sitä. Eräässä Leppijärven valituksessa 1745 mainitaan, että keväisen ankaran raesateen vuoksi on Lautjärvi menettänyt kaiken satonsa.
Vuodesta 1750 lähtien aina vuoteen 1800 asti on Merikarvian kirkonar
kiston asukasluetteloon merkitty pitäjän vuoden tulo. 1750, sanotaan siinä esimerkiksi, sato oli huono edellisen kesän kuivuuden vuoksi.
1755 satoi kaiken kesää, vuodentulo oli huono ja heinä jäi tulvien vuoksi tekemättä. 1756 tuli viljaa, erittäinkin ruista, kovin vähän. Seurasi taas hyvä ruisvuosi, mutta ohra vahingoittui kuivuuden vuoksi. 1761 tuli vähän sekä ruista että ohraa, samoin heinää kovan kuivuuden vuoksi, joka vallitsi koko kesän. Kulovalkeat tekivät suurta tuhoa ja polttivat niityiltä heinäruot ja ladot. 1762 oli hyvä vuosi, samoin seu
raavanakin, vaikka kevät ja kesä olivat kuivia. 1768 oli tulvavuosi.
Pellot tuottivat vain vähän ja niityt jäivät osaksi veden alle, niin ettei heinää saatu korjatuksi. 1774 oli kuiva ja helteinen, kulovalkeat teki
vät tuhoa metsissä ja niityillä. Viljan hintaa ei tiedetä, »koska tässä pitäjässä viljaa kyllä ostetaan, mutta ei myydä».3
Yhden hengen vuositarpeeksi laskettiin 1700-luvulla 1,5 tynnyriä viljaa.
Maanviljelys edellytti runsaita luonnonniittyjä ja karjaa. Kesanto kynnettiin kolmasti. Ensimmäinen kyntö tapahtui toukokuussa, maan ollessa pehmeimmillään. Sitten pelto ladattiin ja äestettiin. Erkin
päivän aikaan suoritettiin toinen kyntö, tavallisesti viistoon. Syksyisin kerättiin metsään sammalta ja havuja kasoihin mätänemään. Sieltä kasat ajettiin karjapihan tunkioon, lisäksi sinne ajettiin mutaa, tur
peita ja hakoja. Lantaa saatiin siten runsaasti. Navettoihin sitä kertyi niin paljon, että elukat tuskin saatiin keväällä ulos. Kolmas kyntö suoritettiin heinäkuun lopulla. Maa ladattiin taas, ja sitten kylvettiin Laurin-päivän aikaan. J Puumalan laskelmien mukaan ohraa viljel
tiin noin 1/a rukiin määrästä. Kauraa kylvettiin vain uudisviljelyksille, kytömaille ja kaskiin. Suvilaihot katettiin aina kokonaan, hernemaat samoin. Siihen käytettiin lammasnavetan sontaa ja lantavaraston olki- simmat osat. Ojitus oli miltei kokonaan naisten työtä. Sille ei annettu suurtakaan merkitystä, se muka vain kulutti viljelysalaa.
Karjanhoito tarkoitti vain kotitarpeen tyydyttämistä. Karja sai vá- paasti liikkua jakamattomilla metsämailla ja syksyisin niittymailla.
