Keskityn tutkimuksessani analysoimaan Koditon- kirjan kuvia, joista primääriaineistoon olen valinnut viisi sellaista kuvaa, joissa näkyy mielestäni selkeimmin teksteistä esiin nousevat pääteemat. Nämä pääteemat olen valinnut keskittymällä tekstinanalyysissä nimenomaan näyttely- ja kirja-arvosteluihin, joita oli tausta-aineistossa neljä kappaletta. Näistä teksteistä olen nostanut esiin Kailan kuvien kodittomia määritteleviä adjektiiveja ja käsitteitä. Korostan, että tässä tutkimuksessa tekstit toimivat vain apukeinona ja taustamateriaalina, tämä ei siis ole varsinainen tekstidiskurssianalyysi.
Tarkempaan tulkintaan valittujen kuvien valintakriteerinä olen käyttänyt myös niiden julkaisukertojen määrää tausta-aineistossa. Lähilukuun valitsemani viisi kuvaa on kaikki julkaistu kaksi-neljä kertaa. Kuutta kuvaa lukuun ottamatta kaikki Koditon- kirjan kuvat on julkaistu ainakin kerran aineistooni kuuluvien lehtien sivuilla. Julkaisukertojen määrään on
vaikuttanut se, että taiteilija teki itse esivalinnan ja lähetti eri medioille Koditon-kuvien esittelycd-levyn. Omat valintani lähianalyysiin poikkeavat jonkin verran Kailan valinnoista.
Koska tutkin nimenomaan sitä, miten kodittomuutta kuvissa esitetään, valintakriteerinä toimi myös kuvien lavastaminen. Toisin sanoen, valitsin lähilukuun sellaisia kuvia, joiden syntyyn on Kailan mukaan vaikutettu järjestelemällä ja suunnittelemalla kuvaustilanteita.
Ben Kailan haastatteluissa antamia kommentteja kuvista käytän vain taustoittaakseni teemaa, sillä en halua tekijän itsensä vaikuttavan liikaa omiin tulkintoihini. Kailan kertomaa käytän apuna myös purkaessani auki kodittomuuden konkreettisia esittämiskeinoja valokuvaustilanteessa, eli Kailan antamia tietoja lähilukuun valituista kuvista.
Läpikäymissäni varsinaisissa aineistoteksteissä (viisi kappaletta) esiintyy erilaisia käsitteitä ja määritteitä kuvien kodittomiin liittyen, jotka olen niputtanut seuraavien yläkategorioiden alle:
• Vastapuhe (arvokkuus, empaattisuus, lämpö)
• Toiseus (ulkopuolisuus, yksinäisyys, lohduttomuus, alistuneisuus)
• Yhteiskunnallisuus (kantaaottavuus, tärkeys)
• Taiteilijalle annettu kiitos (luottamuksen saavuttaminen, tehtävän vaikeuden tunnustaminen, työssä onnistuminen, kuvien kauniiksi ja hienoiksi kokeminen)
Kaikille aineiston teksteille (niin primääri- kuin sekundaariaineiston) on yhteistä se, että asunnottomuus teemana ja yhteiskunnallisena ongelmana nousee niissä keskeiseksi.
Asunnottomien tilannetta kuvataan laveasti, tilastoin ja päättäjien haastatteluin sekä tuomalla esiin asunnottomien omaa näkökulmaa. Moni artikkeli on Panu Rädyn kirjoittama, joka teki asunnottomien elämää assosioivasti kuvaavan tekstin myös Koditon- kirjan loppuun.
Teksteistä tulee läpi aito huoli kodittomien tilanteesta sekä tarve saada asialle päättäjien huomio ja toive saada aikaan konkreettisia muutoksia tai parannuksia asunnottomien tilanteeseen.
Lehdissä esiintyneitä tekstejä voisi kutsua näyttelykritiikeiksi, paitsi että niissä ei varsinaista kritiikkiä esiinny lainkaan. Tulkitsen negatiivisen kritiikin puutteen siten, että aiheen yhteiskunnallisuus ajaa niin sanotusti kuvien ohi. Yhteiskuntaamme on juurtunut hyvin syvälle ajatus toisten auttamisesta ja jaloilleen nostamisesta. Sosiaaliturva on maassamme lähes itsestään selvänä pidetty asia. Kulttuurisessa ilmapiirissämme vaatii paljon
rohkeutta tunnustautua avoimen oikeistolaiseksi, pelkkää yksilönvastuuta korostavaksi.
