Pohdinta

Tiivistetysti edellä luetellut tulokset merkitsevät sitä, että nuorten velkaongelmat nähdään aineistossa pääasiallisesti nuoren omana syynä, sillä hän voi itse vaikuttaa esimerkiksi elämäntyyliinsä ja kulutusvalintoihinsa. Velkaongelmista selviämiseksi on itse tartuttava toimeen. Tämän lisäksi velkaongelma leimaa nuoren ”huonommaksi kansalaiseksi”, varsinkin jos nuori saa maksuhäiriömerkinnän tai edes käyttää pikavippejä. Useimmiten keskustelijat nimittäin näkevät pikavipit ongelmana tai vähintään suorana tienä velkaongelmiin.

Vanhemmilla on myös vastuu, ja heidän tulisi kasvattaa nuoria vastuullisiksi rahankäyttäjiksi.

On mahdollista, että nuori on voinut ajautua velkaongelmiin tai vasta opettelee rahankäyttöä, ja yhteiskunta voisi ottaa enemmän vastuuta heidän velkaantumisestaan. Nämä asiat jäävät kuitenkin toissijaisiksi yksilön vastuuseen nähden. Valta-aseman saavuttaneita diskursseja on mahdoton olla kyseenalaistamatta ilman, että kyseenalaistaa myös 2010-luvun Suomen yhteiskuntapolitiikkaa ja vallitsevia arvoja.

Tämän tutkielman perusteella suomalaisen yhteiskuntapolitiikan ja velkaongelmakeskustelun välillä vallitsee syvä ristiriita. Velka on pysyvä ongelma yhä suuremmalle osalle suomalaisia, mutta silti kaikki vaikuttavat tarvitsevan sitä yhä suurempia määriä. Näitä ristiriitoja tukevat useat työni taustakirjallisuudesta tekemäni havainnot. Suomalaisten velkaantumisaste oli vuonna 1975 vain 38 prosenttia, nyt se on 124,5%. Hyvin suuren velkarasituksien omaavien suomalaisten määrä kasvaa koko ajan. Vuoden 2007 finanssikriisin jälkeen erityisesti nuorten velkamäärä alkoi kasvaa. Vaikka omaa velkaa ei olisikaan, kaikki joutuvat kuitenkin

77

osallistumaan julkisen velan takaisinmaksuun. Kaikki kansalaiset voidaan nähdä velkaantuneina kuluttajina, jotka ovat jatkuvassa velkasuhteessa.

Kulutus on käytäntö, johon on osallistuttava pääasiassa siksi, että se vauhdittaa talouskasvua.

Talouskasvun nähdään yleisesti kasvattavan kansalaisten hyvinvointia. Nuoret, ehkäpä muutkin, luovat kuluttamalla uudenlaisia luokkaidentiteettejä. Kuluttamismahdollisuudet jakavat kansalaisia menestyjiin ja häviäjiin. Vaikka talouskasvua ei itse ihannoisi, voisi ajatella, että näin sosiaalisesti oleelliseen asemaan nostetun käytännön ulkopuolelle jääminen on vaikeaa. Nuorten mielestä rahankäytön suunnitteleminen on myös tärkeää, vaikka taloudellisesti saatetaan elää ainoastaan pakosta. Rahankäyttöä suunniteltiin vuonna 2015 kaikissa ikäryhmissä silti vain kuukaudeksi kerrallaan, ja jotkut nuoret kokivat tulojen olevan liian pieniä suunnittelemiseen. Pikavippeihin turvaudutaan vuosi vuodelta enemmän, ja tiukentunut lainsäädäntö on ainoastaan kasvattanut yksilöiden keskimääräistä velan mää rää.

Verkkokeskusteluissa pikavipit nähdään silti lähes poikkeuksetta virheenä, josta velkaongelmat usein johtuvat. Nuoria on arvosteltu ”vipeillä juhlijoiksi”. Pikavippien ottaminenkin tuntuu siis usein leimaavalta.

