2.1.1 Mikä on professio?
Professio-sanalla on lukuisia määritelmiä riippuen tutkimussuuntaukses-ta, painotuksistutkimussuuntaukses-ta, aikakaudesta sekä maantieteellisestä alueesta. Sanakirja määrittelee profession lyhyesti ammatiksi tai elinkeinoksi. Perinteisiä, tunnettuja professioita ovat esimerkiksi juristi-, lääkäri- ja pappisprofessiot.
Myös arkkitehtiprofessio on tunnettu jo kauan erityisesti Manner-Euroo-passa, nykyisten Italian ja Saksan alueilla.
Profession tai professioiden määrittelemisestä tuli 1900-luvun ensim-mäisellä puoliskolla syntyneessä professiotutkimuksessa keskeinen osa tutkimuksen sisältöä. Funktionalistisessa tutkimussuuntauksessa tutkittiin ja luetteloitiin erilaisia professioiden ominaisuuksia, jonka mukaan eri ammattiryhmiä suljettiin pois ”professioluettelosta” tai laskettiin mukaan professioihin kuuluvaksi. Yhteenvedon erilaisista profession määrityksistä on tuottanut muun muassa H. A. Hesse (1972, 46). Professiotutkija Esa Konttinen on esittänyt sen suomeksi professiotutkimuksen suuntauksia valottavassa teoksessaan ”Harmonian takuumiehiä vai etuoikeuksien monopolisteja?” (1989, 48).
Professioita on jaoteltu (Elliott 1972, 14–57) muun muassa perinteisiin
”statusprofessioihin”, sekä ”ammatillisiin professioihin” (occupational professions). Statusprofessio- nimitys viittaa siihen, että professioiden jäsenillä on läheiset yhteydet yhteiskunnan hallitsevaan luokkaan tai ylimpiin säätyihin. Ammatillinen professio taas rakentuu ammatillisen pätevyyden tai sitä koskevan uskomuksen varaan (Konttinen 1991, 24). Puhutaan myös ”uusista professioista”, joita ovat tieteen, teknologian
ja työnjaon kehittyessä syntyneet eri alojen asiantuntijaryhmät (Koskinen
& Mykkänen 1998, 1). Kaavoittajat ovat yksi esimerkki tällaisesta uudesta professioista. Joissakin professioiden jaotteluissa (mm. Evans 1995, 35; Brante, 1990, 81–85) mainitaan sotien jälkeen syntyneet hyvinvointiprofessiot (wel-fare professions tai wel(wel-fare state professions), joita edustavat muun muassa sosiaalityöntekijät ja kaavoittajat (planners). Hyvinvointiprofessioiden status ja funktiot liittyvät symbioottisesti valtion tai yhteiskunnan kehi-tykseen, toimintaan ja ideologioihin. Muita esitettyjä professioluokituksia ovat muun muassa Brintin luokitus (Brint 1994, 46–59) sekä Hellbergin tyypittely (Hellberg 1989, 169, tässä Julkunen 1994, 203).
Eroa profession ja ei-profession välillä voidaan edelleen pitää häilyvänä ja määrittelyistä kiistellään (vrt. esim. Brante 1990, 75–77; Konttinen 1998, 29;
Nupponen 1993, 131, Saaristo 2000, 74). Määrittelyyn vaikuttaa muun muassa se, että eri maissa professioilla on toisistaan poikkeavat syntyhistoriat ja ne ovat kehittyneet piirteiltään erilaisiksi. Jotkut professiotutkijat (mm.
Beckman 1990, 123; Evans 1995, 48) puhuvat ”semiprofessoista” tai ”puoli-professoista”, joilla on oma koulutuksensa ja ammatillinen statuksensa, mutta yleisesti määritellyt profession tunnusmerkit toteutuvat heillä heikompina kuin varsinaisilla professioilla. Semiprofessionaalit toimi-vat usein varsinaisia professioita avustavissa tehtävissä ja heiltä puuttuu usein autonomia omien tehtäviensä määrittelyssä ja suorittamisessa, jota pidetään eräänä professionaalin työn tunnusmerkkinä. Semipro-fessionaaliksi ammattiryhmäksi mainitaan esimerkiksi sairaanhoitajat.
