Asunnoton kadulla, kuvissa ja sosiaalipolitiikassa

Asunnoton kadulla, kuvissa ja sosiaalipolitiikassa

Oleellista on se, kenen muistot näin syntyvät. – Judith Williamson

SAARA LARKIO Tampereen yliopisto Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos Sosiaalipolitiikan pro gradu -tutkielma Tammikuu 2007

TIIVISTELMÄ Tampereen yliopisto

Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos

LARKIO, SAARA: Asunnoton kadulla, kuvissa ja sosiaalipolitiikassa Pro gradu -tutkielma, 74s., 4 liites.

Sosiaalipolitiikka Tammikuu 2007

Asiasanat: kodittomuus, syrjäytyminen, vastapuhe, poliittinen taide, taidevalokuva, kuvantutkimus, performanssi, representaatio

Tutkin pro gradu -tutkielmassani asunnottomuutta ja sitä, miten kodittomuutta esitetään ja konstruoidaan suomalaisissa nykytaidevalokuvissa. Tutkimukseni on luonteeltaan

poikkitieteellinen. Tarkastelen gradussani poliittisuuden ja yhteiskunnallisuuden ilmenemistä ja performointia valokuvissa, sekä kodittomuuspuheen rakentumista kulttuurissamme.

Aineistoni koostuu Ben Kailan (2002) Koditon- kuvista sekä Koditon- kuvia koskevista lehtijutuista- ja näyttelykritiikeistä. Tutkimusmetodeina käytän kahta representaation tulkinnallista lähtökohtaa Stuart Hallia mukaillen: intentionaalista ja konstruktiivista näkökulmaa. Sovellan lisäksi Judith Butlerin performanssi- käsitettä tutkien, miten kuvissa esitetään kodittomuutta. Tekstiaineistosta etsin kodittomuutta arvottavia ja määrittäviä sanoja ja käsitteitä.

Joitakin yhteiskunnan huono-osaisia valokuvanneita on maailmalla arvosteltu hädänalaisilla rahastamisesta ja sosiaalipornoon sortumisesta. Ylipäätään ulkomaisia, poliittiseksi luettavia taidekuvia onkin tehty runsaasti, mutta kotimainen nykyvalokuvataide ei ole juuri innostunut poliittisista aiheista. Ben Kailan kuvat asunnottomista ovat poikkeus, sillä taiteilija itse on avoimesti myöntänyt pyrkineensä kuvillaan yhteiskunnalliseen otteeseen. Kuvissa ei mässäillä kurjuudella tai asunnottomien ongelmilla, kuten päihteillä tai seksin myymisellä. Sen sijaan kuvat kertovat mustavalkoisella, riisutulla tyylillään siitä, miten hauras raja hyväosaisuuden ja siitä putoamisen välillä on.

Kodittomuus taidevalokuvissa on aineistoni perusteella havainnollistettavissa seuraavin käsiteparein: 1) Yhteiskunnallisuus & toiseus. Koditon on osa yhteiskuntaa yksilönä, mutta ennen kaikkea puutteen kautta. Asunto on kulttuurissamme sosiaalipoliittinen perusoikeus, jonka puutetta yhteiskunta yrittää korjata. Toisista huolehtiminen on yksi keskeinen arvomme, mutta kyse on myös taloudellisen tasapainon ja uusintamisprojektin ylläpidosta.

Nämä syyt vaikuttavat osaltaan siihen, miksi asunnottomien kuvat ymmärretään aineiston mukaan yhteiskunnallisina ja kantaaottavina ikään kuin itsestään selvästi. 2) Vastapuhe &

itsekunnioitus. Kodittomuus on monelle siitä kärsivälle kipeä asia, mutta kuvissa näkyy myös kodittoman tarve itsekunnioituksensa säilyttämiseen ongelmista huolimatta. Asunnoton voi olla ylpeä ja uhmakas vastustaakseen yhteiskunnan leimaamista. Niin kutsuttu valtapuhe synnyttää vastapuhetta. Kailan kuvat voi lukea aktiiviseksi vastapuheeksi kodittomien puolesta.

SISÄLLYS

1 JOHDANTO 3

2 POLIITTISUUDEN MÄÄRITTELYÄ 6

3 ASUNNOTTOMUUS- JA VALOKUVATUTKIMUS 10

4 KODITTOMUUSPUHE JA KODITTOMIEN IDENTITEETTI 18

5 DOKUMENTTIKUVAN LYHYT HISTORIA 25

6 TAITEEN KAUPALLISUUS JA TULKINTA 30

7 AINEISTO & ASETELMA & METODIT 34

8 KODITTOMAT KUVISSA 42

9 JOHTOPÄÄTÖKSET 56

LÄHTEET 64

LIITTEET

1 Prosessi Koditon-kuvien takana 70

2 Ensisijainen aineisto 73

3 Tausta-aineisto 74

1 JOHDANTO

Alun perin tarkoitukseni oli tutkia suomalaista luokkayhteiskuntaa 2000-luvulla, sen mahdollista näkymistä ja ilmentymistä kulttuurissa ja taidevalokuvassa. Minua kiinnostaa taide poliittisena välineenä ja vaikuttamisen keinona. Erityisen läheiseksi taidemuodoksi olen aina kokenut valokuvan, sillä minua kiehtoo valokuvan pysähtyneisyys, julistuksenomaisuus, kohteen yhtäaikainen läsnä- ja poissaolo. Pidän yksityisestä, intiimistä tunteesta, joka minulla syntyy jokaiseen kuvaan jota katson, paikasta ja ajasta riippumatta. Käyn tavallaan salaista vuoropuhelua kuvan ja itseni kanssa.

Valokuvan valtaa tässä keskustelussa puoltaa kuvien lähes kiistaton asema aikamme kulttuurissa varsinkin kasvavien sukupolvien mediana. Kuvat vaikuttavat, kuvat muokkaavat mielipiteitä ja tukevat jo olemassa olevia ajatusmalleja. Internet, teknologiset innovaatiot, digiaika ja lehdistö ovat jo luoneet väylän valokuvan helpolle esittämiselle ja saatavuudelle.

Nyt pitäisi löytää rohkeutta käyttää valokuvaa entistä poliittisemmin. Taide heijastelee aina oman aikansa arvoja ja tapahtumia joko suoraan tai implisiittisesti.

Tarkoituksenani oli käyttää aineistona useiden taiteilijoiden kuvia, nimenomaan poliittisiksi luettavia kuvia, joissa näkyisi myös selkeitä varallisuuseroja, jopa vastakkainasettelua köyhät–rikkaat. Syventyessäni valokuvien maailmaan paremmin, huomasin pian, että ilmeistä poliittisuutta on lähes mahdotonta löytää suomalaisista nykytaidekuvista. Tämän havainnon vahvisti yksi alan tunnetuimmista kotimaisista tutkijoista, Suomen valokuvataiteen museon erikoistutkija Jukka Kukkonen (Erikoistutkija Jukka Kukkonen, 15.1.2006). Kukkonen kertoi edelleen, ettei Suomessa ole kuvattu ihmisiä varallisuusnäkökulmasta. Lähimmäksi varakkaita suomalaisia on kuvillaan mennyt Helsingin Sanomien palkittu kuvaaja Markus Jokela (2000) teoksellaan Kalpean auringon alla. Kirjassa Jokela kuvaa varsin tavallisilta näyttäviä keskiluokkaisiksi luokiteltavia suomalaisia etelänmatkoineen, kesämökkeineen ja tavara- ja ruokaröykkiöineen. Kukkosen mukaan suomalaisia rikkaita tai superrikkaita kuvaavaa materiaalia ei valokuvan saralla oikeastaan ole.

Tämä tuntuu lopulta varsin luonnolliselta, onhan vaurauden näyttäminen esimerkiksi formula- ja pörssikeisareiden kautta meillä varsin tuore asia.

Sen tutkiminen, miksi avoimen poliittista valokuvataidetta tehdään meillä niin vähän, olisi tutkimisen arvoinen asia. Aihe olisi vienyt minut kuitenkin liian kauas sosiaalipolitiikasta valokuvatutkimuksen pariin, joten päädyin rajaamaan aihettani edelleen. Luovuin luokkateoria-ajatuksesta ja pelkkiin kuviin keskittyvästä tutkimuksesta ja päätin rajata aiheeni vain asunnottomiin ja asunnottomien kuviin, tarkemmin sanottuna Ben Kailan (2002) Koditon-kuviin.

Tutkimusaiheeni ajankohtaisuus sai vahvistusta, kun Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes julkaisi helmikuussa 2006 Suomalaisten hyvinvointi ja palvelut- tutkimuksen, jonka mukaan jo yli puoli miljoonaa suomalaista elää alle EU:n köyhyysriskirajan (Kautto, 2006). Tutkimuksen mukaan hyvinvointierot ovat kasvaneet ja erityisesti työllisyystilanne, ikä ja perhekunta vaikuttavat merkitsevinä tekijöinä.

Se, miten ihminen määrittää itsensä ja identiteettinsä, tapahtuu suhteessa toisiin ihmisiin ja kulttuurisiin arvostuksiin, normeihin ja käytäntöihin. Kaikilla ei kuitenkaan ole yhtäläisiä mahdollisuuksia osallistua merkityskamppailuun – viime kädessä kyse on vallasta ja siitä, kenellä sitä on. Tästä seuraa, että valtaapitävät määrittelevät hyvän ja pahan, keskuksen ja marginaalin, eivätkä vähemmistöryhmien mielipiteet nauti samaa arvostusta kuin valtaväestön sanat. (Jokinen & Huttunen & Kulmala, 2004, 11.)

Todellisuus ei ole kuitenkaan looginen ja mustavalkoinen, vaan valtapuhe synnyttää aina myös vastapuhetta. Vastapuheella tarkoitetaan puhetapoja, joiden avulla ihmiset yrittävät kyseenalaistaa, kieltää tai muuttaa heihin kohdistuneita ennakkoluuloja (emt.). Tämän vastapuheen esittämistä voi tarkastella esimerkiksi asunnottomien avulla, kuten aion tehdä omassa tutkimuksessani. Katson, miten taidevalokuvien kautta rakennetaan kuvaa 2000- luvun kodittomista ja millaisina kodittomat näiden kuvien perusteella näyttäytyvät. Apuna vertailussa käytän myös kuva-aineistoani koskevia näyttelyarvioita ja lehtijuttuja sekä kuvaajan näkemyksiä aiheesta ja kuvausprosessista. Tutkimusongelmani voi tiivistää kysymykseen miten kodittomuutta esitetään ja rakennetaan valokuvissa ja niitä koskevissa teksteissä? Tutkin, millaisin keinoin kodittomuutta tuodaan kuvissa esiin, mistä voimme päätellä kuvien ihmisten olevan kodittomia, miten kuvattavat itse esiintyvät kuvissa ja mitä he mahdollisesti haluavat esiintymisellään sanoa. Edelleen pohdin, miten kodittomia kuvien, kuvakritiikkien sekä tausta-aineiston tekstien perusteella arvotetaan ja arvioidaan.