Verkkokeskustelujen mukaan viimeistään velkaongelmasta aiheutuu leima. Velkaongelmaiset ovat näiden keskustelujen perusteella huonompia kansalaisia. Taustaosuudessa kerrotaan, kuinka velkaongelmien mittaamiseen usein käytetty luottotietomerkintä eli maksuhäiriö voi estää esimerkiksi vuokra-asunnon ja työpaikan saamisen: näiden ollessa yhteiskunnan normaaleja käytäntöjä kakkosluokan kansalaisuuden voisi ajatella toteutuvan myös konkreettisesti. Vuoden 2015 maksuhäiriötilastojen perusteella maksuhäiriöön asti edenneet velkaongelmat ajoittuvat juuri nuoreen aikuisuuteen. Maksuhäiriö yleensä estää kaiken luoton saamisen: luotto on osoittautunut taustaosion perusteella niin kiistattoman tärkeäksi osaksi nyky-yhteiskunnan rakennetta, että luotonsaannin ulkopuolelle jääminen tuntuu yhtä vakavalta maksuhäiriön seuraukselta kuin asunnotta jääminen.

Velkaongelmien mittaaminen pelkästään maksuhäiriöiden perusteella jää kuitenkin yksipuoliseksi. Kirjallisuuden perusteella velkaongelma tiivistyy tilaksi, jossa yksilö ei koe enää selviytyvänsä taloutensa hallinnasta tai velkaa on liikaa tuloihin nähden olosuhdemuutosten tai oman toiminnan vuoksi. Oman velkaongelman ymmärtäminen jää siis pitkälti oman arvion varaan. Kun esimerkiksi joitakin kulutusluottoja, usein pikavippejä, saa pelkästään puhtaiden luottotietojen perusteella ja yksilö ei tahdo myöntää velkaongelmaansa, hän voi ottaa luottoja niin pitkään, että pystyy pitämään takaisinmaksuerät hallinnassaan.

78

Periaatteessa loputtomiin velkaantuminen on siis mahdollista. Positiivisen luottotietorekisterin käyttöönottoa voisi mielestäni harkita, jotta esimerkiksi tällaiseen velkakierteeseen joutuminen ei olisi mahdollista. Positiivisessa luottotietorekisterissä yksilön kaikki velat tarkistettaisiin aina velkaa hakiessa. Tähänkin toimintatapaan liittyy omat kysymyksensä siitä, kuinka paljon yhteiskunta voi rajoittaa yksilön päätösvaltaa. Näin yksilökeskeisessä kulttuurissa luottotietojen yhteiskunnallinen valvonta tuntuu myös kaukaa haetulta ajatukselta.

Varsinkin, kun luotonottoa edellytetään jatkuvasti, idea toimivasta positiivisesta luottotietorekisteristä on lähes utopistinen.

Muun muassa nykyinen luottotietorekisterikäytäntö ja tutkimani verkkokeskustelut tukevat huolestuttavaa näkemystä siitä, että velkavastuu laitetaan täysin velkaongelmaisen harteille.

Käsittääkseni esimerkiksi pankit luotonantajina tarkastavat huolellisesti luotonhakijan tilanteen ja todellisen maksukyvyn, mutta kun luotonantajia on niin paljon erilaisia ja joillekin riittää ainoastaan puhtaat luottotiedot luoton myöntämiseksi, voisi harkita myös lainsäädännöllisiä muutoksia luotonantajan vastuun korostamiseen. Vuonna 2013 voimaantullut pikavippilakiuudistus kyllä korosti luotonantajan vastuuta selvittää luotonhakijan edellytykset saada luottoa, mutta mielestäni tätä lainsäädäntöä voisi harkita tiukennettavan entisestään esimerkiksi listaamalla konkreettisempia keinoja luotonvalvonnan tehostamiseksi. Positiivinen luottotietorekisteri ajaisi käytännössä samaa asiaa, joten lainsäädännön muutoksiin liittyy varmasti myös useita kysymyksiä yhteiskunna n valvonnasta.

