Meriliikenne ja laivanrakennus

Merikarvian talonpoikien purjehduksesta 1600-luvulla ei ole — krei­

vikunnan aikaa lukuunottamatta — paljonkaan tietoja. Joitakin viit­

teitä tapaa silloin tällöin esim tuomiokirjoista, mutta yhtenäistä kuvaa on niiden perusteella vaikea saada. Yli Pohjanlahden kuljettaessa ja rannikkoliikenteessä käytettiin nähtävästi samanlaisia kuuttoja. Paitsi oma-aloitteista kauppaa ja rahdinkuljetusta antoi matkustajien kuljet­

taminen tilapäistä ansiota rannikon asukkaille, mutta aiheutti myös monenlaista kiusaa ja harmia. Parhaita satamapaikkoja Merikarvialla olivat kylien rantalaiturien lisäksi Brändöö ja Kuuskeri.1

Luvallista ja luvatonta Pohjanlahden ylikuljetusta sekä kyytejä ran­

nikkoa pitkin hoitivat myös kauppapurjehduksilla kulkevat vieraspaik- kaiset kuutot. »Luvattomia» olivat mm palvelusväen oma-aloitteiset työnhaut muualta. Niistä ja niiden avustamisesta saattoi saada sakko­

jakin. Joku Ahlaisten mies oli (1674) soutanut kaksi merikarvialaista tyttöä, joista toisen nimi oli Annika, Furuholmasta erääseen kristiina- laiseen kuuttoon, joka oli matkalla Tukholmaan. Miestä rangaistiin 4 hopeatalarin sakolla. Kruunun viranomaisilla oli aihetta valittaa, ettei­

vät he voi koskaan olla varmoja saaristoon hakeutuvista ihmisistä ja kyydin hakijoista, jotka vievät mennessään tavaroita ja veneitä ohi- purj ehtiviin kuuttoihin.2

Mutta kreivikunnan aikana merikarvialaiset talonpojat joutuivat tehokkaammin merenkulun ja merikuljetusten piiriin. Kreivillä oli vakituisesti 2— 3 alusta, joiden tiedetään lisäksi olleen Suomessa raken­

nettuja. Näistä laivoista tunnetaan kutsumanimeltäkin kolme. »Kan­

kun laiva» oli saanut nimensä laivurinsa Jaakko Kankun mukaan.

Kesällä 1656 siihen tiedetään rakennetun kansi, jotta vilja säilyisi kui­

vana kuljetuksien ajan. 1659 alusta lähtien sitä kutsutaan jo »van­

haksi laivaksi», ja sen takila asennettiin toiseen laivaan. Toinen aluk­

sista kulki »pienen laivan» nimellä. Kolmas, »Espoon laiva», haaksi­

rikkoutui Hangon luona (1659).

Lisäksi kreivikunnalla oli Itämerellä purjehtiva »suuri kreijari».

Ennenkuin se valmistui, ryhdyttiin rakentamaan »pientä uutta laivaa»,

282

joka teki neitsytmatkansa Tukholmaan syksyllä 1659. Se pitikin sitten pitkän aikaa yllä yhteyttä Porin ja Tukholman välillä. 1664 lähtien sen laivurina oli Jaakko Kankku. Kreivitär rakennutti vielä kolmannen ison aluksen (1666— 1667). 1670-luvun alussa oli taas liikenteessä kolme alusta. »Vanha laiva» kärsi »haaksirikon» Porin satamassa 1674.

Miehistö oli lähtenyt kaupunkiin huvittelemaan, myrsky repi laivan irti ja työnsi sen läheiselle karille särkien sen kappaleiksi. Hurjistunut vouti ehdotti, että miehistö saisi »maksaa sen selkänahallaan». — Mie­

histön tiedetään joskus kieltäytyneen lähtemästä syksyisin merelle, koska silloin saattoi joutua talvehtimaan poissa kotoa ja kurjissa olo­

suhteissa. Kesäisin ennätettiin yleensä tehdä kaksi edestakaista Tuk- holman-matkaa, mutta kolmannelta kotiin ehtiminen oli aina epävar­

maa. 1676 tiedetään rahtauksiin käytetyn »merikarvialaisten äskettäin rakentamaa alusta». Missä ja kuka sen oli rakentanut, ei ole tiedossa, mutta tuskinpa paljon erehdymme, jos otaksumme Alakylän rantaa ja vanhan Jaakko Kankun kokemusta käytetyn hyväksi.3

