Buurisota ja maavoimien materiaalihankinnat

Vuosina 1899-1902 käydyn buurisodan myötä brittiviranomaiset joutuivat kokeilemaan käytännössä sitä tuotantokapasiteettia, jota oli rakennettu 1880-luvulta lähtien kriisiaikoja varten. Kapasiteettia oli pääasiassa rakennettu muita suurvaltoja vastaan käytävää sotaa vastaan, mutta sen sijaan Britannia ajautui 1899 sotaan eteläisessä Afrikassa sijaitsevia pieninä buuritasavaltoja vastaan. Sodasta ei odotettu enempää pitkää kuin kallistakaan, mutta siitä tuli molempia. Britannian valtionvarainministeriö arvioi alunperin sodan kus-tannusten jäävän alle 10 miljoonan punnan, mutta todelliset suoranaiset kustannukset nou-sivat lopulta 250 miljoonaan puntaan.⁶⁷⁵

Kustannusten nousun ohella brittiviranomaiset kohtasivat muita vakavia ongelmia. Maa-voimien ammus- ja asevarastot osoittautuivat täysin riittämättömiksi ja jouluun 1899 men-nessä ne olivat jo käytännössä tyhjennetty. Tilanne aiheutti julkisen skandaalin Britannias-sa, ja syytökset kohdistuivat ennen kaikkea 1890-luvulla istuneisiin hallituksiin, jotka oli-vat toistuvasti karsineet budjetista kriisiajan sotamateriaalivarastojen keräämiseen suunni-tellut määrärahat. Tämä oli tehty taloudellisuuden nimissä, mutta siihen oli myös vaikutta-nut sekä poliitikkojen että virkamiesten keskuudessa elänyt vahva vakaumus, että mahdol-lisen sodan aikana armeijan tarpeet voitiin turvata viikosta viikkoon luottamalla julkiseen ja yksityiseen teollisuuden tuotantoon. Tämäkin olettamus osoittautui pian vääräksi ja vuo-den 1899 lopussa Brackenbury oli havainnut, että varastojen lisäksi maasta puuttui myös maavoimien sotamateriaalin tuotantoon tarvittava riittävä tuotantokapasiteetti.⁶⁷⁶

Teollisuustuotannon riittämättömyys oli suhteellinen ilmiö. Rauhan ajan ja pienten siirto-maasotien oloissa se oli ollut riittävää, mutta buurisodan myötä tuli ilmeiseksi, että laa-jamittainen moderni sodankäynti vaati ennen kokemattoman suuria materiaalimääriä. Sota-ministeriön hankintajohtaja (DAC) havaitsi vuoden 1900 alussa, että hänen osastonsa nyt kuukausittain hankkimat materiaalimäärät olisivat rauhan aikana riittäneet kahden vuosi-kymmenen ajaksi. Etelä-Afrikassa taistelevien joukkojen viikoittaisen materiaalitarpeen li-säksi maavoimien sotamateriaalihuollosta vastaava kenraalimajuri, sir Henry Brackenbury ajoi läpi omalla erollaan uhaten hankintaohjelman, jonka myötä maavoimien aseistus oli tarkoitus nostaa tasolle, jossa sen hänen mukaansa olisi kuulunut olla. Brackenburyn vaa-timasta 15 miljoonasta valtiovarainministeriö leikkasi sodasta huolimatta 5 miljoonaa.⁶⁷⁷

675Trebilcock 1975, s. 141.

676Trebilcock 1975, s. 143-145; Giffen 1904, s. 213.

677Trebilcock 1975, s. 144-146.