Utopistiselta tuntuu myös ajatus siitä, että voisimme velkaantua loputtomiin. Velka kasvaa jatkuvasti sekä yhteiskunnallisella että yksilöllisellä tasolla. Velkaan liittyy kuitenkin aina takaisinmaksu, vaikka velkamäärällä tuntuu olevan nyky- yhteiskunnassa yhä vähemmän merkitystä. Valtionvelan hoitamisesta kuitenkin puhutaan nykyään ja sitä ilmeisesti yritetään jarruttaa erilaisilla säästökeinoilla, mutta säästöt ovat suurimmaksi osaksi vaikuttaneet kohdistuvan huonompiosaisiin, kuten 1990-luvun laman aikaan. Kysymys kuuluukin, millä hinnalla valtionvelkaa maksetaan takaisin? Jos velkaongelmat ja maksuhäiriöt kasvavat taloudellisten suhdanteiden vanavedessä, ja velkaongelmainen yksilö on syrjäytetty tärkeimmistä yhteiskunnallisista käytännöistä, tästä perspektiivistä hyvin suuri osa suomalaisista on epäonnistunut. Vaikuttaa siltä, että valtionvelan takaisinmaksuyritykset vain kasvattavat kansalaisten velkamäärää.

Tulo- ja kulutuserojen kasvulle ei näy loppua, mutta silti kaikki joutuvat kollekt iivisesti osallistumaan velkaantumiseen. Lisäksi velkaongelmat ovat joillekin ihmisille jo pysyvä tila.

79

Kuten Polanyi (2009) asian ilmaisi aikanaan, talouden hallitessa yhteiskuntapolitiikkaa sosiaalisista suhteista tulee pelkkä yhteiskunnan sivutuote: talous hallitsee sitä, kuinka voimme. Sosiaalipolitiikan merkitys on 1990- luvun laman jälkeen vähentynyt niin paljon, että on kyseenalaista, voimmeko edes käyttää Suomesta enää termiä hyvinvointivaltio sen alkuperäisessä merkityksessä. Myöskään taloudellisessa kontekstissa hyvinvointi ei toteudu kuin osalle suomalaisia taloudellisten erojen jakaessa kansaa enenevissä määrin. Suomalaisen yhteiskuntapolitiikan muutokset ovat tiiviisti kytkeytyneet Euroopan Unioniin ja globalisaation myötä myös laajemmin maailmanpolitiikkaan. Voimme siis pohtia sitä, onko kulutus- ja velkakeskeisiä arvoja edes mahdollista muuttaa ottamatta riskiä siitä, että muutos heijastuu vielä negatiivisemmalla tavalla yhteiskuntaamme. Jos nämä arvot ohjaavat maailmaa, on uskaliasta jättäytyä niiden ulkopuolelle. Ehkä keskustelua siitä, miten pitkään tämänsuuntainen kehitys on kestävää, voisi voimistaa. Ongelma on kyllä tunnistettu monella taholla, mutta näin syvien ristiriitojen vallitessa yhteiskunnan käytäntöjen ja yksilön vastuun välillä koen, ettei asioiden syy- ja seuraussuhteita ehkä pohdita tarpeeksi.

Lisäksi Polanyi (2009) esitti aikanaan, että kapitalismi jopa esti suursodat 1800-luvulla ja oli suurin syy sadan vuoden rauhaan, mutta silloin se oli vasta alkutekijöissään eik ä ehkä ollut tietoa siitä, mihin sen arvojen voimistuminen voi pahimmillaan johtaa. Tulevaisuutta on vaikea ennustaa, mutta jos eriarvoisuus kasvaa näin voimakkaasti ja huono-osaisuus kasautuu yhä suuremmalle osalle ihmisiä, kapitalismi voi äärimmillään varmasti aiheuttaa yhtälailla tyytymättömyyttä, joka johtaa pahimmillaan sotiin. Jos jatkuva kasvu on kuitenkin yksi keskeisimmistä kapitalismin pyrkimyksistä, mietin onko mahdollista edes ajatella kasvun hillitsemistä ja pyrkimystä eriarvoisuuden vähentämiseen ilman radikaalia arvomaailman muutosta. Hyväosaisuus taas vaikuttaa kasautuvan yhä pienemmälle osalle ihmisiä, ja mietinkin, mikä voi olla tämän kehityksen seuraava vaihe, jos olemme jo suhteellisen äärimmäisessä tilanteessa eriarvoisuuden kehittymises sä. Muuttuvatko arvot parempaan suuntaan, jos parhaimmassa osassa olevat myös päättävät maailmanpolitiikasta? Voiko eriarvoisuuden kehityksen antaa vain jatkua?