Lisäksi huono-osaisia kuvatessa on aina riski sortua tirkistelyyn ja sosiaalipornoon. Se voisi olla myös taiteilijan kannalta kaikkein kliseisin tapa ottaa kuvia ongelmaisista ihmisistä ja sulkisi pois osan potentiaalisesta yleisöstä.
Tekemistäni teemakategorioista juuri yhteiskunnallisuus toistuu aineistossa eniten. Käsite nousee esiin annettuna, itsestään selvänä. Mikä tekee kuvasta yhteiskunnallisen? Asuntoa pidetään maassamme perustavana sosiaalipoliittisena oikeutena. Yksilökeskeisessä kulttuurissa yhteiskunta ja sen tarjoamat tukimallit astuvat kuvaan kun jokin menee pieleen.
Kodittomilta puuttuvat koti ja usein perhe – he integroituvat yhteiskuntaan sosiaalipoliittisten toimien, kuten asuntolaan asuttamisen kautta. Yhteiskuntamme pyrkii auttamaan pulassa olevia, joilla on sosiaalisten palveluiden tarve. Yhteiskunta puuttuu yksilön elämään poistaakseen niin sanotusti vajaana olemista, jonkin puutteen paikkaamiseksi. Tämä kulttuurinen malli voisi selittää sitä, miksi niin moni Koditon-kuvia katsonut ja tulkinnut pitää niitä automaattisesti kantaaottavina ja yhteiskunnallisina.
Vastapuhe-kategoriaa voi lukea myös köyhyyden romantisoimisena. Kurjuus ja köyhät olot käännetään hiljaisen, nöyrän taistelijan tarinaksi, eräänlaiseksi kulkurilegendaksi.
Sosiaalipornon ja tirkistelyn välttäminen on ollut Kailalle itselleen keskeinen tavoite, minkä vuoksi kodittomat on kirjassa kuvattu juuri niin kuin on, ja yksi syy myös siihen, miksi kuvia on rakenneltu. Kailan motiivi kuvata kodittomia oli halu kertoa yhteiskunnallisesta epäkohdasta ja ravistella poliittisia päättäjiä. Kuvaustilanteita lavastettiin myös kodittomien yksityisyyden suojaamiseksi ja käytännön syistä – esimerkiksi lapsen kanssa kuvattu nuori koditon nainen pitää kuvaustilanteessa sylissään posliininukkea, koska naisen päihdeongelman takia hänen lapsensa on huostaanotettu.
Amerikkalainen nykytaiteilija, valokuvaaja ja dokumentarismin kritisoija Martha Rosler (2000, 17) kirjoittaa, miten dokumentarismi haluaa tarttua nimenomaan ”rakenteellisiin epäoikeudenmukaisuuksiin synnyttääkseen aktiivista vastakaikua”. Dokumenttikuvan vetovoima perustuu ajatukseen olemusopista eli essentialismista. Olemusajattelun ideana on se, että jokaisella luontokappaleella on jokin olemus, joka erottaa hänet kaikista muista luontokappaleista. Tuo olemus on kyseisen luontokappaleen luonnollisin tila, ja siten kyseisen luontokappaleen niin kutsutusti oikea tapa toimia. Täten kukin kuvattava kertoo ikään kuin itsestään selvästi totuuden omasta elämästään kuvaajan välityksellä.
Valokuvaa ja varsinkin dokumenttikuvaa tavataan pitää faktuaalisina, vaikka nykyiset kuvankäsittelytekniikat ovatkin murentaneet valokuvan mainetta autenttisena todisteena.
