Andrew Abbottin teoria

professioiden järjestelmästä

Kolmannen aallon tutkijoista Andrew Abbott (1988) on esittänyt viime aikojen kenties vaikutusvaltaisimman (mm. Koskinen & Mykkänen 1998, 5; Freidson 1994, 6, 7) professioteorian ”The System of Professions. An Essay on the Division of Expert Labor”. Abbott käyttää järjestelmästään englanninkielen system-sanaa. Se voi saada aikaan konnotaatioita systee-miteoriaan tai funktionalistiseen teorianmuodostukseen. Varsinaisena sys-teemiteoreetikkona häntä ei kuitenkaan voida pitää, ainakaan sillä ei ole keskeistä sijaa hänen ajattelussaan. Abbottin järjestelmälle on tyypillistä systeemiteorioita suurempi monitasoisuus ja kompleksisuus eri tasojen välillä. Hänen teoriastaan on löydetty myös valtateorioiden piirteitä (mm.

Kjølsrød, 1992, 17). Ruotsalainen Johan Edman (2001) on käyttänyt Abbot-tin professioiden systeemi-käsitteen sijasta profession rakenne -käsitettä.

Se kuvaa hänen mukaansa paremmin tietyn tehtäväkentän ympärille järjestäytynyttä professioryhmää tai segmenttiä.

Abbottin esitys on historiallinen läpileikkaus lääkäri-, juristi- ja informaa-tioalan professioiden kehityksestä Yhdysvalloissa. Chicagossa sosiologian professorina toimivan Abbottin lähtökohdat ovat tyypilliset symbolisen interaktionismin edustajalle. Hän korostaa yhteiskunnan dynaamista ja muuttuvaa luonnetta. Hänen keskeinen tutkimusteemansa on professio-ryhmien sisäisen ja ulkoisen dynamiikan sekä sosiaalisten suhteiden tarkas-telu. Voidaan puhua myös professioiden välisen kilpailun analysoinnista.

Käytännössä Abbott on selvittänyt sitä, miten eri professiot ovat hankkineet itselleen etuoikeuden tiettyihin työtehtäviin. Abbott painottaa, että pro-fessioiden työn sisältöä ja työtehtäviä sekä työn kontekstualisointia olisi tarkasteltava enemmän kuin aikaisempi professiotutkimus on tehnyt.

(Abbott 1988, 1–35; Koskinen & Mykkänen 1989, 5.)

Abbott määrittelee profession suljetuksi ammatilliseksi ryhmäksi, joka markkinoi itseään esoteeriseen asiantuntijatietoon perustuvalla osaami-sella (Abbott 1981, 820; vrt. Hughes 1984, 374, 375; Heinonen 1989, 120). Mää-ritelmä on väljä, ja se viittaa samanaikaisesti sekä organisaatiomuotoon että sosiaalisen tason huomioonottamiseen. Se korostaa myös työnjakoon liittyviä tiedollisia tekijöitä (vrt. Heinonen 1989, 121). Abbottin mukaan professiot muodostavat toisistaan riippuvaisen järjestelmän, jossa muutos yhden profession roolissa, sisällössä tai työnkuvassa vaikuttaa myös mui-hin professioimui-hin (Abbott 1988, 86–96). Professioiden välinen kilpailu on kilpailua ongelmien määrittelyistä ja oikeudesta ratkaista näitä ongelmia.

Kysymys on myös kulttuurisen ja sosiaalisen todellisuuden määrittelyistä;

Abbottin lähestymistapa on konstruktivistinen.

Abbottin lähtökohta poikkeaa uusweberiläisistä teorioista siinä, että hän korostaa profession ja sen työtehtävien välistä suhdetta. Profession tärkein, ja sen muista erottava ominaisuus on valtuutus (jurisdiction) eli oikeutus määritellä, ottaa haltuun ja ratkaista tiettyjä yhteiskunnallisia ongelmia ja tehtäviä (mts. 87). Eri professioiden välinen kilpailu on siis kilpailua valtuutuksista. Abbottin teoria on erityisen kiinnostava juuri sen vuoksi, että hän kuvaa profession ja valtuutuksen suhdetta perusluonteeltaan dynaamiseksi. Hän esittää empiirisen aineistonsa avulla, että profession valtuutuksen muuttuminen on luonnollinen ja historiallisesta näkö-kulmasta katsoen jopa vääjäämätön prosessi.

