Poliittinen vaikutusvalta

Poliittisilta mielipiteiltään suurten sotamateriaalitehtaiden johtajat ja suuromistajat näyttä-vät yleensä kuuluneet alunperin liberaalisen puolueen kannattajiin. Tässä ei sinänsä ollut mitään poikkeuksellista, sillä ko. puoluetta kannatti perinteisesti pääosa Keski- ja Pohjois-Englannin teollisuudenharjoittajista. Liberaalipuolueen jakaantuessa 1886 Irlannin itsehal-lintoa koskevan kiistan myötä kahtia, pääosa näistä ”pohjoisen teollisuudenharjoittajista”

lähti puolueesta ”liberaalien unionistien” ryhmän mukana, jota johti Joseph Chamberlain, itsekin alunperin birminghamilainen teollisuudenharjoittajana.⁵⁸² Seuraavina vuosina ryhmä ajautui yhä lähemmäksi konservatiiveja, joihin se lopulta sulautui. Sotateollisuusyrittäjistä

”chamberlainilaisiin” kuuluivat ainakin Albert Vickers ja William Armstrong⁵⁸³ kun taas Charles Palmer ja Stuart Rendel jäivät liberaalipuolueen riveihin.

Eniten poliittista vaikutusvaltaa sotateollisuusyritysten suuromistajista oli Stuart Rendeliltä ja Devonshiren herttualta. Jälkimmäisen isä (7. herttua) oli ollut hallituksen puheenjohtaja ja yksi pääosakkaista suuressa Barrow Hematite Steel Companyssa, jolla oli sota-aluksia rakentava tytäryhtiö Naval Construction & Armaments Company.⁵⁸⁴ Pääosa herttuan

578Marder 1940, s. 42.

579Hobsbawm 1987, s. 309.

580Sotateollisuuden ja siitä riippuvaisten ryhmien vaikutuksesta poliittisen päätöksentekoon. Marder 1940, s.

24-43; Hobsbawm 1987, s. 307-309; Pearton 1982, s. 44-45.

581Samanlaisiin johtopäätöksiin on päädytty useimmissa asiaa laajemmassa kontekstissa tarkastelevissa yh-teiskuntatieteellisissä tutkimuksissa. Galbraith 1984, s. 162-163; Merelliselle kilpavarustelulle on pyritty Saksassa löytämään myös monimutkaisempia sisäpoliittisia selityksiä kuin vain sotateollisuuden toimiminen painostusryhmänä. Maailmansotien välisenä aikana Eckart Kehr loi teesin, jonka mukaan amiraali Tirpitzin laivastopolitiikan taustalla oli aristokraattisten suurtilallisten liitto vahvistuvan teollisuuden kanssa. Liitto oli suunnattu nousevaa työväenliikettä vastaan ja lisäksi se tarjosi teollisuudelle suuria rakennusohjelmaan liitty-viä tilauksia ja maataloudelle korotetun tullisuojan. II maailmansodan jälkeisen ajan tunnetuimmista tutki-joista erityisesti Volker Berghahn on ollut Kehrin linjoilla korostaessaan eturyhmien tavoitteiden merkitystä (Berghahn 1976). Kokonaisuudessaan Berghahnin ja Kehrin edustaman tutkimusperinteen perusajatukset ovat kuitenkin voimakkaasti kiisteltyjä. Niitä ei voi myöskään soveltaa Britanniaan, jossa merten herruudella tavoitteena oli pitemmät perinteet ja yhteiskunnallinen tilanne 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa poikkesi selvästi keisarillisesta Saksasta.

582Kennedy 1989a, s. 46.

583Scott 1963, s. 76, 89; Complete Peerage, vol I, s. 219.

584Carr & Taplin 1962, s. 28; Scott 1963, s. 35.

vasta 1,8 miljoonan punnan omaisuudesta periytyi 1891 hänen siihen asti Hartingtonin markiisina tunnetulle pojalleen. Kahdeksas Devonshiren herttua istui parlamentissa vuosi-na 1857-1891, edustaen vuoteen 1886 liberaaleja ja sen jälkeen puolueesta eronneita libe-raaleja unionisteja. 1860-luvulta lähtien hän toimi useita kertoja ministerinä, hoitaen mm.

sotaministerin tehtäviä 1866 ja 1882-1885.⁵⁸⁵ 1895-1902 Devonshire toimi Salisburyn kon-servatiivihallituksen puolustuskomitean puheenjohtaja ja 1902-1903 Committe of Imperial Defencen (CID) ensimmäisenä puheenjohtajana. Siten hän oli yksi maan keskeisimmistä puolustuspolitiikan päätöksentekijöistä.⁵⁸⁶

Isänsä omaisuuden mukana Devonshire oli perinyt tämän teollisuusosakkeet ja hän toimi-kin Naval Construction & Armaments Companyn hallituksen puheenjohtajana vuoteen 1895 asti. Liittyessään Salisburyn hallitukseen hän luopui tästä tehtävästä, mutta ei osak-keistaan,⁵⁸⁷ mutta jo 1897 Naval Construction & Armaments Company myytiin kokonai-suudessaan Vickersille huolimatta sen Britannian laivanrakennusohjelmien tahdittamasta nopeasta kasvuvauhdista.⁵⁸⁸ Ratkaisu, joka ei varsinaisesti todista herttuan pyrkimyksestä hyötyä taloudellisesti poliittisesta vallastaan.

