Britannian sotatarviketuotannon uudistaminen 1853-1865 oli reaktio sodankäynnin muut-tuneeseen luonteeseen, joka oli seurannut yhteiskunnan yleistä, teollistumisen myötä ta-pahtunutta murrosta. Krimin sodan myötä tuli selväksi, että vanha aseiden tuotantojärjes-telmä oli kykenemätön vastaamaan uuden ajan haasteisiin ilman järjestuotantojärjes-telmän perusteellista uudistamista. Sotamateriaalin tuotanto oli ennen sotaa ollut pääosin yksityisten tuottajien käsissä, mutta tästä huolimatta sotatarvikehallinnosta vastaavat upseerit katsoivat uuden tilanteen edellyttävän julkisen vallan roolin kasvattamista sotamateriaalin tuotannossa.
Vaikka tämä politiikka oli alkanut reaktiona Krimin sodan materiaaliongelmiin, virka-miesten tavoitteen suuntautuivat pidemmälle. Sotamateriaaliviraston johtaja William Mon-sell julisti 1855 parlamentissa, että Woolwichin ja Enfieldin laajennuksien tarkoitus oli akuutin materiaalipulan ohella varautuminen tuleviin sotiin. Monsellin logiikan mukaan sotamateriaalin nopean kehityksen johdosta ei ollut kannattavaa kerätä suuria materiaaliva-rastoja, koska näitä uhkaisi vanhentuminen. Siten Britannian valtion tulisi omistaa sellaisia tehtaita, joissa materiaalia voitaisiin nopeasti tuottaa tarpeen vaatiessa. Valtiollisten tehtai-den laajentaminen olisi siten taloudellisesti edullisin ratkaisu.103 Valtion virastolle ominai-seen tapaan Monsellin esittelemissä taloudellisuuslaskelmissa ei oltu otettu huomioon sitä, että Krimin sodan tarpeiden perusteella luodun tuotantokapasiteetin käyttöaste tulisi las-kemaan jyrkästi sodan päätyttyä.
Käytännössä uudistukset merkitsivät yhden Britannian suurimpiin kuuluvan taloudellisen toiminnan alan kansallistamista. Woolwichin arsenaalin uudistamiseen ja Enfieldin kä-siasetehtaan rakentamiseen sijoitettiin huomattavia määriä valtion varoja ja tuloksena oli laitoksia, jotka edustivat 1850-luvulla alansa teknistä huippua (Woolwichin tykkitehdasta lukuun ottamatta) ja jotka nousivat nopeasti merkittäviksi työllistäjiksi. Suurin yksikkö eli Woolwichin arsenaali työllisti vuonna 1861 10 200 henkeä.104 Sodankäynnin teknologinen kehitys asetti uusia vaatimuksia myös laivaston telakoille, jotka puolestaan vuonna 1859 työllistivät yhteensä 17 700 henkeä.105 Siten sotaministeriön ja laivaston alaiset tuotanto-laitokset olivat epäilemättä maan suurimmat teollisuuden työnantajat, koska Britannian suurimmat yksityiset teollisuusyritykset työllistivät 1860- ja 1870-luvuilla vain 6000-7000 henkeä.106
103Hansard: 3rd ser. vol. cxxxvii, 5.3.1855, c. 121.
104Hogg 1963, II s. 1289.
105Cobden 1867, II s. 326.
106Viktoriaanisen Englannin yksityisen teollisuuden työtekijämääristä ei olemassa tilastoja, jossa olisi eritelty lukumääriä yrityskohtaisesti. Tämänkaltaisia julkisia tilastoja ei viranomaisten tai yksityisten tahojen toi-mesta tuolloin laadittu., eikä yrityksillä ollut velvollisuutta ilmoitta työntekijämääriään viranomaisille. Lu-kumäärä 6000-7000 perustuu S.B. Saulin (1968, s. 186-187) ja William Ashworthin (1965, s. 90-91) tutki-muksiin.