Varsinkin sotakuvaajia on arvosteltu kurjuudella mässäilemisestä, tirkistelynhalusta ja ihmisten hädällä rahastamisesta. Yhä useammin myös dokumenttikuvaajia kohtaan esitetään samantyyppisiä syytöksiä. (Rosler, 2000, 12–23)
Dokumenttikuvissa käytetään yhä harvoin väriä, sillä värikylläisyyteen liitetään estetismi, kauneuden tavoittelu. Dokumenttikuvan tarkoitus kun on kertoa totuudenmukaisesti siitä mitä kuvissa näkyy, eikä kohteiden estetisointi ole silloin sopivaa. Rosler (emt.) toteaakin, että dokumenttikuvaus tasapainoilee alkuperäisestä, huono-osaisten asemaa näyttävästä tavoitteestaan huolimatta jatkuvasti sensaatiohakuisuuden ja välineellistämisen alueilla.
Dokumenttikuvan asema ja toteutustavat ovat vaihdelleet vuosikymmenten saatossa kuvien lavastamisen hyväksymisestä digitaaliajan kriittisempään näkökulmaan. Kailan kohdalla voisi sanoa, että tekijä on pyrkinyt antamaan vaikutelman dokumentista, vaikka kyseessä on loppujen lopuksi lavastettu dokumentti.
Tulkitsen kuvia tarkastellen, miten niissä esitetään kodittomuutta, millaisia kodittomat kuvien mukaan ovat ja miten tekstiaineistosta nostamani keskeiset kategoriat mahdollisesti näkyvät kuvissa. Lähitarkasteluun valitsemani viisi kuvaa tiivistävät mielestäni olennaisen Ben Kailan kirjasta sekä kuvaavat myös asunnottomuustutkimuksen kertomaa kodittomista.
Tärkeää Koditon-kirjassa on sen nimi, sillä se kertoo lukijalle/katsojalle, mistä kuvissa on kysymys ja auttaa katsojaa identifioimaan kuvien henkilöitä. Kailan mustavalkokuvat ovat kaikki niukkoja, yksinkertaisia ja perustunnelmaltaan rauhallisia henkilö- ja dokumenttikuvia.
Kuvissa esiintyvien henkilöiden kodittomuutta ei arvaisi, ellei sitä kirjan nimen perusteella tietäisi. Kuvista puuttuu ongelmalla mässäily, kuten kaljapullot tai huumeneulat.
Lähden purkamaan primääriaineiston kuvia seuraavasti: ensin kuvailen tiiviisti mitä kuvassa näkyy, eli kuvasta syntyvää ensivaikutelmaa. Seuraavaksi pohdin performatiivisuuden ja konstruktivismin avulla sitä, miten kodittomuutta kuvissa esitetään ja rakennetaan, millaisin visuaalisin keinoin esimerkiksi yksinäisyyttä näytetään ja mikä on kodittomien oma vaikutus kuviinsa. Lopuksi sivuan tekijyyttä kertomalla lyhyesti kunkin kuvan tekoprosessista, kuvassa esiintyvästä/esiintyvistä kodittomista ja mahdollisesta lavastamisesta. Annan lukijalle mahdollisuuden omiin tulkintoihin liittämällä lähilukuun valitut viisi kuvaa osaksi gradua.
Kuviin liittyvän tekstiaineiston ja siihen liittyvän analyysin otan mukaan tulkintaan
Ohjeeksi lukijalle sanottakoon, että jokaisen kuvan analyysikappaleen alussa on otsikko, joka kertoo kuvatun nimen (muutettu) sekä kuvauspaikan- ja vuoden. Jokaisen kuvan käsittelyn yhteydessä kuvataan viimeisenä muutamia Kailan kertomia taustafaktoja kuvien synnystä. Nämä osuudet on kirjoitettu muuta tekstiä pienemmällä fontilla. Koditon-kuvien syntyprojektiin ja Kailaan taiteilijana voi tutustua paremmin tutkimuksen lopussa (Liite 1, s.70). Liitteistä löytyvät myös luettelot primääri- ja sekundaariaineistosta (Liite 2 & 3).
Johtopäätöksissä arvioin onnistumistani tulkinnoissa, metodien valinnassa sekä tutkimusprosessissa kokonaisuudessaan. Edelleen koetan tiivistää olennaisen kodittomien kuvista ja siitä, mitä ne mielestäni kertovat asunnottomuudesta 2000-luvun Suomessa sekä suhteessa gradussa esiteltyyn teoriatietoon että omiin käsityksiini kulttuurisista mielikuvista.