Karjan lukumäärä alkaa hitaasti kasvaa. Pappilan navettaan laitettiin 1739 hinkalot 11 lehmää varten. Kiviperäisillä mailla lampaat pystyi
vät paremmin nyhtämään ravintonsa kuin nautakarja. Saaret tarjosivat edullisia laidunmaita nimenomaan lampaille.4
202
Uusia maita ei saanut raivata ilman viranomaisten lupaa. 1758 Tuomas Stupila ilmoitti oikeudessa kirkkoherra Forteliuksen ja mui
den Yli- ja Alakylän 14 talonomistajan puolesta, että reservisotamies Juho Mikonpoika oli ilman heidän lupaansa pystyttänyt kylien yhteis
maalle itselleen torpan. Hänen elukkansa söivät yhteisiä kaatamatto- mia niittyjä. Juho sanoi pystyttäneensä torpan ruotutalonpoikiensa Matti Näsin sekä Juho ja Heikki Rikalaisen luvalla. Mutta pari taloa ei tietystikään voinut antaa tuollaista lupaa kaikkien puolesta, joten Juhon oli toukokuuhun mennessä siirryttävä pois.5
1757 kirkkoherra Fortelius halusi polttaa 10 kapanalan suuruisen kasken Sevastviikin niemellä ja pyysi siihen lupaa kihlakunnoikeu- dessa, perustellen anomustaan sillä, ettei siellä »kasvanut muuta kuin kuusia ja leppiä ja ettei se muuksi kelvannut kuin kaskeksi». Nimis
mies Widberg oli tarkastanut alueen. Samoin hän oli tarkastanut ne paikat, missä Yli- ja Alakylän talot halusivat kasketa. Ylikyläläiset olivat valinneet alueen Lankaluukista pitkin merenrantaa pohjoiseen, alakyläläiset etelään,, yhteensä 2 :2 tynnyrinalaa. Edelleen haluttiin kasketa Gräsoyra ja Tyykoura-, jotka kuuluivat pappilaan, ja jotka For
telius halusi kaskeamalla perata paremmiksi laitumiksi.0
1758 Kasalan Santeri Aaka pyysi tarkastusta tilalleen raivaamiensa uudispeltojen vuoksi. Seuraavana vuonna Kasalan kaikki asukkaat pyysivät saada kasketa 10 kapan kylvön verran jokaista taloa kohden, ja nimismies Widberg määrättiin tutustumaan asiaan, mitä mahdolli
suuksia kaskeamiseen oli. 1764 riispyyIäiset pyysivät tarkastusta uu
sien niittyjen raivaamista varten.7 1762 ylikyläläiset halusivat uutta peltomaata ja 4. 11. Widberg suoritti tarkastuksen Antti Moggin, Erkki Knuussin- ja Erkki Österbyn mailla. Widberg todisti, ettei näistä uu
sista pelloista ollut kenellekään haittaa. 1763 Erkki Räbbi ja Tuomas Stupila halusivat uutta peltoa ja pyysivät tarkastusta. Samoin sitä pyydettiin Rogelin, Rikalaisen ja 1764 Filppulan mailla, 1765 Honka- järvellä, 1791 Lankoskella jne.8
Erkki Matinpoika ja Erkki Tuomaanpoika Räbbi, Erkki Romppanen ja Antti Peippu pyysivät saada kasketa ja niityksi raivata Köörtilän Iso-järvenjoen luona olevan maan, jonka maaviskaali Höckert ja kruu- nunnimismies Widberg olivat jo ao luvalla katsastaneet. Alue käsitti 5 tynnyrinalaa ja kasvoi kelvotonta kuusta, koivua ja leppää sekä oli niityksi sopivaa. Samalla Höckert pyysi, että Erkki Räbbi saisi raivata Paulalammen ja Koirijärven välillä, koska siellä oli siihen mahdollisuus.