Hämmästyttävää Krimin sodan myötä tapahtuneissa reformeissa oli se, että viranomaiset onnistuivat valtiollistamaan yhden laajimmista tuotantotoiminnan aloista aikana, jolloin maan yleinen mielipide vannoi vahvasti laissez fairen nimeen. Edes merkantilismin aikana valtion tehtäviin ei oltu katsottu kuuluvan sen tarvitsemien käsiaseiden ja tykkien valmis-tusta, vaan ne oli pääosin tilattu yksityisiltä tuottajilta. Käytännön ja ideologian ristiriitai-suus 1850- ja 1860-luvuilla selittyy pitkälti sillä, että sotatarviketuotantoon liittyviä kysy-myksiä ei ratkaistu poliittisina, vaan sodankäyntiin liittyvinä hallinnollisina kysymyksinä, vaikka niillä olikin huomattavia taloudellisia vaikutuksia. Se laajuus, jolla armeijan upsee-rit kykenivät rakentamaan uusia tuotantolaitoksiaan vielä vuosia sen jälkeen kun Krimin sodan aiheuttama akuutti sotamateriaalipula oli ratkaistu, todistaa poliittisen vallan valvon-nan heikkoudesta, mikä käytännössä siirsi päätösvaltaa upseereille ja. siviilivirkamiehille.
Näiden toimintaan poliittisilla aatteilla oli varsin vähän vaikutusta, eivätkä he siten jaka-neet taloudelliseen liberalismiin kuuluvaa luottamusta yksityisen tuotannon paremmuuteen julkiseen tuotantoon verrattuna. Pikemminkin tilanne oli upseeriston keskuudessa päin-vastainen, sillä epäluottamus uusin yksityisiin yrittäjiin eli vahvana ja siten tuotannon siir-täminen armeijan käsiin tuntui epäilemättä turvalliselta vaihtoehdolta. Täysin merkitykse-tön ei liene myöskään ollut se seikka, että sotatarviketuotannon valtiollistamien vahvisti tuntuvasti sotatarvikehuollosta vastaavien upseerien asemaa luomalla näiden johdettavaksi laajan tuotannollista toimintaa harjoittavan organisaation.
Yksityisten tuottajien parlamentista löytämän tuen taustalla eivät olleet vain ideologiset syyt, vaan valtion oman tuotannon laajentamisen katsottiin uhkaavan kokonaisen elinkei-notoiminnan alan olemassaoloa ja siten monien ihmisten (äänestäjien) toimeentuloa.107 En-fieldin laajentamisen uhkaamien Birminghamin ja Lontoon vaalipiirien edustajien toiminta parlamentissa vaikuttikin osaltaan vuoden 1854 komitean yksityisen tuotantoa suosivan esitykseen muotoutumiseen.108
Poliittinen vastustus valtion sotamateriaalituotantoa kohtaan nousi voimakkaimmin esiin vasta kun uudistukset oli jo toteutettu. Voimakkaimmat hyökkäykset valtion tuotantotoi-mintaa vastaan tulivat ymmärrettävästi liberalismiin vahvimmin sitoutuneen ns. Manches-terin koulukunnan taholta. Arvostelijoiden kärjessä oli sen näkyvin edustaja, Richard Cob-den, joka kannatti julkisen vallan roolin minimointia taloudessa ja siten luonnollisesti vas-tusti valtion omaa sotamateriaalituotantoa, varsinkin kun tarvittava materiaali voitaisiin tilata yksityisiltä tuottajilta.109 Cobden oli hyökännyt armeijan sotamateriaalihuoltoa vas-taan jo ennen Krimin sotaa (1849-1850) vaatien mielestään suhteettomien suurten
107Esimerkiksi Birminghamissa käsiaseiden valmistus oli työllistänyt 1853-1854 7300 ihmistä. Ames & Ro-senberg 1968, s. 832.
108Philip Noel-Baker korostaa Muntzin ja Newdegaten toimintaa vaalipiiriensä yrittäjien etujen ajajina. Hä-nen mukaansa komitean päätös oli juuri näiden toiminnan tulosta ja väittää mietinnön pelastaneen Bir-minghamin yksityisen asetuotannon. Näin hän käytännössä osoittaa olevansa täysin tietämätön Enfieldin laa-jentamisesta ja valtion tilausten keskittämisestä sille, minkä juuri mainitut MP:t ja komitea olivat halunneet estää. Noel-Baker 1936/1972, s. 119.