Käsitteet ’asunnoton’ ja ’koditon’ ovat tutkimuksessani toistensa synonyymeja. Koti

asunnottomuudesta puhuttaessa ei ole perusteltua väittää, että koti olisi aina merkitykseltään miehille vähemmän tärkeä paikka kuin naisille (ks. Granfelt 2004). ’Koti’ on tilannesidonnainen käsite riippuen ihmisen elämäntilanteesta. Asunnottomalle koti saattaa olla yksinkertaisesti paikka, johon hän kulloinkin laskee tavaransa, olkoon se sitten puiston penkki tai kaverin asunnon lattialla oleva patja. Useimmiten koti mielletään paikaksi, missä voi olla oma itsensä, tehdä mitä haluaa, missä viihtyy ja mikä tuntuu kodilta. Koti on paikka, josta ihmistä ei voi häätää pois, ainakaan tunnetasolla.

Gradu etenee teoriaosuuden kautta aineiston ja metodien esittelyyn, aineiston tulkintaan ja lopuksi johtopäätöksiin. Teoriaosuus rakentuu siten, että ensin määrittelen poliittisuutta siten kuin se tässä gradussa käsitetään (luku 2). Politiikka-käsitteen määrittely on tarpeen jo siksi, että tutkimukselliset esikuvani ovat soveltava yhdistelmä monesta tieteenalasta.

Politiikka on esitys hieman samaan tapaan kuin kuvatkin – ajatus, jota analysoin luvussa kaksi sivuten samalla politiikan suosiota sekä sosiaalipoliittisia perustarpeita, joihin asunto lukeutuu. Tämän jälkeen tuon esiin asunnottomuus- ja valokuvatutkimuksen historiaa ja nykypäivää (luku 3). On vaikea ymmärtää nykyisyyttä, jollei tiedä menneestä. Annan lukijalle tiiviisti käsityksen asunnottomuusongelman laajuudesta maassamme, sekä kuvan siitä, keitä asunnottomat yleensä ovat ja millaista kodittomien elämä voi olla. Tämä teoriatieto auttaa myös lukijaa tekemään omia tulkintojaan gradussa käytetyistä kodittomien kuvista.

Seuraavaksi käyn läpi kodittomuuden määrittelyä kulttuurissamme ja kodittomien identiteetin rakentumista (luku 4). Emme katsele kuvia tuottamatta tahtomattammekin merkityksiä, emmekä voi tulkita kuvia ilman valmiita kulttuurisia ajatusmalleja, tiedostettuja tai tiedostamattomia. Kulttuurissamme vallitsevat ajatukset kodittomista vaikuttavat myös katsoessamme kuvia kodittomista, joten on hyvä tiedostaa mistä puhutaan kun puhutaan kodittomista.

Koska kuva-aineistoni koostuu nimenomaan dokumenttikuvista, on tarpeen esitellä dokumenttikuvan historiaa ja nykyisiä suuntauksia (luku 5). Kuten aiemmin toin esille, poliittista valokuvataidetta tehdään maassamme vähän, ja syitä tähän sivuan lyhyesti taiteen kaupallisuutta käsittelevässä luvussa (6). Samassa yhteydessä pohdin sitä, mikä ylipäätään tulkitaan taiteeksi ja mikä on lukijan/katsojan asema tässä tulkinnassa.

Esittelen sitten aineiston ja metodit (luku 7) ja siirryn kuvien tulkintaan (luku 8). Olen liittänyt primääriaineiston kuvat osaksi lukua, mikä auttaa lukijaa tekemään omia vertailuja ja tulkintoja. Viimeisessä luvussa (9) kokoan yhteen keskeiset tutkimushavainnot, analysoin

tuloksia ja esitän idean jatkotutkimukselle. Liite 1 (ks. s.70) tutkimuksen lopussa tarjoaa lukijalle mahdollisuuden tutustua tarkemmin Ben Kailaan taiteilijana sekä Koditon-prosessin etenemiseen.

2 POLIITTISUUDEN MÄÄRITTELYÄ

Politiikan tekemistä kuvilla on tutkittu lähinnä journalistisesta näkökulmasta.

Sosiaalipoliittisen näkökulman etsiminen taidevalokuvauksesta ei ole aivan tavallista yhteiskuntatieteissä. Aihetta valitessa jouduin määrittelemään niin itselleni, toisille opiskelijoille kuin opettajille, mitä sosiaalipoliittinen näkökulma valokuvataiteessa oikeastaan tarkoittaa. Määrittely ei ole aivan yksinkertaista, ottaen huomioon, ettei itse sosiaalipolitiikan käsitteen kuvaaminen ole itsestään selvää. Sosiaalipolitiikalla on tieteenä vain vähän perusteorioita ja sen käsitteistö elää ja muuttuu (Lehtonen, 1996, 17).

Tässä gradussa ymmärrän politiikan tekemisenä, esityksenä. Ajatuksen taustalla on amerikkalaisen filosofin ja feministin Judith Butlerin (s.1956) esittämisen eli performatiivisuuden käsite. Performanssi sanana viittaa enemmän yksittäiseen esitykseen kun taas performatiivisuus viittaa esittämiseen jatkuvampana, toistettavana tekona. Performanssi voi yleiskielessä ymmärrettynä olla jotakin konkreettista kuten yleisön edessä tehty tanssiesitys, mutta performanssi voi olla myös sekoitus konkreettisia tekoja ja kulttuurisia käsityksiä, kuten Butlerilla.

Butleria tulkinneen Tuija Pulkkisen (2000) mukaan Butlerille on ominaista käsittää todellisuus vain sellaisena, kuin se meille käsitteiden, kielen ja ymmärryksemme kautta hahmottuu. Butleria kiinnostaa se, miten valta ja normit tuottavat sosiaalista sukupuolieroa, miten sukupuoli ei olisikaan olemassa valmiina, vaan se tehdään jokapäiväisissä käytännöissä.

Sukupuoli suoritetaan, matkitaan, toistetaan, esitetään, performoidaan, ja tämä onnistuu siksi, että kulttuurissa vallitsevat tietynlaiset kaikkien tuntemat säännöt, joihin tämä käytös eli sukupuolen esittäminen perustuu. (emt.)

Aivan kuten sukupuoli Butlerin (1990) mukaan on tekeviä ja esittäviä eleitä, voidaan väittää, että myös politiikka on tekoja, tekemistä, esittämistä. Pulkkinen (2000) muistuttaa, että performatiivi, esitys, on toistettava tietyssä tilanteessa, jotta se toimisi. Esimerkiksi

todennäköisesti johda muuhun kuin yleiseen ihmettelyyn, mutta sama asia toistettuna eduskunnan istunnossa saa – ainakin toivottavasti – niiden ihmisten huomion, jotka tuen suuruuteen todella voivat vaikuttaa.

Butlerin teoria sukupuolen tekemisestä on sovellettavissa myös kuvatulkinnoissa kodittomista. Ben Kailan kodittomia esittävät kuvat jäisivät vaille yhteiskunnallista huomiota ja vaikuttavuutta ilman kuvien julkaisua ja kiinnittämistä tiettyyn, poliittiseksi esitykseksi miellettävään kontekstiin. Jos Kaila yhtäkkiä paljastaisi pukeneensa mahdollisesti varsin hyvinvoivia sukulaisiaan ja tuttaviaan kodittomiksi ja antaneensa sitten kuville nimenKoditon, muuttuisi kuvien merkitys mielessämme toisenlaiseksi. Kaila voisi edelleen väittää hakeneensa kuvillaan huomiota asunnottomuudelle ja pyrkineensä poliittiseen tekoon, mutta hänen uskottavuutensa ja rohkeutensa taiteilijana saattaisi asettua kyseenalaiseksi yleisön silmissä.

Politiikan tekemisessä uskottavan vaikutelman antaminen on olennainen asia.

Uskottavuuden karistessa karisee myös kansan innostus politiikkaan. Suomalaisten lisääntynyt laiskuus politiikan saralla on aiheuttanut paljon puhetta poliittisten päättäjien, tutkijoiden, yhteiskunnallisten ajattelijoiden ja median parissa. Yhä useampi nuori ja koulutettu kaupunkilainen jättää kokonaan äänestämättä, yhä harvemmalla on puolueen jäsenkirja ja yleinen kiinnostus politiikkaan ja vaikuttamiseen on tutkimusten mukaan laskussa. Vain 20 prosenttia suomalaisista pitää politiikkaa hyvin tai melko tärkeänä osana elämäänsä (Pesonen & Riihinen, 2002, 124–125). Politiikka on muuttanut luonnettaan niin meillä kuin muissakin eurooppalaisissa demokratioissa. Vaikka äänestäjäkunta on koulutetumpaa, tiedostavampaa ja valveutuneempaa kuin aikaisemmin, ihmiset ovat vieraantuneet puolueista. Kyösti Pekonen (1998, 84–85) havaitsi suoranaista politiikkavastaisuutta tutkiessaan poliittisia intressejä ja ihmisten uskoa omiin vaikuttamismahdollisuuksiinsa helsinkiläisessä lähiössä. Haastateltavat kritisoivat politiikan kadonneen liian kauas tavallisesta arjesta ja sen ongelmista.

Tehokkuusideologia ja markkinakurin kiristyminen ovat johtaneet Anu Kantolan (29.9.2003) mielestä populistiseen karismapolitiikkaan poliitikkojen piiloutuessa kasvavan asiantuntija-armeijan taakse. Kilpailuideologian nimissä tuuletetaan myös inhimillisen ja sosiaalisen pääoman perusteita. Kantola puhuu kamppailun pakosta, kasvottomasta kurista ja samalla siis kasvottomasta vallasta. Politiikasta on tullut ongelma, koska politiikan nimissä tehdään ikäviä asioita, eivätkä poliitikot halua suututtaa äänestäjiään. (emt.)

Tyytymättömyys politiikkaan ja poliitikkoihin heijastelee yleistä yhteiskunnallista muutosta. Perheinstituution ohella muutkin yhteiskunnalliset peruspilarit, kuten työ, parisuhde ja hyvinvointivaltio, ovat läpikäyneet viime vuosikymmeninä rajuja muutoksia.

Ihmiset elävät jatkuvassa epävarmuudessa työ,- parisuhde- ja seksikulttuurien muututtua entistä markkinahenkisemmiksi ja tilapäisemmiksi. Yhteiskuntamme jakautuu yhä jyrkemmin, median ja mainonnan kuvien näyttäessä todellisuutta usein stereotypioiden kautta, kauhistelun tai äärimmäisen kauneuden läpi (Kivirinta, 1999, 280–295.) Kivirinnan mukaan tämä heittää taiteelle haasteen; nykytaide voi kyseenalaistaa valtarakenteet ja näyttää ristiriidat.

(emt.), mutta kuten aiemmin toin ilmi, nykytaide ei näytä kovin hanakasti tarttuneen tähän haasteeseen.

Tuija Pulkkinen (1998, 75–77) käyttää semiootikko Baudrillardin käsitteitä kuvatessaan massojen mielenliikkeitä modernissa yhteiskunnassa. Baudrillard puhuu ”politiikan pornografiasta” – kun kaikesta tulee poliittista, käsite kuluu ja menettää merkityksensä. Aivan kuten rivo pornografia ei enää viettele koska se paljastaa kaiken, järjestelmä voi olla niin vapaa, että vapaus menettää merkityksensä ja ihmisestä tulee välinpitämätön. Baudrillard maalaa kuvan tietoutta vastustelevasta massasta, jota järjestelmä on yrittänyt satoja vuosia sivistää ja kouluttaa, ja joka kaiken tämän jälkeen katsoo mieluummin tv-visoja kuin seuraa politiikkaa.