En näe, että velka olisi täysin huono asia, mutta asiaan liittyvä äärimmäisyys on. Se, että velasta on tullut näinkin hallitseva osa yhteiskunnan käytäntöjä ja yksilö on nykyään automaattisesti velkasuhteessa, ovat mielestäni huolestuttavia asioita. Näen velan pelkkänä taloudellisena hyödykkeenä, jollaiseksi se on käsitykseni mukaan alun perin luotukin. Jos talouspolitiikan halutaan säätelevän yhteiskuntapolitiikkaa, olisiko sitä ohjaamaan mahdollista

80

kuvitella kestävämpiä arvoja, jotka todella loisivat hyvinvointia kaikille eikä vain niille jotka pystyvätkö velkaantumaan ilman ongelmia?

Jos yksilöllä todella on vastuu omasta velkaantumisestaan ja velkaongelmien hoitamisesta, kaikille pitäisi ensinnäkin olla tarjolla yhtä paljon tietoa kestävään taloudenhallintaan liittyvistä seikoista. Esimerkiksi tieto siitä, millaista luottoa kannattaa ottaa ja mis sä tilanteessa, olisi hyvin oleellista opettaa kaikille. Ja jos yllättäviä maksukykyä heikentäviä tilanteita tulee, jokaisen pitäisi ymmärtää, kuinka maksuista voi sopia tai mistä apua voi hakea. Taloudellisten taitojen tärkeys on onneksi ymmärretty ja eri tahot ovat ryhtyneet tarjoamaan niiden opetusta kasvavissa määrin. Nähtäväksi jää, mihin asti neuvot kantavat.

Näen positiivisena asiana sen, ettei vastuuta taloustaitojen opettamisesta anneta pelkästään vanhemmille, sillä sen toteutumista on vaikeampi va lvoa. Kaikki perheet ovat myös erilaisia eikä kaikilla välttämättä ole perheessä sellaista aikuista, joka näitä taitoja voisi heille opettaa.

Lisäksi hyvistä taloustaidoista vallitsee varmasti monenlaisia erilaisia subjektiivisia näkemyksiä.

Mieleeni jäi verkkokeskustelun kommentoija, joka puolusti pikavippejä. Hänen mukaansa vain ”epärehellinen vähemmistö” joutuu todellisuudessa vipeistä ongelmiin, ja vippi on parempi vaihtoehto kuin häpeällisesti lainata rahaa sukulaiselta tai kaverilta. Ymmärrän hänen väitteensä siinä mielessä, että jos rahanpuute on vain väliaikainen tila ja rahaa on todella myöhemmin tulossa, niin vippiä voi yhtä hyvin käyttää. En siis näe pikavipin olevan itsessään huono asia. Enemmänkin näkisin asian niin, että tämä ”epärehellinen vähemmistö” koostuu luultavasti ihmisistä, joilla ei ollut pikavipin sijaan muuta vaihtoehtoa tai apua velkaongelmiin ei kehdattu pyytää, eikä rahaa ole heille tulossa myöskään myöhemmin. He siis vain yrittävät pärjätä turvautumalla pikavippiin, ja samalla pitkittävät häpeälliseltä tuntuvaa velkaongelman kohtaamista. Toki voi olla, että jotkut ihmiset ovat todella vastuuttomia ja ottavat vippejä vain juhliakseen eivätkä maksa niitä koskaan takaisin sen enempää ajattelematta. M utta tämän työn valossa näkisin, ettei se ole koko totuus.

Aikaisemmat kulutus- ja velkatutkimukset, joita tarkastelin tätä työtä varten, ovat joiltain osin oman tutkimukseni tuloksia tukevia ja niitä täydentäviä. Näistä Sari-Maarit Peltolan tutkimus vuodelta 2013 oli ainoa, jossa käytettiin omani kanssa samantyylistä aineistoa. Kyseinen tutkimus keskittyi tarkastelemaan velkaongelmaisten kuluttajien viime vuosikymmenten aikaista representaatiota Suomi24-keskusteluyhteisön Pikavipit -palstalla ja lehtijutuissa.