Valtuutukseen liittyy Abbottin mukaan aina tietty sosiaalinen rakenne:

Profession hankkimat oikeudet voivat sisältää täydellisen monopolin tiet-tyyn yhteiskunnan alaan: oikeuden käytännön toimintaan eli praktiikkaan, sen säätelyyn ja työstä saatavan taloudellisen korvauksen määrittelyyn;

oikeuden kontrolloida omaa työtään, alan työmarkkinoita, koulutusta, lisensointia ja niin edelleen. Menestyminen valtuutuksen hankinnassa riippuu siitä, miten professio kykenee kilpailemaan yhteiskunnan eri aree-noilla. Professionaalisen valtuutuksen määräytymistä tulisikin Abbottin mukaan tarkastella useilla toisiinsa vaikuttavilla tasoilla. (Mts. 59.) Abbottin mainitsemia tasoja tai areenoita on kolme. Ensimmäiseksi hän mainitsee yhteiskunnallisen päätöksentekojärjestelmän tason, jolla viita-taan lainsäädäntöön ja hallinnollisiin ratkaisuihin eli työn muodolliseen kontrolliin. Lainsäädäntö on perinteisesti tehokas ja sen vuoksi merkittävä keino turvata profession asemaa. Jos professionaaliset oikeudet saadaan taattua lainsäädännön keinoin, niiden muuttaminen on hidasta sekä tulkinta ja määrittely suhteellisen helppoa. Myös hallinnolliset rakenteet on usein määritelty laissa, joten ne ovat melko pysyviä. (Mts. 59–64.) Toinen areena, jossa merkittävää kilpailua valtuutuksista käydään, on Abbottin mukaan julkisuus. Julkisuudessa käytävät keskustelut määrittä-vät yleistä käsitystä eri valtuutuksien sisällöistä ja rajoituksista. Kyseessä on siis profession kulttuurisen ja sosiaalisen auktoriteetin rakentuminen (mts. 60). Julkinen mielipide voi legitimoida profession vaatimusta tietystä valtuutuksesta, mutta se voi myös edesauttaa professiota laillistamaan valtuutuksensa. Julkisuudessa määritellään myös eri ammattikuntien tai professioiden imagot eli yleiset mielikuvat kustakin professiosta ja sen edustajista¹⁹.^5.Vaikka Abbott pitää julkisuutta merkittävänä areenana valtuutusten muodostumisessa, hän ei kuitenkaan teoriassaan käsittele sen roolia laajasti. Hän näkee julkisuuden tietyssä mielessä rajoitteise-na areerajoitteise-narajoitteise-na, jota leimaavat yleistykset ja pitkään säilyvät mielikuvat.

Professionaaliset imagot eivät muutu helposti ja niillä on taipumus olla arkkityyppisiä. Lisäksi professioryhmät nähdään hänen mukaansa julki-suudessa usein liian homogeenisina. (Mts. 60–62.)

Kolmas ja jokapäiväisin areena, jossa valtuutuksista Abbottin mukaan kilpaillaan, ovat työpaikat eli ne organisaatiot, joissa profession edustajat työskentelevät. Julkisuudessa tai lainsäädännön ja hallinnon tasolla kil-pailu valtuutuksista on yleensä muodollista ja sitä käydään professioiden

19 Abbott korostaa, että professioiden julkinen valtuutus muodostuu anglo-amerikka-laisissa ja ns. kontinentaalisen mallin mukaisissa maissa hyvin eri tavoin. Anglo-ame-rikkalaisissa maissa on tyypillistä, että ns. vapaiden professioiden julkinen valtuutus ja auktoriteetti perustuvat yleisesti tunnettuihin eettisiin koodeihin. Kontinentaalisissa maissa taas professioiden auktoriteetit ovat huomattavasti riippuvaisempia suhteesta valtioon ja sen sosiaalisiin järjestelmiin. (Abbott, 1988, 60.)