Britannian yksityiselle sotatarviketeollisuudelle buurisotaa edeltäneet vuodet olivat olleet erinomaisia. Vuonna 1898 tilaukset olivat jo täystyöllistäneet yksityisen teollisuuden,⁶⁷⁸ mutta tästä huolimatta ne suhtautuivat luottavaisesti kykyynsä huolehtia buurisodan muka-naan tuomista uusista tilauksista. Andrew Noble lupasi 1900, että Armstrong saattoi yksin huolehtia koko Brackenburyn ohjelman toteuttamisesta kahdessa vuodessa. Trevor Daw-son puolestaan ilmoitti Vickersin pystyvän toimittamaan ohjelman sisältyneet ammushan-kinnat vuodessa ja aseet neljässä vuodessa. Molemmat vakuuttivat viranomaisille, että val-tion sotamateriaalitehtaita ei tulisi laajentaa.⁶⁷⁹ Yksityisten teollisuuden investoinnit olisivat riittäviä ja osakkailleen Vickersin johto kertoi olevansa valmis sijoittamaan tarvittavat suu-ret summat yhtiön kapasiteetin laajennuksiin, jotta viranomaisille ei ”annettaisi tekosyytä”

laajentaa Woolwichia tai muita tuotantolaitoksiaan.⁶⁸⁰ Näistä vakuutteluista huolimatta vi-ranomaiset päättivät kuitenkin luottaa sekä julkiseen että yksityiseen teollisuuteen. 1898-1901 Woolwichin arsenaalin työntekijämäärä nousi 15 400:sta 20 000:en⁶⁸¹ ja valtion kaik-kien sotamateriaalitehtaiden tuotanto kasvoi ensimmäiset neljän-kuuden viikon aikana 50

%.⁶⁸²

Tästä huolimatta yksityiselle teollisuudelle riitti pääosa tilauksista ja itse asiassa niitä saa-tiin enemmän kuin mistä ne näyttivät kykenevän suoriutumaan, vaikka yritykset kasvatti-vat tuotantoaan 50-100 %. Tykkien kokonaistilaukset kasvoikasvatti-vat kuitenkin buurisodan ja maavoimien varustamisohjelman aikana 1899-1904 nelinkertaiseksi ”normaaliaikoihin”

verrattuna. Pienemmissä yksiköissä materiaalitarve kasvoi vielä huomattavasti nopeam-min. Sodan ensimmäisen 12 kuukauden aikana kivääriammusten tilaukset yksityiseltä te-ollisuudelta kasvoivat viisinkertaiseksi ja kranaattitilaukset 12-kertaisiksi. Pian tuli selväk-si, että Noble ja Dawson olivat yliarvioineet yritystensä kyvyn vastata tähän ennen näke-mättömään kysyntään, toimitusajat viivästyivät selvästi, ja hankintaviranomaiset alkoivat syyttää yrityksiä lupausten pettämisestä. Viranomaisten tarkastukset yksityisissä teolli-suuslaitoksissa osoittivat, että ne kärsivät nopealle laajennuksille ominaisista ongelmista, kuten niiden huonosta suunnittelusta ja tuotantoon syntyneistä pullonkauloista.⁶⁸³ Tilantee-seen ei oltu voitu varautua ennen sodan syttymistä tai edes sen alkuvaiheessa, koska viran-omaiset eivät poliittisen tilanteen kiristymisestä huolimatta olleet kehottaneet yrityksiä varautumaan mahdollisiin suuriin tilauksiin ilmeisesti luottavaisena kykyynsä hoitaa kriisi nopeasti ja ilman poikkeuksellisen suuria joukkoja.⁶⁸⁴

678Meriministeri Goschenin puhe alahuoneessa 22.7.1898. EHD 1874-1914, s. 395-396; The Times 30.3.

1899, 1 4.1899.

679Trebilcock 1975, s. 145-146.

680The Times 21.3.1900.

681Hogg 1963, II s. 1290.

682Trebilcock 1975, s. 147.

683Trebilcock 1975, s. 146-147.

684The Times 4.10.1899.