Tutkimuksen mukaan nuorten velkaongelmien syissä näkyivät mediassa vastuuttaminen ja

81

syyllistäminen, kun taas keskustelupalstoilla nuorten omissa selityksissä heijastuivat olosuhteiden pakko ja rahattomuus. Tulokset ovat samansuuntaisia kuin omassa analyysissani, mutta olosuhteiden pakkoa ja muuta ajautumispuhetta oli myös paljon nuorten puheenvuoroissa. Sari-Maarit Peltolan tutkimus löysi yhdeksi syyksi myös luottojen aggressiivisen markkinoinnin, missä näkyy luottokeskeisyyden voimistuminen.

Talous- ja velkaneuvojien näkemyksiä havainnoineen tutkimukseen mukaan taloudellinen osaamattomuus oli myös pääosin syynä nuorten velkaongelmiin, mutta toisaalta elämäntyyli ja motivaation puute olivat heidän mielestään yhtälailla kasvava syy ilmiöön. Tarkkalan ja Rantalan vuoden 2009 tutkimus esitti myös yhdeksi kotitalouksien velkaongelmien syyksi taloudellisen osaamattomuuden. Mielenkiintoista on, kuinka vahvana ajautumista puoltavat syyt korostuvat sekä tässä että Peltolan tutkimuksessa, kun omassa aineistossani ne jäivät todella vähäisiksi. Aineistoja ei ehkä voi täysin verrata keskenään. Peltolan aineisto oli omaani laajempi ja 2000-luvun alusta alkaen, joten ehkä ajankohta vaikuttaa myös yleiseen mielipiteeseen. Olettaisin myös, että asiantuntijat puhuvat nuorten velkaongelmista eri tyyliin kuin mitä verkkokeskusteluissa puhutaan, mutta mielestäni heidän näkemyksensä esimerkiksi nuorten motivaation puutteesta talousosaamisesta ovat kiinnostavia. Millä mittareilla he ovat nuorten motivaatiota mitanneet? Käsitykseni mukaan talous- ja velkaneuvojille asti selvinneet nuoret ovat yleensä kuitenkin nähneet vaivan tapaamisen eteen, ja tapaaminen on ensimmäinen askel omien velkaongelmien selvittämisessä. Toisaalta voi olla, että ainakin joissain tapauksissa toinen henkilö kuten perheenjäsen on saattanut huomata velkaongelman ja järjestänyt tapaamisen velkaneuvonnan kanssa. Pohdin kuitenkin, kuinka usein toinen henkilö on saattanut auttaa nuorta näin paljon, varsinkin oman tutkimukseni yksilön vastuuta korostavan näkökulman valossa. Tässä näkyy taas se, kuinka yksilöllisiä velkaongelmien syyt ja niiden ratkaiseminen voivat olla.

Mikkosen vuoden 2012 tutkimus nuorten köyhyyskokemuksista tukee puolestaan leimautumisen pelon yleisyyttä. Kulutuskeskeisyys nähtiin tässä tutkimuksessa myös normaalina käytäntönä, josta ulkopuolelle jääminen koettiin syrjäytymisenä jostain tärkeästä.

Köyhyys ja velkaongelmat voivat liittyä toisiinsa, ja kyseinen köyhyystutkimus kertoo yhteiskunnallisten kulutuskeskeisten arvojen vaikutuksesta nuoriin. Köyhyyttä pelätään ja siihen kohdistuu samanlaisia häpeän ja epäonnistumisen tunteita kuin velkaongelmiin. Lisäksi nuorten psyyke on vaakalaudalla. Blomgrenin, Maunulan ja Hiilamon vuonna 2014 tehty tilastotutkimus velkaongelmien sairastuttavasta vaikutuksesta puolestaan kertoi, että pitkäaikaiset velkaongelmat lisäsivät erityisesti psykoosin ja diabeteksen riskiä. Voisi siis

82

väittää, että leimautumisen pelko ja sen kokeminen vaikuttavat yksilöön myös terveydellisellä tasolla.