Kuitenkin politiikka on olennainen osa jokaisen suomalaisen arkipäivää sosiaalipoliittisten toimien kautta. Sosiaalipolitiikka käsittelee juuri tavallista arkea ja sen ongelmia, perustarpeiden tyydyttymistä. Perustarpeiksi voidaan luokitella esimerkiksi Maslow’n (1954) mukaan fyysiset tarpeet, tärkeimpänä ravinto, ja turvallisuuden tarpeet, kuten vaatteet, asunto tai lämpö. Ihminen tarvitsee myös rakkautta ja arvostusta. Doyal&Cough (1991) ottavat omassa tarveteoriassaan esille fyysisen terveyden ja inhimillisen vapauden ohella oikeuden yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja toimintaan. Heidän mukaansa turvallinen lapsuus, hyvät ihmissuhteet, fyysinen ja taloudellinen turvallisuus, koulutus ja muu hyvinvointipolitiikka ovat olennaisia perustarpeiden toteutumiseksi (emt. 170–171).

Sosiaalipolitiikan syntyä on usein selitetty tarpeella hillitä luokkaristiriitoja ja yhteiskunnallista levottomuutta. Universaalin sosiaaliturvan ideana on turvata työvoiman tarve ja pitää väestö työ- ja uusintamiskykyisenä. Paitsi että sosiaalipolitiikka lieventää demokratian ja kapitalismin välistä kitkaa, sosiaalipolitiikka pyrkii toteuttamaan

periaatteita. (Sipilä 1996, 78–80) Hyvinvointivaltion politiikan tarkoituksena on ollut edistää aktiivista kansalaisuutta ja sosiaalisen osallisuuden tunnetta (Rauhala 1998, 90). Koskiahon, Nurmen ja Virtasen (1999) mukaan sosiaalipolitiikka on ollut toisen maailmansodan jälkeen riskipolitiikkaa, sosiaalisten riskien ja ongelmien ehkäisyä ja niiden jälkihoitoa.

Sosiaalipoliittiset puutteet juontuvat yhteiskunnan toiminnasta tai pikemmin sen toimimattomuudesta. Tällöin myös puutteen ja tarpeen käsitteet muuttuvat ja värittyvät vallitsevan arvoilmapiirin kautta. Hallitsevat, voimakkaat yhteiskuntaryhmät ajavat omia tarpeitaan, jotka saattavat toteutuessaan haitata vähäosaisia. Tästä seuraa, että hyvinvointierot lisääntyvät vähentymisen sijasta. Lehtonen (1996) mainitsee esimerkkinä ammattiyhdistysliikkeiden ajamat erityisedut, joista yksi mielipiteet jyrkästi jakanut esimerkki voisi olla Paperiliiton työnseisaus keväällä 2005.

Sosiaalipolitiikka on väistämättä myös moraalista keskustelua ja toimintaa, käsitteleehän se yksilön oikeuksia ja velvollisuuksia sekä vastuun ja välittämisen teemoja. Kuten Lehtonen toteaa: ”Jokainen teko, jolla vaikutetaan toiseen ihmiseen, sisältää moraalisen ulottuvuuden”

(Lehtonen, 1996, 135).

Ihmisten eriarvoisuuden lisääntymisestä puhuttaessa on hyvä palauttaa mieleen se, että keskiajalla anteliaisuuden velvoite koettiin sitä suuremmaksi, mitä suuremmat olivat varallisuuserot, jotta yhteiskuntarauha säilyisi (Sahlins, 1974, 211, ks. Lehtonen, 1996). Ajatus tuntuu ainakin näin äkkiseltään toteutuvan huonosti tämän päivän yhteiskunnassa. Lehtonen kirjoittaa, että hyvinvointivaltiossa saatetaan helposti tuudittautua sosiaalisen turvallisuuden tunteeseen sillä oletuksella, että saavutetut edut ovat ikuisia ilman poliittista kamppailua, vaikka edut ovat nimenomaan pitkällisen poliittisen taistelun tulosta (Lehtonen, 1996, 178).

Tästä päästään takaisin moraaliin ja siihen, mitä ihmiset kokevat velvollisuudekseen tehdä toistensa hyväksi.

Anne Kosken mukaan (2005, 378) politiikka on aina ”tietyn näkyvän estetiikan jakamista”, jos pyritään yhteistyöhön. Jos taasen halutaan erottautua ryhmästä tai kritisoida vastapuolta, on yhteisestä kuvastosta ja viestimisestä irrottautuminen tai totutun mallin rikkominen keino erottautua. Jos tällaista uudenlaista viestiä toistetaan tarpeeksi kauan, siitä saattaa muodostua poliittisen julkisuuden kestoaihe. Tämä ajatusmalli on se, mikä itseäni kiinnostaisi nähdä kotimaisessa taiteessa nykyistä enemmän. Käsitän poliittisen taiteen eron hakemisena ja tekemisenä, vallitsevien olojen epäkohtien näyttäjänä ja yhteiskunnan vahtikoirana kuten mediankin tulisi olla. Taiteen voi nähdä vaikuttajana, parantajana ja

uudistajana, kuten sosiaalipolitiikkakin parhaimmillaan on. Tässä gradussa tutkin paitsi sitä, miten kodittomuutta aineistoni kuvissa ja teksteissä esitetään, myös sitä, mikä tekee Kailan kuvista poliittisia ja yhteiskunnallisia ja millaista tarinaa kuvat kodittomista kertovat.

3 ASUNNOTTOMUUS- JA VALOKUVATUTKIMUS

Asunnottomuutta ja syrjäytymistä on tutkittu runsaasti (ks. esim. Helne & Karisto 1992;

Granfelt 1998; Kajanoja 1999; Helne 2000 & 2001, Jokinen & Huttunen & Kulmala 2004).

Syrjäytymistutkimus on ollut meillä pitkälti köyhyyden ja työttömyyden tutkimusta. Yksi keskustelun pioneereista on Jorma Sipilä, joka määritteli syrjäytymisen prosessiksi, jossa yksilön siteet yhteiskuntaan löystyvät (Sipilä, 1985). Syrjäytymis-käsitteen käyttöönottoa ja perusteltavuutta auttoivat taloudellinen lama ja Euroopan Unionin tutkimuskehys, jossa käsite köyhyys vaihdettiin syrjäytymiseen. Uusi termistö oli opittava jos halusi saada tutkimukselle vaikkapa komission taloudellista tukea. Köyhyys nähdään staattisena ja vain yhteen hyvinvoinnin ulottuvuuteen viittaavana, kun taas syrjäytyminen on moniulotteinen, dynaaminen käsite. (Heikkilä, 2000, 169–170.)

Syrjäytymiskeskustelun keskeisiä empiirisiä kysymyksiä on ollut siis kaksi, köyhyystutkimus ja työttömyystutkimus. Köyhyyttä ovat tutkineet mm. Heikkilä (1990) ja Veli-Matti Ritakallio (1991 ja 1994), työttömyyttä mm. Matti Kortteinen ja Hannu Tuomikoski (1998) sekä Kari Vähätalo (1998), jonka teoksessa Työttömyys ja suomalainen yhteiskunta tehdään jo varsin tunnettu huono-osaisten jako kolmeen luokkaan ongelman vakavuuden mukaan. Vähätalon mukaan huono-osaiset voidaan tyypitellä:

• Tilapäisesti syrjäytyneisiin

• Syrjäytyneisiin ja uloslyötyihin

• Sinnittelijöihin, niihin tavallisiin suomalaisiin (50-60% kansasta), jotka kärsivät toistuvasta, joskaan ei pitkäaikaisesta syrjäytymisestä.

Tuoreempaa syrjäytymis- ja marginaalikeskustelua edustaa esimerkiksi Kirsi Juhilan (2002) artikkeli Sosiaalityö marginaalissa (ks. Juhila & Forsberg & Roivainen, toim.) sekä Marja

Kulmalan (2004) toimittama artikkelikokoelma Puhua vastaan ja vaieta tai Tuula Juvosen (2002)Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia.

Valokuvatutkimus puolestaan pääsi vauhtiin 1970-luvun alkupuolella ja visuaalisen kulttuurin käsite on niinkin tuore kuin 1990-luvulta, jolloin se vakiintui kuvatutkimuksen pääkäsitteeksi (Seppänen, 2005). Visuaalinen sanana tarkoittaa esineen tai asian silmin havaittavaa todellisuutta, minkä lisäksi visuaalisuuteen liittyvät mielikuvat, tiedostamattomat ja tiedostetut. Visuaalisen kulttuuritutkimuksen peruskäsitteitä ovat mm. ideologia, katse, sukupuoli, subjekti, tekijyys, identiteetti ja valta.

Alan lainatuimpia tutkijoita ovat esimerkiksi brittiläinen Stuart Hall (ks. esim. 1992 &

1997 & 1999). Italialainen Umberto Eco on puolestaan todennut mm. että kuvia on opittava katsomaan ja niillä on oma koodistonsa. Sveitsinranskalainen kielitieteilijä Ferdinand de Saussure ja yhdysvaltalainen C.S.Peirce (1931-1958) ovat paljon lainattuja ja tärkeitä valokuvatutkimuksen lähteitä semiotiikan eli merkityksenannon perustajina. Suomessa valokuvan tutkimuksia ovat tehneet mm. Martti Lintunen (ks. esim. 1985 & 1988), Altti Kuusamo (1990), Leena Saraste (1980 & 1996), Leena-Maija Rossi (ks. esim. 1995 & 1999 &

2003) ja Janne Seppänen (mm. 2001a & 2001b & 2005).

Sen sijaan valokuvaa ja yhteiskuntateoriaa yhdistävää tutkimusta on tehty vähemmän.

Yksi tuoreimpia esimerkkejä lienee Anne Kosken (2005) väitöskirja Niinkö on jos siltä näyttää?

Kuva ja mielikuva Suomen valtaresursseina kansainvälisessä politiikassa. Koski tutkii väitöskirjassaan sitä, miten kuvilla politikoidaan ja rakennetaan merkityksiä yli maiden rajojen myös rauhan aikana. Kosken mukaan politiikan tutkimus on keskittynyt pääasiassa poliitikoiden puheisiin ja poliittisiin asiakysymyksiin ja niissä tuotettuihin merkityksiin kuvien jäädessä vähemmälle huomiolle. Koski (2005, 9) näkee, että olennaista on myös se

[… ]mitä jätetään sanomatta ja sen sijasta näytetään. Väitän, että näyttäminen on suosittu keino vihjata julkisesti asioista ja pitää esillä merkityksiä, joista ei voida puhua tai joista ei haluta kantaa avoimesti puhumalla poliittista vastuuta. Sanomatta jättäminen voi olla poliittisesti yhtä merkittävä teko kuin sanominenkin.

