toon 16— 29. 9 sekä 16. 11. 1807 (Kts karttaa kuva 58).
Alakylän isojaossa saivat maansa seuraavat talot: P Erkki Stupila, Q Heikki Stupila, R Jeremias Kräni, Ri Heikki ja Juho Kräni, S Juho Juhonp Kräni, T Rogeli, U Mikko Rogeli 1 Mjölkvalla, W Erkki Kankku, W a Iisakki Kankku, Y Juho Rikalainen, Y a Erkki Rikalainen, Z Heikki Rikalainen, Å Bäkki ja Ä Kuggi.41
Näin oli isojako saatu loppuun suoritetuksi koko Merikarvialla. Myö- häisemmät tarkistukset eivät sanottavasti muuttaneet jakoa. L i i t t e e n ä 1 5 on talojen manttaalit ja verot 1875, ja l i i t t e e n ä 1 6 tilo
jen lainhuudatukset aina 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen asti.42 Y li- ja Alakylän talojen osuudet Ouran saaristosta ilmenevät kar
tasta kuva 59. Siihen on samalla merkitty näiden kylien välirajat.
Lähempien rantasaarten omistus käy ilmi kartasta kuva 66.
Tuorilan, Y li- ja Alakylän talojen saamat manttaalimäärät selviävät l i i t t e e s t ä 17.
Hyödyn aikakaudella kiinnitettiin teollisuuden kehittämisen ohella huomiota myös maanviljelykseen, jonka tuottoa yritettiin kohottaa.
Myös 1797 perustetun Suomen Talousseuran toiminnasta alkaa 1800- luvun alussa näkyä jälkiä Merikarviallakin. Kirkonkokous ehdotti näet 1822 palkittavaksi torppari Heikki Iisakinpoika Stenbakan, joka
»24 vuoden aikana on raivannut peltoa ja niittyä karuun ja kiviseen maahan ja pystyttänyt kiviaitoja.» Runsaslukuisena kokoontuneelle seurakunnalle luettiin tarkastuskertomus ja ehdotettiin, että Stenbakka saisi Talousseuran palkinnon ahkeruudestaan. Kuuluisat Merikarvian kiviaidat, jotka niin luonteenomaisina reunustavat peltoja ja todistavat pellonraivaajien ahkeruudesta, olivat jo silloin saaneet alkunsa. —
K u v a 57. Y l ik y l ä n i s o ja k o . (M a a n m itt a u s h a llitu k s e n a r k i s t o ) .
238
1826 esitettiin rahvaalle Talousseuran ohje »Neuvoja karjan elättämi- sestä karjanruoan puutteessa». Muutamia kappaleita julkaisua jaet
tiin kyliin.'*3
Suomen Talousseuran perustamisen kautta maanviljelysmenetel- missä ja karjanhoidossa alkoivat yleensäkin uudet tuulet puhallella.
Vaikka mitään äkkinäisiä muutoksia ei tapahtunut ja vaikka samaan aikaan metsänhakkuiden laajuus alkoi saada arveluttavat mitat, on 1800- luvun loppupuolen maatalous kehittynyt jo vallan toisenlaiselle asteelle kuin mitä se oli ollut vuosisadan alussa. Valistusta levittivät kalenterit ja erilaiset ohjekirjaset, joita painettiin ja levitettiin ja joista myös kes
kusteltiin ja väiteltiin. Kun uudenmuotoinen kunnallishallinto oli 1869 päässyt alkuun, kuntakokouksetkin joskus puuttuivat maanviljelyksen ja muun maatalouden asioihin, erityisesti milloin tarvittiin koko pitäjän tai jonkun kylän yhteisiä toimenpiteitä. Jo 1869 kuntakokous päätti, että »Alakylän järvi-kuivaus-maalle» on Seuraavaksi kevääksi raken
nettava »niittulatoja, niin tavoin että yhteen latoon ovat Neljä (4) taloa osalliset.»44 24. 9. 1877 luettiin ja hyväksyttiin pitäjän maakirjat.