Käynnissä olevan Nuoret ja Velka- hankkeen alustavat tulokset kertoivat siitä, että velallisten määrään suhteutettuna eniten velallisia tutkituista ikäryhmistä oli 18-24-vuotiaissa, ja taloudelliset ongelmat nuorilla olivat muutenkin yleisiä. Nuoret itse kokivat lainan saamisen myös liian helpoksi. Taloustaitojen opetuksen lisääminen on siis tämänkin tutkimuksen valossa tarpeellista. Toisaalta nuorten ollessa niin kiinnittyneitä kuluksee n kuin miltä he taustaosuuden valossa näyttävät, ja tulojen ollessa usein pienet ja elämäntilanteen muuttuvan jatkuvasti, voiko edes olla realistista olettaa, että nuoret pystyisivät esimerkiksi säästämään pitkäjänteisesti ja suunnittelemaan talouttaan pidemmäksi aikaa kuin kuukaudeksi? Jos jatkuva kulutus tarkoittaa kärjistetysti yhteiskuntaan kuulumista, tulevatko nuoret koskaan harkitsemaan jokaista rahankäytön kohdettaan? Varsinkaan jos yleinen mielipide on, että kuluttaminen tarkoittaa hyvinvointia?

Kuten kriittisestä diskurssianalyysista aiemmin kerroin, Foucault (2005) on esittänyt diskurssin perustelemisessa olevan tärkeää myös näyttää, mitkä muut lausumisen muodot se sulkee pois. Hänen mukaansa diskurssien tutkimuksen yksi periaate on se, ettei kaikkea koskaan sanota. Jos siis palataan vielä noihin kuuteen verkkokeskusteluista löytämääni diskurssiin, olenkin jo pohtinut hieman sitä, mitä olisi käynyt jos diskurssien valtasuhteet olisivat olleet erilaiset. Mutta se mitä ei sanota, sitä on vaikeampi hahmottaa: aineiston sisältämä puhe nuorten velkaongelmista on niin monisävyistä. Siinä osittain yhdistetään yksilön vastuu ja syyllistäminen isompaan yhteiskunnalliseen kontekstiin, vaikka useimmiten tätä yhdistämistä ei tehdä. Yleensä myöskään yksilön vastuuta tai leimaa ei kysee nalaisteta.

Jos taustaosuuden havaintoja ja analyysin tuloksia verrataan keskenään, ne ovat suhteellisen samansuuntaiset ja toisiaan täydentävät, kuten tässä pohdinnassa käy ilmi. Ehkä juuri se, mitä voisi olla enemmän, on juuri yhteiskunnallisten syiden ymmärtäminen yksilön vastuuttamise n sijaan, sillä taustaosuuden valossa on hyvin vaikea nähdä velkaongelmien kuuluvan ainoastaan nuoren omalle vastuulle.

Jos ajatellaan vastakohdittain, keskustelussa ei vallinnut näkökulma siitä, että velkaongelmalla ei ole mitään väliä. Sillä tuntui siis aina olevan jonkinlainen merkitys. Voisi siis jopa sanoa, että velan määrällä ei ole merkitystä siihen asti, kun selviydyt sen takaisinmaksusta, tavalla tai toisella. Tämä korostaa velkaongelman leimaavaa luonnetta.

Myöskään jatkuvaa ostamista ei missään vaiheessa keskusteluja nähty hyvänä asiana, vaan

83

tuomittiin jatkuvasti. Tämä taas on ristiriidassa kulutuksen tärkeän yhteiskunnallisen roolin kanssa.

Kriittiseen diskurssianalyysiin kuuluu oleellisesti kielenkäytön seurausten tutkiminen. Tämä tarkoittaa sekä todellisten että potentiaalisten mikro- ja makrotason seurausten pohtimista.

Ajattelin aluksi sisällyttää tutkimukseeni vielä kolmannen tutkimuskysymyksen, joka olisi kysynyt aineistolta millaisia välillisiä ja välittömiä seurauksia tunnistamieni diskurssien käytöllä on. Tämä kysymys jäi kuitenkin pois, sillä tutkimuksesta olisi tullut gradun laajuuteen nähden liian pitkä. Tätä kysymystä on kuitenkin hyvä pohtia. Vallitsevien puhetapojen ollessa omaa syyllisyyttä, vastuuta, valintaa ja leimautumista korostavia ne saattavat todella rakentaa ennestään joiltakin osin jo toteutuvaa eriarvoistavaa yhteiskunnallista kehitystä.