109Cobdenin puhe parlamentin alahuoneessa 22.7.1864. Cobden 1878 s. 294.
varastojen supistamista110 sekä sotamateriaalihuollon toiminnan yleistä tehostamista uu-delleenorganisoinnin avulla.111 Rautateiden nopea leviäminen mahdollistaisi varusteiden nopean siirtämisen paikkakunnalta toiselle kriisitilanteessa, joten materiaalivarastoja voi-taisiin keskittää, mikä johtaisi kustannussäästöihin.112
Krimin sodan aikana ja sen seurauksena toteutetut uudistukset olivat kaikkea muuta kuin Cobden oli toivonut. Hän ei pitänyt mahdollisena, että ne olivat vapaan kilpailun nimeen vannoneen parlamentin alahuoneen tahdon mukaisia, mutta sen tehtäviin ei hänen mieles-tään kuulunut valvoa virkamiesten toiminnan yksityiskohtia. Syypääksi tilanteeseen Cob-den näki toimeenpanovaltaa käsissään pitäneet poliitikot, jotka olivat laiminlyöneet virka-miehistön toiminnan valvonnan, jolloin nämä olivat voineet vapaasti rakentaa omia organi-saatioitaan. Ensimmäisenä Cobdenin listalla oli valtiovarainministeriö, joka tiukkaa bud-jettipolitiikkaa harjoittamalla olisi voinut estää valtion tuotannollisen toiminnan laajentu-misen.113
Toteutetun sotamateriaalituotannon uudistamisen tilalle Cobden ehdotti järjestelmää, joka koostuisi yksityisistä tuottajista, joille tilaukset jaettaisiin vapaan tarjouskilpailun pohjalta.
Vapaa kilpailu pitäisi tuotteiden hinnat alhaalla ja tuotteiden laatutason riittävän korke-alla.114 Cobden tulkinnan mukaan sotatarvikkeiden saamisessa ilmenneet ongelmat olivat johtuneet siitä, että viranomaiset eivät osanneet toimia rationaalisina ostajina kapitalistisilla markkinoilla.115 Hän ei myöskään suostunut uskomaan sotatarviketuotannosta vastaavien viranomaisten väitteitä tuotantonsa ylivertaisesta laadusta ja siitä, että he kykenivät tuot-taman materiaalia edullisemmin kuin millä sitä voitaisiin tilata yksityisiltä markkinoilta.
Julkisen tuotannon ”edullisuus” perustui Cobdenin mukaan yksityisen puolen käytännöistä poikkeavaan kirjanpitoon. Tämän väitteen hän kykeni varsin vakuuttavasti todistamaan osoittamalla että sotaministeriön alaisten tehtaiden kannattavuuden todistavia laskelmia laadittaessa ei oltu otettu huomioon hallinto- ja pääomakustannuksia, veroista ja vakuutuk-sista puhumattakaan.116
Cobdenin laajin ja perusteellisimmin valmisteltu hyökkäys valtion sotamateriaalituotantoa vastaan tapahtui heinäkuussa 1864 puheessa, joka jäi hänen viimeisekseen parlamentissa.117 Cobdenin kuolema huhtikuussa 1865118 ei poistanut asiaa poliittiselta areenalta, vaan se säilyi ajankohtaisena kysymyksenä. Oleellista vaikutusta sotaministeriöiden tehtaiden
110Cobdenin puhe parlamentin alahuoneessa 12.7.1849. Cobden 1878 s. 393.
111Cobdenin puhe parlamentin alahuoneessa 8.3.1850. Cobden 1878 s. 261.
112Cobdenin puhe parlamentin alahuoneessa 8.3.1850. Cobden 1878 s. 258.
113Cobdenin puhe parlamentin alahuoneessa 22.7.1864. Cobden 1878 s. 294-295.
114Cobdenin puhe parlamentin alahuoneessa 22.7.1864. Cobden 1878 s. 306-309.
115Cobdenin puhe parlamentin alahuoneessa 22.7.1864. Cobden 1878 s. 299.
116Cobdenin puhe parlamentin alahuoneessa 22.7.1864. Cobden 1878 s. 301-303, 308.