Tosin kuin Devonshire, Stuart Rendel vaikutti liberaalisen puolueen riveissä koko poliitti-sen uransa ajan. Vaikka Rendel oli syntyperältään englantilainen, hän istui Britannian par-lamentissa walesiläisen Montgomeryshiren vaalipiirin edustajana 1880-1894 ja toimi vuo-desta 1888 Walesin liberaalien puheenjohtajana. Poliittisen johtajuuden lisäksi Rendel toi-mi liikkeen rahoittajana sijoittaen suuria sumtoi-mia sen vaalityön ja lehdistön tuketoi-miseen.

Parlamentissa Rendel ajoi voimakkaasti Walesin kansallisia etuja ja tuki mm. poliittisen uransa alussa olevaa, nuorena walesiläisenä radikaalina pidettyä David Lloyd Georgea.

Rendelin linja oli tosin maltillisempi kuin monilla ”radikaaleilla” ja hän pyrkikin sovitte-lemaan kiistoja walesiläisten ja liberaalisen puolueen johdon välillä.⁵⁸⁹

Rendelin yhteydet puolueen johtoon eivät olisi voineet olla paremmat. 1880-luvulla hä-nestä tuli moninkertaisen pääministerin, William Gladstonen läheinen ystävä ja vanha pääministeri perheineen oli usein nähty vieras Rendelin taloissa Lontoossa ja maaseudulla.

1890-luvulla Gladstonet olivat useana talvena vieraana Rendelin huvilassa Cannesissa Ranskassa, erityisesti sen jälkeen William Gladstone oli joutunut eroamaan pääministerin paikalta.⁵⁹⁰ Vuoden 1890 jälkeen miehiä yhdisti vielä sukulaisuussuhde Rendelin tyttären Maudin mentyä naimisiin Gladstonen kolmannen pojan Henryn kanssa.⁵⁹¹ Politiikassa

585Complete Peerage, vol. IV, s. 350.

586Johnson 1960, s. 31-36, 54.

587Marder 1940, s. 27.

588Scott 1963, s. 44.

589The Times 25.1.1887 ja 17.9.1891 5.6.1913; Gladstone Diaries, vol. XI: 17.3.1886, vol XII: 16.7.1889 ja 7.6.1890; Barker 1975, s. 116-127; Gilbert 1987, s. 77, 80-81, 85-86, 90, 100, 104-105.

590Gladstone Diaries, vols XII-XIII; Eyck 1938, s. 451; Morley 1903, s. 523, 533.

591Eyck 1938, s. 502.

Rendel oli Gladstonen vahva kannattaja ja hän tuki huomattavalla omaisuudellaan liberaa-lisen puolueen toimintaa.⁵⁹² Palkinnoksi näistä ansioistaan hänet nostettiin Gladstonen eron yhteydessä ylähuoneeseen maaliskuussa 1894 arvonimellä ”Baron Rendel of Hatchlands”.

Samalla hän jätti paikkansa walesiläisten parlamenttiedustajien johtajana.⁵⁹³

Aktiivipoliitikon vuosinaan Rendel ei koskaan menettänyt kiinnostustaan Armstrong Ltd.:n asioihin. Omien taloudellisten etujen maksimointia ei voi kuitenkaan pitää Rendelin poliit-tisen toiminnan oleellisena motiivina, sillä taloudelliselta kannalta enempää kansallismie-listen walesiläisten kuin maan tunnetuimman suppeiden sotilasmenojen kannattajan tuke-minenkaan ei ollut rationaalinen teko muuten kun tuodessaan Rendelille yleistä yhteiskun-nallista arvo- ja vaikutusvaltaa.⁵⁹⁴ Sen tarjoamia mahdollisuuksia Armstrong Ltd.:n tilauk-sien kasvattamiseen Rendel ei aina jättänyt käyttämättä.