Kaikkina aikoina eivät maanviljelyksen näkymät kuitenkaan olleet kovin valoisia, varsinkaan metsänhakkuiden loistoaikoina. Niinpä rovasti G Nyholm valitti eräässä kirjeessään 6. 4. 1877: »Maanviljelyk
sen täytyy Suomessa varmaankin loppua, koska kaikki kiirehtivät met
sätöihin, joka tuottaa runsaita rahoja vähällä vaivalla. Kuinka täällä voisi maanviljelystä olla, kun vilja maksaa 24 mk tynnyri ja päiväpal
kat ovat 3 å 4 mk? Talvella ei tehdä muuta kuin vedetään ja vedetään ja hakataan ja vedetään metsästä. — Suomalaiset aikovat kai hyljätä maansa, sitten kun ovat täyttäneet taskunsa, jonka jälkeen heidät sprii- höyryjen avulla viedään ilmapalloissa Amerikkaan tai kenties — hel
vettiin. Voi maa parkaamme! Sen asukkaat ovat rahan sokaisemia, joka kuitenkin lopuksi on vietävä Venäjälle — mattojen maksuksi, kun
Kuva 58. Alakylän isojako. (Maanmittaushallituksen arkisto).
Joen rannalla tiheimmässä kohdassa vasemmalta oikealle W, X, Y (ja Ya), Å, sen
240
eväs on ostettava Amerikan-matkaa varten. Näin synkät ovat tule
vaisuuden näkymät».
Luultavasti rovasti Nyholmin huokauksiin oli pikemminkin syynä siirtolaisuuden ja metsänhakkuiden aiheuttama murhe kuin pelko maan
viljelyksen rappiosta. Sillä samaan aikaan kun kantatalot yhä jakaan
tuivat, niin viljelysala myös jatkuvasti kasvoi. Satakunnan maanvil
jelysseura sai alkunsa. Sen kokoukseen Porin »Iltama»-ravintolaan 1. 8. 1885, jolloin oli ilmoitettu keskusteltavan nevojen kuivattamisesta, valittiin lähtemään Juho Norrgård, Heikki Lähteenkorva ja Heikki Vanhatalo.45 Samana vuonna oli kuntakokouksessa esillä kuvernöörin tiedoitus, että maalaiskunnat voivat maanviljelysrahaston perustami
seksi saada 20 vuodeksi korotonta lainaa yleisistä valtion varoista. Pää
tettiin pyytää 20.000 mk lainaa. Perusteluiksi mainitaan, että kunta on
»iso väkilukuun nähden», että siellä on »laveita viljelykseen kelpaavia ja suo- ym tekomaita» ja että »maanviljelys pitäjässä yleiseen olisi laven
nettava». Metsien, joista on tuloa saatu, sanottiin harventuneen, samoin oli kunnan kalastus, joka ennen oli ollut tärkeänä tulolähteenä, »käynyt yhä huonommin tuottavaksi». Tämä viimemainittu lause on tietysti käsitettävä niin, että kalastus ei maatalouden lisätulolähteenä ollut enää samaa kuin ennen, sensijaan näemme parhaillaan muodostuvan vaki
naisen kalastajaväestön. Anomuksen perusteluita on tietysti katsottava tekijäin, siis maanviljelijäin, näkökulmasta.40
1888 pätäettiin hakea korotonta lainaa valtiolta 4.000 mk maanvilje
lysrahaston perustamista varten. Selville ei käy, oliko tämä ennen mainitun 20.000 mk lainan lisäksi vai oliko aikaisempaa päätöstä muu
tettu. Erityinen »talollisten kunnankassa» oli myös perustettu. Mm 1892 siihen päätettiin kerätä 300 mk.47 Sen sääntöjä tarkistettiin 29. 3.
