MERIKARVIAN HISTORIA

MERIKARVIAN HISTORIA

MARTTI SANTAVUORI

2. OSA

4. Asepalvelus ja isoviha

Heinäkuussa 1654 määrättiin, että Suomen rykmenttien tuli lähteä Itämerenmaihin käytettäväksi kuningas Kaarle X Kustaan sotaan Puo­

laa vastaan. Porin rykmentti ja Turun läänin ratsurykmentti marssivat maanteitse Viipuriin ja edelleen Inkerinmaan kautta Riian seuduille.

Miestemme vaiheita sotakentillä emme valitettavasti kykene seuraa­

maan. Tiedämme vain, että Nowo Dworin luona lähellä Varsovaa kaa­

tui majuri Juhana Grothusen, joka isänsä jälkeen oli perinyt mm suvun merikarvialaiset omistukset. Tiedämme edelleen, että Porin rykmentti osallistui kuuluisaan Varsovan 3-päiväiseen taisteluun. Kun rykmentti 1656 tarkastettiin Strassburgissa, sen alkuperäinen 1000-miehinen vah­

vuus oli laskenut 332:een. Osa rykmenttiä osallistui Riian puolustuk­

seen. Rauhanteon jälkeen 1660 rykmentti tarkastettiin ja sen vahvuus oli silloin 239 miestä päällystöineen. Elokuussa rykmentti palasi Suo­

meen. Luettelon mukaan Gotthard Secklerin köörtiläläinen alustalai­

nen Pertti Sipinpoika on Karlöön ruotuun palkannut puolestaan erään Lauri Grelsinpojan.

1661 rykmentin pääosa oli kotimaassa. Se tarkastettiin Huittisten kirkonkylässä 4. 10. 1661. Pääkatselmus pidettiin Karkussa 24. 1. 1665.

1670- ja 1680-luvuilla rykmentti vietti lyhyitä aikoja sotatoimissa ja varuskuntapalveluksessa Itämerenmaissa ja Ruotsissa.1

Turun läänin ratsumiesten monista vaiheista Kaarle X Kustaan sodissa mainittakoon, että he Varsovan taistelussa vaikuttivat voitolli­

seen tulokseen taisteluryhmityksen oikealla siivellä. — 1658 rykmentti osallistui Kaarle X I:n Tanskan-sotaretkeen ja oli mukana kuuluisassa Ison Beltin ylityksessä jäitse. 1661 se palasi osin kotiin, osin Itämeren­

maihin. Mutta jo 1674 rykmentti oli taas sotaretkellä Pommerissa, mm tunnetussa Rügenin taistelussa, missä kunnostautui. Vasta vuosi 1679 toi rauhan.2

Kovin runsaita eivät tiedot näissä vaiheissa mukana olleista meri- karvialaisista ole. 1661 mainitaan Porin rykmentistä kapteeni Samuel Bockin komppaniasta merikarvialainen Tuomas Erkinpoika. Majuri Fågelhufvudin 22—-24. 3. 1670 Lauttakylässä pitämässä tarkastuksessa

173 ei Merikarvian talonpojilla ollut valitettavaa. Karanneiden luettelo 1664 osoittaa »käpykaartilaisen» Markku Tuomaanpojan. Siinä on myös merkintä, että vouti Callian »oman tunnustuksen» mukaan ruodun tulee hankkia tämän tilalle kelvollinen mies.3 Liekö Markku ollut sama kirk­

koherran entinen renki, joka 30-vuotisen sodan lopulla ruodutettiin ratsuväkeen.

Porin rykmentin maakirja, joka vuoden 1663 perusteilla laadittiin Helsingissä 1664, ei osoita ainoatakaan Merikarvian taloa ruodutetun Porin rykmenttiin. Toisaalta tiedämme, että Merikarvian kylät tänä

1

Kuva 38. Pyssy, piipun pituus 68 sm, kaliperi 11 mm, piilukko. Ollut työmies E Koivumäen hallussa; pyssyllä kerrotaan karhukin ammutun. — Miekkaterän pituus 75 sm. — »Taikasauva», 92 sm pitkä. Kerrotaan seppä Johan Stefanus Sjöbladin takoneen sauvan kolmena peräkkäisenä jouluyönä; saatu Lammelasta Anna Sjöbladilta, ja sauvaa lienee käytetty aarteen etsintään. Satakunnan Museo.

vuonna anoivat siirtämistä laivamiehenpitoon, mutta anomus ei johtanut tulokseen, vaikka (päiväämättömän) anomuskirjelmän reunaan onkin merkitty myöntyminen. ( L i i t e 1 2) . Registratuurasta käy kuitenkin anomuksen vuosiluku selville. Koko Ulvilasta on 1644 maakirjassa vain yksi ainoa Vähä-Rauman talo. Siitä huolimatta rykmentissä on ollut miehiä Merikarvialta. Niin on ollut myös Turun läänin ratsu- rykmentissä, vaikka sotaväen maakirjat eivät heidän kotipaikkaansa osoita. Tiedämme heistä muiden lähteiden perusteella.4 Hornin ins­

pehtori Gode toimi Ala-Satakunnan joukkojen komentajana kotiseu­

dulla Kaarle X Kustaan sotien aikana.5

Kaarle X I:n sotien aikana eivät tilikirjat myöskään osoita Turun läänin ratsurykmenttiin tai Porin rykmenttiin olleen ruodutettuna Meri­

karvian taloja. Eversti Pistolekorsin »Collonie Regementin» 3. kap­

teenin komppanian talona oli 1676 Kasalan Tuomas Pekanpojan (Ingi tai Storgård) ja aatelislipuston talona Kasalan Mikko Eskonpojan tilat, tosin merkinnön »varaton» ( l i i t e 10) . Kolmas Kasalan talo (Aaka), Haakon Yrjönpojan, on merkitty sotaväelle varatuksi kapteenin ja 1.

174

rummunlyöjän talona. Seuraavana vuotena on samat merkinnät. Haa- konin tai Matti Sipinpojan talosta sanotaan nyt, että 1 /-i siitä on varattu sotaväelle, otettu viljelykseen ja on verovapaana 1684 saakka, 1/s taloa taas on autiona. Mikon talo on edelleen aatelislipuston ja sen mainitaan nyt olevan torvensoittajan »fördelshemman» everstiluutn Tewitzin komppaniassa. Kolmas talo on Martti Olavinpojan tai Heikki Markun- pojan nimellä, mutta muuten samoin ruodutettuna.6 Jo 1664 oli viisi Satakunnan pitäjää siirretty Turun läänin jalkaväkirykmentin rekry- tointialueeseen ja pois Porin rykmentiltä. 1680 näihin lisättiin vielä Ulvila ja Tyrvää. Maaomistus oli Kaarle X I:n holhoojahallituksen aikana joutunut yhä enemmän aatelin käsiin, ja sota paljasti rappio- tilan entistä räikeämmin.7 Eversti Liewenin (Turun läänin ratsuryk- mentti) ratsumestari Hammarin komppanian 3. korpraalikunnan 43 talon joukossa oli 1685 Kasalan Heikki Markunpojan (Ingi tai Stor­

gård) ja 4. korpraalikunnan talojen joukossa Köörtilän Antti Pekan- pojan, Kerttu-lesken ja Elias Pekanpojan (molemmat Räbbit ja Romp­

panen) talot. Hammarin komppanian »til Fördehl» on Riispyyn Erkki Antinpoika. Porin rykmentin komentajalla eversti von Stefkenilla on

»uppå sin Beställning» Lautjärven molemmat talot. Maanmittari Olof Mortin palkkataloina on Martti Tuomaanpojan (Jumppi), Mikko Mar­

tinpojan (Stupila), Heikki Laurinpojan (Österby) ja Simo Erkinpojan (Knuussi) talot.8 1686 on kihlakunnantuomarin ja lainlukijan palkka- taloina:

Kylä Khlk-tuomari Lainlukija

Laut järvi 2 taloa 2 taloa

Yli- ja Alakylä 11 » 9 »

Kasala 3 » 2 »

Riispyy 1 » 1 »

Köörtilä 1 » — »

Kotiseudun tapahtumista näiden sotien aikana on myös eräitä vähäi­

siä tietoja. Niinpä tiedämme mm, että Kasalan Mikko Eskonpoika oli palkannut veljensä Kristofferin puolestaan sotamieheksi. Tämä oli kui­

tenkin silloin kirkkoherran palveluksessa. Olavi vaati hyvitystä menet- tämästään rengintyöstä. Sovittiin (1656), että Mikon sisar, Valpuri, suorittaa veljensä puolesta päivätyöt, mutta Mikko itse on kolme viik­

koa parhaana työkautena kirkkoherran päivätöissä, mihin kirkkoherra

»kättä ojentamalla» tyytyi.”

Sotamiehenpidon huolista ei kirkkoherra silti vapautunut. 1659 hän valitti Knuut Kurjen asiamiehen Simo Laurinpojan ilmoittaneen maa-

Kitua 39. Merikarvian talonpoikien valitus ulostekojen raskaudesta ja anomus pakko-otosta vapautuksesta sekä siirtämisestä laivamiehen pitoon. Suomennos

liitteenä 12. (Ruotsin Valtionarkisto).