Vaikka Stuart Rendelillä ja Devonshiren herttualla oli voimakkaita taloudellisia kytkentöjä sotatarviketeollisuuteen, kummankaan ei voi katsoa toimineen politiikassa pääosin teolli-suuden edustajina. Sukupolvien ajan politiikassa aktiivisesti toimineeseen Cavendishien sukuun kuulunut herttua⁵⁹⁵ olisi pitänyt ajatusta epäilemättä omituisena. Eräiden muiden parlamentaarikkojen tilanne oli toinen. Varhaisimpia esimerkkejä oli laivanrakennusyhtiön ja samalla käytännössä Birkenheadin kaupungin perustaja John Laird, joka edusti konser-vatiivien riveissä Birkenheadin vaalipiiriä sen perustamisesta 1861 aina kuolemaansa 1874 asti. Parlamentissa hänet tunnettiin laivastoasioiden asiantuntijana ja aiheeseen liittyvien keskustelujen aktiivisena osallistujana.⁵⁹⁶ Samaan ryhmään kuului sir Charles Palmer ”The Grand Old Man of Tyneside”⁵⁹⁷, jonka johtaman yrityksen kasvun myötä Jarrow´n kylä oli kasvanut 40000 asukkaan kaupungiksi. Palmer oli valittu kaupungin ensimmäiseksi por-mestariksi 1875 ja 1885 hänestä tuli omaksi vaalipiirikseen muuttuneen Jarrow´n ensim-mäinen parlamenttiedustaja. Siinä tehtävässä hän toimi aina kuolemaansa eli vuoteen 1907 asti saaden 1910 seuraajakseen poikansa Godfrey Mark Palmerin. Liberaalipuoluetta edustanut sir Charles Palmer, vuodesta 1886 baronetti, ei parlamentaarisen uransa aikana saanut kertaakaan vastaehdokasta konservatiivien riveistä ja työväenliikkeen asettamat edustajat hän voitti vuosina 1885, 1892 ja 1906.⁵⁹⁸

592Gilbert 1987, s. 77; Rendelin kuollessa (1913) hänen omaisuutensa nettoarvoksi arvioitiin 480 000 puntaa.

Complete Peerage, vol. X, s. 765.

593Complete Peerage, vol X, s. 765; Gilbert 1987, s. 111.

594Gladstonen päiväkirjoissa olevat maininnat hänen ja Rendelin käymistä poliittisista keskusteluista kosket-televat lähes yksinomaan Walesin asioita. Ainoa maininta laivastoasioita koskevasta keskustelusta on 24.1.1892, jolloin Gladstone lakoniseen tyyliinsä merkitsi: ”An instructive conversation or discourse from Mr R. on Navy constuction.” Gladstonen Diaries vol. XIII.

595Gutsman 1963, s. 224.

596The Times 30.10.1874.

597Emy 1973, s. 96.

598The Times 5.6.1907; DNB, Second Supplement, vol III (1912), s. 66-67; Palmerin asema Jarrow´ssa ei ollut 1800-luvun lopulla täysin poikkeuksellinen ilmiö. Britanniassa oli edelleen joukko yhden tai kahden suuren maanomistajan kontrolloimia vaalipiirejä ja nämä W.L. Guttsman rinnastaa teollistumisen mukana syntyneisiin yhden yrityksen hallitsemiin paikkakuntiin. Guttsman 1963, s. 81.

Sir William Armstrongin yhtiökumppani W.D. Cruddas puolestaan edusti Newcastle-on-Tynea 1895-1900.⁵⁹⁹ Vuoden 1895 vaaleissa hän voitti liberaalipuolueen ”small navy” -siiven edustajana tunnetun moninkertaisen ministerin John Morleyn,⁶⁰⁰ joka oli voittanut unionisteja edustaneen sir William Armstrongin vuoden 1886 vaaleissa. Tappio tuskin kir-veli vastahakoisesti politiikkaan suhtautunutta Armstrongia pitkään varsinkin kun Salisbu-ryn hallitus nosti hänet jo seuraavana vuonna ylähuoneeseen.⁶⁰¹ Sunderlandia edustivat laivahöyrykoneita valmistavien yritysten johtajat Sir Edward T. Gourley (lib.) 1868-1900 ja Sir Theodore Doxford (konserv.) 1895-1906.⁶⁰² Samalla alalla toimiva William Allan (lib.) edusti 1893-1903 Tynesiden Gatesheadin vaalipiiriä⁶⁰³ ja Sir Christopher Furness (lib.) Hartlepoolia 1891-1895 ja 1900-1910.⁶⁰⁴ Skotlannin Govanissa toimivan Fairfieldin Sir William Pearce edusti konservatiivina Govanin vaalipiiriä vuodesta 1885 kuolemaansa 1888 asti. Vaalikampanjassaan 1885 hän oli vaatinut Royal Navyn alusten rakennuttamasta yksityisillä telakakoille laivaston telakoiden sijasta.⁶⁰⁵ Irlannissa Belfastia edustivat konser-vatiivien riveissä Harland & Wolffin E.J. Harland 1889-1895 ja G.W. Wolff 1892-1910.⁶⁰⁶ Muita kuin omien sotateollisuusyritystensä vaalipiirejä edustivat Kynoch Ltd.:n perustaja George Kynoch (konserv.) 1886-1891,⁶⁰⁷ Palmerin ja Brownin johdossa toiminut Charles B. McLaren (lib.) 1880-1886 ja 1892-1910.⁶⁰⁸ sekä Sir William Pearce nuorempi (unionis-ti) 1892-1895.⁶⁰⁹

Parlamenttipaikka tarjosi yrityksen johtajalle näkyvyyttä, mutta ei useinkaan todellista vai-kutusvaltaa konkreettisiin päätöksiin. Esimerkiksi William Allan vastusti 1890-luvulla ja 1900-luvun alussa parlamentissa voimakkaasti uuden höyrykattilamallin käyttöön ottoa.