Kreivikunnan aikana kuului talonpoikien velvollisuuksiin myös krei­

vin kuuttojen lastaaminen. Vouti lähetti tarvittaessa ratsulähetin (utridare) kivalterien luo, joka komensi kreivin lampuodit viipymättä antamaan väkeä lastaustöihin.1

Paitsi Jaakko Kankkua tunnetaan myös Kasalasta pitkän-matkan laivurina toiminut Pekka Heikinpoika. Hänen isäntänään oli turkulai­

nen kauppias, Juhana Kock, jolta Porin tulli (1695) oli takavarikoinut ankkurin, koska siitä ei ollut maksettu tullia. Kock ei ollut maksanut tullia myöskään Merikarvialla rakennetusta kuutostaan. Tullin vaati­

muksesta kuulusteltiin majatalonisäntä Lauri Kankkua, joka kertoi Kockin viime kesänä olleen jo »täysissä purjeissa», ts pois lähdössä ja ehtineen noin 11/z pnkn päähän »edellisestä paikastaan», ennenkuin ankkurin takavarikoimiskäsky oli saapunut Merikarvialle. Pekka Hei­

kinpoika, Kockin kasalalainen laivuri, kertoi Kockilla silloin olleen suu­

ressa aluksessa 5 nautaa ja jahdissa 12 nautaa, jotka viimemainitut oli laivattu Raision kirkolta ja viety hänen ratsutilalleen, mutta 5 naudan vientipaikasta ei Pekka tiennyt. Kaikki eläimet oli kuljetettu elävinä ja ostettu Merikarvialla. Kirkkoherran ja useiden kylänmiesten todis­

tuksen mukaan lastina oli ollut polttopuuta.5

Merikarvialaiset anoivat, kuten aikaisemmassa yhteydessä on esi­

tetty, 1664 talojensa ruoduttamista laivastoon. He vetosivat Eurajoen asukkaiden vastaaviin etuihin, sekä eurajokisille annettuun vastauk­

seen. Näille taas oli kirjoitettu, että amiraliteetti tulee tutkimaan asiaa.

Merikarvian kohdalta ei anomus johtanut tuloksiin.0 ( V r t l i i t e 12)

283 Laivanrakennuksesta kamarikollegio päätti 1665, että jokaisen vero­

ja kruununtilan piti manttaalia kohden suorittaa yhden talarin ja aate­

lin omasta sekä talonpoikiensa puolesta manttaalia kohden 1 1/a talaria hopeaa.

Edellä on jo osoitettu, että Merikarvialla rakennettiin laivoja ulko­

puolistenkin tilaajien laskuun. Oma kuuttojen ja veneiden tarve pys­

tyttiin varmaankin hyvin tyydyttämään sen ohella. 1600-luvun lopulta tunnetaan ämptööläinen kuutonrakentaja Markku Heikinpoika.7 Veneentekotaito kuului rannikkotalollisten elämänmenoon isiltä perit­

tynä taitona. Täällä rakennettujen laivojen mitoista tiedetään muun muassa, että 1729 Ahlaisten Inbergille rakennetun kravelin pituus oli kölistä 10 syltä, leveys 9 V 2 kyynärää ja korkeus kannen alla 9 jalkaa.8 Kuuttojen mitat ovat luultavasti olleet hiukan näitä pienemmät.

Kun koko 1700-luvun ajan vallitsi käytännöllisesti ottaen vapaa purjehdusoikeus, oli selvää, että merenkulku ja kuutonrakennus oli vil­

kasta. Meri toi Merikarvian, joka asemansa puolesta muuten oli syr­

jäinen ja eristetty, muun maailman yhteyteen. Tukholmanmatkojen sanotaankin olleen yhtä tavallisia kuin muiden kaupunkimatkojen.

Sieltä sai ostaa suolaa ym tavaraa halvemmalla kuin Porin kauppiailta, joiden myös täytyi ostaa tavaransa Turusta ja Tukholmasta.

1830-luvulla avautui suomalaisillekin kauppiaille ja laivanvarusta­

jille mahdollisuudet Välimeren-kauppaan sensijaan että vielä koko 1700- luvun ajan oli käytännöllisesti ottaen purjehdittu vain Itämeren ja enin­

tään Pohjanmeren piirissä. Purjehdukset esim Espanjaan olivat silloin vielä olleet tuiki harvinaisia, vaikka niitä, samoin kuin Amerikan-mat- kojakin olivat suomalaiset alukset jo tehneet. Kun puutavaran vienti samalla kasvoi entisestään moninkertaiseksi, laivat joutivat harvoin tal­

vehtimaan kotona. Niin tuli pitkänmatkan purjehduksesta ja rahdin­

kuljetuksesta merenkulun harjoittajien tärkein toimiala.