Syrjäytymisen käsitteestä

Teollistuminen 1800-luvun loppupuolella tarkoitti maassamme aikakautta, joka mahdollisti sosiaalisen nousun yhteiskunnallisessa järjestyksessä. Kaupungeista tuli houkuttelevia työpaikan tarjoajia lyhyempine työaikoineen ja siistimpine olosuhteineen maaseudun työpaikkoihin verrattuna. Sosiaalisesta noususta tuli samalla hyve, normaaliuden määrittäjä,

”johon kaikkien itseään kunnioittavien tuli pyrkiä” (Peltola, 1996, 161). Nousussa epäonnistujista tuli yhteiskunnan uutta pohjasakkaa. Kuten Peltola kirjoittaa, sosiaalinen nousu on liittyy olennaisesti kullekin aikakaudelle tyypillisiin arvoasetelmiin. Vielä 1920- luvulla ylioppilaslakki kohotti kansalaista yhteiskunnan arvoasteikossa huomattavasti, mutta 2000-luvulla lukiotutkinnosta on tullut enemmän sääntö kuin poikkeus, välietappi matkalla parempaan tulevaisuuteen. (Peltola, 1996, 159–180)

Pirjo Markkola (1996, 7–19) pohtii, miten poikkeava määrittää tavallista. Marginaalin historiaa ei ole Suomessa liiemmin tutkittu, vaikka sitä ei voi enää kutsua uutuusilmiöksi.

Valtavirrasta poikkeavien toiminta on kuitenkin jättänyt tutkijoille runsaasti materiaalia.

Erilaiset, valtaväestöön nähden poikkeavasti käyttäytyvät ihmiset pakottavat Markkolan mukaan niin aikalaisensa kuin myöhemmät sukupolvet pohtimaan vallitsevien käsitysten olemassaoloa, syntysyitä ja oikeutusta. (emt.)

Markkola (1996, 11) määrittää marginaalin ryhmiksi, jotka syystä tai toisesta ovat oman aikakautensa ”ulkopuolisia, syrjittyjä tai syrjäytettyjä”. Leimaamista on aiheuttanut rikollinen käyttäytyminen tai kulkurina eläminen, tavallisen työn välttely, mutta kiinnostavaa kyllä myös syyt, joihin ihminen itse ei välttämättä voi aina vaikuttaa, kuten sairaus, köyhyys tai vammaisuus. Poikkeavan ja normaalin määrittämisessä on mitä suuremmassa määrin kyse kulttuurisista käsityksistä, ei mistään hallitsemattomista luonnonvoimista.

Miten poikkeaviin on historian saatossa suhtauduttu? Markkola tekee kolmijaon ulkopuolelle sulkemiseen, eliminoimiseen ja integroimiseen (1996, 12). Äärimmäinen esimerkki marginalisoinnista lienee rotuhygienia, joka oli nouseva tieteenala 1900-luvun alkupuolella. Markkolan mukaan marginaalitutkimuksen paikkaa puolustaa paitsi tarve purkaa auki normaalin ja poikkeavan käsitteitä ja mitä ne kertovat kulloisestakin aikakaudesta ja yhteiskunnasta, myös tilaisuus antaa ääni marginaaliryhmille itselleen, kirjoittaa heidät näkyviksi. (emt.)

Briitta Koskiaho, Johanna Nurmi ja Petri Virtanen (1999) toteavat, että köyhyys on tänä päivänä piiloutunut eri yhteiskuntaluokissa elävien ihmisten velkataakkoihin, työttömyyteen ja ylipäätään kulissien taa. Kenelle tahansa saattaa käydä huonosti, kuka tahansa voi tipahtaa.

Koskiahon ym.(emt.) mukaan näyttää siltä, että 2000-luvun alussa yhteiskuntaan oli jo syntynyt uusluokkajakoa, joka tarkoittaa työttömyyttä ja muuttunutta suhtautumista työhön.

Koulutettujen, hyvin toimeentulevien ja työssä käyvien sekä pitkäaikaistyöttömien, asunnottomien ja syrjäytymisvaarassa olevien ihmisten välinen kuilu on yhä suurempi.

Kysymys “Keitä he ovat?” nousee yleensä esiin syrjäytyneistä puhuttaessa. Mitä tarkoittaa olla syrjässä? Tuula Helneen (2000, 182–200) mukaan syrjäytymistä tarkastellaan moraalisuuden ja toiseuden käsitteen kautta. Syrjäytyneisyys on jotakin pelottavaa, kummallista, kielteistä. Joku on systeemin ulkopuolella, erilainen. Arkipäiväiset, äkilliset mielleyhtymät syrjäytymisestä voisivat tuoda mieleen sellaisia määritelmiä kuten köyhä, pahanhajuinen, luovuttaja, työtön, alkoholisti, narkomaani tai epäonnistuja. Hélène Ahrweiler (1985, ks. Helne, 2000, 186) puolestaan mainitsee, että toisiksi ovat päässeet ”hullut, naiset, juutalaiset, kulkurit, rikolliset, lapset, nuoret, vanhat, maahanmuuttajat, homoseksuaalit, vammaiset, työttömät, mielisairaat, etniset vähemmistöt, poikkeavasti käyttäytyvät, alakulttuurien edustajat ja köyhät”.

Erilaisuus synnyttää paitsi pelkoa, myös vihaa ja välinpitämättömyyttä. Bostonissa Yhdysvalloissa kaksi miestä sytytti puistossa hakkaamansa kodittoman tuleen tämän nukkuessa (Iltalehti 7.3.2006). Kyseinen koditon selvisi hengissä, mutta teko itsessään kertoo jotakin siitä, miten toiseuteen pahimmillaan voidaan suhtautua. Perinteisen moraalikäsityksen mukaan meidän tulisi pyrkiä hyvään, eli jotenkin auttaa syrjäytyneitä palaamaan yhteiskuntaan, jollei muuten niin varoittavana esimerkkinä ja kannustimena muille kansalaisille. Torjuvat, uteliaat ja avuliaat ajatukset syrjäytymisestä luovat yhteiskuntaan Helneen (2000, 182) mukaan paradoksaalisen ajatuksen: ”Syrjäytyneet halutaan pitää Toisina, mutta palauttaa yhteisyyteen”. Toisaalta, koska syrjäytyneet ovat yhteiskunnan marginaalissa, eivät heidän ongelmansakaan ole keskeisiä tai tärkeitä yhteiskunnan näkökulmasta.

Ranskalainen tutkimus päätyy varsin usein tulkintaan syrjäytyneen moraalittomuudesta.

Haluttomuus tehdä töitä, laiskottelu ja vastuun pakoilu tuntuvat olevan syrjäytyneille tyypillisiä vikoja. (Helne, 2000, 196.) Myös Nälkäryhmän (1998, 15) kannanotossa Köyhyysongelman ratkaisua hakemassa todetaan, että paitsi akuutti hätä ja nälkä, myös

kyvyttömyys valmistaa ruokaa haittaa köyhien selviämistä. Kiusaus leimata syrjäytyneet avuttomiksi tolloiksi on olemassa.

Asunnottomat tilastoissa

Mikä asunnoton? Miltä se näyttää, kuka se on? Asunnottomuuden määritelmäksi on vakiintunut valtion asuntorahaston kyselyssä käytetty määritelmä, joka perustuu tilapäismajoituksen luonteeseen ja asunnottoman nykyiseen oleskelupaikkaan. Ryhmiä on kuusi:

1. Ulkona ja tilapäissuojissa majailevat (esim. ulkovaja, työmaaparakki, asuntovaunu tms.).

2. Yömajoissa tai kodittomien asuntoloissa asunnon puutteen vuoksi majailevat.

3. Hoito- ja huoltokodeissa asunnon puutteen vuoksi asuvat.

4. Erilaisissa laitoksissa asunnon puutteen vuoksi asuvat.

5. Vapautuvat vangit, joilla ei ole asuntoa tiedossa.

6. Tilapäisesti tuttavien ja sukulaisten luona asunnon puutteen vuoksi asustavat (ryhmään ei lueta vanhempiensa luona asuvia nuoria).

Lisäksi asunnottomiksi luetaan perheet, jotka asunnon puutteen vuoksi asuvat erillään tai tilapäismajoituksessa ja ensikodissa asuvat äidit, sekä avoparit, joille on syntymässä lapsi ja joilla ei ole yhteistä asuntoa. (Juurinen, 2000).

Asunnottomuuden kehitystä on seurattu 1980-luvun puolivälistä, jolloin kodittomia oli lähes 20 000. Kymmenessä vuodessa asunnottomien määrä oli laskenut alle 10 000 kodittomaan ja 2000-luvulla asunnottomuus on edelleen ollut laskussa. Vuonna 2004 yksinäisiä asunnottomia oli maassamme 7 700, joista perheitä 360. Pahin asunnottomuusongelma on Helsingissä (3270 asunnotonta), Vantaalla (477), Espoossa (438), Tampereella (496) ja Turussa (343). Kaikissa kaupungeissa asunnottomuus on kuitenkin laskussa. Luvut perustuvat erilaisiin rekisteri- ja asiakkuustietoihin sekä arvioihin. On otettava huomioon, että luvut ovat suuntaa-antavia, sillä eri kuntien arviointiperusteet vaihtelevat ja myös samoissa kunnissa esiintyy tarkkuuseroja arvioinneissa eri vuosina. (Valtion

Valtaosa asunnottomista on miehiä, joskin naisten osuus on kasvussa. Naisten ja nuorten osuus kodittomista on kukin viidennes, 1400 henkeä. Asunnottomilla on usein puutteita elämänhallinnassa, eivätkä erittäin huonossa kunnossa olevat päihde- ja mielenterveysongelmaiset pärjää ilman perushoivaa. Väkivaltaiset päihdeongelmaiset muodostavat muiden päihde- ja moniongelmaisten kanssa vaikeimmin autettavan ryhmän.

(emt.)

Entinen asuntohallituksen tutkimus- ja suunnitteluosaston johtaja Ulla Saarenheimo (Saarenheimo & von Hertzen, 1996) kirjoittaa, miten asunnottomuuden kitkemiseen pyrkivän politiikan historia on ollut oiva esimerkki hallintojärjestelmien jäykkyydestä ja hitaudesta mitä tulee uusien ajattelutapojen omaksumiseen. Vuonna 1949 perustettu Arava keskittyi 1960-luvulla pitkälti uustuotantoon kun asunnoista oli kova pula. Saarenheimon alkukaudella yhteistyökumppaneina olivat lähinnä rakentajat ja pankit, kunnilla ei ollut asioihin paljonkaan vaikutusvaltaa. Yömajoja ja asuntoloita ylläpitivät lähinnä yksityiset järjestöt ja yritykset. 1970-luvulla käynnistettiin lain edellyttämän valtakunnallisen asunto- ohjelman laatiminen.

Tuolloin syntyi myös ensimmäinen yhteys asunto- ja sosiaaliviranomaisten välille.

Vuosikymmenen loppuun mennessä oli päästy yhteisymmärrykseen perusperiaatteista ja tarpeista, mutta käytännön toimenpiteet jäivät vielä odottamaan. Vuoden 1981 sosiaalihuoltolaissa esitettiin ensimmäiset palvelu- ja tukiasuntoja koskevat määritelmät.

Samana vuonna kunnat saivat hallitustason ohjeet puutteellisen asumisen poistamisesta.

Kolme vuotta myöhemmin kunnat saivat ensi kertaa valtionosuutta erityisryhmille tarkoitettujen asuntojen ostamiseksi VALTAVA-uudistuksen yhteydessä. Nousukauden aikana rahaa riitti asunnottomillekin. (emt.)