176

herra von Lindenille, että Olavi muka olisi syypää nuoren Erkki Rekon- pojan karkaamiseen palveluspaikastaan. Erkki oli näet palvellut Olavin luona Mikon-päivästä uuteen vuoteen. Simo oli aikonut ottaa Erkin sotamieheksi. Nyt Simo oli käskenyt kahdeksan miestä pidättämään Erkkiä, mutta tämä oli paennut palveluspaikastaan. Hakijat olivat Ola­

vin luona aiheuttaneet häiriötä. Ei ole tietoa, joutuiko Erkki sotamie­

heksi, mutta voimme pitää sitä varmana.10

Porilainen Antti Rekonpoika vaati 1679 Markku Tuomaanpojalta (Kaasa) 40 talaria serkkunsa Antti Pekanpojan puolesta, joka oli pes­

tautunut sotamieheksi Markun edestä. Antti oli saanut kirkon rahas­

tosta jo 30 talaria. Markku puolestaan esitti maaherran kirjeen, jossa sanottiin, että jos sotamies karkaa, on sen joka on lain mukaan sota­

mieheksi kirjoitettu, astuttava tämän tilalle. Kuitenkin oli sotamarski Axel de la Gardie 2. 8. 1675 antamallaan todistuksella vapauttanut Mar­

kun vanhuuden perusteella, vaikka mainittu Antti oli karannut. Mar­

kun puolesta todisti Erkki Mikonpoika, että kirkonisäntä Kankku oli kirkon kirstusta antanut Markulle nuo 30 talaria, joilla hän oli mennyt tarkastukseen. Oikeus katsoi Antin vaatimuksen aiheettomaksi, koska hänen päämiehensä oli karannut.11

Martti Olavinpoika (Knuussi tai Österby) joutui 1681 maksamaan Mikko Markunpojalle (Moggi) 12:12 talaria kuparia sekä tynnyrin vil­

jaa, minkä oli tälle vielä velkaa sotamieheksi pestautumisesta.12 1683 Martti oli tälle velkaa Juho Martinpojalle (Jumppi?) ruoturahoja 4 tala­

ria sekä leiviskän muonaa.12 Näitä Juho Martin kuoltua vaati takaisin Martin pojalta, Juholta.14 — Lautjärven Heikki oli lainannut Urpo- veljeltään 100 talaria kuparia sotamiehen pestaamista varten.15 — Kasa- lan Heikki Aakan sotamieheksi lupautunut poikapuoli Santeri Laurin­

poika oli 1681 jäänyt tulematta kirjoittautumistilaisuuteen, minkä vuoksi hänet oli merkitty irtolaiseksi. Pastori Nessla saattoi todistaa Santerin olleen mainitun tilaisuuden aikana punataudissa. Lautamies Jumppikin saattoi todistaa saman, vaikka ei tiennytkään taudin laatua.10

Sodassa olevien miesten vaimoillakin oli omat vaikeutensa. He jou­

tuivat usein kiusaukseen solmia luvattomia suhteita, joissa toisena osa­

puolena miltei säännöllisesti oli kotiseudulla oleskeleva miehen »ase­

veli».17

Pitkin 1600-lukua käytyjen sotien aikana olivat joukko-osastojen rekrytoimisalueet yhä supistuneet aateliston saamien lisäläänitysten vuoksi. Laajoja alueita oli väenotoista vapautettuina ja jäljellä oleville oli rasitus sietämätön. Miehistötappioiden korvaaminen oli yhä vai­

keampaa. Kaarle X I uskoi silloin ruotujakolaitoksessa löytäneensä kei-

177 non tämän epäkohdan korjaamiseksi. Lähimmän aiheen antoi toteamus, etteivät sotamiehet kerta kaikkiaan pystyneet elättämään itseään ryk­

mentti- ja komppaniakokouksissa, vaan heidän oh pakko elintarpeiden puutteen takia salaa poistua niistä, jolloin heitä rangaistiin ankarasti.

Kuningas ehdotti nyt, että rahvaalle myönnettäisiin helpotuksia väen- otoista, jos se suostuisi pitämään rykmentit määräsuuruisena. Porin rykmentin määrävahvuudeksi sovittiin 1.125 miestä. 11. 12. 1694 Turun ja Porin läänin rahvas suostui vakinaiseen sotamiehenpitoon. Rekrytoimis­

tapa siis muuttui. Rahvas sitoutui pitämään rykmentin vakituisesti aseis­

sa, jolloin se puolestaan vapautui pakkokirjoituksesta.

Ruotusotamiehet astuivat vapaaehtoisesti palvelukseen sopimuksen perusteella, joka tehtiin ruotutalonpoikien ja tulevan sotamiehen kes­

ken. Sopimuksessa taattiin sotamiehelle vähäisten muiden etujen lisäk­

si torppa, vähän peltoa ja niittyä, mistä hän sai oman ja perheensä toi­

meentulon. Sotamies sitoutui palvelemaan kuolemaansa sakka, mutta hänet voitiin kuitenkin pääkatselmuksessa hyljätä iän tai kivulloisuu- den perusteella. Turpeeseen sitoutuneisuus liitti rykmentin ja koti­

seudun lujin sitein toisiinsa. Päällystön palkkaus järjestettiin vastaa­

valla tavalla. Kruunu antoi siis jokaiselle upseerille ja aliupseerille virkatalon, joka hankittiin oston kautta tai otettiin niistä taloista, jotka peruutettiin kruunulle reduktiossa.

Tietyn taloluvun yhdistäminen ruoduksi ei, kuten olemme nähneet, suinkaan ollut uusi ilmiö. Väenotoissa sitä oli noudatettu jo kauan, vaik­

ka ruotuun oli yleensä yhdistetty enemmän taloja. Väenotoissa oli kui­

tenkin pakkoluonne ollut hallitsevana piirteenä, vaikka kirjoitetulla sota- miehellä olikin oikeus palkata toinen sijastaan. Ruotujakolaitos tarkoitti lähinnä sitä, että palkkajärjestelmä yleistyi ja että sotamiehen hankki­

minen jäi pysyvästi tietyn taloluvun eli ruodun velvollisuudeksi.18 Ruotujakolaitoksen soveltamisen yhteydessä tapahtui muutakin tii­

vistä sisäistä järjestelytyötä. Kuningas määräsi mm, että suomalaiset joukot on opetettava ymmärtämään myös ruotsinkieliset komentosanat.

Sotalaitos sai nyt lopullisesti ruotu jakolaitoksen hahmon; se edisti omalta osaltaan suuresti kaikkialla hyvässä vauhdissa olevaa virkamie­

histön, porvariston ja käsityöläisten ruotsinkielistymistä. 1697 ilmestyi ohje sotamiehenpidosta Turun ja Porin läänissä.

1695 Näsi on ratsumestari Enskiöldin komppanian »fördel», Jumppi saman komppanian 2. korpraalin talo, Moggi Porin rykmentin sotamies- talo, Kaasa korpraali Böningin (Noormarkku) ratsutilan aukumentti- talo, Stupila maanmittari Mörtin ratsutilan (Kyläsaari) aukumenttitalo, Rogeli Böningin aukumenttitalo, Kankku aatelislipuston 1. korpraalin

12

»fördel», Bäkki Ahlaisten rusthollin augmenttitalo; Matti Sipinpoika on Porin rykmentin sotamiestalo, Heikki Mikonpoika aatelislipuston torvensoittajan talo, molemmat Kasalasta. Lautjärven veljesten talot on kuten edellä merkitty Porin rykmentin kapteeni von Stefkenin va- paataloiksi (frijhemman).10

Ruotujakolaitos ei heti vakiintunut lopulliseen muotoonsa. Peräk­

käisinä vuosina talojen palkkasuhde ja ruodutus vaihtelivat tuntuvasti.

Niinpä oli 1697:

Kasalan Heikki Mikonpoika aatelislipuston everstiluutnantin palkkatalo Riispyyn Antti Laurinpoika samoin

Alakylän Erkki Rikalainen samoin Yrjö Kuggi samoin

Lauri Kankku samoin

Ylikylän Matti Knuussi Turun läänin ratsurykmentin ratsumiestalo yhdessä kolmen muun Ulvilan talon kanssa

Antti Moggi samoin

Juho Jumppi Turun läänin ratsurykmentin 2. korpraalin palkkatalo Mikko Kaasa saman rykmentin ratsumiestalo yhdessä 3 Ulvilan talon

kanssa

Heikki Bäkki samoin

Heikki Rogeli samoin 4 muun talon kanssa Kasalan Heikki Aaka samoin

Köörtilän Pekka Räbbi samoin

Lautjärven Urpo Mikonpoika Porin rykmentin kapteenin a u g m en tti­

talo

Heikki Mikonpoika samoin

Köörtilän Antti Romppanen samoin

Antti Räbbi Porin rykmentin luutnantin aukumenttitalo Honkajärven Erkki Tuomaanpoika samoin

Edellisen vuoden luettelossa on tähän verrattuna seuraavat erot:

Heikki Aaka on siinä merkitty Turun läänin ratsurykmenttiin, Yrjö Kuggi ja Erkki Rikalainen Porin rykmenttiin, Heikki Mikonpoika kat- sastuskirjurin eikä everstiluutnantin taloksi, Lauri Kankku 1. korp­

raalin taloksi, Antti Laurinpoika samoin. Turun läänin ratsurykmentin 2. korpraalin taloihin kuuluu Heikki Näsi, katsastuskirjurin talona on Martti Olavinpoika (Knuussi tai Österby) ja 2. korpraalin talona Erkki Näsi. Kaikki Merikarvialta Turun läänin ratsurykmenttiin kuuluneet ratsumiehet sisältyvät ratsumestari Enskiöldin komppanian luetteloihin.

