Asiantuntijuuden määritelmät

”Mitä tahansa muuta ovatkin, professionaalit ovat asiantuntijoita:

Itse asiassa professio verrattuna amatööriin ei viittaa ainoastaan keinoon hankkia elantonsa, vaan nimenomaan ylivertaiseen taitoon

tai asiantuntemukseen suorittaa jokin tehtävä ammattimaisesti verrattuna amatöörimäiseen työskentelyyn.” (Freidson 1984, 14, käännös omani).

Asiantuntijuus eli ekspertiisi on määre, joka usein mainitaan professionaa-lien keskeiseksi ominaisuudeksi (mm. Freidson 1984, Beckman 1990, Stenvall 1998). Eliot Freidson määrittelee asiantuntijuuden tiedoksi ja taidoksi, jota joillakin spesialisteilla on ja joka ei ole osa normaalia ”jokapojan”

kompetenssia. Anthony Giddensin määritelmä, joka pohjautuu Weberin näkemykseen asiantuntijuudesta, eroaa Freidsonin määritelmästä siinä, että Giddensin mukaan asiantuntijuus pitää modernissa yhteiskunnassa kyetä osoittamaan (Giddens 1995, 119). Giddensin näkemys asiantuntijuu-desta on sekä lavea että rajattu. Lavea siinä mielessä, että kuka tahansa voi olla asiantuntija tietyssä tilanteessa, jos kykenee osoittamaan erityiset, maallikolta puuttuvat tietonsa ja taitonsa. Toisaalta se on rajattu siinä mielessä, että se edellyttää maallikon ja asiantuntijan välille auktoriteet-tisuhdetta (Giddens 1995, 119; vrt. Saaristo, 2000, 34).

Väitöskirjassaan (2000) asiantuntijuuden määrittymistä ympäristökysy-myksissä tutkinut Kimmo Saaristo pitää perinteistä, vallitsevaa professio-naalista asiantuntemusta ”konstruoituna vakiona”, jota vasten voidaan erottaa muita asiantuntemuksen muotoja. Perinteisessä professionaalisen asiantuntemuksen mallissa kommunikaatio kulkee yleensä ylhäältä alas-päin, eli asiantuntijalta maallikolle. Raja asiantuntijan ja maallikon välillä on selvä. Professionaalista asiantuntijuutta tukevat Saariston mukaan yleensä vakaat yhteiskunnalliset instituutiot: asiantuntijainstituutioita monet laitokset ovat siksi, että niissä työskentelee asiantuntijoita, mutta toisaalta nämä ovat asiantuntijoita, koska työskentelevät kyseisissä insti-tuutioissa. (Saaristo 2000, 117, 118.)

Myös lainsäädäntö määrittelee usein asiantuntijuutta. Laki voi esimerkiksi asettaa tietyt tahot tai instituutiot, kuten valtion viranomaiset, tiettyjen kysymysten vastuullisiksi asiantuntijoiksi. Lailla voidaan myös asettaa pätevyysvaatimukset tiettyjen tehtävien hoitamiselle. Pätevyysvaatimukset voivat olla hyvinkin tarkasti määritellyt tai joskus löyhemmät.

Professionaalisesta asiantuntijuudesta eroaa Saariston mukaan niin sanot-tu vasta-asiansanot-tuntijuus, jonka hän määrittelee asiansanot-tuntijuudeksi ilman institutionaalista taustatukea. Vasta-asiantuntijuutta löytyy tyypillisesti vaikkapa ympäristöliikkeistä. Se perustuu usein tieteelliseen tietoon pi-kemmin kuin kokemukseen. Vasta-asiantuntijuutta voi kuitenkin löytyä myös professioiden ja instituutioiden sisältä tai sen avulla voidaan pyrkiä

professionaaliseen asemaan. Saaristo korostaa, ettei institutionaalisuus tai sen puute sinänsä tee asiantuntijuudesta hyvää tai huonoa. (Mts. 81–94, 112–116, 118.)

Asiantuntijuus voidaan tieteenalasta riippuen määritellä eri tavoin (vrt.

esim. Staffans 2004, 71–73; Launis 1994, 6–16). Kognitiivinen lähestymistapa korostaa asiantuntemuksen henkilökohtaista ja yksilöllistä luonnetta.

Esimerkiksi tunnetun Hubert ja Stuart Dreyfusin (1989) esittämän mallin mukaan noviisi kehittyy asiantuntijaksi vähitellen erilaisten vaiheiden kautta. Dreyfusien täysoppineen asiantuntijan kuvauksessa on yhtymä-kohtia Polanyin connoisseurshipin käsitteen kanssa (Polanyi 1998). Tyypil-listä näille asiantuntijuuden määritelmille on se, että niissä korostetaan asiantuntijuuden osittaista tiedostamatonta tacit-luonnetta.

Professiotutkimuksen piirissä asiantuntijuutta on käsitelty kahdella taval-la: Funktionalistit näkivät asiantuntijuuden profession jäsenten itsestään selvänä ominaisuutena, jonka professioiden hallussa oleva tieteellinen tieto legitimoi. Uusweberiläiset tutkijat taas ovat korostaneet, että ympä-röivän yhteiskunnan myöntämä asiantuntijuus tarjoaa tietyille ryhmille perusteen hankkia ja käyttää valtaa (mm. Larson 1984, 28). Uusweberiläiset näkivät asiantuntijuuden siis yhtäältä valtasuhteena ja toisaalta reviirien määrittäjänä (vrt. Saaristo 2000, 33). Kaikki uusweberiläiset eivät korostaneet asiantuntijuuden suoraa kytköstä tieteelliseen tietoon. Nostettiin esiin myös käytännön kokemuksen merkitys osaamisessa ja tietotaidossa (mm.