Hallitus on puuttunut asunnottomuuteen hallitusohjelmassaan. Yksi asuntopolitiikan tärkein tavoite on asunnottomuuden poistaminen. Lipposen toisen hallituksen aikana luotiin valtakunnallinen toimenpideohjelma asunnottomuuteen puuttumiseksi vuosille 2001-2003 ja kyseistä ohjelmaa on jatkettu vuoteen 2005. Auttamiskeinoina käytettiin vuoden 2004 loppuun asti omapääoma-avustuksia, joita myönnettiin noin 20 miljoonaa euroa (vuosina 2000-2004). Hakemusten vähäisyyden vuoksi varoja on jäänyt joka vuosi käyttämättä.

Vuoden 2005 alusta omapääoma-avustuksen tilalle tuli avustus erityisryhmien asumisolojen parantamiseksi. Erityisryhmiksi luetaan asunnottomat, pakolaiset, opiskelijat, erityistä tukea tarvitsevat nuoret, mielenterveys- ja päihdeongelmaiset, vammaiset ja

huonokuntoiset vanhukset. Avustusta voi anoa vuokra- ja asumisoikeusasuntojen rakentamista, perusparantamista ja hankintaa varten.

Saarenheimo väittää, että ilman 1990-luvun lamaa asunnottomuus olisi saatu kokonaan poistettua maastamme, vaikka toteaa itsekin myöhemmin tekstissään, että ”Asunnottomuus ja siihen liittyvät ongelmat eivät koskaan tule kokonaan poistumaan yhteiskunnasta”

(Saarenheimo 1996, 13). Rohkenen epäillä, että asunnottomuuden täydellinen kitkeminen on yhtä mahdotonta kuin maailman vanhimman ammatin lakkauttaminen. Aina on ihmisiä, joita ei syystä tai toisesta kyetä auttamaan kaikista yhteiskunnan ja epävirallisten verkostojen yrityksistä huolimatta. Ihmistä on hankala auttaa, ellei hän halua itseään autettavan.

Kaikilla on oikeus asuntoon – vai onko? Laura Hassi-Nuorluoto (2000, 161) kyseenalaistaa yleisen hokeman tuomalla esiin taloudellisen vaihdon näkökulman:

Talouden ongelmat hämärtyvät erityisesti silloin, kun talouden kysymykset yritetään kääntää suoraan tasa-arvon kysymyksiksi. Tasa-arvoinen ajatus, jonka mukaan kaikilla on oikeus asumiseen, kääntyy joskus vaivihkaa vaatimukseksi, jonka mukaan kaikilla pitäisi olla oikeus asuntoon. Tosiasiassa kellään ei ole oikeutta asuntoon. Näin siksi, että asunto ei ole oikeus vaan tavara.

Asuntoa eli tavaraa voidaan hallinnoida sopimuksin ja kauppakirjoin, mutta kaikki toimet ovat mahdollisia vain taloudellisten sopimusten ja vaihdon periaatteiden mukaan. Hassi- Nuorluodon (emt., 162) mukaan esimerkiksi byrokraattiset sosiaalitoimen järjestelyt, joiden lopuksi asunnoton päätyy vuokrasuhteeseen, puuroutuu arkikielessä ilmauksiksi joista saa kuvan asunnon saannin helppoudesta ja saamisesta. Asunnoton nähdään helposti pummina, jolle sosiaalitoimi hoitaa kaiken valmiiksi ja siellä sitä sitten kelpaa lekotella veronmaksajien rahoilla lämpimässä asunnossa. Tosiasiassa asunnotonta koskevat samat lait, sopimukset ja velvoitteet kuin muitakin kansalaisia. Juuri kyvyttömyys hoitaa näitä tavallisia arkipäiväisiä asioita vuokran- ja sähkön maksamisineen ajaa asunnon saaneet pian takaisin kadulle.

Arja Jokinen (2004, 74–97) kirjoittaa, miten syrjässä oleminen voi olla sekä tilallista että symbolista. Jokinen määrittää marginaalin tilalliseksi vertauskuvaksi, marginaalissa oleminen on sivussa tai reunalla olemista. Marginaali ei kuitenkaan ole yhtenäinen käsite, se jakautuu vielä omiin alakategorioihin. Syrjässä ja ulkopuolella olo koetaan joka tapauksessa kielteisesti.

Esimerkiksi asunto on suomalaisille tärkeä statussymboli ja vuokra- ja

omistusasuntokulttuurit nauttivat yhä erilaista arvostusta. Oman asunnon saaminen on monille suomalaisille yksi tärkeimpiä tavoitteita elämässä.

Taina Rajannin (1999, 11) sanoin: ”[ … ] Yhteisöllisellä suhteella on aina tilallinen ilmauksensa sekä a) konkreettisessa, fyysisessä muodossa [… ] että b) kielellisessä eli käsitteellisessä muodossa”. Asuminen on se tapa, jolla ihmiset ovat olemassa, eli ihminen on

”olemalla kotoisin jostain” (emt., 30–31). Se, missä ihminen asuu, kertoo suomalaisille tarinaa siitä, mistä kukin on kotoisin. Asunnoton on täten syrjässä sekä tilallisesti että symbolisesti.

Hänellä ei ole konkreettista paikkaa, hän ei ole mistään kotoisin, mutta myös hänen identiteettinsä edustaa marginaalisuutta, toiseutta. Kielteistä mielikuvaa lisäävät asunnottomuuteen yleensä liittyvät päihde- ja mielenterveysongelmat.

Anna Kulmala ja Anni Vanhala (2004, 99–114) haastattelivat asuntoloissa eläviä miehiä ja naisia huomatakseen, että useimmilla oli takana pitkä taival sosiaali- ja terveydenhuollon rattaissa. Monilla oli takana hoitojaksoja psykiatrisilla tai päihdehuollon sairaalaosastoilla. Silti äkillinen kriisi perheessä saattoi tuoda asuntolan ovelle sosiaalisen, hyvin toimeentulevan ja oman kodin omistajan. Syyt asuntolaan hakeutumiseen olivat naisilla yleensä perhekeskeisiä, kuten väkivaltainen parisuhde. Miehillä asuntola-asumisen taustalta löytyi naisia useammin fyysiset vammat, velkojien kynsistä pakeneminen tai ero parisuhteesta. Toisin kuin naisilla, miehillä ei ollut asuntolaan hakeutuessaan lapsia mukanaan. Miehet eivät myöskään puhuneet lapsistaan lainkaan tai mainitsivat heidät korkeintaan ohimennen haastattelujen aikana. (emt.)

Tuula Juvosen (2002) mukaan julkiset tilat ovat perinteisesti olleet miesten aluetta ja yksityiset tilat naisten tiloja. Kodin perustaminen ja rakentaminen liitetään kulttuurissamme helpommin naiseuteen, kun taas fyysisyys ja liikkeellä olo katsotaan miehille tyypillisiksi piirteiksi. Tällöin asunnoton nainen on ikään kuin enemmän pois paikaltaan kuin asunnoton mies (Jokinen 1996, 161–183). Riitta Granfeltin (1998) mukaan naisten kodittomuus on kulttuurissamme moraalittomampaa kuin miesten asunnottomuus.

4 KODITTOMUUSPUHE JA KODITTOMIEN IDENTITEETTI

Sanat ”puliukko”, ryyppyporukka”, ”ryyppykämppä”, ”pikkurikollinen”, ”känninen”, ”jeppe”

tai ”tenukeppi” esiintyvät valtakunnan suurimman sanomalehden (Helsingin Sanomat 28.5.2006) uutisjutussa kuvaamassa asunnotonta, koditonta ja heidän elämäänsä. Vaikka jutun kirjoittaja on arvatenkin hakenut sanavalinnoillaan tekstiinsä elävyyttä ja vaihtelevuutta, rakentaa hän joko tiedostaen tai tiedostamattaan piilomerkityksiä sanoille. Edellä kuvatut ilmaisut ovat arvottavampia kuin ’asunnoton’ tai ’koditon’ -sanojen käyttö olisi.

Tutkin gradussani ennen kaikkea kodittomista otettuja Ben Kailan taidekuvia, mutta aineistooni kuuluu myös kuvista kirjoitettuja mediatekstejä, joissa korostetaan asunnottomuuden tärkeyttä yhteiskunnallisena ongelmana ja ihmisarvon antamista kodittomille. Jo pintapuolinen aineistoon tutustuminen auttaa huomaamaan, miten eri tavalla kodittomuutta mediassa rakennetaan kun verrataan taidekontekstia esimerkiksi uutiskontekstiin. Ensimmäisessä asunnottomuusongelman kauhistelu ja leimaava puhe ovat täysin poissa, kun taas jälkimmäisessä on läsnä myös asunnottomuutta kriittisesti lähestyvä näkökulma.

On perusteltua mainita tässä yhteydessä kumpikin tekstikonteksti, sillä onhan tutkimukseni taustalla poliittisuutta etsivä ja hahmottava pohjavire. Onko niin, että taidetta seuraavalle yleisölle suunnatuissa jutuissa poliittisuus on avoimen kantaaottavaa, kuitenkin taiteilijan itsensä ehdoilla? Onhan Ben Kaila avoimesti sanonut hakeneensa kuvillaan nimenomaan päättäjien huomiota kodittomuusongelmalle (Kotimaa 13.10.2000, 19). Tähän yhteyteen kodittomien taustojen ja valintojen arvostelu ei sovi. Uutisjutuissa on pyrittävä objektiivisuuteen ja informatiivisuuteen, mutta kuten Veikko Pietilä (1995) kirjoittaa, uutisjutuista on löydettävissä piilomerkityksiä ja tulkinnallisuutta. Tässä tutkimuksessa en kuitenkaan analysoi uutisjuttuja, vaan asunnottomien kuvia.

Tarkoitukseni on seuraavassa valottaa kodittomuuspuhetta ja asunnottomuuteen liittyvien määritelmien ja asenteiden kulttuurista rakentumista ja esiin tulemista lehtiteksteissä ja tutkimuksissa. Kuvat eivät koskaan leiju tyhjiössä, vaan niitä tehdään ja vastaanotetaan kulttuurisen ja sosiaalisen kehikon läpi. Lisäksi sivuan marginaaliryhmien asemaa yhteiskunnallisessa valtakamppailussa ja miten tuota valtaa kanavoidaan tiedostaen ja tiedostamatta, sanoin ja kuvin.

Tekstien suhde kuvaan & representaatio

Tekstien tulkitsemisessa ja ymmärtämisessä on siirrytty nykyteorioissa luovempaan ja sallivampaan suuntaan (Linker, 1995, 208–244), sillä lukija käsitetään entistä aktiivisempana ja erilaisia merkityksiä tuottavampana. Ajatus itsessään ei ole uusi, mutta yhteisymmärrys siitä, kuinka tekstit ja niistä tehdyt tulkinnat riippuvat vastaanottotilanteesta, lukijan sosiaalisesta asemasta, kontekstista ja tekstin käyttötarkoituksesta on yleistynyt kulttuurintutkimuksessa ja taiteen analysoinnissa (emt.). ”Termi ’lukija’ voidaan korvata

’katsojalla’ aivan samalla tavalla kuin nimitystä ’teksti’ voidaan käyttää valokuvasta, elokuvasta, mainoksesta, tai mistä tahansa kulttuurin muodosta, joka tuottaa merkityksiä”, kuten Kate Linker (1995, 209) asian määrittelee. Todellisuuskin on fiktiota, jota tuotetaan kulttuurisella esittämisellä.