Pitäjämme oloissa tämä merkitsi sitä, että veneen- ja kuutonraken- nuksesta siirryttiin suurten alusten veistämiseen. Vanhat pikkuveistä- möt kasvoivat ja laajenivat ja pystyivät antamaan työtä yhä suurem­

mille määrille. »Varvinrannoista», joita oli joka kylässä, Ylikylässä useampiakin, tuli tärkeitä keskuksia, jotka tunnettiin ulkopuolella pitä­

jän rajojenkin. Veistämöitä oli Kasalassa, Riispyyssä, Ylikylän Pohjan- rarinalla (Sveidinranta), Brändöössä, Alakylän Kuuskerissa, Peipussa, Köörtilässä ja myöhemmin myös Haminaholmassa. Lähinnä pohjoisessa oli Siipyyn veistämö, etelässä Pohjansaha, joka Porin laivanmittaajan kirjassa on usein merkittykin Merikarvian yhteyteen. Edelleen oli veistämöitä Kellahdella LyttyIässä Ahlaisten puolella, ja näiden

naa-284

1835 Priki »Helena» Merikarvia 94,5 27 — 14 108 86/115

kanteenina

285 puriveistämöiden kanssa oli vilkas yhteistoiminta, mutta myös kilpailu.

1800-luvun alkukymmenten laivanrakennusta voi todellakin pitää oloi­

himme nähden suurimittaisena ja se antoi edullisen lähtökohdan Antti Ahlströmin tapaiselle pelottomalle yrittäjälle.9

1800-luvun alkukymmeninä tiedetään Merikarvialla rakennetun ainakin taulukossa s 284 mainitut laivat:10

Mikä merkitys laivanrakennuksella ja talonpoikaisella purjehduk­

sella oli 1800-luvun alkupuolella, osoittaa sekin, että esim 1831 pitäjän miehet päättivät anoa pidennystä kruununrästien suorittamiselle, kun­

nes puu ja terva oli saatu viedyksi Tukholmaan ja muille paikkakun­

nille, koska »muussa tapauksessa jouduttaisiin tarttumaan kerjuu- sauvaan».11 Siinä määrin oli käteisen rahan saanti riippuvainen kylis­

sä, joiden kiviset pellot eivät kyenneet viljelijöitään vaurastuttamaan ja joissa kalastus merkitsi vielä toistaiseksi vain kotitarpeen tyydyttä­

mistä.

Pienenä havaintona mainittakoon, että kirkon (rakennusvaiheen ai­

kana hankittuja) köysiä lainattiin alusten omistajille vuokraa vastaan, kuten 1822 kaljaasi »Wänskapenin» (Ystävyyden) omistajille Juho Nä- sille, Juho Stengårdille, Matti Elgille ja Juho Matinpoika Näsille kal­

jaasin maihinvetoa varten. Vuokra oli 32 pankkotalaria.12 Mikäli kaljaasi oli Merikarvialla rakennettu, se oli tehty jo ennen vuotta 1814.

Vielä vuonna 1642 ei valtakunnan luotsitaksa sisällä mitään tietoja Turun pohjoispuolella olevien väylien luotsauksesta eikä luotseista.

Mitään järjestettyä luotsitointa ei täällä silloin todellakaan vielä ollut.

Vaikka kauppakollegio sai jo 1658 tehtäväkseen perustaa perämieskou- lun, oli Pohjanlahden rannikon luotsaus edelleenkin rannikko talojen oma-aloitteisuuden varassa.13 Jokainen talonpoika tunsi lähirantojen väylät, joita tuskin tarvitsi edes merkitä. Kuitenkin rannoille ja luo­

doille sijoitettuja merimerkkejä käytettiin, kuten paikannimet osoitta­

vat (useat kaasa-nimet), ja laivurit, jotka usein näillä vesillä liikkuivat, tunsivat ne ja osasivat purjehtia niiden mukaan ja muuten ulkomuis­

tista.

Luotsausoloissa tapahtui kuitenkin jo 1696 käänteentekevä järjestely, jonka näkyvänä merkkinä oli 19. 9 julkaistu luotsijärjestys »Kongi.

May:tz Förordning, Angående Lootzwäsendet i Sverige och Finland».