Hankkeen kannattajan John Fisherin mukaan syynä oli se, että uudistus tekisi hyödyttö-mäksi pääosan hänen yrityksensä vain vanhojen mallien valmistukseen soveltuvasta tuo-tantokoneistostaan.⁶¹⁰ Näin Allan osallistui ”the Battle of the Boilers” -nimellä tunnettuun kamppailuun. Ns. Bellevillen putkikattiloilla oli paljon vastustajia sekä poliitikkojen että sotilaiden keskuudessa, mutta tästä huolimatta Allan joutui lopulta pettymään.⁶¹¹

599British MPs, II s. 86.

600Marder 1940, s. 31.

601The Times 28.12.1900.

602British MPs, II s. 102, 142.

603British MPs, II s. 4.

604British MPs, II s. 131.

605British MPs, II s. 280; Kaldor 1982, s. 23.

606British MPs, II s. 158, 380.

607British MPs, II s. 205.

608British MPs, II s. 234-235.

609British MPs, II s. 280.

610Hansard, 4th ser. vol. lxxix 26.2.1900, c. 1151-1152; Fisher 1919b, s. 88; Fisher Gerald Fiennesille 8.2.

1912. FGDN II, s. 430.

611Mckay 1973, s. 207-208.

Yritysten johtajien valinta parlamenttiedustajiksi tilanteessa, jossa äänestäjäkunnan enem-mistön teollisuuspaikkakunnalla muodostavat tavalliset työläiset, ilmentää yksittäisten

”teollisuusmagnaattien” suurta vaikutusvaltaa vaalipiireissään. Lisäksi se todistaa yritysten omistajien ja johtajien ja toisaalta niiden työntekijöiden yhteisten etujen voimakkuudesta suhteessa valtiovaltaan. Sotatarviketeollisuuden asema poikkesi useista muista taloudelli-sen toiminnan aloista siinä, että alan yritysten kannattavuus ja työtilanne oli voimakkaasti ja suoranaisesti riippuvainen julkisen vallan päätöksistä. Tämä seikka tiedostettiin hyvin selvästi 1880-luvulta lähtien. Käytännössä sotamateriaalia tuottavan teollisuuden etujen ahkerimmat ajat parlamentissa eivät olleet niinkään ”militarismin” kriitikkojen luetteloimat osakkeenomistajat, vaan pikemminkin ne parlamentin jäsenet, jotka edustivat voimakkaasti sotamateriaalituotannosta riippuvaisia vaalipiirejä. Paikkakunnan työllisyystilanteen tur-vaaminen oli todistus äänestäjien etujen tuloksellisesta ajamisesta. Vielä oleellisempaa oli, että voimakkaasti amiraliteetin tai sotaministeriön tilauksista riippuvaiselle vaalipiirille tilauksien katoaminen tai supistuminen merkitsi pahimmillaan massatyöttömyyttä ja tämän aiheuttama tyytymättömyys purkautuisi nopeasti omia parlamentaarisia edustajia kohtaan.

Siten työllisyyskysymykset olivat monille parlamentaarikoille poliittisen uran jatkumisen kannalta ratkaiseva kysymys.

Vaikka sotatarviketeollisuuden työntekijämäärän osuus valtakunnan koko työvoimasta oli korkeintaan vain muutamia prosentteja, alan painoarvo politiikassa oli tätä suhteellista osuutta suurempi, mikä oli seurausta poikkeuksellisen suuresta yrityskoosta. Kaikkialla teollistuvassa Euroopassa raskaan teollisuuden yritykset olivat työntekijämäärältään omaa luokkaansa, ja vaikka niissä työskennelleet olivat vähemmistö, he olivat Hobsbawmin sa-noin ”increasingly visible and potentialy formidable minority” ⁶¹²

Pääosa Britannian yksityisestä sotatarviketeollisuudesta sijaitsi Pohjois- ja Keski-Englannissa. Armstrong-Whitworth Elswickin tehtaat työllistivät yli 200 000 asukkaan Newcastlessa 1905 suoranaisesti noin 16 000 henkeä, ja siten ne olivat tuolloin todennä-köisesti Britannian suurimmat yksittäiset teollisuuslaitokset.⁶¹³ Koko Tynesiden alueella Armstrong Whitworth työllisti 1905 20 000 henkeä.⁶¹⁴ Jo 1895 työntekijät ja näiden perheet yhteenlaskenut aikalainen oli arvioinut 70 000 ihmisen olevan suoraan riippuvaisia Els-wickin tehtaista⁶¹⁵ ja 1900-luvulle tultaessa tuo luku oli kasvanut kymmenillä tuhansilla.