ja näiden etujärjestöjen välillä. Työpaikalla käytävä kilpailu on luon-teeltaan epämuodollisempaa ja jopa henkilökohtaista. Tyypillistä on esimerkiksi se, että työpaikoilla professionaalien keskinäiset ja myös näiden alaisten työtehtävät voivat sekoittua. Syynä voi olla esimerkiksi kiire: tietyn tehtävän suorittaa se, joka ehtii ja kykenee, riippumatta siitä, onko hänellä tehtävään muodollista pätevyyttä. Tämä käytäntö pyritään kuitenkin pitämään salassa ulkopuolisilta, koska se voisi romuttaa pro-fessionaalista uskottavuutta. (Mts. 62–67.)

Edellä esitetty käytäntö on vastoin professionaaleille tyypillistä pyrkimystä sulkea työtehtävänsä. Tällöin professionaalit voivat pyrkiä osoittamaan alaisilleen kaapin paikan kieltämällä näiltä pääsyn omiin tehtäviinsä.

Eräs Abbottin keskeisistä ajatuksista liittyy juuri professionaalisen työn ja professionaaliseen rooliin usein liittyvien organisatoristen tehtävien väliseen suhteeseen. Everett C. Hughesia mukaillen (mm. Hughes 1984, 387–398) Abbott toteaa, että organisaatioiden luonteesta johtuen sion edustajan työhön kuuluu usein tehtäviä, jotka eivät edusta profes-sionaalisen osaamisen ydinaluetta. Näitä ovat esimerkiksi hallinnolliset työt, asiakaspalvelu ja tiedottaminen. Profession kannalta keskeisiä tehtäviä voidaan joutua laiminlyömään, jakamaan tai luovuttaman pois ajanpuutteen vuoksi. Tilanne voi johtaa Abbottin mukaan edellä kuvattuun professionaalisten rajojen häviämiseen tai madaltumiseen, mutta joissakin olosuhteissa myös pyrkimyksiin organisoida työnjakoa uudelleen. Tyypillinen piirre professionaaliselle kilpailulle valtuutuk-sista on puhdistautuminen eli pyrkiminen eroon vähemmän tärkeiksi koetuista tehtävistä. Tällöin esimerkiksi potilaan tiedot kirjoittaa ylös lääkärin sijasta hoitaja tai suunnitteluorganisaation palkataan vuorovai-kutuskonsultti. Puhdistautumisen voidaan myös nähdä olevan pyrkimystä pois käytännön toiminnasta kohti teoriaa, koska teoriaa on helpompi hallita ja kontrolloida kuin käytäntöjä. (Abbott 65–69; vrt. Hughes 1984, 393;

Mykkänen & Koskinen 1998, 5; vrt. Koskiaho 2000, 22–25.)

Kuten useimmat professiotutkijat, myös Abbott korostaa professionaalisen tiedon merkitystä professioiden välisessä kilpailussa. Hänen mukaansa profession kannalta oleellista on kyetä säilyttämään professionaalisen tiedon abstraktiotaso oikeana. Esittelen Abbottin näkemystä tiedosta tarkemmin seuraavassa luvussa.

Professionaaliseen valtuutukseen, ja sitä kautta koko professionaaliseen järjestelmään kohdistuvat muutospaineet ovat Abbottin mukaan peräi-sin kolmesta lähteestä: Enperäi-sinnäkin ne voivat olla toisten, joko olemassa