Suomessa on kansalaisosallistumisesta käydyn keskustelun yhteydessä pohdittu (mm. Koskiaho 2000, 24; Puustinen 2002, 232), onko suunnittelijoiden ammattikunnan tueksi nousemassa semiprofessionaalinen, kommunika-tiivisiin taitoihin erikoistunut ammattikunta, joka hoitaa osallistumisen käytännön järjestelyt. Semiprofessionaalin käsite suunnittelualalla ei ole kuitenkaan ongelmaton8..1
Yhteiskuntatieteellisen professiotutkimuksen piirissä yleisiä professioon liitettyjä ominaisuuksia ovat muun muassa:
8 Varsinaisen osallistumisprosessin läpivienti on vaativa tehtävä ja edellyttää organisoijalta sekä suunnittelu- että viestinnällisiä taitoja. Suomessa käytetyt vuoro-vaikutuskonsultit ovat olleet korkeakoulututkinnon suorittaneita, heillä on kuitenkin voinut olla muu kuin arkkitehdin tai DI:n tutkinto. Osallistumisprosesseista saatujen kokemusten myötä suomalaiset vuorovaikutuskonsultit ovat olleet mukana koulutta-massa suunnittelijoita ja kirjoittakoulutta-massa alan oppaita (mm. Leskinen 1994; Väyrynen, Kyttä, Maijala, Staffans 1995, Paldanius 1997).
– yleinen arvostus,
– abstrakti, spesialisoitunut tietoperusta,
– suhteellisen vaativa korkeakoulutasoinen koulutus,
– suhteellisen paljon itsenäistä harkintavaltaa (autonomiaa) työssä eli
– valtuutus määritellä kulloisetkin työtehtävät ja -ongelmat sekä suunnitella ongelman ratkaisut,
– auktoriteettiasema suhteessa asiakkaisiin ja muihin ammattiryhmiin,
– usein pyrkimys edistää niin sanottua yleistä hyvää pikemmin kuin pyrkimys suoranaiseen taloudelliseen etuun,
– usein oma ammattieettinen koodisto9.2
Lista on lyhykäisyydessäänkin kiistanalainen ja osittain funktionalistisen, professioiden positiivisia ominaisuuksia korostavan tutkimussuuntauksen mukaisesti painottunut. Professioilla voidaan – painotuksista riippuen – nähdä olevan monia muitakin ominaisuuksia, kuten esimerkiksi tieteel-linen yhdistystoiminta, ammatiltieteel-linen järjestäytyminen, työn lisenssiointi-pyrkimykset sekä omaa työtä koskevan valtuutuksen määrittelyoikeus (mm.
Abbott, 1988, Freidson 1994, Larson 1977). Palaan näihin myöhemmin.
Abstrakti, spesialisoitunut tietoperusta viittaa korkeakoulutasoiseen koulutukseen ja tutkintoon. Usein profession tyypillisenä ominaisuu-tena on pidetty sitä, että se nojaa tieteelliseen erikoiskoulutukseen ja tieteelliseen tietoon (esim. Abbott 1988, Konttinen 1989, 1991; Selander 1990, 139–150). Toisaalta varsinkin uudempien painotusten (mm. Koskinen &
Mykkänen, 1998,2; Salokannel 1993, 69–72; Brante 1990, 83; Schön 1991) mukaan profession tietoperusta voi yhtä hyvin olla käytännön taitoja, luovuutta ja taiteellisuutta korostava tai kaikkia edellä mainittuja yhdistelevä.
Ruotsalainen sosiologi Thomas Brante on esittänyt kiinnostavan, omien sanojensa mukaisesti vaihtoehtoisen tai täydentävän näkemyksen pro-fessioiden jaottelusta. Propro-fessioiden määrittelyssä lähdetään usein siitä, että tietty koulutustausta (esim. juristin koulutus) tuottaa vain yhden profession jäseniä. Branten (1990, 83) mukaan muodollista koulutusta ja tutkintoa ei pitäisi painottaa professioiden määrittelyssä liikaa, sillä monet professionaalit hankkivat ammattitaitonsa pääosin vasta tutkinnon suorittamisen jälkeen. Hän korostaakin profession sosiaalisen kontekstin
9 Mm. Hodson & Sullivan, 1990, 258; Koskinen & Mykkänen 1998, 1; Konttinen, 1998, 29; Beckman 1990, 115–138; vrt. Freidson 1979, 81-83; Freidson 1994, 154;
Larson 1977, 4–8.
