Metsät, sahat, myllyt ja kosket

Merkantilismin aikana koetettiin erityisesti suosia vuoriteollisuutta, joka vaati suunnattomasti metsävaroja, koska louhinta suoritettiin kal­

liota kuumentamalla. Tervanpolttoa suosittiin myös, ja se kulutti niin­

ikään metsää. Mutta näiden suosikkielinkeinojen epäkohdilta ummis­

tettiin silmät. Sahateollisuutta sensijaan ei suosittu, koska sitä oli vai­

keampi karsinoida maakaupan kiellon ja porvariston etuoikeuksien rajoihin. Vain tervan halpa hinta ja tervanpolton heikko tuotto sai Merikarvian talonpojat sitkeästi yrittämään jotakin tuottavampaa, ja niinpä näemme siellä enteellistä sahateollisuuden kehitystä, joka sitten Seuraavan vuosisadan aikana versoi vallan yllättäviin mittoihin.

Jo 1651, kreivikunnan aikana, oli herännyt ajatus perustaa Merikar­

vialle tervanpolttimo, josta piti tulla suurisuuntainen yritys. Sen joh­

tajaksi suunniteltiin Juho Printzin Pohjanmaalla toimivaa veronkanto- miestä, Mikko Olavinpoikaa. Työvoimaa piti ensi alkuun olla 6 miestä ja 4 hevosta. Mikko ei kuitenkaan voinut silloin tehtävään ryhtyä muiden puuhiensä vuoksi, eikä inspehtori löytänyt muutakaan toimeen sopivaa miestä, vaikka asiasta käytiin runsaasti kirjeenvaihtoa.

Inspehtori kertoi jo ensimmäisissä kirjeissään kreiville, että Meri­

karvialla olisi metsää ja koskia sahamyllyn rakentamiseksi. Suurella­

kin laivalla, hän kirjoittaa, voidaan purjehtia suoraan kylän (Alakylän) rantaan lastaamaan. Mikko Olavinpojalla oli ennestään jo oma saha

»pienemmässä koskessa», mikä tarkoittanee eteläisemmän suuhaaran koskea (ns Järvisalon myllyn koskea). Hän lupasi ottaa hoitaakseen perustettavaksi suunnitellun sahan, jos saisi edelleen pitää oman sa­

hansa. Suorittaapa inspehtori laskelmiakin sahan tarvitsemasta työ­

voimasta sekä palkoista. Keväällä 1652 hierottiin kauppaa kirkkoherra Olavin sekä Mikko Olavinpojan yhdessä aloittaman saharakennuksen ostamisesta kreivikunnalle. Inspehtori oli jo pyytänyt lähettämään Tukholmasta sahamyllyn varusteet ja saanut sieltä rakennusmestarin, joka maalis- ja heinäkuun välisenä aikana 1652 johti paikan päällä sahan korjaustöitä.

17

258

Kuva 61. Piensaha, Frans Liljeroosilta Köörtilästä. Satakunnan Museo.

Vallan tuloksettomaksi ei tämä Merikarvian ensimmäinen sahayri tys jäänytkään. Toukokuun loppuun mennessä ilmoitettiin Merikar­

vialla sahatun 32 tolttia (32 y,12 kpl) lautoja. Saha oli toiminnassa ai­

nakin vielä 1656, jolloin inspehtori lupaa lähettää laivurin noutamaan sieltä lautoja Turkuun.1

Porin 1740- ja 1750-luvuilla tapahtunut merenkulun lisäys avasi pitäjän metsätaloudelle uusia mahdollisuuksia. Suurimmat Porin kaup­

pa-alueen sahoista olivat Noormarkun ja Lampin sahat. Kumpikin näistä oli perustettu 1753. Lankosken ja Lautjärven sahat, jotka pan­

tiin verolle 16. 6. 1739, olivat niiden rinnalla vaatimattomia. Kummas­

sakin niistä oli vain yksi raami ja yksi terä.2 Lautjärven saha oli kui­

tenkin ollut alkumuodossaan jo olemassa edellisen vuosisadan lopulla.

Jonkinlaisia sahayrityksiä on näet Merikarvian sisämaakyIissä ollut heti niiden perustamisen jälkeen. Mm oli Honkajärven Heikki Olavin­

poika ennen isovihaa tallettanut Lautjärven miehille sahanvääntimensä.3 Sahat ja tamppilaitokset, jotka käyttivät vesivoimaa, maksoivat ve­

roa 1/ i2 tuotannostaan. Ellei tukkeja saatu omalta maalta, vaan ne oli ostettava muualta, oli vero 1/iö. Kotitarvesahoista ei mennyt veroa, mutta jos niissä hiukankin käytettiin vierasta tavaraa, kuten oli Laut­

järven ja Lankosken laita, oli vero maksettava.4 Vero maksettiin kruu­

nulle lautoina.