Suomen vanhin luotsaustaksa on kuitenkin vasta vuodelta 1723. Se­

kään ei vielä tunne mitään Turun pohjoispuolella olevia luotsauspaik- koja, enempää kuin edelliseltä vuodelta oleva luotsiluettelokaan. 1762 Suomesta tuli erillinen luotsipiiri, mutta silloinkin se rajoittui Poriin pohjoisessa.14

286

Kuva 67. Ouran saariston ja lähirannikon väylä n 1750.

(Merenkulkuhallituksen arkisto).

287 Merikarvian rannikkokylien isännät eivät näytä todellakaan pitä­

neen luotsintointa tarpeellisena. 1762 Pekka Häggroth, Moggin miehiä, esitti komentajakapteeni Petter Stiernmanin allekirjoittaman valtakir­

jan, missä Pekka valtuutettiin toimimaan Merikarvian väylillä. Hägg­

roth pyysi saada tehdä tavanmukaisen luotsinvalan. Mutta merikarvia- laiset olivat vallan toista mieltä luotsin tarpeellisuudesta. Heidän mie­

lestään ei Merikarvialle ollut kenelläkään muuta asiaa kuin mitä pori­

laiset joskus tulevat sinne polttopuuta hakemaan. Senvuoksi ei siellä myöskään luotsia tarvita, eikä sellaisesta ole muuta hyötyä kuin että merikarvialaiset saavat (vaivoikseen) useampia, jotka kalastavat ja kulkevat heidän vesillään ja tuottavat vahinkoa heidän metsilleen. Luot­

si vastasi maalla useampia renkejä, mutta olisi merellä täysin tarpeeton ja aiheuttaisi niin ollen talonomistajille vielä suurempaa työvoiman puutetta kuin tähän asti. Merikarvialaiset pidättivät itselleen oikeuden valittaa kapteeniluutnantti Stiernmanin toimenpiteestä. He todistivat myös, ettei Häggroth pystynyt luotsin tehtävään. Oikeus havaitsi näin yksimielisen vastuksen vuoksi parhaaksi luopua valan ottamisesta, erit­

täinkin kun Merikarvialla on talonomistajia, jotka kyllä osaavat luotsata sinne tulevat alukset, jotapaitsi Lampaluodossa, Pastuskerissa ja Ant- toorassa on kolme kruunuluotsia, jotka voivat palvella niitä, jotka eivät muuten löydä tietä Merikarvialle.15 Pitäjäläisten vastustuksesta huoli­

matta Häggroth kuitenkin sai toimen, kuten pian tulemme näkemään.

Merimerkkien asettaminen oli sattumanvaraista ja yksityisten lai­

vanvarustajien aloitekyvyn varassa. Merikarvian väylien merkitsemi­

sestä ei ole varmoja tietoja, mutta 1781 Anttooran ja Pastuskerin kruu- nunluotsit Heikki Kaarlonpoika ja Niilo Matinpoika vaativat »rälssi- kamreeri» Eerik Inbergiltä ja komissaari Olof Inbergiltä korvausta siitä, että he, ilman että heidän tehtävänsä siihen velvoitti, olivat pitäneet huolta ja asettaneet paikoilleen merimerkit Gummandoorasta Keikve- teen. Osapuolet sopivat sitten siitä, että Inbergit maksavat kruunun- luotseille yhteisesti yhden riikintalarin ja 16 shillinkiä, ja sitoutuvat vastedes suorittamaan 8 shillinkiä specie jokaisesta näiden luotsaamasta heille kuuluvasta laivasta.10

1783 annetussa kuninkaallisessa asetuksessa vahvistettiin luotsiti­

lojen vapautus majoitus-, tienteko-, silta-, majatalo- ja käräjätalorasi- tuksista, vankienkuljetuksista ja osallistumisesta petojahteihin. Niillä tiloilla, jotka ylläpitivät nihti- ja laivamiehiä, oli luotsi perheineen va­

pautettu sotamieheksi-otosta, mutta hänen tilansa tuli ottaa osaa ruotu- sotamiehen ylläpitokustannuksiin suuruutensa ja paikkakunnan tavan

288

mukaan. Luotsin lapset ja luotsausta toimittavat rengit vapautettiin manttaalirahan suorittamisesta.17

Lisäksi säädettiin, ettei kruununtiloille, joita ei ollut lupa myydä verotiloiksi, ole hyväksyttävä haltijaa, joka ei kykene toimimaan luot­

sina, ja hänen on esitettävä todistus siitä, että hänet on asianmukaisesti hyväksytty ja otettu valantehneen luotsin toimeen. Mutta näin saa­

maltaan luotsitilalta ei häntä myöskään voitu häätää, jos hän suoritti luotsin-velvollisuutensa ja piti taloa kunnollisesti. Hänen kuoltuaan oli­

vat hänen lapsensa oikeutetut pitämään luotsitaloa luotsausta vastaan.