1897. Tyypillistä kaiken uuden kammoa osoittaa se, että Satakunnan maanviljelysseuran tarjoaman kiertävän veistokoulun ottamista kun
taan vastustettiin. Osattiinhan sitä muutenkin veistää.48
1878 keskusteltiin myös siitä, onko voimassa oleva aita-asetus tar
koituksenmukainen Merikarvian oloissa, vai olisiko siihen yritettävä saada muutoksia. Vilkkaan keskustelun jälkeen tultiin siihen tulok
seen, että voimassaoleva asetus on hyvä. Äänestykseen tosin saivat ottaa osaa vain tilalliset manttaalinsa mukaan, joten on ymmärrettä
vää, ettei siltä taholta haluttu muutoksia, jotka kenties olisivat vain merkinneet aitaamisvelvollisuuden lisääntymistä.49 Aidoista puheen ollen on syytä ylpeydellä muistaa juuri näiden vuosikymmenien aikana varsinaisesti syntyneitä kiviaitoja, merikarvialaisen turpeen puskijan ahkeruuden ja sitkeyden komeita muistomerkkejä. — Yksityisten sisuk
241 kaiden yrittäjien työn arvoa aletaan nyt myös jatkuvasti huomioida, kuten huomasimme jo 1820-luvullakin tapahtuneen. 1870 luemme kun
takokouksen pöytäkirjasta: »Torppari Henrik Erkinpoika Brännäs, Yli- karvian kylästä, joka erinomaisella kiitettävällä ahkeruudella on tehnyt työtä Maan-viljelyksen päälle Torpassansa ( = kiwi-aitain rakentami
sella, pellon ^vääntämisellä ym) niinkuin Syyni-kirjan osottaa, päätettiin esittää Keisarilliselle Suomen Huoneen-hallitus-Seuralle Turussa, saa- daksensa jonkun Kunnia-palkinnon wireydestänsä sekä uutteruudes
taan». Tällainen ehdotus lähetettiinkin menemään, samoin »Palvelus- Neitsy Amanda Kustaantytär Nygård, tämän seurakunnan Pappilasta, joka on todistettu säädyllisesti ja uskollisesti palwelleen sekä nykyistä että entistä provastin Herrasväkeä, ja yli kolmentoistakymmenen (13) wuoden uutteruudella toimittaneen net hänelle kuuluvat työt ja aska
reet, niin myös kaiken tawoin siiwollisesti itsensä käyttäneen», päätet
tiin samoin »esittää» palkittavaksi uskollisesta ja »pitkällisestä» palve
luksesta.60
1870 esitettiin niinikään, että torppari Antti Kärri ja hänen vai
monsa, jotka »omalla työllänsä ja woimillansa, ilman päiwä-töitä, owat erinomaisella ahkeruudella tehneet työtä maan-viljelyksen päälle tor
passansa, (kiwi-aitan rakentamisella y.m., niinkuin syyni-kirja osoittaa), päätettiin esteltää Keijsarill.Ue Huoneen-Hallitus-Seuralle Turussa saa- daksensa jonkun kunnia-palkinnon wireytensä kehoitukseksi».51
Määrätietoisesta karjanjalostuksesta näemme merkkejä jo 1871 ja sa
malla varsin pitkälle kehitettyjä käytännöllisiä toimenpiteitä. Luemme kuntakokouksen pöytäkirjasta 31. 3. 1871: »Läänin Herra Kuvernöörin Ilmoituksesta Helmikuun 27 päivältä 1871 kuin myös hallituksen toimen pidosta, ja Senaatin antamasta myönnytyksestä, Siinto karjan lisäänty
misestä Suomessa niin on kunnan asukkaat tässä Merikarvian Emäkir
kon Seurakunnassa lähestyneet pyynnön kansa Että hallitukselta Saada sanottu Sintö karja, Talollinen Jaakko Mikkola Lammelan kylästä yksi pässi, Talollinen Jaakko Mikkola Lammelan kylästä yksi Sonni, Talollinen Henrik Grömbäkki Alakarvian kylästä yksi pässi, Torp
pari Johan Kalljo Peipun kylästä yksi pässi, Talollinen Wäkström Köör- tilän kylästä yksi pässi Talollinen Johan Starkki Lankosken kylästä yksi pässi, Talollinen Frans Mikkola Köörtilän kylästä yksi Sonni Talollinen Johan Norrgård Etelän maan kylästä yksi pässi».52 Karja- kantaa pyrittiin näin jalostamaan, erityisesti kiinnitettiin nyt huomiota lampaankasvatukseen, mihin Merikarvian kivisilläkin mailla ja saarilla tuntui olevan edellytyksiä.
16
242
Karjatalouden puolella oli eläinlääkärin apu tarpeen. Eläinlääkä
riksi pyrki 1886 kuntaan Juho Koivumäki (»nuorempi»), joka »on käynyt oppia Helsingin hevoshuusaus- ja kengityskoulussa». Hän pyysi saada kunnalta, yksityisiltä saamiensa maksujen lisäksi, vakinaista palk
kaa 300 markkaa. Pöytäkirja mainitsee vielä lakonisesti, että esitys
»hylättiin suurella enemmistöllä». Ilmeisesti arveltiin, että mikäli eläin
lääkäriä tarvittiin, maksakoon se joka tarvitsee.53
Kuva 59. Yli- ja Alakylän väliraja Ouran saariston kohdalla. Saarien omistus
suhteet selviävät isojaossa käytettyjen talontunnusten perusteella.
(Maanmittaushallituksen arkisto).