Ajatus siitä, että näiden materiaalimäärien tuottaminen vaatisi maan yksityisen teollisuuden organisointia valtion valvonnassa ja ohjauksella, oli vielä vieras. Buurisota oli edelleen leimallisesti ”laissez faire” -sota, jossa valtio ei puuttunut yksityisen teollisuuden toimin-taan. Myöskään tuottajien määrää ei pyritty laajentamaan, vaikka materiaalin kulutus oli osoittautunut selvästi oletettua suuremmaksi ja sotatarviketeollisuuden oma julkaisu väitti Britanniassa olevan vähintään tusina tykkien valmistukseen aloittamiseen halukasta yri-tystä. Siten vanha special relationship -järjestelmä säilyi.⁶⁸⁵ Käytäntö sodan jälkeen ei juurikaan muuttunut ja lopulta Britannia lähti I maailmansotaan perinteisellä laissez faire -periaatteella, joka tosin jouduttiin hylkäämään viimeistään vuoteen 1915 mennessä.⁶⁸⁶

Britannian parlamentissa puhunut nuori Winston Churchill kuvasi sodankäynnin uutta luonnetta 13.5.1901: ”While man still talked of war as a game of kings and ministers, it had become struggle of all science and industry and populations.”⁶⁸⁷ Sotamateriaalin han-kinnasta vastaavien brittiviranomaisten ajatteluun buurisota ei tehnyt yhtä suurta vaikutus-ta. Sodan ja maavoimien hankintaohjelman toteutumisen jälkeen materiaalitilaukset puto-sivat sotaa edeltäneelle tasolle, mikä merkitsi leikkauksia sekä valtion että yksityisten teh-taissa.⁶⁸⁸

Woolwichin työntekijämäärä laski 1901-1906 20 000:sta alle 14 000:een,⁶⁸⁹ vaikka sota-ministeriön tehtaiden suhteellinen osuus kokonaisuudessaan supistuvista valtion tilauksista samaan aikaan kasvoi, sodan aikaisesta (1900-1901) 25:sta 49 prosenttiin (1904-1905).⁶⁹⁰ 1906-1907 istunut ns. Murrayn komitea (Government Workshops and Factories Commit-tee) nopeutti entisestään Woolwichin supistumista ehdottamalla työntekijämäärän leikka-usta 10 600:n, vaikka arsenaalin johto piti 15 000:ta minimilukuna. Pääosa tilauksista tuli suunnata yksityisille yrityksille, joiden tilannetta tilausten välillä ei kuitenkaan pyritty millään tavalla turvaamaan. Epätasaisesta rauhanajan kysynnästä huolimatta niiden oletet-tiin pystyvän nopeasti kansainvälisen kriisin tullessa moninkertaistamaan tuotantonsa, vaikka buurisota oli konkreettisesti osittanut siihen liittyvät ongelmat.⁶⁹¹

Sota-ajan sotamateriaalihuolto ei saanut osakseen huomiota muuallakaan Britannian pää-töksentekijöiden keskuudessa. Buurisodan jälkeen perustettiin Committee of Imperial De-fence, joka laati perusteellisia selvityksiä erilaisista imperiumin puolustukseen liittyvistä kysymyksistä, mutta se ei koskaan laajasti käsitellyt sotamateriaalihuoltoon liittyviä

685Trebilcock 1975, s. 149-150.

686French 1982.

687Hansard: 4th ser. vol. xciii 13.5.1901, c. 1572.

688French 1982, s. 45-47.

689Hogg 1963, s. 1290.