Armstrongin lisäksi Newcastlessa ja sen ympäristössä toimi mm. höyryturbiinin kehittäjän sir Charles Parsonsin laivanrakennusyritys ja samalla alalla toimiva Hawthorn, Leslie &

612Hobsbawm 1987, s. 116.

613Irving 1975, s. 151 ja 171 viite 8; Charlotte Shaw´n mukaan Elswickin tehtaiden työntekijämäärä oli 1907 vain 12 000 ja siten ne olivat Britannian toiseksi suurimmat teollisuuslaitokset rautatieyhtiö Great Western Railwayn Swindonin tehtaiden jälkeen, joiden palkkalistoilla oli 13 000 henkeä. (Shaw 1982, s. 43 ja s. 51 viite 35) Shaw´sta poiketen Irvingin lähteenä ovat Armstrong Whitworthin omat asiakirjoihin ja siten hänen lukumääränsä voi pitää luotettavampana. Toisaalta Shaw´n ja Irvingin ilmoittamat tiedot yrityksen kokonais-työvoiman kehityksestä eivät tue oletusta, että Elswickin työntekijämäärä olisi laskenut selvästi 1905-1907.

614Irving 1975, s. 171 viite 2.

615Kaldor 1983, s. 39.

Co., jotka molemmat olivat merkittäviä sota-alusten ja niiden komponenttien rakentajia.⁶¹⁶ Kaikilla kolmella yrityksellä oli suuri määrä alihankkijoita. Laivanrakennusteollisuus ja sen tarvitseman materiaalin valmistaminen oli Newcastlen tavoin hallitseva teollisuudenala muuallakin Tyne-joen alueella. Jarrow´n talous perustui Palmerin teollisuuslaitoksiin ja Gatesheadin, Tynemouthin ja Sunderlandin asukkaiden toimeentulo muihin laivanraken-nusalan yrityksiin.⁶¹⁷ Sama tilanne oli Hartlepoolissa.⁶¹⁸ Suuri osa alan tuotannosta myytiin Royal Navylle ja sen tilauksien selvä vähentyminen saattoi ajaa koko Tyne-joen alueen vakaviin taloudellisiin vaikeuksiin. Siten edellä mainittujen kaupunkien Lontoon parla-menttiin valitsemien kahdeksan edustajan saattoi olettaa harkitsevan tarkoin käsiteltävien puolustuspoliittisten päätösten vaikutuksia vaalipiiriensä taloudelliselle tilanteelle.⁶¹⁹

Sama tilanne oli viisi edustajaa Lontooseen lähettävällä Sheffieldillä. Kaupungissa oli mm.

Vickersin, John Brownin ja Hadfield Steel Foundryn suuria tehtaita ja 1896 konservatiivi-hallituksen jäsen ja tuleva pääministeri Arthur Balfour totesikin, että sisämaakaupunki

”Sheffield lives by the Navy, more or less”.⁶²⁰ Seitsemän MP:n Birminghamissa puolestaan oli mm. BSA:n, Kynochin, Vickersin, Cammellin, Webley and Scottin ja Nobelin tehtai-ta⁶²¹ ja Manchesterissä alunperin Whitworthille kuuluneet Openshaw´n tehtaat, joilla oli merkitystä ainakin yhdelle kaupungin kuudesta parlamenttiedustajasta. Sotilasmenoista pitkälti riippuvaisia pienempiä kaupunkeja olivat Lairdin telakan ympärille kasvanut Bir-kenhead Englannin luoteisrannikolla ja sen pohjoispuolella sijaitseva terästeollisuuden ja sota-alusten rakentamisen keskus Barrow-in-Furness.

Etelä-Englannin sotatarviketeollisuus keskittyi Lontoon ympäristöön. Thames Ironworks, Yarrow, Thornycroft, Huphreys & Tennant, Maudslay, Penn ja monet niiden alihankkijat ja muut pienemmät yritykset olivat alueella merkittäviä työllistäjiä aina 1900-luvun alkuun asti, jolloin ne joutuivat sulkemaan ovensa tai muuttamaan muualle. Samalla Glasgow´n länsipuolelle Clyde-joelle keskittyneen Skotlannin laivanrakennusteollisuuden asema vah-vistui. Sota-alusten tuotantoon erikoistuneet Fairfield Shipbuilding & Engineering, Wil-liam Beardmore ja Scott´s Shipbuilding & Engineering Company olivat toimialan tär-keimmät työllistäjät alueella. Irlannissa sama rooli oli Harland & Wolffilla.⁶²²

Valtion sotamateriaalituotanto keskittyi Iso-Britannian eteläosiin. Pääkaupungin ympäris-tössä sijaitsivat myös Woolwich, Enfield ja Waltham Abbey, kun taas laivaston telakat

616Wilson 1965, s. 194-195; DNB 1931-1940, s. 672-673; Lyon 1977, s. 47; Protheroe s.a., s. 500.