Termi ’representaatio’ esiintyy usein kuvatutkimuksen yhteydessä. Stuart Hall (1992, 307–

310) ymmärtää representaation lähes samoin kuin käsitteen ’kulttuuri’. Hallin mukaan nimenomaan kulttuurin kautta ihmiset representoivat eli esittävät elämäänsä ja kokemaansa sekä käyttävät ja taistelevat aktiivisesti vallasta. Hall huomauttaa, että yksi mielenkiintoisimmista valtakamppailuista on ollut juuri marginaaliryhmien tarve representoida paikkansa poikkeavasti suhteessa valtakulttuurin käsityksiin. Tällä taistelulla oikeudesta kuulua representaation piiriin marginaaliryhmät ovat vaikuttaneet olennaisesti kulttuurimme muutoksiin. (emt.)

Linkerin (1995) mukaan representaatio määrittelee subjektit yhteiskunnallisen aseman tai sukupuolen mukaan aktiivisiksi tai passiivisiksi ja ajan saatossa nämä määritelmät voivat saavuttaa identiteetin tai kategorian statuksen. Linda Nochlin (1995, 179–207) puolestaan huomauttaa, että valtasuhteiden ylläpitämiselle on olennaista saada vallitsevat olosuhteet vaikuttamaan mahdollisimman luonnollisilta, jopa ikuisilta. Symbolinen valta ei näy ja se toimii tiedostamattomalla tasolla ja ainoastaan niin kauan kuin sekä valtaa käyttävät että siihen alistuvat jakavat samat käsitykset maailman järjestyksestä.

Linda Nochlinia soveltaen, mukautumisen tarve (naisilla) on niin suuri, että se vaikuttaa alitajunnassamme ja vaikuttaa kaikkeen (naisellisen) minuuden määrittämiseen yhteiskunnassamme. (emt.) Tätä ajatusta voi jatkaa ja pohtia, kuinka paljon huono-osaisten asemassa on kyse luovuttamisen, mukautumisen tai alistumisen tunteesta, joka voi levitä

syrjäytyneiden keskuuteen. Onhan menestymisen ja pärjäämisen ideologia hyvin voimakas osa länsimaista ja suomalaista kulttuuria.

Pierre Bourdieu (1987) käyttää käsitettä ’kenttä’ kuvatakseen asemien tai tehtävien rakentumista yhteiskunnassamme. Kenttä voi olla poliittinen, tieteellinen tai vaikkapa uskonnollinen. Toimintaamme vaikuttavat ”kenttien yleiset lait”, (emt., 105, kursivointi tekijän), jotka ovat toisin sanoen ”muuttumattomia lainalaisuuksia”. Näillä kentillä kamppaillaan ja taistellaan vallasta, jokaisen kentän hakiessa omat rajansa ja toimintatapansa, uusien jäsenten pyrkiessä sisään ja hallitsevien tahojen puolustaessa asemiaan. Taistelu edellyttää kentällä toimivien tahojen yhteisymmärrystä siitä, mikä on taistelemisen arvoista. Kentällä olevilla on siis yhteisiä, perustavanlaatuisia etuja, joiden olemassaolon oikeutusta uusinnetaan ylläpitämällä taistelua tai kuten Bourdieu kuvaa, pelien pelaamista. Vaikka taisteluissa saavutetaan pieniä erävoittoja vastustajista, noiden perustavien lainalaisuuksien lopullinen tuhoaminen, hallitsevien tai hallittujen täydellinen tuhoaminen ja lopulta siis pelin itsensä lopettaminen on kaukana yksinkertaisesta, joten vallitseva asiaintila kentällä jää helpommin pysyväksi kuin muuttuu radikaalisti. Tämä siksi, että itse peliin osallistuminen kysyy rahaa, aikaa ja erityistaitoja, joiden hankkiminen tulee vastapuolelle liian kalliiksi.

Poloinen mies ja tuhma tyttö

Arja Jokinen (1996, 161–183) on tarkastellut asunnottomuuden kulttuuristen jäsennysten rakentumista mediassa artikkelissaan Asunnottomat miehet ja kodittomat naiset, Asunnottomuuden sukupuolisidonnaiset tulkinnat. Jokinen toteaa, että tulkintoja erilaisista sosiaalisista epäkohdista tuotetaan yhteiskunnassamme niin politiikassa, ammatillisessa auttamistyössä kuin julkisessa keskustelussa. Kaikki tämä puhe vaikuttaa siihen, miten asunnottomuus kulttuurissamme käsitetään ja miten siihen suhtaudutaan. Jokinen (emt., 161) tiivistää ajatteluamme huono- osaisuudesta osuvin, tunnistettavin sanavalinnoin:

[… ] Huono-osaisuus on fyysistä – likaisuutta ja hajua – se on käsittämätöntä ja hallitsematonta, mutta samalla se on jotain jolle voi nauraa. Ja ennen kaikkea se on miehistä. Huono-osaisuus on konkreettista mutta silti etäistä.

Varsinkin mediassa ja niin television sketseissä kuin kotimaisissa elokuvissa uusinnetaan mielellään stereotypiaa laitapuolen kulkijasta parransänkineen, lököttävine housuineen, suhu- ässineen ja kossupulloineen. Katsoja tai lukija kauhistelee, tirkistelee ja huvittuu samaan aikaan. Koska mies on kulttuurissamme kansalaisen normi ja ihanne (ks. esim. Carole Pateman 1988), koetaan naisen huono-osaisuus vielä nolompana ja tuomittavampana kuin miehen sosiaaliset ongelmat. Tähän arvottamiseen ovat paneutuneet niin Jokinen kuin Riitta Granfelt (2004, 197–222).

Jokinen (1996, 161–183) havaitsi asunnottomista asuntolan asukkaista 1990-luvulla kuvattuja tv-dokumentteja tutkiessaan, että dokumenteissa rakentuu selvästi havaittava ja arvottava sukupuoliero. Syrjäytyneitä kuvaavan, YLE2- kanavan Ei kuulu meille - ohjelmasarjan tekijät olivat päätyneet kuvaamaan asunnottomia miehiä ja naisia omissa dokumenteissaan, mikä tekee jo yhden valmiin sukupuolijaottelun. Jokinen analysoi nimenomaan kodittomien selittelyä ja heiltä pyydettyjä selvityksiä tilanteestaan huomaten selkeitä kulttuurisia eroja miesten ja naisten puheessa.

Voimme muodostaa huomioista seuraavanlaisia vastinpareja:

1. Miesten keskinäinen kaveruus ja yhteisöllisyys vastaan naisten ongelmallinen yhteisöllisyys

2. Miesten itsestään selvänä kuvattu ryyppääminen ja humoristinen alakulttuuri vastaan naisten alkoholinkäyttöä selittelevä ja puolusteleva puhe

3. Miesten vapaus ja vaikeneminen perhesuhteista ja toisaalta naisten puhe miehistään ja lapsistaan ja heille näistä esitytetyt kysymykset. (emt. 161–183)

Toisin sanoen miesten ei tarvinnut selitellä juomistaan eikä heitä peilattu yhteiskunnan moraaliodotuksia vasten kuten naisia. Naisilta kysyttiin juomisesta, perheestä ja heidät haastateltiin ja kuvattiin aina yksin. Miehet kuvattiin kaverillisissa, yhteishenkeä symbolisesti korostavissa porukoissa, usein pullot kädessä. Jokisen mukaan katsojan mielikuva miesten kohdalla jää enemmän säälin ja myötätunnon kuin tuomitsemisen tunnelmiin, kun taas asunnoton nainen on ongelmallinen käsite. Naisten kasvoja ei kuvata ja päällimmäiseksi tunnelmaksi jää kylmyys ja kasvottomuus. (emt.)

Riitta Granfelt (2004, 197–222) puolestaan on haastatellut vankilasta vapautuneita tai vankilassa yhä olevia vankeja myös sukupuolinäkökulmaa tarkastellen. Granfelt kuvaa

huonoa kierrettä, kun väkivaltaista parisuhdetta kadulle paenneen naisen asunnottomuus saattaa vaihtua vain uuteen riippuvuus- ja väkivaltakierteeseen naisten hakiessa kattoa päänsä päälle yhtä lailla ongelmaisten miesten parista. Naiset saattavat joutua maksamaan asunnosta seksillä. Varsinkin nuorten naisten katuasunnottomuus on kasvussa Euroopassa, sillä nuoret naiset eivät mielellään alistu asuntoloissa heidän mielestään vallitsevan valvonnan alaisuuteen.

Toisaalta piirit pyörivät päihteiden käytön ympärillä ja naisen omaan asuntoon tuppautuu narkomaanimiehiä. Monet asunnottomat miehet myöntävät avoimesti, että naisen iskeminen on tapa saada ainakin tilapäinen koti. Nuoret naiset kokevat asunnottomuuden erityisen likaisena, hävettävänä ja inhottavana asiana. Heitä nolottaa tulla nähdyksi julkisissa tiloissa nukkumassa, he eivät halua nähdä sääliviä, tuomitsevia tai torjuvia katseita. Monet nuoret naiset pitävät huolen siitä, etteivät he näyttäisi kodittomilta. He peseytyvät usein asuntoloissa tai muissa sopivissa paikoissa ja ylläpitävät trendikkyyttä vaikka varastamalla muodinmukaisia vaatteita, jos rahaa ei ole. (emt.)

Käsite ’koti’ ja sen määrittely ei ollut niin sukupuolisidonnaista. Koti edustaa vapautta, rauhaa ja läheisiä ihmissuhteita kummallekin sukupuolelle. Miehet eivät toisaalta naisten lailla kokeneet itseään lähes arvottomiksi vain siksi, ettei heillä ole asuntoa. (emt.) Ulla Kososen (2005, 67–80) haastattelemat asuntolalaiset määrittelivät asunnon ’kodiksi’, ’kämpäksi’ tai

’pysähdyspaikaksi’ hyvin vaihtelevasti. Monet naiset ylistivät kodin ihanuutta, mutta yksi haastateltava piti edellistä kotiaan ankeana, koska hänellä ei ollut käytössä rahaa jolla olisi voinut sisustaa kotia mieleisekseen. Naiset ajattelivat myös asunnon ulkonäköä ja kodinomaisuuden rakentamista. Useat olivat vaihtaneet kaupungin vuokra-asunnosta toiseen, mikä edelleen ehkäisi asunnon kokemista omaksi kodiksi. Kososen haastattelemat miehet sen sijaan sivuuttivat koko kysymyksen kodista. (emt.)

Kirsi Nousiaisen (2005, 99–103) jututtamien asunnottomien naisten, tuetun asumisen piiriin päässeiden prostituoitujen elämää leimasi sen sijaan juurettomuus ja elämän rikkonaisuus niin asumisen kuin koko elämänhistorian osalta. Naiset olivat päätyneet myymään seksiä huumeiden käytön rahoittamiseksi. Monet olivat niin sanotusti asuneet vuosien varrella kadulla, vailla minkäänlaista asuntoa tai tukikohtaa. Katuelämää kuvattiin niin rankaksi, ettei sitä tai itsensä myymistä olisi kestänyt ilman huumeita. Kierre oli pian valmis. Nämä naiset eivät juuri käyttäneet sanaa ’koti’, vaan määrittivät asuntoa unen ja levon kannalta tärkeänä paikkana, varsinkin jos olivat joissakin asunnoissaan kokeneet väkivaltaa tai

Asunto on monelle päihteiden väärinkäyttäjälle käytännön vaikeuksista huolimatta väylä normaaliin elämään, vastuunottoon omasta elämästä ja itsenäiseen olemiseen. Asunnottomat haaveilevat hyvin arkisista asioista, kuten pyykinpesusta, laskujen maksamisesta ja työpaikasta. (Manninen & Tuori, 2005, 15.)

