Primääriaineiston analyysistä nousevat päähavainnot typistän jaotteluun, jonka esitän alla.
Jaottelun voi yleistää koskemaan sekundaariaineistoa, sillä olen käyttänyt kyseisen jaottelun perusteena myös tekstiaineistosta tekemääni teematyypittelyä (ks. s. 38). Tässä tekemäni luettelo kuvaa asunnottomuutta sellaisena kuin se tutkimusaineistostani esiin nousee, paitsi tyypillisyyden myös poikkeavuuden kautta. Kodittomuus taidevalokuvissa on aineiston
1. Yhteiskunnallisuus&Toiseus. Koditon on osa yhteiskuntaa paitsi yksilönä, niin ennen kaikkea puutteen kautta. Asunto on kulttuurissamme sosiaalipoliittinen perusoikeus, jonka puutetta yhteiskunta yrittää korjata. Palkkatyökeskeisessä kulttuurissa yhteiskunnalliset tukitoimet pyrkivät integroimaan yksilön takaisin yhteiskuntaan, normaalielämään, näkymättömäksi tukisysteemin kannalta. Kyse on paitsi siitä, mitä pidetään moraalisesti oikeana ja hyvänä, myös yhteiskunnan taloudellisen tasapainon ja uusintamisprojektin ylläpidosta. Näiden syiden vuoksi asunnottomien kuvat ymmärretään yleensä yhteiskunnallisiksi ja kantaaottaviksi ikään kuin nuo käsitteet olisivat annettuja ja itsestään selviä asioita. Asunto käsitetään hyvän ja tasapainoisen elämän symboliksi, normaalin elämän peruspilariksi. Kodittomalla tätä pilaria ei ole, koditon on siis poikkeava ja erilainen. Asunnoton sijoittuu poikkeavuutensa takia marginaaliin. Erilaisuus puolestaan on toiseutta valtaväestön silmissä. Poikkeavuus ja toiseus mielletään vielä voimakkaammin kodittomiin naisiin, sillä koti on käsitetty perinteisesti naisen omaksi alueeksi siinä missä miehen irtolaisuutta on romantisoitu mentaliteetilla ”pojat ovat poikia”. Tyypillisin asunnoton on työnsä, puolisonsa ja perheensä menettänyt tai jättänyt keski-ikäinen, päihdeongelmainen mies, mutta naisten osuus kodittomista on kasvussa. Myös äiti tai nuori voi olla koditon, eikä varsinkaan hyvään äitiyteen tai nuoruuteen ja siihen, miten ne kulttuurissamme määritellään, liity kadulla asuminen.
2. Vastapuhe&Itsekunnioitus. Kodittomuus on halua säilyttää tietty kasvottomuus, sillä kadulla asuminen on monelle niin sanottua normielämää aikaisemmin viettäneelle suuri häpeä. Vaikka asunnottomuus olisi jatkunut pitkään tai alkanut nuorella iällä, vertaa koditon itseään muihin yhteiskuntaryhmiin ja muodostaa siten henkilökohtaisen ja sosiaalisen identiteettinsä Kaikki meistä tekevät tätä vertailua toisiinsa koko ajan, ja ilman tätä prosessia ihmisen on lähes mahdotonta hahmottaa omaa paikkaansa ja asemaansa elämässään. Koditon on tavallaan paikaton ja asematon, ei missään. Valtaväestön kielteisiä asenteita asunnottomuutta kohtaan lisäävät tilanteeseen lähes poikkeuksetta sisältyvät oheisilmiöt, kuten varastelu, prostituutio, erilaiset päihdeongelmat ja väkivalta. Kodittomuus on monelle siitä kärsivälle kipeä asia, mutta kuvista näkyy myös yksilön tarve itsekunnioituksensa
säilyttämiseen ongelmista huolimatta. Koditon voi olla ylpeä ja uhmakaskin vastustaakseen yhteiskunnan leimaamista. Asunnoton haluaa tulla nähdyksi ennen kaikkea ihmisenä, ei vain kodittomana. Varsinkin kodittomat naiset haluavat ilmentää naisellisuuttaan huolehtimalla puhtaudestaan ja ulkonäöstään olosuhteiden sallimissa rajoissa. Itsekunnioitukseen liittyy myös läheisyyden ja lohdun tarve. Yksi tapa saada arvostusta ja rakkautta on muodostaa pari- ja ystävyyssuhteita toisten samassa tilanteessa olevien kesken.