Nimismiehen sekä kahden lautamiehen piti kuitenkin varmistua siitä,
203 että maa on pelloksi sopivaa ja ettei kelvollinen metsä sen vuoksi tär
velly.9
Porin rykmentin Kokemäen komppanian sotamies Mikko Råberg oli 1733 kaatanut kaskea Merikarvian kylän yhteismailla parin kapan
alan verran ja puolusti itseään sillä, että hänen ruotutalonpoikansa olivat antaneet hänelle siihen luvan. Mutta kahden ei katsottu nytkään voivan mennä antamaan lupauksia kaikkien puolesta.10 — Luvatto
masta kaskeamisesta ja raivaamisesta saivat 1751 rangaistuksen Erkki Räbbi ja Tuomas ja Erkki Romppanen, jotka olivat kaksi vuotta sitten kaskeksi kaataneet kahden kapanalan verran maata, kylväneet sinne ruista ja korjanneet sadon, mikä arvioitiin 20 kapaksi kullekin. Toinen Romppasista oli lisäksi sinä vuonna kaatanut mutta ei vielä kylvänyt kahden kapanalan verran. Kaikki saivat 10 hopeatalaria sakkoa ja menettivät vaivannäön ja sadon, mutta halusivat maksaa kaiken ra
halla.11
1769 Stupila ja Kräni olivat raivanneet uutta peltoa Risön puron luona kovin kiviseen maahan ja pyysivät katsastusta, mikä suoritettiin- kin. 1770 katsastettiin myös heidän pyynnöstään Lillhjortronkärrin luona oleva maa. — Niinikään nimismies katsasti 1771 alakyläläisten uusien peltojen paikan.12
1781 sotamies Mikko Flodström osoitti, että talolliset Erkki Häggroth ja Antti Sipinpoika Kräni olivat 1775 antamillaan lupakirjoilla oikeutta
neet hänet viljelemään Hästkärrissä x/ i kapan kylvöistä maata (Hägg
roth) ja »palan peltomaata» Brokärrin luota,
V-
tynnyriä kylvöalaltaan (Kräni).13Kasalan renki Juho Niilonpoika halusi raivata uudistilan Kasalan maalle, minne hänen isänsä oli jo isovihan aikana pystyttänyt pirtin.
Mutta Juhon yrityksestä ei tullut mitään, koska hän ei voinut osoittaa itsellään olevan minkäänlaista omistusoikeutta haluamaansa paikkaan.14 Riispyyn ruoduttamattoman kruununtalon asukas Erkki Juhonpoika esitti 1728, että.hänen 3 äyrin veroinen, x/ i mntln talonsa on maanlaa- dultaan niin kivistä, ettei sitä jaksa ilman toisen apua viljellä. Pellot olivat suurten kiviröykkiöiden välissä. Ne täytyy hakuilla ja kuo
killa muokata. Siksi hän olisi ottanut serkkunsa kanssaan asumaan taloa. Oikeus antoi hänelle todistuksen asiansa edelleen ajamista var
ten.15 — Riispyyn maille, Wellviikiin, olisi Porin rykmentin sotamies Mikko Kihlroth ja Matti Lillgårdin renki Juho Niilonpoika halunneet 1769 raivata uudistilan ja usein pyytäneet siihen lupaa, mutta eivät ol
leet sitä saaneet. He olivat siellä suorittaneet hakkuita. Nimismies Widberg oli katsastanut paikan. Maan hän arvioi yhden tynnyrinalan
204
laajuiseksi. Se sijaitsi 1/ i pnk etelään Riispyystä meren rannalla.
Kihlroth ei saanut lupaa tilan perustamiseen, koska ei voinut toteen
näyttää, että maa olisi yhteismaata, vaan se osoitettiin päinvastoin kuuluvan Riispyyn kylän maihin. Kihlroth sai vielä yritteliäisyydes
tään sakkoa ja määräyksen pysyä sillä ruotutorpalla, minkä komppa
nian päällystö oli hänelle osoittanut. Kuten jo näimme (s 193), Kihlroth ei antanut periksi, vaan suuntasi tarmonsa toiselle taholle.10 Kaikki Ylikylän talot paitsi pappila olivat 1783 haastaneet Matti Matinpoika Elgin, joka omisti V 2 Jumpin taloa, koska Elg oli ilman kylänmiesten lupaa ja näitä kuulematta sekä ilman laillista katsel
musta pystyttänyt eräitä huoneita, jotka aikoi käyttää torppien muo
dostamiseen mailleen. Kyläläiset pelkäsivät nyt, että Elg rupeaa myös raivaamaan peltoa ja niittyä torppia varten ja pyysivät, että se kiellet
täisiin. Elg taas oli sitä mieltä, että koska kysymys oli yhteismaista, hänellä ei ollut mitään syytä torpanraivausten keskeyttämiseen.17
Torpankontrahti oli oikeudessa vahvistettava virallinen asiakirja.