Anna Kulmala (2006, 5–7) puhuu henkilökohtaisesta ja sosiaalisesta identiteetistä tulkitessaan mielenterveysongelmaisten ja asunnottomien kertomuksia itsestään. Kulmalan mukaan ihminen rakentaa identiteettiään voimakkaassa suhteessa ulkoapäin tuleviin määritelmiin ja arvotukseen. Kertoessaan elämästään ihminen tekee samalla omaa henkilökohtaista identiteettiään, mutta peilaa tätä identiteettiä ulkopuolelta tarjottuun identiteetin malliin. Toisin sanoen yhteiskunnan huono-osaiset vertaavat käsityksiään itsestään siihen, mitä he tuntevat ja olettavat muiden heistä ajattelevan.

Kulmala käyttää ongelmaisten kansalaisten identiteetistä nimitystä ”leimattu identiteetti”, sillä niin sanotun normielämän ulkopuolelle pudonneisiin liitetään yleensä negatiivisia määreitä (emt.). Kulmalan teoriaa voi mielestäni käyttää selittämään sitä, miksi asunnottomilla voi tulla tarve selitellä tilannettaan ja elämäänsä muille, niin kutsutun normielämän edustajille, kuten tutkijoille ja toimittajille. Asunnottomat saattavat kokea, että heidän on jotenkin lunastettava paikkansa yhteiskunnassa ja oikeutettava (ongelmainen) olemassaolonsa. Normaalin määrittely on luonnollisesti sidoksissa kulttuurisiin käytäntöihin ja ajattelumalleihin. Suomalaisessa ja länsimaisessa yhteiskunnassa normaalina pidetään yleensä työssäkäyntiä, asuntoa, parisuhdetta, perhettä ja koulunkäyntiä. Asunnoton poikkeaa monesti kaikista näistä ’normaalin’ määritteistä.

Granfeltin (2004, 197–222) haastattelemat kodittomat tiedostavat Kulmalan (2006, 5–7) sanoin sosiaalisen identiteettinsä, ymmärtäen, että yhteiskunnan silmissä he ovat ulkopuolisia.

Kodittomien henkilökohtainen identiteetti taistelee omanarvontunnon ja itsekunnioituksen säilyttämiseksi ja tuota identiteettiä pönkitetään varastamalla muodikkaita vaatteita ja välttelemällä asuntoloita ja niiden ”valvovaa” ilmapiiriä. Samalla kodittomat jakavat normikansalaisten heihin kohdistaman kummeksunnan ja torjunnan. Heidän sosiaalinen identiteettinsä häpeää asunnottomuutta ja he kokevat itsensä ulkopuolisiksi, muiksi, toisiksi.

Ihmisiksi, joilla on vain vähän valinnanvapauksia.

Koditon tietää asunnon statusarvon suomalaisessa kulttuurissa ja haaveilee omasta kodista, mutta ottaa samanaikaisesti tuohon unelmaan etäisyyttä. Kodin merkityksen

vähättely tai sivuuttaminen elämänlaadullisena tekijänä voi toimia asunnottomilla myös suojamekanismina.

Kaikki eivät edes halua tai tavoittele samaa mitä valtaväestö. Normaalius saatetaan kokea tylsänä ja raskaana, kuten joistakin Marginaalit ja sosiaalityö- kirjan (2002) teksteistä voimme huomata. Harriet Strandellin, Ilse Julkusen ja Katri Lammisen haastattelemat lastensuojelunuoret haaveilivat toisaalta opiskelupaikasta, vuokra-asunnosta, ajokortista, autosta ja kumppanista, mutta samalla he kokivat normaalityöelämän kahdeksan tunnin työpäivineen viisi kertaa viikossa liian vaativaksi. Heidän mielestään työltä ei jää aikaa muulle elämälle, kuten kavereille, kodin laittamiselle ja harrastuksille. Jotkut nuoret pohtivat, että olisi hauskaa olla välillä työttömänä ja välillä työssä. Toisaalta osa-aikatyö ei kiinnostanut, ehkäpä siksi, että käteen jäävällä palkalla ei välttämättä pidetä yllä kovin monipuolista ja hyvää elintasoa. (Strandell & Julkunen & Lamminen, 2002, 111–124)

Myös Elina Virokannaan (2002, 125–144) haastattelemat huumenuoret kuvasivat normaalielämää juhlinnan vastakohdaksi. Tavallinen arki oli osalle nuorista masentavaa ja ikävystyttävää toimintaa, mistä haluttiin selkeästi erottautua. Nuoret eivät halua olla normaaleja, vaikka huumeista irti pääseminen kiinnostikin. Päihteiden käyttö toi elämään väriä ja jännitystä. Virokannas tulkitsee, että nuoret kokevat erottautuvansa päihteiden käytöllään selkeästi normaalista, vaikka he samaistuvat myös aktiivisesti normaalin ulkopuolelle pyrkiviksi. (emt.) Peruskoululaisten päihdekulttuuria tutkinut Jaana Jaatinen (2000, 141, ks. Virokannas, 2002, 136) havaitsi puolestaan ”No kun kaikki muutkin käyttää”- logiikan nuorten parissa tutkiessaan peruskoululaisten päihteidenkäyttöä. Nuoret eivät koe olevansa vastuussa päihteiden käytöstään, vaan syypäitä ovat ulkopuoliset mielikuvat ja mallit. Jäljelle jää avuton vaihtoehdottomuus. (emt.)

Normaaliudesta erottautumisen voi tulkita myös vastapuheeksi, varsinkin, kun erottautuminen tehdään tietoisena valintana. Jos esimerkiksi joukko työttömiä nuoria avoimesti kertoisi jossakin mediassa työtä vieroksuvasta ja juhlimista ihannoivasta elämäntyylistään, kyseiset kommentit saisivat varmasti paljon vastakommentteja ja keskustelua aikaan.

Douglas Kellner (1998, 379) arvostelee kulttuurintutkimusta siitä, ettei se ole ymmärtänyt viestintä- ja kulttuuripolitiikan merkitystä vallankäytön foorumeilla. Kellnerin mukaan se, kuka käyttää tulevaisuudessa suurinta valtaa mediassa ja kenen ääntä kuunnellaan, on

jokapäiväistä arkeamme uusintaen vallitsevia ideologioita ja tarjoten kuluttajille identiteettien rakennusmateriaalia, mutta mediakulttuuri tarjoaa tilaisuuden myös vastustaa hallitsevaa sanomaa ja kamppailla vallasta.

5 DOKUMENTTIKUVAN LYHYT HISTORIA

Valokuvan idea tunnettiin jo antiikissa, peilinä, jonka kuvajainen pysyy. Valokuvan syntyyn ja kehittymiseen ovat vaikuttaneet useat keksijät ja sattumat, eikä voida sanoa varmaksi, kenen nimiin valokuvan keksiminen pitäisi loppujen lopuksi panna. Vanhin säilynyt valokuva on vuodelta 1827 ja sen otti ranskalainen Nicéphore Niépse (1765-1833), mutta virallisesti valokuvauksen keksijäksi on nimetty Louis Jacques Mandé Daguerre (1787-1851). William Henry Fox Talbot (1800-77) puolestaan keksi negatiivin ja sen mahdollisuudet kuvien monistamiseksi. (Saraste 1996)

Valokuvasta on ollut ja on moneksi. Valokuva on toiminut keksijöiden apuvälineenä mm.

röntgeniä ja avaruusteknologiaa kehitettäessä, se on ollut maalaustaiteilijoiden apuväline ja lääketieteen ja anatomian ilmiöiden konkretisoija. Valokuva on siirtänyt eteenpäin tutkimusmatkailijoiden ja siirtomaiden valloittajien näkemää ja kokemaa – varsinkin naisille kuvat olivat aikanaan ainoa säädylliseksi ja sopivaksi katsottu tapa matkustaa. Keksintönä valokuva herätti uutuusarvollaan suurta huomiota ja oli aluksi vain varakkaiden saatavilla, joten muotokuvan otattamisesta tuli statussymboli ja valokuvasta suosittu käyntikortti.

Muotokuvaaminen katsottiin naiselle sopivaksi harrastukseksi ja työksi, oltiinhan siinä paljon tekemisissä perheiden kanssa. (emt.)

Valokuva oli tavallaan myös kapinan väline, sillä ihmiset vastustivat kuvien avulla ikäviksi kokemiaan yhteiskunnallisia muutoksia. Susan Sontag (1984) mainitsee esimerkkinä perhekuvat, jotka vakiintuivat juuri silloin, kun itse perheinstituutio alkoi rakoilla liitoksissaan teollistuneissa maissa. Kuvilla haluttiin todistaa perheen yhtenäisyyttä ja palauttaa symbolisesti sen jatkuvuus (emt).

Valokuva on dokumentti, jonka avulla on todennettu historiaa, uutisia ja tapahtumia.

Valokuva on myös valvonnan ja vallan väline. Se, minkä valokuva näyttää, jää helposti elämään totena, vaikka aikaansa seuraava nykyihminen jo tietää, miten helppo kuvia on käsitellä ja manipuloida, valita kuvakulma tarkoitushakuisesti tai jättää jotakin pois.

Valokuvalla on historia taiteen tekemisen apuvälineeksi alistettuna ja ei-taiteeksi leimattuna (Saraste, 1996). Aivan kuten sosiaalipolitiikkaa voidaan pitää taloudelle alisteisena, myös valokuvataide taisteli pitkään arvostuksesta ja jalansijasta taidemaailmassa. Tänä päivänä valokuvataide on yksi suomalaisen taiteen vientituotteista, vaikkei tuotto yllä rahallisesti läheskään samalle tasolle kuin vaikkapa kotimaisen musiikin tai pelien kohdalla (Heikka, 2004).

Digi- ja kännykkäkameroiden myötä valokuvaaminen on tullut entistä helpommaksi ja yleisemmäksi. Suurin osa ihmisistä ei harrasta valokuvausta taiteena, vaan kuvaaminen on riitti, itsestäänselvyys, muistin tallentamista, rutiinia (Sinnemäki, 1999, 133). Valokuva on kotikuvaajille yleensä ongelmaton käsite, dokumentti tapahtuneesta, eikä valokuvan merkitystä analysoida todellisuuden muuntelijana tai vallan välineenä. Silti valokuvilla tehdään todellisuutta. Abigail Solomon-Godeau (2003, 24–25) argumentoi, että valokuvia käytetään jatkuvasti hallitsevan ja omistavan luokan ideologian pönkittämiseen, aina kiinnostusten ja uskomusten markkinoinnista seksuaalisiin ja sosiaalisiin suhteisiin.

Jotta voisin tarkastella ja analysoida kodittomien kuvia 2000-luvulla, on syytä tutustua taidevalokuvauksen historiaan ja nimenomaan siihen, miten yhteiskunnan huono-osaisia on ollut tapana kuvata tai ovatko he ylipäätään kiinnostaneet taiteilijoita kuvauskohteina.

Leena Saraste (1980) kirjoittaa dokumenttikuvauksen juontavan juurensa 1930-luvulle.