Vuodesta 1700 lähtien ei aatelislipustoa esiinny sotaväen maakir­

jassa, mutta siihen kuuluneet talot eivät toisaalta esiinny myöskään Turun läänin ratsurykmentin eikä Porin rykmentin ruoduissa. 1702 kuuluivat Turun läänin ratsurykmenttiin talot: Matti Knuussi, Mikko 178

179 Kaasa, Juho Jumppi, Heikki Moggi ja Paavo Stupila, Porin rykment­

tiin: Juho Kuggi, Erkki Honkajärvi, Antti Rabbi, Heikki Bäkki ja Antti Romppanen.20

Aatelislipuston torvensoittaja David Thewis pyysi 1697 lautamiesten lausuntoa etu-talonpoikansa Heikki Mikonpojan (Aaka) talouden ti­

lasta. Kirkkoherra Reilander ja lautamies Juho Martinpoika sekä majatalonisäntä Lauri Kankku olivat todistaneet Heikin olevan täysin varattoman ja »puilla paljailla» eikä voivan maksaa vuoden 1696 veroa, vaan »makaa nälän vuoksi sairaana ja turvonneena vuoteessaan, koska on syönyt pettua eikä toivoa ole hänen toipumisestaan (utan af svält och hunger liggia opswullen till sängs, af dett hän ätit barck och nu ingen förhoppning om dess restitution). Torvensoittaja halusi nyt viranomaisilta korvausta saamatta jääneestä tulostaan ja hänelle an­

nettiin todistus.21

Sotamiesten käytös antoi toisinaan työtä lainvalvojille. Kerrotta­

koon tässä eräs kyläelämälle väriä antanut tapaus. Tuomas Pertinpoi- kaa syytettiin 1695 varkaudesta. Hänet oli kirjoitettu Jumpin talosta sotamieheksi. Matti Knuussi kertoi, että Tuomas oli houkutellut hänen 12-vuottaan käyvän tyttärensä Annan sekä Tuomaan oman tyttären Elsan menemään Jumpin ruoka-aitan alle ja ottamaan sieltä jyviä. Lapset olivat sen kolmasti tehneet, ottaen niitä ensin puuastiaan ja toisella kertaa säkkiin, jonka Elsa oli vanhempiensa nähden ottanut kamarista.

Siihen lapset olivat valuttaneet aikaisemmin lattiaan poratun reiän kautta jyviä ja jättäneet säkin ruoka-aitan alle. Tuomas oli myöhem­

min kantanut säkin kamariin. Mutta kolmannella kerralla Anna oli ottanut säkkiinsä jyviä, joilla oli vaihtanut Mikon Maria-nimiseltä tyt- täreltä 22 mustaa helmeä, joiden pitäisi olla Elsan hallussa. Matti va­

litti, että hänen Anna-tyttärensä oli sillä tavoin houkuteltu vahingolli­

seen puuhaan. Hän oli tosin antanut lapselleen vitsaa, mutta Tuomasta oli myös rangaistava. Tuomas kielsi tietävänsä varkaudesta mitään, mutta tunnusti lyöneensä Annaa, jota tämän isä oli ahdistanut tunnus­

tamaan. Mikko väitti Tuomaan pitäneen Annaa sisällä sen aikaa kun Matti oli tätä kaikkialta etsinyt. Tuomas vieritti syyn varkaudesta lasten niskoille. Nämä olivat muka antaneet varastamansa viljan erääl­

le Heblalle, joka nyt oli jo lähtenyt pitäjästä kenenkään tietämättä min­

ne. Tytöt kielsivät antaneensa viljaa Heblalle. Tuomas oli käskenyt heidän varoa koiria, etteivät ne näkisi heitä heidän ollessaan varkaissa ja alkaisi haukkua. Tämä sekä veitsen antamisen tytöille ym Tuomas kielsi. Juttua käsiteltiin vielä seuraavilla käräjillä.22

180

Martti Paavonpoika (Stupila?) oli kirjoitettu sotamieheksi, mutta hänen puolestaan oli Kyrön Matti Tuomaanpoika kolmennusmieheksi hankkinut Ikaalisten Hiivakkalasta erään Heikki Yrjönpojan. Martti oli sitoutunut maksamaan Matille 6 talaria kuparia ja leiviskän lohta, sekä Ikaalisten Karviankylän Reko Erkinpojalle, joka vaikeina aikoina oli ylläpitänyt Heikkiä, tynnyrin ohraa ja kaksi leiviskää lohta sekä leiviskän siikaa. Oikeus vahvisti sopimukset 1703.23

Lautjärven veljesten kesken oli syntynyt riitaa sotamiesten saamis­

ta eduista. 1704 Heikki Mikonpoika syytti Urpo-veljensä poikaa Olavia siitä, että Olavi oli, lähtiessään 1702 sotaan, häneltä väkivalloin ottanut 150 talaria ja pantannut hänen hevosensa, kunnes Heikin täytyi antaa Olaville tuo summa. Kirkonkirjojen mukaan Olavi on vihitty 1704, ja toisessa yhteydessä hänen mainitaan lähteneen (uudelleen?) sotaan 1704. Heikin oma poika Yrjö oli, lähtiessään kahdennusmiesten mukana 1700, saanut vain 50 talaria. Koska Urpo on ruotumestari ja heillä on yhtä suuret manttaalit, pitäisi heillä olla myös yhtä suuret ulosteot. Urpon puolesta esiintyi hänen vaimonsa Johanna Tapanin- tytär, koska Urpo ei itse vanhuuden vuoksi kyennyt käräjiin tulemaan.

Johanna puolustihe, ettei hän ollut käskenyt Heikin antaa eikä Olavin ottaa niin paljon. Heikki olisi voinut valittaa maaherralle, ennenkuin Yrjö lähti. Heikki vastasi, ettei hänellä ollut silloin aikaa. Nimismies esitti nyt sen sopimuksen, joka 1702 oli tehty sotaan lähdettäessä sota­

miesten ja ruotujen kesken ja joka osoitti sotamiesten saaneen 50 talaria palkkarahoja, mitkä siis Yrjökin oli saanut, eikä enemmän. Heikki valitti, ettei hänen poikansa ollut saanut enempää kuin nuo 50 talaria eikä ollenkaan pestirahoja. Johanna ja kaksi Siikaisten isäntää, jotka kuuluivat samaan ruotuun, sanoivat etteivät he suinkaan olleet kieltä­

neet Yrjöltä 6 talarin pestirahaa, mutta Yrjö ei ollut sitä heiltä pyytänyt.

Oikeus velvoitti ruodun maksamaan Heikille hänen poikansa ruotu- rahan, mutta mitä noihin 150 talariin tulee, oikeuden täytyi odottaa Olavin paluuta, mikäli ei maaherranvirastosta löydy todisteita siitä, että Olavi olisi saanut enemmän kuin 50 talaria.24

Iisakki Erkinpoika Rikalainen ruotutovereineen velvoitettiin 1712 maksamaan Hirvijärven Riitta Simontyttärelle 24:3 talaria kuparia, minkä Riitta oli antanut Merikarvian ruotuun siirretylle Markku Viikille.25

Iisakki Rikalainen oli omavaltaisesti siirtänyt talonsa sotamiestor- pan naapurinsa Martti Paavonpojan maille ja talontontille, pois siltä paikalta, minkä upseerit ja kruunun palvelijat olivat alusta saakka määränneet Rikalaisen sotamiestorpalle. Eikä siinä kyllin, vaan torpan siirron vuoksi oli Martti tullut myös eristetyksi metsästään ja laitu-

181 mestaan. Asian todettiin näin olevan, ja Rikalainen sai käskyn 40 hopeamarkan sakon uhalla siirtää ennen »ensi kevätpäivää» ja kesää ruotutorpan vanhalle paikalle sekä maksamaan oikeusmenot.20

Kasalan Juho Grelsinpoika väitti joutuneensa maksamaan enemmän kuin ruotutoverinsa Juho Österby ja Juho Kuggi sotamiehen palkkaa ja pestausta. Vouti Callia määrättiin katsomaan, että jokainen ruo­

tuun kuuluva maksaa äyrinsä mukaan. Juho Österby ja Juho Kuggi saivat tässä kolmen Jussin kiistassa maksaa vielä sakkorahat siitä, etteivät olleet saapuneet käräjiin.27

Yrittäessämme päästä selville, keitä Merikarvialta on osallistunut Kaarle X II:n sotiin ja Suomen puolustukseen 1710— 1714 sekä edelleen Norjan-retkeen, tarjoutuu lähimmäksi lähteeksi oma kirkonarkisto.