Jos ajatellaan tällaisen kielenkäytön muita seurauksia, on ensinnäkin pohdittava mitä verkkokeskustelujen puhe tekee nuorelle velkaongelmaiselle itselleen. Jokaisessa keskustelussa on kyse nuoren omasta avunpyynnöstä velkaongelmiin, ja kun puhe on suurimmaksi osaksi häntä vastuuttavaa ja syyllistävää sekä arvostelevaa ja leimaavaa, seuraukset nuoren itsetunnolle voivat olla vakavia. Hän kuitenkin pyytää apua, ja saakin vastaukseksi jonkin verran kannustusta, mutta enimmäkseen keskustelun sävy on syyllistävä.

Lisäksi erityisesti arvostelevan diskurssin sisältämät puheet elämäntyylin arvostelusta menevät ainakin osittain todella henkilökohtaiselle tasolle, mikä herättää kysymyksen siitä, kuinka muut keskustelijat voivat tehdä tällaisia oletuksia nuoresta muutaman lauseen perusteella. Tai se, että vanhempia arvostellaan siitä, etteivät he ole huolehtineet nuoresta tarpeeksi on toisaalta ymmärrettävää mutta toisaalta muut keskustelijat eivät välttämättä tiedä nuoren perhesuhteista mitään. Jos ajatellaan nuorta, joka on vasta aikuiselämänsä alussa ja syystä tai toisesta jo velkaongelmissa, erityisesti puhe leimasta voi vaikuttaa hänen itsetuntoonsa ratkaisevasti: nuori voi kokea olevansa epäonnistunut, vaikka ei olisi todellisuudessa edes itse syyllinen velkaongelmiinsa tai ei olisi tiennyt kuinka muutenkaan olisi voinut velkaongelmiin johtaneissa tilanteissa toimia. Kuten neljännen ketjun aloittajakin sanoi, elämän voisi päättää velkaongelmien vuoksi: velkaongelman leimaava vaikutus olisi hyvä ottaa vakavasti. Nämä kaikki puhetavat voivat heikentää nuoren valmiutta hakea apua ongelmiinsa tai yrittää ratkaista niitä itse.

Sitä, millaisia seurauksia kielenkäytöllä voi olla siihen, miten nuorten velkaongelmat yhteiskunnallisena ilmiönä nähdään, onkin jo käsitelty tässä kappaleessa monilta osin.

84

Velkaongelmiin on tarjolla ratkaisuja esimerkiksi talous- ja velkaneuvonnan avulla, joten ongelmien sosiaalinen luonne yhä tunnistetaan. Yhteiskunta ei siis käske ketään selviytymään velkaongelmistaan yksin, vaan tarjoaa niihin erilaisia ratkaisukeinoja. Mutta avun piiriin tulee kuitenkin itse hakeutua. Yhteiskunnallisesta keskustelusta, muun muassa mediasta, on usein tunnistettavissa syvä huoli velkaongelmaisia, erityisesti nuoria, kohtaan, joten kaikki yhteiskunnassa vallitseva puhe aiheesta tuskin on syyllistävää. Jos verkkokeskusteluista saa kuitenkin tällaisen kuvan, ehkä avusta huolimatta velkaongelma kuitenkin on suomalaisten silmissä tilanne, johon vain epäonnistuneet päätyvät. Pahimmillaanhan aineistosta tunnistamani puhetavat voisivat johtua yleisen yhteiskunnallisen ilmapiirin kokonaisvaltaiseen koventumiseen. Velkaneuvonnan tehottomuus todistettiin vuoden 2007 finanssikriisin aikaan, joten toisaalta täysin toimivia ratkaisuke inoja velkaongelmiin ei siis ole edes kehitetty. Jos keskustelu painottaa yksilön vastuuta ja kulttuurimme on yksilökeskeinen, ehkä pahimmillaan se voi johtaa yhteiskuntaan ilman velkojen ratkaisukeinoja.

Velkaongelmien yleisyyden vuoksi tuskin ainakaan suurelle osalle kansalaisia olisi ihanteellista, että tällainen ”itsepärjäämisen ideologia” kävisi toteen kaikissa yhteiskunnan toiminnoissa.

