Arja Jokinen (1996, 161–183) on tarkastellut asunnottomuuden kulttuuristen jäsennysten rakentumista mediassa artikkelissaan Asunnottomat miehet ja kodittomat naiset, Asunnottomuuden sukupuolisidonnaiset tulkinnat. Jokinen toteaa, että tulkintoja erilaisista sosiaalisista epäkohdista tuotetaan yhteiskunnassamme niin politiikassa, ammatillisessa auttamistyössä kuin julkisessa keskustelussa. Kaikki tämä puhe vaikuttaa siihen, miten asunnottomuus kulttuurissamme käsitetään ja miten siihen suhtaudutaan. Jokinen (emt., 161) tiivistää ajatteluamme huono-osaisuudesta osuvin, tunnistettavin sanavalinnoin:
[… ] Huono-osaisuus on fyysistä – likaisuutta ja hajua – se on käsittämätöntä ja hallitsematonta, mutta samalla se on jotain jolle voi nauraa. Ja ennen kaikkea se on miehistä. Huono-osaisuus on konkreettista mutta silti etäistä.
Varsinkin mediassa ja niin television sketseissä kuin kotimaisissa elokuvissa uusinnetaan mielellään stereotypiaa laitapuolen kulkijasta parransänkineen, lököttävine housuineen, suhu-ässineen ja kossupulloineen. Katsoja tai lukija kauhistelee, tirkistelee ja huvittuu samaan aikaan. Koska mies on kulttuurissamme kansalaisen normi ja ihanne (ks. esim. Carole Pateman 1988), koetaan naisen huono-osaisuus vielä nolompana ja tuomittavampana kuin miehen sosiaaliset ongelmat. Tähän arvottamiseen ovat paneutuneet niin Jokinen kuin Riitta Granfelt (2004, 197–222).
Jokinen (1996, 161–183) havaitsi asunnottomista asuntolan asukkaista 1990-luvulla kuvattuja tv-dokumentteja tutkiessaan, että dokumenteissa rakentuu selvästi havaittava ja arvottava sukupuoliero. Syrjäytyneitä kuvaavan, YLE2- kanavan Ei kuulu meille -ohjelmasarjan tekijät olivat päätyneet kuvaamaan asunnottomia miehiä ja naisia omissa dokumenteissaan, mikä tekee jo yhden valmiin sukupuolijaottelun. Jokinen analysoi nimenomaan kodittomien selittelyä ja heiltä pyydettyjä selvityksiä tilanteestaan huomaten selkeitä kulttuurisia eroja miesten ja naisten puheessa.
Voimme muodostaa huomioista seuraavanlaisia vastinpareja:
1. Miesten keskinäinen kaveruus ja yhteisöllisyys vastaan naisten ongelmallinen yhteisöllisyys
2. Miesten itsestään selvänä kuvattu ryyppääminen ja humoristinen alakulttuuri vastaan naisten alkoholinkäyttöä selittelevä ja puolusteleva puhe
3. Miesten vapaus ja vaikeneminen perhesuhteista ja toisaalta naisten puhe miehistään ja lapsistaan ja heille näistä esitytetyt kysymykset. (emt. 161–183)
Toisin sanoen miesten ei tarvinnut selitellä juomistaan eikä heitä peilattu yhteiskunnan moraaliodotuksia vasten kuten naisia. Naisilta kysyttiin juomisesta, perheestä ja heidät haastateltiin ja kuvattiin aina yksin. Miehet kuvattiin kaverillisissa, yhteishenkeä symbolisesti korostavissa porukoissa, usein pullot kädessä. Jokisen mukaan katsojan mielikuva miesten kohdalla jää enemmän säälin ja myötätunnon kuin tuomitsemisen tunnelmiin, kun taas asunnoton nainen on ongelmallinen käsite. Naisten kasvoja ei kuvata ja päällimmäiseksi tunnelmaksi jää kylmyys ja kasvottomuus. (emt.)
Riitta Granfelt (2004, 197–222) puolestaan on haastatellut vankilasta vapautuneita tai vankilassa yhä olevia vankeja myös sukupuolinäkökulmaa tarkastellen. Granfelt kuvaa
huonoa kierrettä, kun väkivaltaista parisuhdetta kadulle paenneen naisen asunnottomuus saattaa vaihtua vain uuteen riippuvuus- ja väkivaltakierteeseen naisten hakiessa kattoa päänsä päälle yhtä lailla ongelmaisten miesten parista. Naiset saattavat joutua maksamaan asunnosta seksillä. Varsinkin nuorten naisten katuasunnottomuus on kasvussa Euroopassa, sillä nuoret naiset eivät mielellään alistu asuntoloissa heidän mielestään vallitsevan valvonnan alaisuuteen.