617Näitä olivat mm. W. Doxford and Sons Ltd. ja Richardson, Westgarth and Company Limited.

618Barker 1975, s. 215.

619Tässä luvussa mainitut MP-lukumäärät ovat teoksesta Cook & Keith 1975, s. 112-135.

620Marder 1940, s. 31.

621Kordiittitilauksista lehdistössä käytyyn keskusteluun osallistuneen nimimerkki ”Onlooker´n” mukaan Briminghamissa oli peräti 40 yritystä, jotka olivat riippuvaisia amiraliteetin ja sotaministeriön tilauksista.

Tältä pohjalta hän vaati kaupunginedustajien sulkemista asevoimien materiaalihankintoja koskevan päätök-senteon ulkopuolelle oletettavissa olevan puolueellisuuden takia. The Times 20.10.1900.

622Shaw 1983, s. 52-53.

Devonport, Chatham, Pembroke, Sheerness ja Portsmouth sijaitsivat Etelä-Englannin ja Walesin rannikoilla. Pelkät laivaston telakkakaupungit lähettivät parlamenttiin 1800-luvun lopussa kuusi edustajaa. Nämä edustajat käyttäytyivät samaan tapaan kuin yksityisestä teollisuudesta riippuvaisten vaalipiirien edustajat pyrkien usein ahkerasti turvaamaan omassa vaalipiirissään olevan laitoksen työtilanteen. Telakkavaalipiirien edustajien vaiku-tusmahdollisuudet olivat jopa paremmat kuin niillä edustajilla, jotka edustivat yksityisistä yrityksistä riippuvaisia vaalipiirejä, koska edellisiä ei voitu jälkimmäisten tapaan syyttää yksityishenkilöiden (osakkeenomistajien) etujen ajamisesta.⁶²³

Vastaavasti amiraliteetin rationalisointipyrkimykset kohtasivat voimakasta vastusta, jos uu-distukset merkitsivät leikkauksia työntekijämääriin. Vastustajien joukkoon kuuluivat työn-tekijöiden ja heitä edustavia parlamentaarikkojen lisäksi paikallishallinto. Jopa Winchers-terin piispa vetosi 1890-luvulla Portsmouthin laivastotukikohdan telakkatyöläisten työ-paikkojen puolesta. Amiraliteetissa näihin vaikutusyrityksiin ei suhtauduttu positiivisesti.

”Ylimääräisten” telakkatyöläisten katsottiin vain vievän resursseja, joita olisi tarvittu tär-keämpiin kohteisiin. Laivaston materiaalikysymyksistä vastanneena Controllerina 1890-luvulla toiminut John Fisher oli joutunut tutustumaan läheisesti näihin painostusryhmiin ja kokemustensa pohjalta hän jopa väitti, että osa laivaston alusten korjaustöistä toteutettiin valtion telakoiden työtilanteen, ei alusten taistelukyvyn turvaamiseksi.⁶²⁴ Tultuaan nimite-tyksi ensimmäiseksi merilordiksi hän onnistui kuitenkin vähentämään laivaston telakoiden palkkalistoilta 6000 tarpeettomana pitämäänsä työntekijää ilman tuloksekasta poliittista vastustusta, saavutus, josta hän oli selvästi ylpeä.⁶²⁵

”Warship-building means bread to the working man”⁶²⁶ -ajatus oli iskostunut alusta asti voimakkaasti työväenliikkeen parlamenttiedustajien keskuuteen ja nämä ovatkin vahva osoitus sotilaspoliittisen päätöksentekoon liittyvien työllisyyskysymysten vaikutuksesta poliittiseen toimintaan. Kokonaisuutena työväenliikkeen poliittinen siipi vastusti voimak-kaasti varustautumista ja vaati yleistä aseistariisuntaa. Käytännön tasolla tämä yhteinen linja rakoili. Jo vuoden 1893 laivanrakennusteollisuuden laman ja navy scaren aikana vas-taperustetun Independent Labour Partyn edustajat parlamentissa selittivät, että vaikka he eivät olekaan ulkopolitiikan asiantuntijoita eivätkä anna mitään painoa tiedoille Ranskan ja Venäjän laivastojen laajennuksista, he toivottaisivat tervetulleiksi amiraliteetin tilauksien jakamisen työttömyyden vähentämiseksi.⁶²⁷

Lontoon East Endiä edustava ILP:n puheenjohtaja James Keir Hardie näytti esimerkkiä kesä- ja heinäkuussa 1894 hyökkäämällä yhdessä liberaaleihin lukeutuvan John Archibald

623Marder 1940, s. 31-32; Trebilcock 1970, s. 11.