690Trebilcock 1977, s. 19

691French 1982, s. 45-47; Murrayn komitean ehdotukset Woolwichin supistamisesta myös toteutuivat ja elo-kuussa 1914 arsenaalin työntekijämäärä oli alle 10 900. Hogg 1963, II s. 1290.

myksiä.⁶⁹² Vallitsevat käsitykset sodankäynnin vaatimista yksikkökohtaisista materiaali-määristä olivat selvästi alimitoitettuja maailmansodassa toteutuneisiin verrattuna. Ajatus siitä, että sotamateriaalin tuotanto vaatisi sota-aikana yksityisen teollisuuden järjestelmäl-listä mobilisointia viranomaisten toimesta, oli täysin vieras.⁶⁹³ Totaalinen sota oli vielä tuntematon käsite, ja ”strategialla” oli maanpuolustuksen käsitteistössä puhtaasti sotilaalli-nen sisältö.⁶⁹⁴

Aaron L. Friedbergin mukaan Britanniassa ei ymmärretty tarvetta ylläpitää aktiivisilla toi-menpiteillä maan ”puolustusteollista perustaa”, minkä seurauksena teräs- ja laivanraken-nusteollisuuden aseman annettiin heikentyä ja kemian ja sähkötekniikan kehitys jäi puut-teelliseksi.⁶⁹⁵ Corelli Barnett on päätynyt samanlaiseen arvioon.⁶⁹⁶ Friedbergin arvio ei ole täysin oikeudenmukainen. Brittiviranomaiset tiedostivat hyvin selvästi jo viktoriaanisena aikana, että maassa oli olemassa ”puolustusteollinen perusta”, jonka säilyminen oli oleelli-sen tärkeää maan puolustukselle. Heidän käsitykoleelli-sensä mukaan siihen kuuluivat vain Arm-strongin, Vickersin ja Kynochin kaltaiset varsinaiset sotateollisuusyritykset, ei koko nor-maalisti siviilituotteita valmistava metalli-, kemian ja sähköteollisuus, kuten asiaa vuoden 1914 ”tirkistysreiästä” tarkastelevat Barnett ja Friedberg termin käsittävät. Todellisuudessa he syyttävätkin Britannian päättäjä siitä, etteivät nämä valmistautuneet totaaliseen sotaan aikana, jolloin ilmiö ja sitä kuvaava käsite olivat muutamia yksityisajattelijoita lukuun ot-tamatta vielä tuntemattomia.

Brittiviranomaisten omien tavoitteiden ja näkemysten valossa Britannian ”strateginen teol-lisuus” oli hyvin kattavaa ja sen saattoi olettaa kykenevän vastaamaan niihin haasteisiin, joita se puolustuspoliittisten skenaarioiden mukaan saattoi joutua kohtaamaan. Tämä tar-koitti ennen kaikkea laivaston sekä pienen Euroopan mannermaalle sodan aikana lähetettä-vän armeijan varustamista sotamateriaalilla. Sotaministeri Haldanen vuoden 1906 jälkeen toteuttamien reformien jälkeen tuon armeijan vahvuudeksi suunniteltiin 150 000 miestä.

Miljoona-armeijoiden perustamisesta ja lähettämisestä mantereelle ei ollut enempää pää-töksiä kuin suunnitelmiakaan, ja kaikki liberaalihallituksen kabinetin jäsenet eivät olleet halukkaita lähettämään edes Haldanen armeijaa vaan vaativat Britannian toiminnan rajoit-tumista sotatilanteessa yksinomaan laivaston toimintaan ja liittolaisille annettavaan talou-delliseen tukeen.⁶⁹⁷ Tällä vasta 1914 muuttuneella ajattelulla oli oleellinen vaikutus teolli-suuspoliittisiin pohdintoihin sotaa edeltävän aikana. Jos kerran miljoona-armeijoita ei luo-taisi Euroopan mannermaiden mallin mukaan, niin miksi sitten olisi ollut tarvetta luoda niiden varustamiseen tarvittavaa tuotantokapasiteettia? Haldanen armeijan varustamiseen olemassa olevan kapasiteetin voitiin katsoa riittävän.

692Scott & Hughes 1955, s. 51.

693French 1982, s. 36, 47-48.

694French 1982, s. 74.

695Friedberg 1988, s. 296.

696Barnett 1987, s. 84-92.

697Herrmann 1996, s. 64-65, 155-156; French 1982, s. 27-36.