Toisaalta piirit pyörivät päihteiden käytön ympärillä ja naisen omaan asuntoon tuppautuu narkomaanimiehiä. Monet asunnottomat miehet myöntävät avoimesti, että naisen iskeminen on tapa saada ainakin tilapäinen koti. Nuoret naiset kokevat asunnottomuuden erityisen likaisena, hävettävänä ja inhottavana asiana. Heitä nolottaa tulla nähdyksi julkisissa tiloissa nukkumassa, he eivät halua nähdä sääliviä, tuomitsevia tai torjuvia katseita. Monet nuoret naiset pitävät huolen siitä, etteivät he näyttäisi kodittomilta. He peseytyvät usein asuntoloissa tai muissa sopivissa paikoissa ja ylläpitävät trendikkyyttä vaikka varastamalla muodinmukaisia vaatteita, jos rahaa ei ole. (emt.)
Käsite ’koti’ ja sen määrittely ei ollut niin sukupuolisidonnaista. Koti edustaa vapautta, rauhaa ja läheisiä ihmissuhteita kummallekin sukupuolelle. Miehet eivät toisaalta naisten lailla kokeneet itseään lähes arvottomiksi vain siksi, ettei heillä ole asuntoa. (emt.) Ulla Kososen (2005, 67–80) haastattelemat asuntolalaiset määrittelivät asunnon ’kodiksi’, ’kämpäksi’ tai
’pysähdyspaikaksi’ hyvin vaihtelevasti. Monet naiset ylistivät kodin ihanuutta, mutta yksi haastateltava piti edellistä kotiaan ankeana, koska hänellä ei ollut käytössä rahaa jolla olisi voinut sisustaa kotia mieleisekseen. Naiset ajattelivat myös asunnon ulkonäköä ja kodinomaisuuden rakentamista. Useat olivat vaihtaneet kaupungin vuokra-asunnosta toiseen, mikä edelleen ehkäisi asunnon kokemista omaksi kodiksi. Kososen haastattelemat miehet sen sijaan sivuuttivat koko kysymyksen kodista. (emt.)
Kirsi Nousiaisen (2005, 99–103) jututtamien asunnottomien naisten, tuetun asumisen piiriin päässeiden prostituoitujen elämää leimasi sen sijaan juurettomuus ja elämän rikkonaisuus niin asumisen kuin koko elämänhistorian osalta. Naiset olivat päätyneet myymään seksiä huumeiden käytön rahoittamiseksi. Monet olivat niin sanotusti asuneet vuosien varrella kadulla, vailla minkäänlaista asuntoa tai tukikohtaa. Katuelämää kuvattiin niin rankaksi, ettei sitä tai itsensä myymistä olisi kestänyt ilman huumeita. Kierre oli pian valmis. Nämä naiset eivät juuri käyttäneet sanaa ’koti’, vaan määrittivät asuntoa unen ja levon kannalta tärkeänä paikkana, varsinkin jos olivat joissakin asunnoissaan kokeneet väkivaltaa tai
Asunto on monelle päihteiden väärinkäyttäjälle käytännön vaikeuksista huolimatta väylä normaaliin elämään, vastuunottoon omasta elämästä ja itsenäiseen olemiseen. Asunnottomat haaveilevat hyvin arkisista asioista, kuten pyykinpesusta, laskujen maksamisesta ja työpaikasta. (Manninen & Tuori, 2005, 15.)
Anna Kulmala (2006, 5–7) puhuu henkilökohtaisesta ja sosiaalisesta identiteetistä tulkitessaan mielenterveysongelmaisten ja asunnottomien kertomuksia itsestään. Kulmalan mukaan ihminen rakentaa identiteettiään voimakkaassa suhteessa ulkoapäin tuleviin määritelmiin ja arvotukseen. Kertoessaan elämästään ihminen tekee samalla omaa henkilökohtaista identiteettiään, mutta peilaa tätä identiteettiä ulkopuolelta tarjottuun identiteetin malliin. Toisin sanoen yhteiskunnan huono-osaiset vertaavat käsityksiään itsestään siihen, mitä he tuntevat ja olettavat muiden heistä ajattelevan.
Kulmala käyttää ongelmaisten kansalaisten identiteetistä nimitystä ”leimattu identiteetti”, sillä niin sanotun normielämän ulkopuolelle pudonneisiin liitetään yleensä negatiivisia määreitä (emt.). Kulmalan teoriaa voi mielestäni käyttää selittämään sitä, miksi asunnottomilla voi tulla tarve selitellä tilannettaan ja elämäänsä muille, niin kutsutun normielämän edustajille, kuten tutkijoille ja toimittajille. Asunnottomat saattavat kokea, että heidän on jotenkin lunastettava paikkansa yhteiskunnassa ja oikeutettava (ongelmainen) olemassaolonsa. Normaalin määrittely on luonnollisesti sidoksissa kulttuurisiin käytäntöihin ja ajattelumalleihin. Suomalaisessa ja länsimaisessa yhteiskunnassa normaalina pidetään yleensä työssäkäyntiä, asuntoa, parisuhdetta, perhettä ja koulunkäyntiä. Asunnoton poikkeaa monesti kaikista näistä ’normaalin’ määritteistä.