117Cobdenin puhe parlamentin alahuoneessa 22.7.1864. Cobden 1878 s. 294-309.
118Hinde 1987, s. 326.
mintaan kritiikillä ei ollut. Tilausten vapaaseen kilpailuttamiseen tai tilausten suuntaamisen muutoin yksityisille yrityksille ei ryhdytty, mutta rauhoittuvan ulkopoliittisen tilanteen ja gladstonelaisten budjettien vaikutus tuntui 1860-luvun lopulta lähtien voimakkaasti valtion sotamateriaalitehtaissa. Suurimman yksikön, Woolwichin arsenaalin työntekijämäärä pu-tosi 1870-luvulla jopa alle viiden tuhannen. Vuosikymmenen lopulla ja 1880-luvun alussa elettiin hitaan kasvun aikaa työntekijämäärän noustessa vuonna 1883 6300:aan.119
Sotaministeriön tehtaista poiketen laivaston telakoiden työntekijämäärä ei pudonnut 1860-ja 1870-luvuilla.120 1860-luvun lopulta lähtien julkinen keskustelu keskittyikin lähinnä lai-vaston telakoiden toimintaan. Ne rakensivat perinteisesti pääosan Royal Navyn sota-aluk-sista ja huolehtivat niiden tarvitsemista korjauksota-aluk-sista. Cobden oli puheissaan vaatinut, että pääosa Royal Navyn telakoilla tehdystä työstä tulisi siirtää yksityisille telakoille. Laivaston telakat voisivat cobdenilaisten mukaan rajoittua vain alusten korjaamiseen, kun taas uudet alukset voitaisiin tilata yksityisiltä yrityksiltä varsinkin kun nämä seurasivat merenkulun teknistä kehitystä nopeammin kuin laivasto itse.121 Itse asiassa amiraliteetin perustavanlaa-tuinen ongelma läpi 1850-luvun oli Cobdenin mukaan ollut se, että se jatkoi puisten purje-laivojen rakentamista vielä senkin jälkeen kun oli myönnetty niiden olevan vanhentuneita höyrykäyttöisten raudasta valmistettujen alusten rinnalla.122
Laivanrakennusteollisuuden vahva asema Britanniassa ja toisaalta julkisen mielipiteen me-rivoimiin kohdistama mielenkiinto takasi yksityisten telakoiden asialle enemmän puolusta-jia julkisuudessa kuin armeijalle aseita myyneille yrittäjille. Hyökkäykset laivaston tela-koita kohtaan olivat alkaneet jo ennen Krimin sotaa,123 mutta erityisen voimakkaita ne oli-vat 1860-luvulla. Tämä näkyi eteenkin painetussa sanassa.124 Käytännössä laivaston tela-koita vastaan ei hyökätty ideologisilla argumenteilla, vaan niiden toiminnassa pyrittiin osoittamaan epäkohtia, joiden löytäminen ei yleensä ollutkaan vaikeaa. Syytökset koskivat ennen kaikkea tehottomuutta, tuhlailua ja poliittisia virkanimityksiä, joista viimeksi mai-nitut aiheuttivat huomattavaa katkeruutta laivaston sisälläkin. Pääosa laivaston telakoita kohtaan esitetystä kritiikistä ei tähdännyt yksityisten yritysten tilauskannan kasvattami-seen, vaan liberalismin vahvistumisen myötä voimistuneen tehokkuusajattelun myötä py-rittiin uudistamaan valtiollisten tuotantolaitosten taloushallintoa ja toimintaa. Ihanteena pidettiin parhaiden yksityisten yritysten tasoa. Tehokkuusajattelun ohella
119Hogg 1963, II s. 1289.
1201882 viisi laivaston telakkaa Englannissa ja Walesissä työllistivät yhteensä 19 349 henkeä. Ashworth 1965, s. 91.
121Cobdenin puhe parlamentin alahuoneessa 22.7.1864. Cobden 1878 s. 305; Cobden 1867, II s. 325-326.
122Cobdenin puhe parlamentin alahuoneessa 22.7.1864. Cobden 1878 s. 305
123Bartlett 1963, s. 294-296.