Mutta koska se aina jätti tulkinnanvaraa ja oli laadittu virkakielellä jota kumpikaan osapuoli harvoin hallitsi, oli torppari kuitenkin aina riippuvainen isäntänsä hyvästä tahdosta ja saattoi joutua, jos tämä ei ollut rehellinen, perheensä kanssa milloin tahansa suuriin vaikeuksiin.
Kontrahdin peruutus oli kuitenkin oikeudessa vahvistettava. Paljon teh
tiin myös toisen osapuolen hyvään tahtoon perustuvia suullisia sopi
muksia.
L i i t t e e n ä 13 on eräs Kankun talon torpankontrahti.
Asutuksen näin tihentyessä tahdottiin entistä tarkemmin varmistua kylien välirajoista ja omistussuhteista uusilla raivauksilla. Näimme jo 1725 erään maaherran päätöksen johdosta varmistaudutun Peipun tor
pan omistussuhteista ja silloin todetun sen sijaitsevan Köörtilän raja
merkkien sisällä.18 — 1759 alakyläiset olivat haastaneet Peipun ja Köör
tilän asukkaat siitä, etteivät nämä olleet yhdessä heidän kanssaan pys
tyttämässä raja-aitaa Härkkelinpurolle. Viimemainitut velvoitettiin raja-aita tekemään yhdessä alakyläisten kanssa.19
1762 taas yli- ja alakyläiset syyttivät Lankosken asukkaita siitä, etteivät nämä olleet heidän kanssaan pystyttämässä kylien välisiä raja
merkkejä. Maanmittari Stenberg oli jo aikaisemmin käynyt Merikar
vian ja Lankosken välirajan, ja maanmittari Olavi Mört oli 1698 toi
mittanut Lankosken erottamisen. Nyt suoritetussa rajankäynnissä aiheutui riitaa siitä, että yli- ja alakyläiset väittivät rajan kulkevan Heikinsalosta suoraan Lohikiveen, lankoskelaiset taas väittivät sen teke
vän polven Polvankiveen. Kumpikin puoli oli siis yksimielinen
Heikin-205 salon korkeimman kallion sekä joessa olevan Lohikiven paikkansapitä
vyydestä. — Lankosken sekä Y li- ja Alakylien raja-asioita käsiteltiin useilla käräjillä. Pappilan ja Lankosken maiden välille päätettiin pys
tyttää raja-aita.20 — 1763 tuomittiin Trolssinojan varteen asettunut uudisasukas maksamaan veroa niihin Y li- ja Alakylän taloihin, joiden maille hän oli asettunut. — SiipyyIäisten ja kasalaisten välisiä raja- asioita käsiteltiin käräjillä 1758 ja 1759. 1744 taas vahvistettiin Kasalan ja Riispyyn välinen rajatuomio vuosilta 1691 ja 1694.21
Talon paikkaakaan ei saanut mielivaltaisesti muuttaa. Kun Mikko Rogeli aikoi siirtää talonsa toiselle puolelle joen, naapurit estivät sen, koska heiltä olisi silloin muka mennyt laidunmaata hukkaan.