Tuon aikakauden ongelmia olivat yleinen pula elintarvikkeista ja työpaikoista, kiihkonationalismin kasvava suosio Saksassa sekä Espanjan sisällissota, jotka saivat valokuvaajien ohella myös kirjailijoiden, maalareiden ja elokuvaajien huomion.

Amerikkalainen lehtiCamera Work esitteli Paul Strandin, uudenlaisen kuvaajan, joka yhdessä muiden todellisuushakuisten kuvaajien kanssa ryhtyi luomaan dokumentaarisia töitä elokuvan ja valokuvan keinoin. Pian kuvaajia alettiin myös kouluttaa dokumentaristiseen otteeseen.

Lewis W. Hine halusi kuvata työn tärkeyttä ja sen antamaa tyydytystä aikuisia työläisiä kuvaamalla. Hine kuvasi myös rakennustyömaita ja nimitti ottamiaan valokuvia dokumenteiksi, mutta varsinaisesti dokumentti-nimitys yleistyi valokuvien kohdalla juuri 1930-luvulla. Uutta oli se, että kuvilla haluttiin myös vaikuttaa asioihin, ei vain näyttää niitä.

(emt.)

San Franciskolainen muotokuvaaja Dorothea Lange kiinnostui laman seurauksista ja kuvasi leipäjonoja, kodittomia ja työttömiä. Lange peräsi kuvillaan ihmisten keskinäistä

ongelmia tarkastelevaan projektiin. Lange oli myös ensimmäisiä kuvaajia, jotka liittyivät liittohallituksen aloittamaan projektiin ja sen sisällä toimivaan kuvaajaryhmään tutkimaan maatalousväen ongelmia. Kuvaavaa on, että USA:n silloinen presidentti Franklin Roosevelt halusi myöhemmin hävittää kyseisen kuvaajaryhmän luoman aineiston, koska kuvat antoivat presidentin mielestä huonon kuvan USA:sta. (Saraste, 1980, 116–124).

Taiteesta Saraste (emt.) kirjoittaa, miten sana ’taide’ saa eri kielissä hieman eri merkityksiä, mutta yleensä sillä on tarkoitettu nimenomaan maalaustaidetta tai perinteisin menetelmin tuotettua kuvataidetta. Mari Krappala ja Tarja Pääjoki (2003, 9, toim.) määrittelevät taiteen tavaksi ”ymmärtää ja toimia”. Krappalan ja Pääjoen mukaan taiteen erityisyys on juuri siinä, että taiteen avulla voi rikkoa vallitsevia diskursseja. Taide vie vaikeina tai tabuina pidetyt asiat loitommalle ja tuo ne samalla liki. (emt.)

Sarasteen (1980, 138–140) mukaan kriitikoita on vaivannut se, että valokuva syntyy koneen, ei käden kautta. Niinpä kriitikot ovat ylistäneet teoksia, joissa kuvia on käsitelty erilaisilla tekniikoilla maalaustaidetta tai grafiikkaa matkien, jolloin kuvaajan panos tulee selkeämmin näkyviin. Kuitenkin valokuvan alkuperäinen tarkoitus oli esittää juuri sitä, mitä näkyy, mahdollisimman todenmukaisesti. Valokuvausta voi pitää helppona, mutta taidekuvan ottaminen ei ole aivan näin yksinkertaista. Kaikki valokuvat eivät ole taideteoksia, vaan muistoja, tallennuksia mukavista hetkistä. Miten taidekuva sitten määritellään? Saraste lainaa tulkintaan leipzigilaisen estetiikan professorin Bertold Beilerin (1969 & 1977, ks. Saraste 1980, 139) kolmiluokkaista valokuvien jaottelua:

1. Yksinkertainen tallenne. Muistokuva. Aihe, kohde, on pääasia, tärkein vaatimus on aiheen ulkoisten piirteiden mahdollisimman tarkka toisto.

2. Esteettistä informaatiota sisältävä kuva. Eroaa hyvin vähän edellisestä, mutta kuvan voima kumpuaa hedelmällisestä ristiriidasta, esteettisestä elämyksestä, joka on kuitenkin jätetty muokkaamatta taiteelliseen muotoon.

3. Taidekuva. Sisältö ja muoto esitetään hallitusti, todellisuuden aineksia on tietoisesti tulkittu, muokattu ja tiivistetty, tavoitteena jäsentyneempi esteettinen elämys kuin pelkkä kohteen katsominen luonnossa antaisi.

”Selvä tietoinen, jopa poliittinen lähtökohta on tuottanut suuren osan hienoimmista dokumenteista” (Saraste, 1980, 140). Parhaimmillaan dokumenttikuvaaminen on silloin, kun

kuvaaja unohtaa alkuperäisen toimeksiannon ja alkaa tuntea vastuuta kuvauksen kohteesta.

Dokumentaarisuus ei suinkaan tarkoita sitä, että kuvaajan pitäisi häivyttää kokonaan oma asenteensa kuvauskohteeseen. Täyteen neutraalisuuteen pyrkivä kuvaaja saa aikaan hajuttomia ja mauttomia kuvia, jotka eivät kerro Sarasteen mielestä kohteesta mitään olennaista. (emt.)

Suomessa yhteiskunnallisia kuvia ovat ottaneet mm. Ismo Hölttö ja Mikko Savolainen, joiden yhteiskuntakriittinen teosSuomea tämäkin (1970) näytti suuntaa 1970-luvun alkupuolen valokuvaukselle (Heikka, 1999, 244–261). Vielä ennen 1960- ja 1970- lukujen taitetta maamme kameraseuroilla oli suuri valta valokuvataiteen määrittelijänä ja suunnannäyttäjänä.

Kuitenkin 1970-luvun lähestyessä ajatukset yksityisnäyttelyistä, valokuvakirjoista ja kriittisestä reportaasikuvauksesta alkoivat saada enemmän ja enemmän suosiota. Samoihin aikoihin valokuvataide pääsi osalliseksi taiteen julkisesta tuesta, mikä helpotti irrottautumista kameraseuralaisuudesta. Valokuvasta tuli osa valtion taidehallintoa ja Suomen Valokuvaajain Liitto tunnustettiin ainoaksi valokuvausalan taiteilijoiden edustusjärjestöksi. Näyttelyiden järjestäminen lisääntyi, kun Suomen valokuvataiteen museo perustettiin vuonna 1969.

(Heikka, 1999, 244–261) Reportaaseja tietystä aiheesta kuvasivat mm. Seppo Saves armeijakokemuksiaan kuvaavalla teoksellaan Kameratulta (1961) ja koululaisten elämää valottavalla Yksi ynnä yksi- kirjalla (1964), K-G Roos ja Ihmisten Helsinki (1961), Petteri Väisänen metsätyömiehistä kertovalla Jätkällään (1964) sekä Matti Saanio mustavalkoisella estetiikalla kirjassaan Musta talvi, valkea kesä (1966). Jälkimmäisin loi suomalaiseen valokuvataiteeseen uuden kuvauskohteen, modernisoituvan Suomen. Aimo Vuokola ja Ari Yrjänä julkaisivat teoksen Me suomalaiset vuonna 1966, mikä vielä henki luottamista yhteiskunnan huolenpitoon. (emt.)

Savolaisen ja Höltön Suomea tämäkin (1970) toi ihmisten silmien eteen Suomen, missä yhteisöllisyyteen ei ollut enää paluuta. Jokainen huolehti itsestään miten kykenee hurtin huumorin avulla. Samaisella vuosikymmenellä todistettiin mm. ympäristökriittisen, etnisiä vähemmistöryhmiä kuvaavan ja alkoholisteista kertovien teemojen esilletuloa valokuvauksessa. (emt.) Aikakautta leimasi ideologisesti vasemmistolaisuus, joka vaikutti niin teattereihin, kirjallisuuteen kuin poliittisten laulujenkin suosioon. Vallankumousretoriikkaan kietoutui visio paremmasta tai ainakin erilaisesta tulevaisuudesta. Valokuvan todistuksellinen voima tarjosi hyvää materiaalia vallankumouksellisille ajatuksille, yhteiskunnan epäkohdat

kyettiin näyttämään ja todentamaan valokuvin. Kriittinen reportaasi hiipui myöhemmin vasemmistoaktivismin mukana. (emt.)

Kati Lintonen (1999, 262–264) kirjoittaa, miten siirtymä 1970-luvulta 1990-luvulle tarkoitti suomalaisessa valokuvauksessa siirtymistä tekijyyttä, vapaata valokuvausta ja taiteilijuuden käsitettä korostavaan aikakauteen. Toisekseen kyse oli käsitys tekijästä subjektina, joka irrottautuu yhteiskunnallisuudesta ja kuvauskohteet etsitään itsestä, lähipiiristä, tutuista asioista, omasta kehosta ja ympäristöstä. Tässä vaiheessa tapahtui myös naisten esiintulo taiteilijoina, ensin yhteis- ja myöhemmin yksityisnäyttelyissä. Tietynlainen dialogisuus, vuoropuhelu edellisten omien kuvien tai muiden ottamien kuvien kanssa valtasi alaa. Haluttiin tuoda esille historian, taiteen ja mediakuvaston tuntemus. Kuvaamistapojen suhteen aikakausi muuttui vapaammaksi, sallivammaksi - ei ollut enää yhtä oikeaa tapaa kuvata ja tehdä taidetta. Aikakautta on nimitetty myös privatisoitumisen kaudeksi. (Lintonen, 1999, 262–264)

1990-luvulla valokuvauksen suuria teemoja olivat lavastetut ja dokumentoidut kuvaukset ihmisten elämistä, uusien teknologioiden ja keinotodellisuuden hyödyntäminen sekä videon ja valokuvan yhdistäminen. Multimediaesitykset tulivat tavallisemmiksi, käsitys poliittisuudesta muuttui ja mainosten sekä lehti- ja muiden mediakuvien kritisoiminen valtasivat alaa. Kiinnostuksen kohteeksi nousivat katse ja ruumiillisuus, monikulttuurisuus, sukupuoli, identiteetti ja aids, jota tosin Suomessa kuvattiin vain vähän. Kuvien monistettavuus, kuvasarjojen käyttö ja todentuntuisuuden hakeminen tulivat tärkeiksi tekijöiden parissa. Kuvissa pohdittiin kuvaamisen ja valvonnan kritiikkiä, todellisuuden ja manipulaation suhdetta ja viitekehyksen ja kontekstin merkitystä. Yhä useammin ajateltiin, että kuva on kieltä siinä missä tekstikin. Kuvissa näkyi yhä useammin arkisia tavaroita ja populaarikulttuurin tunnusmerkkejä ja ilmiöitä. Vanhoja kuvia ja perhepotretteja hyödynnettiin valokuvauksessa samalla kun esiin nousi stereotyyppisten mies- ja naiskuvien kritiikki. (Kivirinta, 1999, 280–295)

Vaikka esimerkiksi Jouko Lehtola kuvasi nuoria eri puolilla Suomea 1990-luvulla, oli maisemavalokuvaus aiheena yhteiskuntakriittisyyttä suositumpaa. Leena-Maija Rossi (1999) summaa, että taidetta ei viime vuosikymmeninä ole politisoitu avoimesti, vaikka esimerkiksi sukupuolirooleja pohtinut kriittinen taide – ja mitä ilmeisimmin poliittiseksi luokiteltava taide