624Fisher 1919b, s. 112-116.

625Fisher 1919b, s. 56-57.

626Marder 1940, s. 30.

627Marder 1940, s. 35-36.

McDonaldin kanssa amiraliteettia vastaan, koska se ei ollut antanut laivanrakennustilausta Thames Ironworksille. Yritys ei ollut saanut tilausta, koska sen tarjous oli ollut selvästi pohjoisten kilpailijoidensa esittämiä tarjouksia kalliimpi. Tilanteen selvittyä Thames Iron-worksin toimitusjohtaja oli tarjoutunut laskemaan tarjousta tarjouskilpailun voittaneen yrityksen tasolle ja Hardien ja McDonaldin mielestä amiraliteetin olisi pitänyt tarttua tähän mahdollisuuteen, koska East Endiä vaivasi ankara työttömyys. Amiraliteetin finanssisihtee-ri Sir Urghtred Kay-Shuttleworth huomautti, että laivanrakennusalan lama ja työttömyys olivat koskivat myös pohjoisia alueita, mutta työväenpuolueen johtajalla Keir Hardiella ei riittänyt lojaalisuutta näiden alueiden työttömille, vaan hän asetti oman vaalipiirinsä työt-tömät etusijalle.⁶²⁸

1906 perustettu Labour Party joutui vastakkain saman ongelman kanssa. Puolueen yleinen varustautumista vastustava linja joutui usein laivanrakennuksesta elävissä vaalipiireissä törmäyskurssille työtä vaativien telakkatyöläisten kanssa. Laivanrakennusteollisuuden la-ma 1908-1909 on tästä hyvä esimerkki. Osittain julkisten tilauksien puutteessa tappiolli-seksi muuttuneet Clyde- ja Tyne-jokien yritykset pyrkivät leikkaaman työntekijöidensä palkkoja, mikä aiheutti voimakkaan vastareaktion lakkojen ja jopa mellakoiden muodossa.

Sekä paikallishallinto ja ay-johtajat näkivät tilanteen vakavuuden ja näissä olosuhteissa valtion tilaukset vaikeuksissa oleville yrityksille alkoivat tuntua rationaaliselta ratkaisulta riippumatta siitä, miten varustautumiseen ja aseisiin yleisesti suhtauduttiin. Telakkatyö-läisten parlamenttiin valitsevat edustajat eivät jättäneet äänestäjiensä vaatimuksia huo-miotta ja vuoden 1909 laivastomäärärahoista äänestettäessä labourin yhteinen linja murtui viiden MP:n äänestäessä hallituksen korotusesityksen puolesta.⁶²⁹

Huolimatta sotilasmenojen voimakkaasta vaikutuksesta äänestäjien henkilökohtaiseen ta-louteen, kaikki sotateollisuuspaikkakuntia edustaneet poliitikot eivät kannattaneet suuria sotilasmenoja. Luoteis-Englannin Birkenheadin äänestäjät valitsivat 1906 edustajakseen parlamenttiin liberaalien riveistä rauhanjärjestöjen puhemiehenä tunnetun Henry Vivianin huolimatta siitä, että Birkenhead oli kasvanut kylästä kaupungiksi maan suurimpiin sota-aluksien valmistajiin kuuluneen Lairdin telakan kasvun myötä. Uuden parlamentin ensim-mäisessä istunnossa 9.5.1906 Vivian teki aloitteen sotilasmenojen voimakkaasta laskemi-sesta, mille hän sai juuri hallitusvastuun ottaneen puoleensa enemmistön kannatuksen.⁶³⁰ 1906-1908 sotilasmenot laskivatkin selvästi⁶³¹ sotaministeri Richard Burdon Haldanen ja

628Hansard: 4th ser. vol. xxvi 29.6.1894, c. 221; 29.6.1894, c. 569-574; 6.7. 1894, c. 1079-1080. Torjuessaan amiraliteettiin kohdistuvaa kritiikkiä Kay-Shuttleworth vetosi siihen, että antamalla Thames Ironworksille mahdollisuuden muuttaa tarjoustaan sen jälkeen kun yritys oli jo hävinnyt tarjouskilpailun, amiraliteetti ky-seenalaistaisi puolueettomuutensa ja siten menettely olisi ”highly undesirable to public interests” ja ”most objectionable.” (Hansard: 4th ser. vol. xxvi 29.6.1894, c. 569-570, 574.). Nämä Kay-Shuttleworthin esittämät amiraliteetin viralliset kannanotot eivät estäneet amiralitettia ja sotaministeriötä toimivasta täsmälleen tuo-mitulla tavalla kordittitilausten yhteydessä, kun Kynochille annettiin sekä 1894 että 1898 mahdollisuus las-kea tarjoustaan. (Ks. luku 10.2).