Collins 1979).

Oman lähestymistapani kannalta pidän relevanttina sekä kognitiivista lähestymistapaa, jossa korostetaan asiantuntijuuden henkilökohtaista luonnetta eli osaamisen ulottuvuutta, että toisaalta niitä määritelmiä, joissa korostetaan asiantuntijuuden luonnetta sosiaalisena positiona.

Kaavoituksessa korostuvat sekä kaavoittajan osaaminen ja taidot, että toisaalta yhä enemmän sosiaalinen ulottuvuus eli yhteistyö ja kom-munikaatio eri osallisten kanssa. Kaavoitusprosessissa kaavoittajalla on tietty asiantuntijan rooli ja asema, joka poikkeaa muiden kaavoitukseen osallistuvien asemasta.

Asiantuntijuus voidaan siis nähdä sosiaalisena positiona (mm. Sundqvist 1995) tai sosiaalisena suhteena. Svante Beckmanin mukaan (1990, 125) ekspertiisi on ensinnäkin sosiaalinen suhde ja toiseksi uskomusten järjes-telmä. Ekspertillä on hallussaan auktoriteettiasema, joka perustuu toisten tahojen uskomukseen siitä, että ekspertillä on erityisiä tietoja tai taitoja, joita taas muilla ei ole. Ekspertiisi, asiantuntijuus edellyttää

maallik-koutta ja vetää rajan näiden kahden välille (vrt. Giddens 1995). Joissakin asiantuntijuuden määrittelyissä (mm. Svensson 1990, Bertilsson 1990, 129, Saaristo 2000, 139) korostetaan maallikoiden luottamusta asiantuntijuuden merkittävänä rakennuspuuna. On myös esitetty (esim. Giddens 1991), että maallikkojen ja asiantuntijan luottamussuhteessa olisi tapahtunut ”ajan käänne”: aiemmassa traditionaalisessa yhteiskunnassa asiantuntijoihin on luotettu passiivisesti, kun taas modernissa tai myöhäismodernissa yhteiskunnassa asiantuntijoiden on ansaittava luottamuksensa, vieläpä julkisesti. Toisaalta tätä ajattelua on syystäkin kritisoitu liiasta yksinker-taistuksesta (mm. Wynne 1996).

Magali Sarfatti Larsonin näkemys ekspertiisistä on samansuuntainen kuin Beckmanin: Ekspertiisi edellyttää Larsonin mukaan sellaisen erityisen maallikkoyleisön (lay public), jonka on maallikkoudestaan huolimatta kyettävä tunnistamaan ekspertiisin merkit ja kyettävä sijoittamaan nämä ylemmäs sillä sosiaalisella ja kognitiivisella kartalla, johon molemmat sijoittuvat. (Larson 1990, 36.) Professionaalisuudessa on toisin sanoen Larso-nin mukaan kyse myös ekspertiisin uskottavasta rakentamisesta eli konsti-tuoinnista. Tällä tarkoitetaan järjestelmää, joka luo sekä asiantuntijat eli

”esittäjät” että maallikot eli ”yleisön”. Asiantuntijuuden rakentaminen edellyttää rinnakkaisen maallikkoyleisön rakentamisen. Larsonin mukaan modernille kapitalistiselle yhteiskunnalle on tyypillistä, että järjestelmä uusintaa asiantuntijuutta eri keinoin. Esimerkiksi kun sanomalehdissä, radiossa tai televisiossa haastatellaan asiantuntijoita, samalla vahvistetaan heidän asiantuntijan rooliansa ja asemaansa. (Larson 1990, 37; vrt. Saaristo 2000, 125; Healey 1997.) Asiantuntijuus on kuitenkin suhteellista: se raken-tuu tietyssä tilanteessa ja tietyssä julkisuudessa. Kukaan ei ole asiantuntija ikuisesti eikä joka asiassa. (Vrt. Saaristo 2000, 34, 120, 121.)

Professionaalisen asiantuntijuuden luonnetta on analysoitu ja myös kritisoitu professiotutkimuksen piirissä. On myös esitetty normatiivisia malleja, joissa eri tavoin määriteltyä, vallitsevaa asiantuntemuksen käsitettä on pyritty muuttamaan tai laajentamaan. Esittelen tässä kaksi vaihtoehtoista näkemystä asiantuntijuudesta. Ensimmäinen on Kimmo Saariston (2000) avoimen asiantuntijuuden malli, joka on luonteeltaan teoreettinen ja nähdäkseni – ainakin kaupunkisuunnittelun näkökulmas-ta – sangen utopistinen, sillä se hylkää olemassa olevat institutionaaliset vallan ja hallinnon rakenteet. Toinen malli on vanhempi, amerikkalaisen pragmatistin Donald A. Schönin vuonna 1982 esittelemä refl ektoivan ammattilaisen malli. Schönin näkemykset ovat melko yleisesti tunnettuja

ja usein lainattuja. Hänen käytännöllisestä lähestymistavastaan ovat saa-neet vaikutteita muun muassa Svensson (1990) sekä kommunikatiivisen suunnittelun teoreetikko John Forester (mm. 1989; 1999).