Syntyneiden luettelossa esiintyvät ainakin ne perheenisät, joille on tullut perheenlisäystä sodan edellisinä ja sodan alkuvuosina ennen sotaan lähtöä. Kirkkoherra on 1697 lähtien tehnyt nimen eteen mer­

kinnän siitä, että a o on sotamies. Mitään varmuutta ei tietystikään ole siitä, että näin olisi tehty jokaisen kohdalla. Joka tapauksessa saamme eri luetteloista tietää joukon nimiä, jotka mainitaan tässä niin, että ensin merkitään vuosiluku, jolloin nimi ensi kerran esiintyy, sitten kylä, mikäli se on mainittu, arvo ja nimi:

1687 Stupila stm Heikki Jaakonpoika, 1690 Lautjärvi stm Olavi Urponpoika, 1694 Alakylä stm Juho, Ylikylä stm Tuomas (Pertin- poika, jonka tiedämme olleen Jumpin talon miehen), Merikarvian Matti Pärla, 1697 Köörtilä stm Juho, stm Matti (myöhemmin ilmenee, että käytti sukunimeä Björn), Ylikylä stm Juho, Leväsjoki stm Matti Braaf, Hirvijärvi stm Erkki, 1700 Alakylä stm Pertti Pekanpoika, 1704 Laut­

järvi stm Markku Heikinpoika, 1708 Merikarvia stm Simo Erkinpoika, 1711 Kasala ratsumies Antti, Stupila stm Tuomas, 1712 Kasala ratsu­

mies Juho, Pooskeri stm Juho (Jaakko) Simonpoika, 1713 Stupila stm Samuel, 1714 Alakylä stm Erkki Rogeli, 1717 stm Yrjö Björn.

Lautjärven Markku Heikinpoika oli kirjoitettu sotamieheksi keväällä 1704 ja lähtenyt sotaan. Vuonna 1733 ei ollut vielä tietoa, oliko hän yhä hengissä, ja ainoa joka olisi hänestä voinut jotakin tietää, oli ali­

upseeri Sneckström, joka oli hävinnyt jäljettömiin Napuen taistelussa 1714. Sneckströmin voimme joltisellakin varmuudella pitää kirkko­

herra Olavin pojanpoikana. Köörtilän Matin sukunimeksi ilmoittaa eräs oikeusjuttu Björn.28

Laivastosta on ainoa elonmerkki 1694 itsellisten luettelossa merkintä:

Riitta, laivamiehen leski.29

182

Alunperin Kaarle XII:n sotiin marssineiden nimiä voidaan ainakin osaksi todeta. 27. 9. 1702 Riikaan, kapteeni Bockin komppaniaan ja siinä Merikarvian ruotuihin (118— 126) tuodut rekryytit olivat nimel­

tään Erkki Rauma (Vähä-Rauma), Tuomas Siik, Juho Lustig, »lego- karl» (pestautunut mies) Iisakki Köörtilä, »poika» (siis isännän poika) Sipi Merikarvia (Sastmåhla), pestattu Pertti Riik, Akseli Hirvi (Hirvi­

järvi), Olavi Siik (joltisellakin varmuudella Lautjärven talon poika), Heikki »Fyrmysare». Saman vuoden rekryyttiluettelossa mainitaan ruodun 122 Juho »Sastmåhla» kuolleeksi 27. 9. 1701. Sipin sotapolku taas katkesi 14. 11. 1702, siis jo kaksi kuukautta hänen Riikaan-tulonsa jälkeen. Niinikään samana vuonna, 1702, tehty luettelo osoittaa ruo­

tujen 118 ja 119 olevan tyhjät, sitten on Juho Lustig, Sipi Merikarvia (luettelo on näinollen edelläolevaa vanhempi), Pertti Riik, Akseli Hirvi, Olavi Siik ja Heikki »Fyrmysare». Viipurissa 30.9. 1703 tehty rek- ryyttiluettelo mainitsee ruodussa 119 Juho Mikonpoika Riispyyn ja ruodussa 122 Antti Matinpoika Merikarvian. — 22. 11. 1706 Riikaan tuotujen alokkaiden joukossa on ruodussa 122 Matti Juhonpoika Köör­

tilä30 Turusta 1703 Viipuriin meritse kuljetettujen joukossa mainitaan Antti »Sastmåhla». Viipurissa 1703 tehdyssä luettelossa on ruotuun 122 merkitty Juho Merikarvia mainittu kuolleeksi Alaskivissä Virossa 28. 2. 1701. Hänen kiväärinsä ja varusteensa oli viety Tarttoon.31

Eräässä tyhjien ruotujen luettelossa, joka on päivätty Riiassa 4. 11.

1705, mainitaan Antti Merikarvian kuolleen 19. 1. 1705. Iisakki Köör- tilän taas mainitaan kaatuneen Gemäuerthofin taistelussa 16. 7. 1705.

Syyskuussa 1706 Riiassa pidetyssä tarkastuksessa mainitaan ruodussa 121 Matti Yrjönpoika Köörtilä.32

Heti sodan alussa oli ruotujen käsketty asettaa ns kolmennusmie- het ja ennen vuoden loppua kahdennusmiehet. Koko Suomen vaki­

nainen väki ja kolmennusmiehet oli viety ulkopuolle maan rajojen, joten vielä 1700 syksyllä oli pakko asettaa mainittu kahdennus, ts uusi yhtä vahva armeija! Lisäksi oli entiset joukot pidettävä täysilukuisina.

Oman maan puolustukseen jäi aatelislipusto, Turun läänin ratsuryk- mentin kahdennus- ja Porin rykmentin kahdennus- ja kolmennusmie­

het. Sotaretkien kuvaukset on tässä pakko sivuuttaa.

Ruodutus 1700 osoittaa: Turun läänin ratsurykmentin Ala-Sata­

kunnan komppanian 1. korpraalikunnan taloja oli yksi Köörtilän talo sekä Knuussi ja Kaasa, 2. korpraalikunnan korpraalin talona Jumppi ja ratsumiestaloina Rogeli ja Stupila. Porin rykmentin vapaataloina olivat (Röhrsin komppania): kapteenin taloja Lautjärven veljekset, Köörtilän

183 Romppanen, luutnantin taloja Antti Rabbi, Honkajarven Erkki Tuo­

maanpoika ja Merikarvian Heikki Markunpoika, varusmestarin talona Yrjö Kuggi.33

Syksyllä 1713 venäläiset lähestyivät Poria, joka 1698 oli kärsinyt ankaran palon takia ja tuskin vielä päässyt tuhkastaan nousemaan.

Porilaiset pakenivat lähikyliin, osin Ruotsiin, osa jäi kotiin. Venäläi­

set marssivat 10. 9. miltei tyhjään kaupunkiin. Porista he jatkoivat joulukuun alussa 1713 ensin Kristiinaan. Kasalassa lienee ollut pieni, suomalaisille menestyksellinen kahakka, jossa meikäläisten kerrotaan saaneen etujoukon johtajan vangiksi. Vielä joulun edellä venäläiset palasivat Poriin. Helmikuun alussa 1714 he lähtivät uudelleen liik­

keelle, luultavasti Lassilan ja Lavian kautta Kankaanpäähän ja edelleen Ilmajoelle. 14. 2. 1714 taisteltiin verinen ja tuhoisa Napuen (Isokyrön) taistelu. Maaliskuussa venäläisten pää voimat palasivat Poriin, jalka­

väki Merikarvian, ratsuväki Kankaanpään kautta.34

Porin kaupungin kärsimyksistä saa sen historiasta (Ruuth— Jokipii) elävän kuvan. Osansa sai tietysti ympäristökin, ennen kaikkea ran­

nikko ja maanteiden varsien asukkaat. Merikarvian vitsauksenahan olivat jo ennestäänkin kyyditykset. Rannikolta yritettiin myös paeta Ruotsiin. Vuonna 1724 eräät Ahlaisten luotojen talonpojat sekä Meri­

karvian lukkari Pekka Antinpoika olivat syytteessä siitä, että olivat anastaneet »tynnyrin vanhoja plootuja» laivasta, jonka kihlakunnan­

tuomari Detlofsson oli jättänyt jälkeensä, laivan ajauduttua karille Ahlaisten jokisuulla. Lukkari selitti yrittäneensä kiinnittää laivaa, mutta vihollinen yllätti. Lukkari »retireerasi» ja sai vain korttelin pullon paloviinaa. Myöhemmin hän vielä haki paistinpannun, padan, sahan, kuparivadin, parin pannunpiippuja, pari kirjaa. Laivaa olivaL olleet tyhjentämässä myös Matti Räbbi ja Juho Romppanen, jotka saivat yhteensä vain kuusi plootunrahaa. Samassa oikeusjutussa ilmeni, että Pooskerin torppari oli kuljettanut ihmisiä meren yli Ruotsiin.35

Merikarvian oma kirkonarkisto sisältää myös tietoja isovihan ajoilta.