merkitystä. Professioita ei Branten mukaan tulisi nähdä sisäisesti liian yhtenäisinä ja homogeenisinä ryhminä (mts. 80). Kyseessä ovat aina myös yksilöt, jotka työskentelevät hyvin erityyppisissä sosiaalisissa yhteisöissä ja konteksteissa. Tällöin esimerkiksi julkisessa virassa toimivalla juristilla ja arkkitehdilla voi työssään ja ekspertiisissään olla paljon enemmän yhteistä kuin esimerkiksi julkisen sektorin arkkitehtikaavoittajalla ja yksityisessä toimistossa työskentelevällä arkkitehdillä. Brante jaottelee professiot neljään tyyppiin:
– vapaisiin professioihin, – akateemisiin professioihin,
– (hyvinvointi)valtion professioihin sekä – pääomaprofessioihin.
Vapaiden professioiden edustajat ovat usein keskiluokkaan kuuluvia yksityis- tai pienyrittäjiä, esimerkiksi lääkäreitä tai eri alojen konsultte-ja. Akateemiset professiot sijoittuvat yliopisto- ja koulutusmaailmaan.
Branten mukaan akateemisen profession yllä on vielä viime aikoihin saakka leijunut ”akateemisen vapauden” mahdollisuus. Monissa maissa akateemisten professioiden edustajilla on ollut tärkeä intellektuaalinen rooli julkisessa keskustelussa ja yhteiskunnallisen kritiikin esittäjinä.
Pääomaprofessiot sijoittuvat markkinoiden ja liike-elämän maailmaan.
Tyypillisiä ovat Branten mukaan esimerkiksi insinöörit, yritysjohtajat, juristit ja niin edelleen. (Hyvinvointi)valtion professiot työskentelevät julkisen sektorin palveluksessa. Näissä professioissa Brante näkee kiin-nostavana sen, että niille on usein kehittynyt rooli hyvinvointivaltion arvojen ja julkisen sektorin puolustajina. Kyse on Branten mukaan myös professionaalisen ryhmän intressistä, vaikka professiot erityisesti perinteisessä professiotutkimuksessa nähdään itse-intressistä (oman edun tavoittelusta) vapaina, arvoneutraaleina ja epäpoliittisina ryhminä (Brante 1990, 80-83; vrt. Lapintie 2002).
Thomas Branten koulutustaustasta riippumaton professiojaottelu poikkeaa kiinnostavasti amerikkalaisen sosiologin Andrew Abbottin professionäkemyksestä (Abbott 1988; vrt. myös Freidson 1994, 16, 17). Abbott lähtee siitä perinteisestä ajatuksesta, että saman koulutuksen saaneet muodostavat yhden profession (esim. lääkäriprofession). Abbotin mukaan profession sisällä esiintyy kuitenkin statuseroja ja eriarvoisuutta eli strati-fi kaatiota sen perusteella, minkälaisissa tehtävissä ko. profession edustaja työskentelee. Stratifi kaatio on seurausta ilmiöstä, josta Abbot käyttää ni-mitystä professional regression. Ilmiö liittyy profession tarpeeseen hankkia
työlleen julkista valtuutusta, mutta toisaalta se ilmenee haluna vetäytyä juuri niistä tehtävistä, joilla valtuutus ainakin suuren yleisön silmissä han-kitaan. Abbottin mukaan kunkin profession sisällä tai sen vertaisten piiris-sä eniten arvostettuja ovat ne henkilöt, jotka työskentelevät puhtaimman professionaalisessa ympäristössä, abstraktin tiedon parissa. Abbott viittaa suoraan akateemiseen tutkimuksen ja opetuksen maailmaan. Tämä pro-fession ydinjoukko muodostaa ”propro-fession propro-fession”, joka periaatteessa käyttää aikaansa vain profession ydinkysymysten pohtimiseen. Näiden Abbottin mukaan korkeimmalle arvostettujen ammattilaisten ei tarvitse tehdä asiakastyötä. Työn valtuutus, joka Abbottin näkemyksen mukaan on profession keskeisesti tavoittelema asia, ja sen edellyttämä suuren yleisön hyväksyntä hankitaan kuitenkin viime kädessä nimenomaan asiakastyöllä, jota tekevät