Kailan kuvat ovat sosiaalipoliittinen performanssi, esitys. Kaila on lavastanut, järjestänyt ja organisoinut kuvaustilanteita joissa hän on ikuistanut kodittomat. Kaila kertoo omaa tarinaansa kodittomista, ja kodittomat itsestään, mutta loppujen lopuksi kyseessä on representaatio, kulttuurinen esitys. Kuvilla esitetään ja rakennetaan todellisuutta tai osaa siitä.
Tekijä antaa katsojalle oman vaikutelmansa todellisuudesta.
Se, että olen edellä kirjoittanut performatiivisuudesta, konstruoimisesta ja esittämisen eri tavoista, ei tarkoita, että voisimme esittää mitä tahansa miten tahansa. Oma roolimme ja tapamme toimia on sidoksissa kulttuuriimme ja sosiaalisiin käytäntöihimme. Tarkoitukseni on ollut tuoda esiin mahdollisia tulkintamalleja Butlerin ja Hallin käsitteiden avulla. Olen peilannutKoditon- kuvia aineistoni teksteihin ja muiden Kailan kuvia katsoneiden tulkintoihin.
Keskeistä kuvissa on niiden yhteiskunnallisuus ja kantaaottavuus. Ben Kaila tunnustaa avoimesti halunneensa vaikuttaa Koditon- kuvilla päättäjiin herättämällä keskustelua ja hankkimalla kuville huomiota.
Aina voi kysyä, olisiko provosoivampi kuvaustyyli saanut aikaan suuremman mediakohun ja sitä kautta enemmän huomiota koko projektille. Huumeneulojen, viinapullojen, liman ja muiden eritteiden, väkivallan ja seksin näyttäminen on nykykuvastossa tavallista, mutta palvelee silti yhä ihmisten tirkistelynhalua. On kuvaajan etiikasta kiinni, mitä hän haluaa kuvillaan näyttää ja sanoa. Yhteiskunnallisten epäkohtien kuvaamisessa kriitikot etsivät ensimmäisenä merkkejä sosiaalipornosta, kurjuudella mässäilystä ja ihmisten hyväksikäytöstä.
Toisaalta mainostajat sen tietävät – tabujen ja normien rikkominen, moraalittomuudella kauhistelu ja shokeeraavuus myyvät. Taiteen nimissä on varaa – jopa suotavaa – mennä pidemmälle ihmisten provosoimisessa kuin esimerkiksi sanomalehden sivuilla. Kailan tapauksessa taiteilija on halunnut nimenomaan välttää kaikkea tätä ja perustelee kuvien
suomalaisessa valokuvataiteessa, hänen pitkä uransa ja ammattitaitonsa mahdollistavat avoimen kantaaottavan lähestymistavan käytön. Hänen tyylinsä ja kuvahistoriansa tuntevat tietävät, että sosiaalipornoa ei ole odotettavissakaan.
Myös aineistotekstit tukevat päätelmää aiheen yhteiskunnallisuuden nousemisesta kuvien itsensä ohi ja yli. Kailan kuvia ei arvioida niiden teknisen onnistumisen tai aihevalinnan perusteella kuin korkeintaan kiittäen. Arvioissa ja artikkeleissa nostetaan esiin kodittomuusasiaa ylipäätään, kuin yhteisestä sopimuksesta taiteilijan kanssa. Tämän tulkitsen poliittiseksi aktiksi. Ehkäpä poliittiselle taiteelle olisi enemmänkin tilausta ja tarvetta kuin nykyään on tarjolla.
Kailan kuvat esittävät kodittomat inhimillisesti, lämpimästi ja silti realistisesti.
Yksinäisyys, lohduttomuus ja alistuneisuus ovat kuvissa läsnä pienten toivonpilkahdusten ohella. Kuvat koettavat tulkintani mukaan antaa kodittomille sitä arvostusta ja arvokkuutta, mitä valtaväestö ei välttämättä tee, ainakaan kodittomien itsensä mielestä. Useille heistä asunnottomuus on häpeä ja vain yksi ongelma monien joukossa.
Siinä missä asunnottomuusteoria keskittyy lukuihin, tutkimuksiin ja analyysiin, valokuva kodittomista antaa kohteilleen paitsi kasvot, myös äänen. Kuva jatkaa elämäänsä päämme sisällä vielä kauan sen jälkeen, kun olemme jo unohtaneet lukemamme tilastot ja käyrät.
Tulkintamme kuvasta voi muuttua jokaisella katsomiskerralla, riippuen ympäristöstä ja omasta tunnetilastamme.