Verkkokeskusteluketjujen sisältämä puhe oli juuri niin liioittelevaa ja värikästä kuin etukäteen ajattelinkin, mutta se, että siinä tehtiin jatkuvasti näin suuria oletuksia asioiden luonteesta, oli jotain mitä en odottanut. Toisaalta oletuksia tehdään jatkuvasti muissakin keskusteluissa, ja pelkästään toista ihmistä katsoessa. Voisi ajatella, että näitä oletuksia tarvitaan siksi, että asioita on helpompi määritellä niiden avulla, ja määrittelyä ihmiset tuntuvat tarvitsevan mihin tahansa ajatukseen tai keskusteluun. Ehkä silti olisi parempi, jos pysähdyttäisiin useammin miettimään asioiden laajempia syy-seuraussuhteita ja tunnistamaan mahdolliset ulkopuolelle jäävät määritelmät ja kertomatta jäävät tarinan osat.

En tehnyt alussa tutkimushypoteesia, eli en ehdottanut nuorten velkaongelmailmiön olevan tietynlainen tai olettanut, millaista puhe keskustelupalstoilla tulee aiheesta olemaan. Yritin lähestyä aihetta mahdollisimman avoimin mielin ja ennakkoluulottomasti, mutta tietenkään en voi sulkea mielestäni kaikkia ennakko-oletuksia ja aikaisempaa tietoani aiheesta. Kuten diskurssianalyysin hyöty- ja haittapuolia pohtiessani totesin, oman aikakauden diskursseja on vaikea tutkia objektiivisesti, sillä tutkija on aina sisällä omassa aikakaudessaan ja kulttuurissaan. En osaa sanoa, olisiko sitten ollut helpompaa tutkia velkaongelmaisia nuoria esimerkiksi kaksikymmentä vuotta sitten. Tästä haasteesta huolimatta halusin säilyttää tutkimuksen nykyajassa, sillä halusin valaista nimenomaan tämän aikakauden nuorten

85

tilannetta, jotta ilmiön nykyiset piirteet tulisivat ymmärrettävämmiksi. Mielestäni onnistuin löytämään diskursseja aineistosta, mutta metodin ollessa minulle vielä uusi oli erityisesti diskurssien välisten valtasuhteiden analysointi haasteellista. Toisaalta aineistoni keskustelijoiden anonyymius helpotti sitä, ettei heidän valta-asemastaan esimerkiksi aiheeseen liittyvän tiedon suhteen voinut tehdä oletuksia: oli helpompi keskittyä pelkästään diskurssien valtaan ja pelkkään aineistoon, kun ennakkotietoa ympäröivästä maailmasta ei ollut. Myös nuorten keskustelun aloittajien subjektipositioihin liittyvät ennakko-oletukset jäivät vähemmälle, kun diskurssien valtasuhteet rakentuivat heidän omien kuvaustensa ja muiden reaktioiden varaan.

Pohdintani diskurssien käytön seurauksista on tällä hetkellä vain näiden ajatusten varassa.

Tutkimusta voisi jatkaa, ja sen tekemiseksi keskustelupa lstoja voisi tutkia myös laajemmin.

Diskurssianalyysi metodina vastasi odotuksiani, ja jopa ylitti ne. Jos olisin tehnyt aineistosta esimerkiksi pelkän sisällönanalyysin, en usko, että olisin saanut tutkimuksesta yhtä paljon irti.

Minusta tuntuu, että jouduin tämän metodin vuoksi tosissaan syventymään tekstin sisältöön ja pohtimaan sen mahdollisia merkityksiä toden teolla. Pelkkien aineistossa esiintyvien teemojen tutkiminen ei olisi kertonut sitä, miten teemoista puhutaan ja mitä puhetavat hallitsevat aineistoa. Sosiaalinen todellisuus kertoo paremmin sen, miten näitä aiheita käsitellään jokapäiväisessä elämässä ja millaisia merkityksiä niille annetaan. Valtasuhteiden analyysi antoi minulle myös mahdollisuuden syventyä merkitysten välisiin suhteisiin.

Analyysivaiheessa vaikeinta oli toiseen tutkimuskysymykseen vastaaminen, sillä se sisälsi

Analyysivaiheessa vaikeinta oli toiseen tutkimuskysymykseen vastaaminen, sillä se sisälsi