Abbottin mukaan profession sisäisessä hierarkiassa vähiten arvostusta nauttivat käytännön työntekijät. Profession sisäistä arvostusta nämä nauttivat vähiten sen vuoksi, että jokapäiväisessä asiakastyössä he joutuvat tekemään ammatillisia kompromisseja, kun professionaalinen tieto ja teoriat eivät välttämättä aina toimi todellisuudessa. Tilanne johtaa paradoksiin: Profession edustajat arvostavat akateemisessa maailmassa työskenteleviä, mutta yleisö taas tuntee nimenomaan asiakastyötä tekeviä ja muodostaa käsityksensä professiosta näiden perusteella. Koska profes-sion sisäistä, vertaisten esittämää arvostusta pidetään usein tärkeämpänä kuin yleisön arvostusta, tästä seuraa profession sisäistä kilpailua ja ”ydin-tiedon” (teorian) korostamista käytännön arvojen sijasta. Profession ääri-päät loittonevat toisistaan. Profession valtuutuksen säilymisen kannalta olisi kuitenkin tärkeää, että professiohierarkian ylä- ja alapää eli teorian ja käytännön tason edustajat pystyisivät käymään jatkuvaa keskustelua.
(Abbott 1988, 117–134.)
Kuten luvun alussa mainitsin, professioiden positiivisten ominaisuuksien määrittely nähtiin professiotutkimuksen keskeiseksi tehtäväksi erityisesti 1930-1960-luvuilla. Funktionalistista koulukuntaa leimasi taksonomi-nen, luokitteleva tutkimusote. Toisen keskeisen professiotutkimuksen suuntauksen, uusweberiläisen näkemyksen mukaan professioiden ominaisuuksien luokittelua ei ole pidetty erityisen hedelmällisenä. Uus-weberiläiset ovat olleet kiinnostuneempia professioiden toiminnasta, joka usein nähdään sulkemisstrategioina ammatillisen monopoliaseman saavuttamiseksi. Uusweberiläisen näkemyksen mukaan professiot ovat
”kollektiivisen egoismin ilmaisun instrumentteja”. Kun funktionalistista näkemystä professioista on nimitetty naiiviksi, uusweberiläistä näkemystä on vastaavasti nimitetty kyyniseksi (Brante 1990, 76). Kolmannen aallon
professiotutkijat, joita Abbott ja Brante edustavat, ovat professioiden määrittelyissä olleet erityisen kiinnostuneita sekä profession suhteesta työn sisältöön, että työn sosiaalisesta ja kulttuurisesta kontekstista.
2.1.2 Mitä on professionalismi?
Professionalismin käsitettä käytetään monin erin tavoin eikä sen määrit-tely ole yksinkertaista. Perinteisen näkemyksen mukaan professionalismi on professionaalisen toiminnan tai professionaalisuuden (asiantuntijuu-den, korkeatasoisen ammattitaidon, ammattietiikan jne.) korostamista.
Tällöin viitataan professionaalisen työn kompleksiseen sisältöön ja työn edellyttämään ammattitaitoon.
Toisaalta professionalismilla voidaan viitata myös ammattikunnan, ammattikuntaisuuden tai yleisen professioiden merkityksen korosta-miseen. Uusweberiläiset tutkijat määrittelivät professionalismin olevan professioiden tietoisia pyrkimyksiä monopoliaseman saavuttamiseksi.
Terence Johnsonin (1972, 45) kuuluisan fraasin mukaan ”profession is not, then, an occupation, but a means of controlling an occupation”.
Jos professionalismin käsitettä laajennetaan yleisemmälle tasolle, sillä voidaan sosiologisessa mielessä tarkoittaa tietynlaista professioihin pe-rustuvaa työn organisoinnin ja kontrolloinnin muotoa (vrt. Freidson 1994, 8; Evans 1995, 33).
Tässä tutkimuksessa viittaan viimeksi esitettyyn määritelmään. Sen suh-teen on huomattava, että professionalismi on eri aikoina ja eri maissa saanut toisistaan poikkeavia muotoja (vrt. esim. Freidson 1986, Torstendahl 1990a).