124Lyhyt luettelo näistä hyökkäyksistä on Pollardilla 1952, s. 104, viite 4.
musten taustalla vaikutti yleinen pyrkimys laajentaa valtion varojen käyttöön kohdistuvaa parlamentaarista valvontaa.125
Laivaston telakoiden uudistamisen tiellä oli konservatiivisten asenteiden lisäksi eräitä käytännön ongelmia. Näkyvin oli se, että ne toimivat paitsi alusten rakentamis- ja korjaus-paikkoina myös Royal Navyn laivastotukikohtina. Tätä toimintaa ei luonnollisesti voinut siirtää yksityisten huoleksi eikä siitä aiheutuneita kustannuksia voitu selkeästi erottaa tuo-tannollisesta toiminnasta. Siten laivaston telakoilla toteutetun rakennus- ja korjaustoimin-nan kuluja ja siten tehokkuutta ei voitu tarkasti määritellä.126
Esitetty kritiikki johti konkreettisiin yrityksiin epäkohtien korjaamiseksi. 1860- ja 1870-luvuilla useat parlamentaarikoista ja virkamiehistä koostuneet komiteat perehtyivät tela-koiden taloushallintoon ja esittivät konkreettisia uudistusehdotuksia. Osa niistä toteutettiin, mutta telakoiden tilinpidon päätarkoitukseksi jäi käytännössä todistaa, että saadut määrära-hat oli käytetty siihen, mihin parlamentti oli ne myöntänyt. Toiminnan tuloksellisuudesta tai tehokkuudesta ne kertoivat edelleen hyvin vähän ja monet luvut olivat täysin kuvitteel-lisia. Telakoiden koneiden, rakennusten ja maan kirjanpitoarvoilla oli hyvin vähän teke-mistä todellisen arvon kanssa. Esimerkiksi koneiden yhteisarvo nousi vuosittain sitä mukaa kuin uusia laitteita hankittiin, mutta vanhojen laitteiden arvosta ei tehty minkäänlaisia poistoja. Varastossa olevan raaka-aineiden ja tuotteiden hinnat olivat keinotekoisia, ja sa-ma tuote voitiin arvioida eri telakoilla eri hintaiseksi.127
Tuotannon tasolla uudistuspyrkimykset jäivät vielä taloushallintoakin heikommiksi. Höy-ryn ja raudan käyttöönoton jälkeen hitaus oli muuttunut laivaston telakoiden rakennustoi-minnan keskeiseksi piirteeksi. Ennen 1880-lukua yhtään panssarilaivaa ei saatu valmiiksi viittä vuotta lyhyemmässä ajassa128 ja joitakin aluksia rakennettiin jopa kahdeksan tai yh-deksän vuotta. Tämä sitoi valtavasti resursseja ja lisäksi pitkän rakennusajan seurauksena alukset saattoivat pahimmillaan olla vanhentuneita pian telakalta lähtönsä jälkeen.129 Tähän ja muihin laivaston telakoiden ongelmiin puututtiin todella voimakkaasti vasta 1880-lu-vulla kiihtyneen Britannian ja Ranskan kilpavarustelun myötä.
125Pollard 1952, s. 104-105; Cobden 1867, II s. 321- 324; Bartlett 1963, s. 294-304; Hamlton 1993, s. 212-215.126
Ashworth 1969, s. 493-495.
127Tasapuolisuuden nimissä on huomautettava, että monien yksityisten yritysten kirjanpito ei ollut juurikaan valtion tuotantolaitoksia korkeammalla tasolla. Valtion toiminnassa oli kuitenkin kyse yhteisten eikä yksi-tyisten varojen käytöstä, joten oli luonnollista että julkisten varojen käyttöä pyrittiin tehostamaan poliittisella toiminnalla. Ashworth 1969, s. 496-499.
128Hamilton 1916, s. 298; Pitkät rakennusajat eivät olleet vain brittiläinen ilmiö. Lordi Brasseyn keräämien tietojen mukaan sotalaivojen rakentaminen Ranskassa oli keskimäärin vielä Britanniaakin hitaampaa. Bras-sey´s Naval Annual 1886, s. 30.
129Ashworth 1969, s. 499-500; Hough 1970, s. 95.
4. Yksityisen sotateollisuuden synty