629Weinroth 1971, s. 114-116.

630Weinroth 1971, s. 100.

631Mitchell 1962, s. 398.

ensimmäiseksi merilordiksi nimitetyn John Fisherin uudistusten myötä. Tämä ei luonnolli-sesti ollut vain Vivianin ansioita, vaan hän pikemminkin edusti aloitteellaan puolueessa tuolloin vallalla ollutta linjaa, joka tuli tiensä päähän vuosien 1908-1909 navy scaren myötä.⁶³²

Sotateollisuuslaitoksista riippuvaisten paikkakuntien edustajat parlamentissa eivät muo-dostaneet järjestäytynyttä ryhmää samankaltaisista motiiveistaan huolimatta. Valtiollisten ja yksityisten tuotantolaitosten etuja ajavat poliitikot saattoivat ajautua keskenään törmäys-kurssille sen suhteen kuinka suuri osa julkisista tilauksista tulisi suunnata valtiollisille ja toisaalta yksityisille yrityksille. Tilanne kärjistyi erityisesti vuosina, jolloin sotamateriaali-tilausten kokonaismäärä oli laskussa.⁶³³

Ristiriitoja saattoi esiintyä myös eri valtiollisten laitosten työntekijöiden etuja ajavien par-lamentaarikkojen kesken, Näin tapahtui vuoden 1892 jälkeen, jolloin hallitus alkoi leikata Enfieldin ja Birminghamissa sijaitsevan Sparbrookin tehtaan toimintaa. Laitosten työnte-kijöiden lukumäärää oli kasvatettu voimakkaasti edellisenä vuosina, kun maavoimat oli pyritty varustamaan mahdollisimman nopeasti uusilla makasiinikivääreillä. Kun tämä ope-raatio oli toteutettu, käsiasetehtaiden työmäärä laski selvästi, joten laitosten työntekijöiden määrää alettiin supistaa. Tämä aiheutti voimakkaan reaktion parlamentissa, jossa erityisen äänekkäästi esiintyivät Birminghamin edustajat, jotka väittivät leikkauksien kohdistuvan ankarammin Sparbrookin kuin Enfieldin toimintaan. Osa birminghamilaista epäili jopa liberaalihallituksen pyrkivän rankaisemaan edellisissä vaaleissa pääosin unionisteja äänes-tänyttä kaupunkia.⁶³⁴ Toiset MP:t epäilivät itsepintaisesti leikkauksien olevan seurausta yksityisille yrityksille annetuista tilauksista, vaikka yhtään kivääriä ei oltu tilattu yksityi-siltä vuoden 1890 jälkeen.⁶³⁵ Samantapaisia ristiriitoja esiintyi yksityisten laivanrakennus-alueiden välillä.⁶³⁶

Voimakkaan kysynnän vuosina parlamentaarikkojen näkemykset eivät kuitenkaan välttä-mättä olleet sen lähempänä toisiaan. Tämä tuli selväksi esille esimerkiksi vuonna 1900, jol-loin aikaisempien lakkojen seurausvaikutusten ja suurten laivastorakennusohjelmien yh-teisvaikutuksena panssarilevyjen tuottajilla oli vaikeuksia vastata kasvaneeseen kysyntään.

Vuoden aikana panssarilevyjen tuottajat olivat kasvattaneet tuotantoaan 50 prosentilla, mutta tämäkään ei näyttänyt riittävältä.⁶³⁷ Asia aiheutti voimakkaan keskustelun parlamen-tissa, jossa laivaston telakkakaupunkeja edustavat MP:t ehdottivat valtiollisen

632Haldanen reformeista ks. Haldane 1929, s. 168-209; Herrmann 1996, s. 55-56, 64-65, Fisherin reformeista mm. Marder 1961, s. 28-70.

633The Times 23.1.1908; Noel-Baker 1936/1972, s. 119-120.

634Hansard: 4th ser. vol. ix 9.3.1893, c. 1437-1438; 11.3.1893, c. 1759-1766, 1782-1791; vol. x 16.3.1893, c.

236-237; 21.3.1893, c. 665; vol. xv 28.6.1893, c. 751-752; 1.8.1893, c. 1000; vol. xvi 24.8.1893, c. 972-973;

25.8.1893, c. 1104-1105; 19.2.1894, c. 724-725.

635Hansard: 4th ser. vol. ix 7.3.1893, c. 1246-1247; 11.3.1893, c. 1759-1761.

636Hansard: 4th ser. vol. xxiv 1.5.1894, c. 19-20.

637Hansard: 4th ser. vol. lxxix 26.2.1900, c. 1125; Appendix I, s. vi.

In document "You must trust somebody" : Valtio, liberalismi ja sotatarviketeollisuus Britanniassa 1884-1905 (sivua 120-131)