Porilaisille puutavarakauppiaille oli talonpoikaispurjehduksen lail­

listaminen 1766 vakava isku. Moni talollinen, joka ei omistanut koko­

naista manttaaliakaan maata, kustansi nyt itselleen 40— 60 lästin vetoi­

sen aluksen ja suuntasi yritteliäisyytensä merikuljetuksiin.5 Hakkaus- pyyntöjä alkaa tulla viranomaisille. Käteisen rahan tarve oli yleisty­

259 nyt. Sen hankkimiseksi piti talolla olla jotakin myytävää. Lautjärven miehet Sakari Jaakonpoika, Erkki Vanhatalo ja Erkki Hamppula so­

pivat keskenään (1764), saatuaan verotalon oikeudet, että koska heillä on riittävästi metsää he myyntitarkoituksessa hakkaavat vuosittain Sa­

kari 10, Vanhatalo ja Hamppula kumpikin 5 syltä koivupuuta. Hakkuu oli välttämätöntä rahan saamiseksi ulostekojen maksamiseen.'1 Riispyy ja Kasala pyysivät (1769), koska kalastus ei tuottanut, vaikka verot lisääntyivät niin että tilojen tuotto tuskin riitti vakinaisten verojen suo­

rittamiseen ja palvelusväen ruokaan, saada vuosittain hakata joitakin syliä puita myyntiin. Heille myönnettiin oikeus hakata Kasala 42 syltä eli 6 syltä taloa kohden, joita oli yhteensä seitsemän, Riispyy 8 syltä.7

Lankkujen sahaus olikin varsin tuottoisaa. Toltin 4-sylisiä lankkuja laskettiin 1700 maksavan 12 talaria kuparia. 1737 ilmoitetaan 12-kyy- näräisen lankkutoltin ostohinnaksi 9 talaria 12 äyriä.8

Ei ole tietoja Merikarvian sahojen hakkausmääristä 1700-luvulta.

Yleensähän puun kulutus oli suuri ja sahoilla oli vaikeuksia materi­

aalin saannissa. Suoraan maan päälle pystytetyt rakennukset kesti­

vät suhteellisen lyhyen ajan. Päreisiin käytettiin parasta mäntypuuta.

Lampaiden ja vuohien talvipuolella tarvitsemat havut kysyivät laajoja ja nuoria mäntymetsiä. Lehdeksien leikkuu piti koivikot heikkoina.

Huhtien poltto haaskasi myös metsää. Hataroissa huoneissa ja karja­

keittiöissä oli polttopuun kulutus suuri. — Kuitenkaan ei metsänhak- kuuseen saanut ilman muuta ryhtyä. Kruununnimismies Tackou syytti 1781 Lusalammen Mikko, Heikki ja Juho Martinpoikia siitä, että nämä olivat hakanneet ja Tukholmaan kuljettaneet 161 syltä koivupuuta.

Lammelan miehet puolustautuivat väittämällä, että ovat hakanneet vain niityiltään eikä enempää kuin kuusi syltä kukin, mihin katsoivat olevansa oikeutettuja. — 1782 Erkki Kankku ja Heikki Rogeli pyysivät metsänkaatolupaa hakkuutarkoituksiin.9

Kylien keskenkin tapahtui, että metsänkäytössä ei välitetty ottaa selvää, oltiinko omalla maalla vaiko naapurin puolella. Niinpä Köör- tilän miehet valittivat (1737), että kirkonkyläläiset kaatavat rakennus- ja tukkipuita heidän rajamerkein erotetusta metsästään ja kuljettavat sitä pois, »siten hävittäen ja raiskaten metsää, niin ettei köörtiläisillä ole tarvittaessa yhtään mitään». Vastaisen varalle määrättiin moisesta menettelystä viiden hopeatalarin sakko, mistä köörtiläisten piti antaa Merikarvian kirkossa kuuluttaa.10

Ruotsalainen tiedemies Ulrik Rudenskiöld, joka 1737 oleskeli Suo­

messa tutustumassa talouselämäämme, kertoi selonteossaan hallituk­

260

selle, että oli mahdollista uittaa mastoja ja muuta puuta suureen jo­

keen 2— 3 pnkn päästä. Merikarvian takamailta, hän sanoi, voitaisiin paljon laiva- ja muuta karkeata puuta kuljettaa merenrantaan, kunhan vain sikäläisiä jokia perattaisiin. Hän sanoi sen kuulemansa mukaan käyvän päinsä kohtuullisin kustannuksin. Lankosken ja Lautjärven sahojen tuotannon Rudenskiöld sanoi käsittävän pääasiassa yksinker­

taista syrjättyä lautaa, jonka pituus oli 7— 9 kyynärää. Edelleen hän kertoi sahatun myös 12 kyynärän honkalankkuja, vähintään 12 tuumaa leveitä ja 3— 4 tuumaa paksuja. Noormarkun ja Lampin sahoissa oli kummassakin 2 raamia ja 22 hienoa hollantilaista terää.11

Jo 1700-luvun puolella sai myös alkunsa sittemmin niin kuuluisa Pohjansaha eli Haminaholman saha. Se oli rakennettu 1760 ja kuului Leineperin tehtaaseen. Se sijaitsi noin 600 m päässä Haminaholman lastauspaikalta. 1773 paroni Hastfehr osti sen. Sahan vuotuinen vero oli 5— 6 riksiä. Viiden vuoden aikana 1776— 1780 sahattiin siinä yh­