olevien tai uusien professioiden aikaansaamia, näiden etsiessä omaan valtuutukseensa uutta sisältöä. Toiseksi ne voivat olla professiojärjes-telmän ulkopuolisten, yhteiskunnallisten voimien aiheuttamia. (Abbott 1988, 90.) Ulkoiset lähteet häiritsevät professioiden järjestelmää, koska ne vaikuttavat valtuutuksiin. Ne voivat tuoda profession valtuutuksen piiriin uusia tehtäväalueita, kuten yhdyskuntasuunnittelun kommunikatiivinen käänne on lisännyt kommunikaatiotaitojen tarvetta. Ne voivat myös muuttaa, jopa tuhota, vanhoja valtuutuksia. Kun profession valtuutuk-seen sisällytetään jokin uusi tehtävä, se voi Abbottin mukaan aiheuttaa valtuutukseen sisältyvien muiden tehtäväalueiden heikkenemisen. Nämä muut tehtävät tulevat haavoittuviksi erilaisille invaasioille ja muutokset leviävät koko professioiden järjestelmään. (Mts. 91.) Samalla tavalla jokin professionaalinen tehtävä voi hävitä. Ryhmä, jolta tehtävä hävisi voi alkaa kilpailla jostakin uudesta tehtävästä, tai pyrkiä vahvistamaan entisten valtuutuksensa piiriin kuuluvien tehtävien hallintaa. (Mts. 91.)

Kahden edellä mainitun tekijän lisäksi profession valtuutuksen muu-tokseen voivat Abbottin mukaan vaikuttaa profession sisäiset tekijät.

Esimerkiksi uuden professionaalisen tiedon tai taidon kehittyminen voi vaikuttaa valtuutuksen sisältöön. (Mts. 96, 97.) Kommunikatiivisen suunnitteluteorian kehittyminen voidaan ainakin tietystä näkökulmasta sanoa tapahtuneen planner-profession sisällä. Tällöin professioksi on tosin määriteltävä laajasti koko kansainvälinen yhdyskuntasuunnittelun yhteisö, johon kuuluvat sekä alan tutkijat että käytännön plannerit.

Andrew Abbottin teoriaa on pidetty merkittävänä sen vuoksi, että hän ei uusweberiläisen professiotutkimuksen tapaan keskity ennalta määrättyyn professionäkemykseen, jossa profession keskeisenä pyrkimyksenä on sen autonomisen aseman parantaminen. Sen sijaan Abbottin kiinnostuksen kohteena ovat prosessit, joiden avulla professiot tuottavat ja uudistavat it-seään professioina, suhteessa toisiin professioihin (Johnson 1995, 17). Lisäksi tuoreutta edustaa se, että Abbottin kiinnostuksen kohteena on profession ja sen työtehtävien välinen kytkentä tai suhde. Abbott pitää luontevana lähtökohtana sitä, että minkä tahansa profession edustajat haluavat tehdä arvostettua työtä. Kyseessä on sosiologi Everett C. Hughesilta lainattu ajattelutapa (vrt. esim. Koskinen & Mykkänen 1989, 5, 6, 28).

Abbottia on myös kritisoitu. Erityistä kritiikkiä on saanut hänen sys-teemiteoriaan viittaava mallinsa (ks. esim. Edman 2001). Terry Johnson huomauttaa, että Abbottille valtio näyttäytyy vain professionaalisen järjestelmän ulkopuolisena tekijänä; reaktiivisena ympäristönä tai

yleisönä. Johnson huomauttaa myös, että Abbottin näkemys professio-naalisesta järjestelmästä ei sovi sellaisenaan vahvan valtion maihin eikä niin sanottuun kontinentaaliseen professionäkemyksen piiriin. Malli on hänen mukaansa pätevä lähinnä USAssa. (Johnson 1995, 17, 18.) Abbottin on myös väitetty sanovan ”vain vähän professioiden yhteiskunnallisesta merkityksestä” (Koskinen & Mykkänen 1998, 7). Tämä lienee tyypillistä sym-bolisen interaktionismin edustajille, joiden mielenkiinnon kohteena ovat yleensä olleet pikemminkin mikrotason sosiaaliset suhteet kuin laajojen yhteiskunnallisten kokonaisuuksien arviointi (vrt. Collins 1988, 185).

Abbottin systeemi-painotteisuus korostuu myös siinä, ettei hän käsittele laajasti professionaali-asiakassuhdetta. Hän keskittyy pikemminkin pro-fessioiden sisäisen sekä näiden välisen dynamiikan analysointiin.