktoriteetin rakennuspuu. (Mts. 127,128.)

Professionaalin auktoriteetin suhde maallikoiden epäpätevyyteen on ollut eräs uusweberiläisen tutkimussuuntauksen kiinnostavia polkuja.

Kriittiselle tutkimussuuntaukselle tyypillisesti on esitetty näkemyksiä, että professionaaliset ryhmät pyrkivät oman itse-intressinsä vuoksi säilyttämään tai varjelemaan maallikoiden epäpätevyyttä. Uusweberiläisessä ja sen jälkeisessä professiotutkimuksessa on myös esitetty, että professionaaliset ryhmät pyrkivät pitämään hallussaan olevan tiedon mahdollisimman vaikeasti saavutettavana (mm. Abbott 1988). Ivan Illich on käyttänyt

professioista termiä ”disabling”. Hänen mukaansa lisääntyvä professionali-saatio tekee maallikoista tai asiakkaista entistä avuttomampia arvioimaan professionaalia toimintaa. Lisäksi hänen mukaansa professioiden reviirin laajentuminen laajentaa samalla maallikoiden inkompetenssin aluetta (Illich 1978, 11–34).

Beckmanin mukaan professionaalinen auktoriteetti sijoittuu jonnekin byrokraattisen, eli instituutiopohjaisen ja henkilökohtaisen auktoriteetin väliin. Professionaalisessa auktoriteetissa on siis hänen mukaansa piirteitä molemmista. Byrokraattisella auktoriteetilla viitataan institutionaalisesti määriteltyihin sääntöihin sekä rooleihin, jotka määräytyvät tehtävien ja päämäärien mukaan. Tällöin auktoriteettia tuovat asema byrokraattisessa instituutiossa sekä erilaiset työtehtäviä säätelevät normit (esimerkiksi lait, kaavat) sekä niiden noudattaminen ja valvominen. Byrokraattinen auktoriteetti on ideaalityypiltään persoonatonta. Ekspertiisin auktoriteetti on hänen mukaansa enemmän henkilökohtainen ominaisuus, johon vaikuttaa professionaalin ekspertiisin oletettu ja osoitettu osaaminen.

Puhtaana muotona siihenkään ei liity karismaattisuutta eikä tunteita. Se on siis ”tunteellisesti neutraalia”. Beckman määrittelee edellä mainitut auktoriteetin lajit (byrokraattisen, professionaalisen ja asiantuntija-auktoriteetin) päämäärärationaalisiksi auktoriteetin alalajeiksi Weberin arvorationaalinen–päämäärärationaalinen-jaottelun mukaan.

Goal-based Status-based Bureaucratic Rights authority

authority Institution-based Professional

authority

Expert authority Community authority Person-based

Kuva 2. Neljä auktoriteetin perustyyppiä sekä professionaalisen auktoriteetin sijoittuminen näihin nähden (Beckman 1990, 129–133).