Jos luotsi oli lapseton tai rintaperilliset olivat kykenemättömiä luotseik­

si, oli luotsin rengeillä oikeus toimen perimiseen etuineen ja velvolli­

suuksineen. Samoin oli meneteltävä, jos luotsi sairauden tai vanhuu­

den vuoksi oli kykenemätön hoitamaan tointaan ja hän sai virkaeron.

Vanhat ja sairaat luotsit saivat amiraliteetin sotamiesrahastosta vuo­

tuista avustusta.

Luotsitiloja ei ollut lupa jakaa eikä pienentää ilman amiraliteetin kamarikollegion nimenomaista suostumusta, joka edellytti, että luot- sausvelvollisuuden kunnollinen täyttäminen joka tapauksessa varmen­

nettiin.18

1781 Merikarvialla oli ylimääräisenä luotsina edellämainittu Pekka Häggroth, joka oli tullut toimeensa 1761. Samana vuonna oli toimeen tullut myös ylimääräinen luotsi Matti Näsi. Molemmilla heillä oli siis 1781 takanaan 20 palvelusvuotta. Vuosien 1784 ja 1786 luotsiluettelot mainitsevat samat miehet. Koulutettavana on 1790 Heikki Arvinpoika Stupila, otettu sinä vuonna Näsin oppiin. 1794 mainitaan Häggrothin iäksi 55 vuotta; luotsitilaa ei hänellä ole, palkka on 1 riikintalari 16 kil­

linkiä specie. Opissa on hänen luonaan Heikki Erkinpoika Stupila, otet­

tu samana vuonna, ikä 37 vuotta, 2 palvelusvuotta. Matti Näsillä on opissa Juho Näsi. Lisäksi on luotsi Mikko Sjöström, ikä 34 vuotta, otet­

tu 1761, ilman virkataloa, asuu r>/i2 mntln verotaloaan. 1793 mainitaan Sjöström vakinaisena luotsina, Heikki Heikinpoika Stupila on reservi- luotsi ja Juho Juhonpoika oppilas. — Häggrothin huollettavana oli Kackargrundin meriviitta, Näsin taas meriviitat: Viitameri, »Ensamsten»

(Erillinen kivi), Halluskeri ja Truutikari.19

Rannikon vanhat luotsisuvut kiintyivät isältä perittyyn kunniak­

kaaseen ammattiin siinä määrin, että luotsitilojen vävytkin antautuivat mikäli mahdollista luotsirengeiksi, päästäkseen osallisiksi luotsithan eduista. Tällä tavoin varaluotsien ja luotsirenkien lukumäärä lisään­

tyi ja jatkuvuus varmistui.20

289 Luotsin tehtäviä ja velvollisuuksia selvensi »Kunin:sen Maj:tin armollinen asetus Koskeva Båki- ja Lotsi-Toimituxia Waldakunnassa.

Annettu Drottningholmin Linnassa, sinä 29. päivänä Loka-Kuusa Wuonna 1798».

Merikarvialla oli luotsinvirassa:

1734 luotseja ja luotsinrenkejä 4

1760 » » 2

Merikarvian kirkonarkiston eri luettelot mainitsevat merimiehiä ja luotseja 1700-luvun puolivälistä lähtien. Seuraavassa kylittäisessä luet­

telossa merkitsee kunkin kohdalla oleva vuosiluku ensimmäisen mer­

kinnän aikaa:

290

Luotsiveneissä samoin kuin yleensä kaikissa rannikkoveneissä käy­

tettiin edelleen raakapurjetta, joka oli tehty harmaasta sarasta. Vasta 1852 Turun ja Porin läänin kuvernööri käski postinkuljetuksessa luo­

pua raakapurjeista.22 Merikarvian saaristosta ja rannoilta voimme otak- suo raakapurjeiden lopullisesti hävinneen veneistä suunnilleen 1860- luvun tienoilla.