Hemanin suomentamana selonteko kuuluu: »Merikarvian kirkon tulot ja menot, sen puku ja omaisuus ovat, sen pahempi, muutamina kulu­

neina vuosina vihollisen kautta ja muutoin hävitetyt ja hajoitetut. Sitte kuin kirkon 1711 säästössä olevat varat 275 taaleria ja 6 äyriä ynnä v. 1712 ja v. 1713 kertyneet varat ynnä kirkon puvun, kalkin, öylätti- lautasen ja kellot vihollinen ryösti, joka tapahtui v. 1714 Helmikuussa, on tuntematonta mihin vuosien 1714, 1715 ja 1716 sekä v. 1717, 1718 ja 1719 tulot ovat joutuneet. Mutta v. 1720 ja v. 1721 ovat lahjoitukset ja muut tulot yhteensä 167 taaleria ja 16 äyriä kuparirahaa».30

184

Heman mainitsee kirkon varoista isovihan aikana annetuista avus­

tuksista eräitä arkistosta poimimiaan lukuja. 1706 oli kahdelle Turkissa olevalle sotavangille »annettu» (lähetetty tai maksettu täällä oleville omaisille) 2 talaria ja oman pitäjän köyhille 2 talaria. Ainakin kaksi merikarvialaista on siis seurannut Kaarle XII:ta Turkkiin. 1708 lähe­

tettiin kolehtivaroja Uusikaarlepyyhyn, Kaivolaan, Saksaan Zwei- brückeniin, Mannheimiin ja Pasewalkiin talari kuhunkin. 1710 annet­

tiin »kunniallisen pappismiehen viheliäiselle vaimolle». 1:16 talaria sekä Venäjällä olevien vankien hyväksi 6 talaria.37

Mutta vaikka oma maa näin oli joutunut sodan jalkoihin, ei Kaarle X II silti luopunut sotaisista suunnitelmistaan. Palattuaan Turkista hän lähetti Suomen viimeiset rykmentit Norjaa vastaan. Tältä kuolon- marssilta pelastui ainakin yksi Porin rykmentin Euran komppanian mies, Merikarvian ruodun 122 Erkki Martinpoika Wingelflykt, Hirvijär­

vellä asuva. Lennokas sukunimi oli arvattavastikin komppanian kat- sastuskirjurin kynästä lähtenyt. Erkistä mainitsee tappion jälkeinen tarkastusluettelo: 122, Merikarvia, Erkki Martinpoika Wingelflykt, 1713 marssilla Suomesta Pohjanmaalle ollut poissa, mutta sitten 12. 11. 1717 vapaaehtoisesti jälleen ilmoittautunut. Saanut rykmentistä kiväärin, miekan kannattimineen, kranaattitaskun hihnoineen ja lisätarvikkei- neen, rensselin, käsineet ja nahkamekon, joista miekka, pistin lisäosi- neen sekä rensseli jääneet tuntureille. Mies on 20. 8. 1719 saanut kunin­

kaallisen sotakollegion myöntämän eron, mikä hänelle annettiin 11. 9, ja hän on saanut pitää vaatetuksensa.38 Aivan alastomina ei siis mie­

hiä sentään kotiin palautettu.

Valtionarkiston n s Klemetin luettelo mainitsee Winge(l)flyktin lisäk­

si vain ruodun 126 Juho Juhonpoika Östermanin, ruodun perusteella Otamoilta. Kaikki muut Merikarvian ruotujen miehet, joiden nimiä emme tiedä, tuhoutuivat tuntureilla.

Venäläiset käyttivät säälittä asukkaiden hevosia moniin huoltokulje- tuksiinsa, kun sotatoimet oli ulotettu Pohjanmaalle. Kaisa Antin­

tytär Knuussi puolusti 1719 uljaasti oikeuttaan hevoseen, jonka eräät venäläisten asioissa liikkuneet kokemäkiläiset olivat joulun aikoihin 1715 tai 1716 jättäneet Kaisan luo niin loppuun ajettuna, ettei se kyennyt liikkumaan ja arvellen, ettei se enää toivu. Mutta Kaisa ja hänen mie­

hensä Juho Matinpoika ryhtyivät hoitamaan hevosta ja saivatkin sen kuontumaan. Myöhemmin vouti Båge pyysi luutnantti Porfil Jelaginilta rakuunoita ottaakseen hevosen Kaisalta, joka katsoi olevansa oikeutettu ainakin kunnolliseen korvaukseen. Mutta asia ei ratkennutkaan kovin nopeasti. Hyvän hevosen menettäminen alkoi näet harmittaa kokemä-

I

185 kisiä, ja Juho Lempainen nosti 1723 uudelleen jutun. Kokemäkiset olivat ostaneet hevosen postinajoa varten, ja postinratsastuksissa siitä oli ollut pakko ottaa kaikki irti. Kaisa esitti käräjäpöytäkirjan otteen 1719 sekä lisäksi Porin porvarin Tuomas Kellanderin todistuksen, että kiistanalainen hevonen oli venäläisten kyytimatkoilla »rikki hakattu»

ja että kokemäkiset olivat jättäneet sen Knuussille, missä sitä oli kah­

den vuoden ajan hoidettu, poimittu luunsiruja sen selästä ja lauteista, mutta kun hevonen oh taas saatu kuntoon, olivat kokemäkiset alkaneet vaatia sitä takaisin ja venäläisen luutnantti Jelaginin avulla olisivat sen saaneetkin, ellei Reilander olisi tullut hätään ja kertonut asiain kulun. Kaisa vaati korvausta, mihin Juho Lempainen suostui ja esitti todistuksen siitä, että hevonen oli 8 vuotta sitten ostettu postihevoseksi.

Kaisa sai korvauksena vaivoistaan 20 hopeatalaria.39

Vielä 1749 Iisakki Rikalainen vaati langoltaan Mikolta korvausta hevosesta, jonka venäläinen sotaväki oli isovihan aikana, noin 35 vuotta sitten, jättänyt hänelle sen vuoksi, että se oli katkaissut jalkansa ja oli hyödytön. Mikko Heikinpoika (Rikalainen hänkin) oli sitten muka ottanut sen Iisakilta ja antanut puolestaan langolleen Juho Heikinpoika Lankoskelle, missä hevonen sitten kuoli. Mikko väitti venäläisten jät­

täneen hevosen hänelle ja oikeus vapautti hänet kanteesta. Iisakki sai maksaa oikeuskulut.40

Lankosken Heikki Heikinpoika vaati 1722 Leistilän lautamies Mat­

ti Krusilta hevostaan. Se oli »mustan pruuni», valkoinen tähti otsassa, ja oli 1715 ollut Heikillä venäläisten kyydeissä. Leistilässä se oli anas­

tettu häneltä. Ilmeni että anastaja oli lautamiehen poika. Heikki vaati 50 kuparitalaria korvausta. Poika oli tervalla ja »mustalla» peit­

tänyt otsatähden. Krusi selitti pojan ottaneen hevosen kiinni metsästä, missä se oli juossut valtoimena, ja että tervalla oli vain voideltu sen kapista kaulaa. Merikarvian Simo Heikinpoika todisti, että Krusi oli Vanhankylän Momman talossa uhkaillut, että jos Heikki vie hevosen häneltä, hän kyllä ilmiantaa merikarvialaiset siitä, että nämä ovat ma­

joittaneet luokseen ruotsalaisia kaappareita. Asia jatkui vielä syyskä­

räjillä ja päättyi siihen, että Krusi vapautui syytteestä, mutta poika sai maksaa Heikille 18 talaria ja oikeuskulut.41

Iisakki Rikalainen väitti 1722, että Valpuri-emännällä (Kuggi tai Bäkki) oli hänen 5 kannun vetoinen rautapatansa, jonka venäläiset oli­

vat muiden tavaroiden mukana anastaneet häneltä 1714. Valpuri taas selitti saaneensa padan venäläisiltä näiden palattua Kyrön taistelusta, ja sen olevan 6 1/a kannun vetoisen. Iisakki ei voinut todistaa väitettään.42

186

Sanomattakin on selvää, että isovihan aika tavattomasti köyhdytti taloja. Rälssiluettelo 1710 mainitsee mm Kankun ja Räbbin taloista, ettei niiden rästien saamisesta ole toiveita, koska asukkaat ovat lopen köyhtyneet.43

Honkajärven nuorta uudistilaa sota koetteli tuhoisasti. Ahlaisten merikapteeni Eerik Inberg pyysi 1724, että kihlakunnanoikeus selvit­

täisi hänen lampuotinsa Juho Heikinpojan asian; Juho oli näet ennen venäläisten tuloa asunut Honkajärveä. Nyt todistettiin, että venäläiset, tullessaan joulun edellä 1713 takaisin Lapväärtistä, olivat hävittäneet yksinäisen ja kaukana muista olevan Honkajärven talon, ottaneet kai­

ken karjan, vaatteet ja muun omaisuuden sekä kaikki ruokavarat, joten Juhon oli täytynyt pärjätä yli talven mitä suurimmassa köyhyydessä.