Granfeltin (2004, 197–222) haastattelemat kodittomat tiedostavat Kulmalan (2006, 5–7) sanoin sosiaalisen identiteettinsä, ymmärtäen, että yhteiskunnan silmissä he ovat ulkopuolisia.
Kodittomien henkilökohtainen identiteetti taistelee omanarvontunnon ja itsekunnioituksen säilyttämiseksi ja tuota identiteettiä pönkitetään varastamalla muodikkaita vaatteita ja välttelemällä asuntoloita ja niiden ”valvovaa” ilmapiiriä. Samalla kodittomat jakavat normikansalaisten heihin kohdistaman kummeksunnan ja torjunnan. Heidän sosiaalinen identiteettinsä häpeää asunnottomuutta ja he kokevat itsensä ulkopuolisiksi, muiksi, toisiksi.
Ihmisiksi, joilla on vain vähän valinnanvapauksia.
Koditon tietää asunnon statusarvon suomalaisessa kulttuurissa ja haaveilee omasta kodista, mutta ottaa samanaikaisesti tuohon unelmaan etäisyyttä. Kodin merkityksen
vähättely tai sivuuttaminen elämänlaadullisena tekijänä voi toimia asunnottomilla myös suojamekanismina.
Kaikki eivät edes halua tai tavoittele samaa mitä valtaväestö. Normaalius saatetaan kokea tylsänä ja raskaana, kuten joistakin Marginaalit ja sosiaalityö- kirjan (2002) teksteistä voimme huomata. Harriet Strandellin, Ilse Julkusen ja Katri Lammisen haastattelemat lastensuojelunuoret haaveilivat toisaalta opiskelupaikasta, vuokra-asunnosta, ajokortista, autosta ja kumppanista, mutta samalla he kokivat normaalityöelämän kahdeksan tunnin työpäivineen viisi kertaa viikossa liian vaativaksi. Heidän mielestään työltä ei jää aikaa muulle elämälle, kuten kavereille, kodin laittamiselle ja harrastuksille. Jotkut nuoret pohtivat, että olisi hauskaa olla välillä työttömänä ja välillä työssä. Toisaalta osa-aikatyö ei kiinnostanut, ehkäpä siksi, että käteen jäävällä palkalla ei välttämättä pidetä yllä kovin monipuolista ja hyvää elintasoa. (Strandell & Julkunen & Lamminen, 2002, 111–124)
Myös Elina Virokannaan (2002, 125–144) haastattelemat huumenuoret kuvasivat normaalielämää juhlinnan vastakohdaksi. Tavallinen arki oli osalle nuorista masentavaa ja ikävystyttävää toimintaa, mistä haluttiin selkeästi erottautua. Nuoret eivät halua olla normaaleja, vaikka huumeista irti pääseminen kiinnostikin. Päihteiden käyttö toi elämään väriä ja jännitystä. Virokannas tulkitsee, että nuoret kokevat erottautuvansa päihteiden käytöllään selkeästi normaalista, vaikka he samaistuvat myös aktiivisesti normaalin ulkopuolelle pyrkiviksi. (emt.) Peruskoululaisten päihdekulttuuria tutkinut Jaana Jaatinen (2000, 141, ks. Virokannas, 2002, 136) havaitsi puolestaan ”No kun kaikki muutkin käyttää”-logiikan nuorten parissa tutkiessaan peruskoululaisten päihteidenkäyttöä. Nuoret eivät koe olevansa vastuussa päihteiden käytöstään, vaan syypäitä ovat ulkopuoliset mielikuvat ja mallit. Jäljelle jää avuton vaihtoehdottomuus. (emt.)
Normaaliudesta erottautumisen voi tulkita myös vastapuheeksi, varsinkin, kun erottautuminen tehdään tietoisena valintana. Jos esimerkiksi joukko työttömiä nuoria avoimesti kertoisi jossakin mediassa työtä vieroksuvasta ja juhlimista ihannoivasta elämäntyylistään, kyseiset kommentit saisivat varmasti paljon vastakommentteja ja keskustelua aikaan.
Douglas Kellner (1998, 379) arvostelee kulttuurintutkimusta siitä, ettei se ole ymmärtänyt viestintä- ja kulttuuripolitiikan merkitystä vallankäytön foorumeilla. Kellnerin mukaan se, kuka käyttää tulevaisuudessa suurinta valtaa mediassa ja kenen ääntä kuunnellaan, on
jokapäiväistä arkeamme uusintaen vallitsevia ideologioita ja tarjoten kuluttajille identiteettien rakennusmateriaalia, mutta mediakulttuuri tarjoaa tilaisuuden myös vastustaa hallitsevaa sanomaa ja kamppailla vallasta.