Merikarvian ensimmäinen merkitty väylä mainitaan 1700-luvun al­

kuvuosilta. Se kulki Reposaarelta Köörtilään ja sieltä Ristiniemen kaut­

ta Pooskerin ja mantereen välistä salmea Kuggin talon kohdalle, missä silloin vielä oli ankkuripaikka. Pooskerin sisäpuolitse johtava väylä madaltui 1700-luvun kuluessa niin, että oli pakko siirtyä Ouran ja Halluskerin välitse kulkevalle reitille. Välittömästi Ouran eteläpuo­

litse kulkien se suuntautui kohti kirkontornia. 1700-luvulla lastattiin myös Riispyyssä paljon ja sinne johti väylä Sanskerin pohjoispuolitse.

1807 lähtien eivät luotsit olleet saaneet vuosipalkkojaan ei kunin­

kaalliselta ruotsalaiselta eikä keisarilliselta venäläiseltäkään kruunulta.

Kaskisen, Kristiinan ja Ison Enskerin väylämerkit oli sodan aikana hävitetty. Ison Enskerin luokse kaivattiin kolmea uutta reimaria syvä- kulkuisia aluksia varten.23

1810 ei Merikarvialla ollut muuta luotsia kuin Heikki Stupila eli Brand, »kuten häntä nyttemmin kutsutaan». Vakanssinmukaisesti Merikarvialla olisi pitänyt olla 2 vakinaista luotsia, yksi vakinainen luotsirenki, yksi reservirenki ja kaksi vakinaista oppilasta. Luotsin

Kuva 68. Merikarvian ja Ahlaisten rannikon reittejä sekä Porin—Reposaaren väylä 1700-luvun lopulla. (Merenkulkuhallituksen arkisto). ->■

292

palkka oli 1800-luvun alussa 2 pankkoriksiä. Itse luotsilaitoksen jär­

jestely säilyi yli sodan sellaisenaan.24

Sodan jälkeen olot vakiinnutettiin 1812 annetulla keisarillisella ase­

tuksella. Luotsiveneissä tuli olla tunnuksena valkea lippu tai punai­

nen raita purjeessa. Luotsilla piti virantoimituksessa olla tunnuksena messinkilaatta, johon oli tekstattu sana: Kronolots ( = kruununluotsi).25

Siipyyn majakka oli Pohjanmaan eteläisin. Etelässä oli Merikar­

vian lähin majakka 1852 rakennettu Säppi, joka 1873 sai nykyisen muo­

tonsa. Sitä ennen oli vain ollut Säpin ja Kallon purjehdusmerkit.

Merenkulkijan opastuksena olivat kirkontornit ja »kaasat», luodoilla suuntia osoittamaan rakennetut kiviröykkiöt ja puiset merkkilaitteet.

»Kaasa» on hyvinkin syvällä sisämaassa sijaitsevan talon nimenä muis­

tona vanhoista ajoista, jolloin meri vielä huuhteli kirkonkylän kes­

kustaa.

Merikartoituksista tiedetään, että 1765 J E Högman mittasi ja kar­

toitti Lapväärtin ja Härkmeren saariston. Nils Strömkrona oli 1727 kartoittanut Reposaaren väylän. Edetessään silloin tutkimustöissään Reposaaresta Vaasaan ei luotsi rohjennut luotsata hänen noin 7 jalkaa syvässä kulkevaa brigantiiniaan, vaan matka suoritettiin brigantiinin luotsausveneellä, »eschalupilla».20

Kartoittaja Petter Nymansson mainitsee Kasalan lastauspaikassa, Langon lahdessa, olleen 1700-luvulla vettä 6— 18 jalkaa, Brändöössä 18, Halluskerissa 15— 30, mutta siitä merelle johtavassa väylässä vain 8— 9 jalkaa. Ouran »satamassa» oli veden syvyys 8— 18 jalkaa, Isossa Enskerissä 20— 24, Vähässä Enskerissä 18, Gummandoorassa 15— 18 ja Ahlaisten lastauspaikalla Kristeskerissä 7— 8 jalkaa, Sandöössä 24 jal­

kaa. Kaikkia näitä paikkoja paitsi Langonlahtea porilaiset käyttivät lastauspaikkoina. Kristiinasta Skaftungin kautta Merikarvian ja Ahlais­

ten lahtiin ja saaristoon johtavia reittejä voitiin silloin enää kulkea vain veneillä ja haapioilla sekä pienillä aluksilla, sillä vain 4— 5 jalkaa syvässä kulkevat alukset saattoivat liikkua siellä. Ouran reitillä oli vettä 4— 6 jalkaa.27

11. Maakauppa. Markkinat ja ensimmäinen kauppalasuunnitelma

In document MERIKARVIAN HISTORIA (sivua 107-119)