Keväällä Juhon oli täytynyt lähteä talostaan, ja siitä lähtien Honkajärvi oli ollut autiona. Senjälkeen Juho oli ottanut asuakseen Kankun pos­

titalon, mutta kun Kankun entinen asukas palasi 1721 paosta Ruotsista, hän sai talonsa takaisin, ja Juho karkoitettiin tilalta. Inberg oli sitten ottanut Juhon lampuodikseen asumaan autiona olevaa kruunun ratsu­

tilaa, missä edelleenkin oli.44 Juhon Kankulla-olosta tiedämme, että Kankun Juho Laurinpoika 1719 valitti vanhemman veljensä Antti Lau­

rinpojan joutuneen »pois raiteiltaan» ja jättäneen vanhempiensa rai­

vaaman Kankun kruununtalon, jonka omistusoikeus oli joutunut Hon­

kajärven Juho Heikinpojalle. Kuitenkin oli Juho Kankulla mielestään taloon omistusoikeus ennen Honkajärveä. Tämä taas kertoi hankki­

neensa omistusoikeuden maksamalla Antille lehmän ja 15 kappaa ohraa, jotapaitsi hän oli huolehtinut talon peltojen kylvöstä ja raivannut uutta peltoa, kunnostanut metsittyneitä maita ja rakennuksia. Hän lupasi myös suorittaa ulosteot, mitä Antti ei voisi. Mutta kun kummallakaan Juholla ei ollut nyt nimettynä takaajia, ei kummankaan oikeutta taloon vahvistettu, vaan heidän tuli anoa sitä maaherralta. Edellisestä jutusta näimme, että Juho Kankku sai sittemmin isiensä talon ja Honkajärven Juho tuli Ahlaisten Inbergin lampuodiksi.43

Porin porvari Gustaf Novander oli isovihan epävakaisina aikoina saanut maaherran päätöksellä haltuunsa Moggin talon. Moggin vävy Erkki Pekanpoika Häggroth oli kuitenkin ottanut anoppinsa jälkeen talon haltuunsa ja kihlakunnanoikeus oli maaherran 12. 2. 1723 antaman päätöksen perusteella myöntänyt hänelle 5 vapaavuotta vakinaisista ja 4 ylimääräisistä veroista. Häggroth väitti Novanderin antaneen maaher­

ralle valheellisia tietoja, eikä sanottavastikaan välittäneen tilan viljele­

misestä. Anoppi oli sen aikanaan ottanut viljelykseen pitkän autiona olon jälkeen, osoittaen suurta tarmoa ja ahkeruutta. Läsnäolevat me-

187 rikarvialaiset todistivat näin olevan, ja lisäsivät, että ellei Häggroth olisi sitä tilaa anopin jälkeen ottanut, se olisi edelleenkin autiona. Nyt kyllä oli Novanderin helppoa ryhtyä sitä asumaan. Novanderin todet­

tiin antaneen virheellisiä tietoja; ja talontarkastus oli luotettavampi kuin »tuollaisen henkilön yksipuolinen ilmianto». Niinpä Häggroth sai pitää ja hallita appivanhempiensa tilaa Moggia ja hänelle puollettiin vapaavuosia.40

Ja mitkäpä muut syyt kuin isovihan aiheuttamat pakottivat Matti Kaasan luovuttamaan talonsa Porin porvari Sakari Fransmanille (Ota- mon Franssin poika); 1725 kirjattiin näet talvikäräjillä näin kuuluva sopimus: »Minä allekirjoittanut olen suostunut siihen, että porvari Sakari Fransman Porista saa sen kruununtilan Merikarvian kylästä, jota olen muutamia vuosia asunut, ja Fransman hyvittää minua siitä vaivasta ja hankaluudesta, mitä minulla on siitä ollut, 50 talarilla ku­

paria; että rahat on saatu, annan piirtää tähän alle nimeni ja puumerk- kini. Tuorsniemi 15. p tammikuuta 1725. — Matti Heikinpoika Kaasa».

— Asia kirjattiin kruununnimismies Callian vakuutettua, että Frans­

man riittävästi (sufficient) viljelee Kaasaa.

Rauhan tultua hallitus yritti kaikin keinoin tukea isovihan kourai- suista toipumista. Tiloille myönnettiin vapaavuosia. Seurakunta puo­

lestaan oli koettanut sodasta huolimatta pitää huolta kirkosta. 1710 käytettiin korjauksiin 15 talaria, uuden messusukan hankkimiseen 5: 20 talaria. Kirkon katto tervattiin useina vuosina. Tavallisesti siihen kului kerrallaan tynnyri tervaa. Tapuli korjattiin 1707. Heman mai­

nitsee vielä, että kirkonisännän palkka oli 4 talaria ja kirkonvartijan 2 :1 6 talaria näiden rauhattomien vuosien aikana.47

Selvää on, ettei vaurioista kovin helposti toivuttu. Itse asiassa hätä rauhan tultua 1721 yhä vain lisääntyi. Huippunsa se saavutti 1726, jolloin huhtikuusta kesäkuun puoliväliin kestänyt tavaton kuivuus sekä sen jälkeiset pakkasyöt turmelivat sadon miltei täydellisesti. Porin läänistä muutti monta perhettä Pohjanmaalle, kuten näimme Kasalassa- kin tapahtuneen. Pohjanmaalla oli näet saatu hyvä sato. Valtion vil­

jamakasiinista jaettiin avustuksia 10— 20 kapan erinä. 1724 läänin maaherra ilmoitti, etteivät monetkaan säätyläiset eikä rahvas voi mak­

saa edellisen vuoden kruununkymmenyksiä, vaan pyytävät niitä joko anteeksi tai lupaa saada suorittaa ne rahana.48

5. Peipun alkuvaiheita; Tuorila, Lammela, Filppula, Etelämaa ja Trolssi asutetaan

Uusia sisämaakyliä syntyy 1700-luvulla vanhojen kylien yhteismaille.

Peipun ensimmäisen asukkaan tilalle oli vuosisadan vaihteessa aset­

tunut postitalonpoika Antti Romppasen ja majatalonpitäjä Lauri Kan­

kun tukemana viimemainitun vävy, Tuomas Heikinpoika. Tuomaan poika Antti viljeli isänsä jälkeen sitten Peipun torppaa.

1735 Erkki Räbbi ja Erkki Romppanen tekivät Antti Tuomaanpojan kanssa kontrahdin maaherran 7. 3. antaman päätöksen pohjalla. Antin piti asumisoikeutta vastaan avustaa heitä ruotusotamiehen pidossa, maksamalla vuosittain 10 kappaa viljaa, 28 äyriä kuparia juomarahaa, 16 mk leipää, 8 mk »säfwel», arkivaatteisiin 2: 20 talaria kuparia sekä kyytivuoroja ym. Vouti Callia oli toimenpiteen hyväksynyt. Sittemmin Antti oli hankkinut itselleen joitakin papereita, joilla aikoi irroittaa maan kokonaan Köörtilästä. Nimismies Rennerin 1737 laatimassa Pei­

pun uudistalon huoneentarkastus-instrumentissa arvioitiin tilan voivan maksaa veroa yhden äyrin ja käsittävän Vg manttaalia. Antti oli tämän paperin perusteella saanut puollon 18 vuoden verovapaudeksi, mutta maaherra oli 8. 2. 1738 hyväksynyt vain 12 vuotta. Antti Peippu myön­

si uudistilan olevan Köörtilän verollepannulla maalla. Räbbi ja Romp­

panen valittivat, että heillä on muutenkin raskaat verot ja että he ovat hakeneet tukea Antista, mutta ovat vaarassa menettää Peipun maan kokonaan. Lautakunta todisti, että kantajilla on hyvin vähäiset pel­

lot, vaikka vastaavat kumpikin V 2 manttaalista. Oikeus (1745) katsoi tulleensa harhaan johdetuksi ja oli sitä mieltä, ettei Peippua voitu panna verolle erillisenä maana eikä erottaa Köörtilän kylästä.1

1748 vahvistettiin Antin vävyn Matti Mikonpojan oikeus asua Pei­

pun torppaa sen kontrahdin perusteella jonka Räbbi ja Romppanen oli­

vat 1735 tehneet. Matti oli mennyt naimisiin Antin Saara-tyttären kanssa.2 Antti sai pian tämän jälkeen torppansa erotetuksi omaksi ti-

Kuva 40. Köörtilä ja Peippu n 1750. Vasemmalla näkyy Pooskerin ranta.

(Maanmittaushallituksen arkisto).

190

läksi. 1751 hänen ilmoitettiin olevan 65-vuotias, syntyneen 1685. Van­

huuden ja kivulloisuuden vuoksi hän oli ollut poissa manttaalikirjoi- tuksesta, mutta kun hän 1751 esitti Juho Bäkin, Martti Rikalaisen ja Erkki Räbbin takuun, tila vietiin manttaalikirjaan. Näin Peippu itse­

näistyi. — 1758 Antti pyysi kirkkoherra Forteliusta kirjallisesti ano­

maan, että Peippu jaettaisiin hänen poikansa Antin sekä vävynsä Iisakki Matinpojan kesken. Antti kuoli kuitenkin pari kuukautta myöhem­

min. Poika Antti pyysi katsastusta, sietääkö Peippu jakoa. Lautakunta oli sitä mieltä, että vaikka se käsittääkin vain 1/e manttaalia, siinä oli silti mahdollisuudet raivata lisää peltoa. Tilalla oli 10— 12 lehmää ja 4 hevosta. Kun kalavettäkin oli riittävästi, lautakunta puolsi tilan lohkomista.3

Paljon vaikeammat kuin Peipun olivat Tuorilan alkuvaiheet.

Renki Erkki Mikonpoika oli anonut maaherran lupaa perustaa tor­

pan Tuorilaan. Maaherra antoi päätöksen 12. 12. 1732 ja käski kihla­

kunnanoikeuden tutkia, aiheuttaisiko torpan perustaminen haittaa Yli- ja Alakylälle ja sijaitseeko torpanpaikka mainittujen kylien rajojen si­

sällä. Erkkiä avusti konttorikirjuri Brander. Merikarvian isäntien mieltä kysyttäessä Fransmanin (Kaasa) edustaja raatimies Reilander, Erkki Näsi, Erkki Pekanpoika ja lautamies Iisakki Jumppi kertoivat Tuorilan torpan syntyneen siten, että sinne oli kaikkien kyläläisten lu­

valla asettunut vanha sotamies, rakentanut itselleen huoneet ja raivan­

nut hiukan peltomaata. Mies oli tyytyväinen siihen maahan, mikä hä­

nelle oli osoitettu ja harjoittanut samalla räätälin ammattia, minkä oli sotaväessä oppinut, mutta ettei silti käynyt laatuun, että joku tuol­

laisen vapaaehtoisen suostumuksen perusteella rupeaisi perustamaan itselleen veroa maksavaa kruununtilaa. Merikarvian Y li- ja Alakylä, joihin kuului 16 kruununtaloa, niiden joukossa pappila ja sen alainen pienempi tila, jäisivät näinollen liian ahtaalle, erittäinkin senjälkeen kun Lankosken perintötila oli niiden kylien takamaista erotettu. Siellä missä Tuorilan torppa nyt on, sijaitsevat heidän parhaat metsänsä ja jos torppa nyt sinne perustetaan, he menettävät parhaat rakennuspuunsa.

Brander huomautti tähän, että merikarvialaisten vastalause aiheutuu pelkästä kateudesta, metsää, ja tilaa kun kyllä on. Kyläläiset tarvitse­

vat »harvoin ja tuskin koskaan» näitä etäisiä omistuksiaan. Kyläläiset taas valittivat epäilevänsä veronmaksukykyään, jos heidän tilojaan vielä paloitellaan. Tuorilaan ei muka ollut kylästä kuin puoli peninkulmaa.

Lautjärven kruununtilallinen Jaakko Heikinpoikakin lausui olevan hankalaa, jos Tuorilaan tulisi oikea kruununtila. Se olisi kovin lähellä Lautjärveä ja Lankoskea, vaikkakin Merikarvian mailla, ja Tuorilan

■i •

191 eläimet kulkisivat aina Lautjärven alueilla, joita ei avoimilla mailla si­

jaitsevina ollut aidattu. Myöskään ei Merikarvian kylän koko sietäisi tuollaista takamaiden pienentämistä.

Kapteeni Simon Polviander vastusti hänkin kahden Merikarvialla olevan ruotutalonsa puolesta uuden torpan perustamista. Tuorilaan on raivattu 10 kapanalaa peltoa mutta ei lainkaan niittyä, vaan kyläläiset olivat antaneet räätälin korjata heinää elukoitaan varten kylän yhteis- niityiltä. Oikeus arveli Merikarvian kylien vähentyneen niin paljon Lankosken perustamisen johdosta, ettei Tuorilan voitu ilman suurta haittaa perustaa tilaa.4

Kuitenkin Tuorilan paikka oli nyt kiinnittänyt viranomaisten huo­

miota. 1750 kruununnimismies Wadsteen ilmoitti kuulleensa, että Tuorilan torppa sijaitsi kylien rajojen ulkopuolella ja siis kruunun yh­

teismaalla. Torpan vanha asukas oli vävynsä Yrjö Matinpojan kautta ilmoittanut merikarvialaisten aiheuttavan hänelle vahinkoa ja hän oli kieltänyt näitä, kunnes osoittavat, minkälainen oikeus heillä on siihen maahan, millä torppa sijaitsee. Yrjö oli myös maaherralta anonut, että hän tarkastuksen perusteella saisi tilan lohkotuksi ja pannuksi verolle.

Maaherra oli jättänyt asian kihlakunnanoikeuden hoidettavaksi. Yrjö oli 1750 tätä varten antanut haastaa kaikki Merikarvian kylien 14 talol­

lista pappilaa lukuunottamatta, joka käsitti kaksi tilaa, sekä Lautjärven kolme talollista. Merikarvialaiset pystyivät kuitenkin osoittamaan kiis­

tattoman omistusoikeutensa edellä mainitun kihlakunnanpäätöksen pe­

rusteella.5

Maanmittari Stenbergin 1751 Tuorilan kruununtilasta laatiman kar­

tan (kuva 41) selosteessa mainitaan sen sijaitsevan V 2 pnkn päässä itään Merikarvian kylästä, V2 pnkn päässä Lankoskesta, 3/s pnkn pääs­

sä Otamoilta ja noin 3/4 pnkn päässä Lautjärveltä. Kartan mukaan silloinen uudistalo sijaitsi miltei metrilleen samassa paikassa, missä Tuorilan talo nytkin sijaitsee. Mittauksen mukaan taloon kuului vil­

jeltyä peltoa 1: 26 tnr-alaa, viljelemätöntä pelloksi sopivaa maata 2: 20 tnr-alaa, kahta eriarvoista niittyä 18:15 1/z tnr-alaa sekä 5: 27 tnr-alaa, jotka tuottivat heinää noin 20 parmasta. Metsämaata voitaisiin Y li- ja Alakylän yhteismaista helposti erottaa.6

Maaherra vahvisti vihdoin Tuorilan lohkomisen 4. 4. 1759. Tuovi­

lalle oh saman vuoden syyskuussa myönnetty 24 vapaavuotta ja maa­

herra oli ne hyväksynyt 1763, joten Tuorila joutuisi siis verolle 1783.

1766 lautjärveläiset yrittivät saada Tuorilalta tämän Airossalmen niityn

Kuva 41. Tuorilan uudistila 1754. Maanmittaushallituksen arkisto.

193 Airosjarven luota. Niitty oli kyllä Lautjärven rajojen sisäpuolella, mutta Stenberg oli kartoittanut sen silti Tuorilaan, ja koska Lautjärvi ei ollut ennen kannetta esittänyt, Airossalmi pysyi Tuorilan omistuk­

sessa.7

Lammelan eli Lusalammen nimi alkaa nyt myös esiintyä kyläksi hah- moutuvan uudisviljelyksen yhteydessä. Eräs Martti Erkinpoika oli en­

sin 1752, 1753 ja 1755 saanut asumisluvat Lusalammella, ja 1766 hänen poikansa Mikko riiteli Porin porvari Inbergin kanssa Ahlaisten ja Lu­

salammen välisistä metsistä, samoin Prinssijärven kalastusoikeuksista.

1757 Erkki Räbbi ja leski Anna, jotka yhdessä omistivat Räbbin, syyt­

tivät Martti Erkinpoikaa siitä, että tämä oli korjannut heille vanhastaan kuuluvasta maasta ja uudisraivaukselta Isojärven itäpuolelta yhden aarnin verran heinää. Martti puolusti itseään väittämällä että oli saanut tähän nimismies Wadsteenin luvan. Tässä yhteydessä Martti esitti edellämainitun maaherran päätöksen (20. 10. 1755), millä oli Räbbin protestista huolimatta saanut Lusalammen omistukseensa ja missä li­

säksi sanottiin, että elleivät köörtiläiset suostu hyvällä luovuttamaan hänelle niitä uudisraivauksia, mitä hän oli Lusalammen mailla tehnyt, asia jääköön odottamaan, kunnes asianmukainen erottaminen on uudis­

tilaa varten suoritettu. Osapuolet sopivat niin, että Martti saa pitää alueen latoineen ja raivaa kantajille vastaavan suuruisen alan näiden osoittamalta paikalta. Oikeudenkäynnin ansiosta selviävät näin Lam­

melan syntyvaiheet.8

Vanhaksi tultuaan Martti luovutti kuntoon raivaamansa uudistilan pojalleen Mikolle. Kahden nuoremman poikansa Heikin ja Juhon kanssa hän oli edelleen raivannut kaksi muuta paikkaa näiden asutta­

vaksi. Hän oli kruununnimismies Tackoun luona tehnyt paperit »niiden päälle». Lääninkonttori käski ottaa selvää, onko rajanaapureilla mitään näitä järjestelyitä vastaan. Läsnä olivat oikeudessa 1768 Martti ja Juho sekä Ahlaisten ja Köörtilän miehiä. Nämä todistivat, että suurin osa siitä, mitä Martti oli raivannut, kuului Köörtilän ja Ahlaisten maihin.

Seuraavaksi kerraksi Martin käskettiin tuoda mukaansa asumisluvat vuosilta 1752 ja 1753, mitkä nyt olivat Mikon huostassa. Rajoina mai­

nitaan tässä: Haaraholma (merenniemi)— Haukijärvi— Leväsjoen raja­

kivi— Koirijärvi (missä raja Ahlaista vastaan päättyi ja Lankoskea vas­

taan alkoi)— Vahtikallio— Rajajärvi (mistä raja Köörtilää vastaan alkoi)

— Isojärvi— Prinssijärvi— takaisin Haaraholmaan. Tämän alueen Tackou sanoi olevan jakamatonta kruununmaata.9

1771 Lusalammen veljekset saivat »rapsuja» siitä, että olivat ilman lupaa kaataneet kaskea, vaikka heitä 1768 oli kielletty sitä tekemästä.

13

194

Martti oli kylvänyt 9 kappaa, Juho ja Heikki yhteensä niinikään 9.10 — Maanmittari Åhman mittasi sitten 1785 Lammelan maat ja 1795 suori­

tettiin siellä talojen lohkominen. (Vrt vast isojakoon).

Filppulaan, Köörtilän ulkomailtaan antamalle paikalle, oli renki Heikki Erkinpoika asettunut Merikarvian kyläläisten suostumuksella.

Heikki oli myös saanut nimismiehen ja kuninkaan edusmiehen luvan, sekä näille vahvistuksen 13. 7. 1757. Seuraavana vuonna hän pyysi uudistilansa katsastamista. — 1762 hän ja Ahraham Räbbi riitelivät heinämaistaan Isojärvenkorvessa ja Lakkarikorvessa, mutta sopivat, ja Heikki sai pitää kaiken mikä kiistanalaista oli.11 — Heikki sai sitten pyytämänsä katsastuksen 1759, jolloin todettiin ettei uudistilaa ollut vielä erotettu eikä verollepantu. Maiden mittaaminen ja lohkominen suoritettiin sitten samoin kuin Lammelassa.

1781 sotamiehenleski Liisa Lukkaantytär esitti sopimuksen, jonka hänen miehensä, itsellinen Yrjö Juhonpoika oli tehnyt Erkki Filppulan kanssa torpan raivaamiseksi Filppulan yksinäistalon maille, sillä väli- puheella, että jos hän kuolee, kaikki palautuu Filppulalle. Yrjö oli raivannut peltoa ja rakentanut pirtin, aitan, liiterin, ladon, navetan, kaivanut kaivon, ja kaikki tämä oli vaatinut paljon työtä. Oikeus piti kohtuullisena että Erkki Filppula korvaisi tämän lautamiesten arvioi­

maan määrään 8 riikintalaria 10 killinkiä 8 äyriä, eli 2/s koko arvio- määrästä. Liisa sai siis sen mitä oli pyytänytkin.12

Etelämaasta Heikki Filppula kilpaili Lankosken Erkki Heikinpojan kanssa, joka veljensä Heikin kanssa pyysi saada omistukseensa Etelä- maan ennen Heikki Filppulaa, jota ei heidän mielestään vielä voinut pitää muuna kuin Köörtilän ja Peipun torpparina. Näinollen ei Heikki Filppula myöskään voinut saada oikeutta muihinkaan kruununmaihin.

Esitettiin maanmittari Widbergin tekemä Etelämaan kartta, joka jo oli ollut maaherran nähtävänä. Maat olivat kivisiä, vain 5— 6 kapanalaa oli pelloksi raivattavissa. Etelämaassa oli Filppula omin lupinsa tehnyt heinää, koska sitä ei ollut sieltä kukaan muukaan korjannut. Lan­

kosken veljekset pyysivät saada alueen kohtuullista vuokraa vastaan, varsinkin kun se oli vain 1/s pnkn päässä Lankoskesta. Oikeus totesi, että Etelämaa on sen laatuinen, ettei sinne voi tilaa perustaa, ja jotta se ei myöhemmin aiheuttaisi epäselvyyksiä ja riitoja, se liitettiin Lan- koskeen vuotuista vuokraa vastaan.13

Asia sai kuitenkin uuden käänteen, kun Porin rykmentin sotamies Mikko Kihlroth (vrt ed lukuun) Kasalasta asettui keväällä 1772 Etelä- maahan omin lupinsa ja rakensi sinne huoneet, kaatoi metsää ja teki hei­

nää, aikoen perustaa uudistilan. Osaksi hän käytti Lankosken, osaksi

195 kruunun maita. Nimismies Tackou varotit Kihlrothia, joka tosin kyllä oli lähettänyt maaherralle anomuksen ja pyysi uudistilan perustamislupaa.

Kihlroth sai sakkoja.14 Hän ei kuitenkaan ollut niistä millänsäkään vaan jatkoi asumista. Uudestaan häntä ahdisteltiin syyskäräjillä 1775.

Seuraavilla talvikäräjillä hänen todettiin kaataneen 43 kuormaa tuk­

keja sekä torppaansa varten 40 kuormaa, tehneen 15 aamia heinää. Kihl­

roth väitti sen torpparin, jonka Lankosket olivat ottaneen Etelämaahan asumaan, kaataneen puut. Mitä taas tuli niihin »risukkoihin», mitä Kihlrothin rakennuksia varten kaadettu, hän myönsi appensa, tim- mermanni Hannu Backmanin tehneen työn sillä aikaa kun Kihlroth itse oli linnoitustöissä Viaporissa. Mutta kaadettu oli vain metsäpalo­

jen tärvelemiä ja tuulen kaatamia puita. Heinää hän oli tehnyt vain itse raivaamillaan niityillä ja saanut niistä kaksi satoa. Oikeus päätti odottaa, kunnes Kihlrothin anomukseen tulee maaherran vastaus. Lan- koski puolestaan suostui korvausvaatimuksensa perumaan, jos Kihlroth heti lähtisi. Kihlroth ei lähtenyt, vaan pesiytyi kaikesta huolimatta paikalle, mikä hänen mukaansa sai aikoinaan Killilän nimen.15 Etelä- maa lohkottiin lopullisesti kuten Lammela ja Filppulakin.

1791 Kihlroth oli taas syytteessä siitä, että oli tehnyt omin lupinsa heinää Manttaalikorvessa, jonka omistuksesta hän oli 1783 lähtien kiis­

tellyt Filppulan kanssa ja joka oli määrätty katsastettavaksi. He olivat tehneet keskenään sopimuksen siitä, kumpi heistä saisi korjata Mant- taalikorven heinän, ja sopimus oli jäänyt riippuvaksi katselmuk­

sesta. Kihlroth oli raivannut Filppulalle muualta niittyä Manttaali- korpea vastaan. Asiat selvisivät lopullisesti vasta isojaon yhteydessä.10 Yhtä vankasti kuin Lammelan, Filppulan ja Etelämaan uudisasuk­

kaat piti myös pintansa Trolssin Matti Mikonpoika. 1759 Y li- ja Ala- kylän miehet syyttivät Mattia siitä, että tämä oli ilman heidän suostu­

mustaan rakentanut torpan Trolssinojalle ja aiheuttanut kaskeamalla ja rakennuspuita kaatamalla heille vahinkoa, jonka vuoksi he pyysivät Matille häätöä. Matti esitti nimismies Wadsteenin 5. 8. 1751 antaman näin kuuluvan todistuksen: »Metsämaastoon Merikarvian ja Riispyyn välille pitäisi Trolssinojan luo, lähelle maantietä, olla mahdollisuus perustaa uudistila ilman että mainitut kylät sanottavastikaan sen vuoksi kärsisivät vahinkoa, samoin kuin on havaittu olevan äskettäin maan­

mittarin erottaman Tuorilan uudistilan laita. Nuori renki Matti Mikon­

poika on tämän johdosta pyytänyt lupaa saada perustaa sinne uudis­

tilan ja raivata sitä varten peltoa ja niittyä. Ja koska kuninkaalliselle majesteetille ja kruunulle aiheutuu etua siitä, että tänne tila peruste­

taan, annetaan renki Matti Mikonpojalle täten lupa ensi tilassa asettua

199 tälle jakamattomalle kruunun yhteismaalle Trolssinojan luo, raivata sieltä peltoa, niittyä ja metsää, ja on hänen vastedes lähemmin varmis­

tettava perustamansa uudistilan omistus senjälkeen kun on hankkinut tavanomaiset takuut. Ahlaisissa 5. 8. 1751. Johan Wadsteen.»

Matti oli siis toisten vahingosta viisastuneena hankkinut kovat pape­

rit, jotka kestivät kaikki taantumuksen ryntäilyt. Maaherra vahvisti asuttamisluvan 9. 9. 1752, joten Mattia ei voitu parhaalla tahdollakaan tilalta häätää.17

Heinäkuussa 1761 Jean Ahman kartoitti Trolssinojan uudistilan.

Karttaselityksessä mainitaan, että Trolssinojan uudistila sijaitsee 1242 kyynärän päässä toisaalta Merikarvian Y li- ja Alakylän ja toisaalta Riispyyn välisestä rajamerkistä »Gran Rå», joka on karttaan merkitty kirjaimella A. Paikalla ei ollut mitään yhteismaata, vaan Y li- ja Ala- kylän talot olivat nauttineet niitä alueita, mistä uudistila piti erottaa, joten tilalle mitattiin nyt omat maat, joita uudisasukas Matti Heikin­

poika vuodesta 1751 lähtien viljeli. — Uudistaloon tuli entiset lukkarin- niityt Trolssinojan varrelta, Stupilan Sparväng, Saltgrötäng, Ritaniitty, Koivumetsänniitty sekä Rikalaisen ja Rogelin Kotaniitty, Puronvarsi- niitty ja Kränin-Matin neva, yhteensä viljeltyä peltoa 5 l/ i kapanalaa, raivaamatonta peltomaata 1: 27 3/ 4 tynnyrinalaa, sekä niittymaata 49: 21 tynnyrinalaa. Metsää sekä rakennus- että muihin tarkoituksiin uudis­

asukas on ottanut Trolssinojan ympärillä olevista metsistä samoin kuin Y li- ja Alakylän asukkaat; edelleen hän oli laidunmaana käyttänyt näiden kylien puolella olevia laidunmaita. — 1763 Matti tuomittiin maksamaan veroa niihin taloihin, joiden maille hän oli asettunut, siis myös pappilaan, koska Trolssin seudut kuuluivat Yli-kylään.18