Knuussin veljekset Juho ja Erkki Erkinpojat, joille isä oli luovut
tanut talon, puoliksi kummallekin, olivat tehneet keskenään sopimuk
sen siitä, että toinen heistä muuttaa talonsa, ts ne rakennukset, mitä hänen osalleen oli tullut. Erkki jolle tämä velvollisuus oli langennut, ei kuitenkaan ollut muuttanut (Yliselle Knuussille), mutta puolusti itseään sillä, ettei Juho ollut halunnut auttaa häntä muutossa, joten lähteköön nyt itse, koska Juhon huoneet olivat vanhemmat ja parem
min uusimisen tarpeessa. Hän kyllä auttaa. Oikeus määräsi 1771 vedettäväksi arpaa, joka lankesi Erkille, ja Erkki velvoitettiin muutta
maan.22
Vastaavanlainen muuttokiista käytiin Jumpin talosta 1783. Jumpin verotalo oli jaettu kahtia jako-oikeuden pöytäkirjalla 25. 5. 1778. Piha- tontti oli kuitenkin liian pieni. Matti Matinpoika Jumppi, joka perintö
oikeudella omisti puolta taloa, oli useasti ehdottanut langolleen Matti Matinpoika Elgille, että tämä muuttaisi, mutta Matti ei ollut sitä kui
tenkaan tehnyt. Jumppi ilmoitti itse puolestaan olevansa valmis siir
tymään, jos oikeus määräisi vedettäväksi arpaa. Elg ei katsonut voi
vansa suostua enempää arpaan kuin avustamiseenkaan, koska hän oli saanut talonosuutensa oston kautta ja samassa ostossa oli koko tontti tullut hänen omaisuudekseen. Tätä hän ei kuitenkaan kyennyt näyttä
mään toteen. Oikeus antoi kummalle hyvänsä mahdollisuuden muut
taa, kysyttyään kyläläisten mieltä. Nämä sanoivat, että senjälkeen kun Moggin talon toinen omistaja oli muuttanut (nykyisen Kouhin pai
kalle), oli sen ja Jumpin (ts Rosnellin) välillä vielä sopiva talonpaikka (myöhempi Yli-Jumppi). Toisen osapuolen oli avustettava. Samalla lueteltiin Matti Jumpin nyt omistamat rakennukset: tupa kamareineen ja eteinen, aitta luhteineen, talli, rehulato, puoli saunaa ja puoli pajaa.
Jumppi ilmoitti olevansa halukas muuttamaan.23
206
Vielä 1759 olivat kaikki Merikarvian talot kruununtiloja, lukuun
ottamatta Lankosken kahta taloa. Lankosken Heikki Heikinpoika oli näet jo 1723 anonut tilaansa verotilaksi, jolloin ei mitään muistutta
mista ollut Heikin omistusoikeutta vastaan esitetty. Ratsastajat olivat hinnaksi määränneet 45 hopeatalaria.
L i i t t e e n ä 2 5 on kartta Ylikylän talojen pelloista 1760, l i i t t e e n ä 2 4 vastaavasti Alakylän pellot.
Vuosisadan puolivälistä alkaa sitten talo talon jälkeen päästä sellai
seen varallisuuteen, että voi lunastaa itsensä perintötilaksi, mikä oli sallittua 1723 lähtien, mutta kiellettyä taas 1773— 1789 välisen ajan.
Ostojen aikamäärät ovat:24 Alakylä
16. 10. 1760 Yli-Stupila (Tuomas Sipinp ja Sipi Heikinp), Norr- Rogeli (Mikko Mikonp), Kuggi (Juho Juhonp), Rikalainen (Juho Juhonp), Haanpää (Juho Juhonp); 16. 12. 1762 Bäkki (Juho Juhonp);
5. 9. 1769 Vanha-Kankku (Iisakki Heikinp).
Elelämaa
6. 7. 1796 Alatalo (Juho Heikinp), Ylitalo (Juho Erkinp).
Filppula
6. 7. 1796 (Heikki Yrjönp sekä Heikki ja Juho Erkinp).
Honkajärvi
6. 4. 1791 Erkkilä (Erkki ja Heikki Juhonp), Heikkilä (Erkki ja Heikki Juhonp), Kallio (Erkki ja Heikki Juhonp).
Kangasniemi 1. 7. 1800.
Kasala
30. 8. 1769 Kärri (Matti ja Juho Matinp), Storsved (Matti ja Juho Matinp), Henriks (Matti Matinp); 14. 5. 1770 Över-Ingi (Juho Antinp), Neder-Ingi (Juho Antinp); 21. 4. 1771 (Santeri Juhonp).
Köörtilä
24. 3. 1766 Romppanen (Juho Romppanen), Tommila (Erkki Juhonp); 5. 6. 1804 (Erkki Juhonp), Räbbi (Erkki Räbbi), Uusitalo (Abraham Juhonp), Honkala (Heikki Juhonp), Ala-Räbbi (Jaakko Jaakonp).
Lammela
24. 5. 1794 Marttila (Martti Juhonp); 6. 7. 1796 Tuominiemi (Juho Selander); 23. 11. 1796 Mikkola (Juho Mikonp); 24. 5. 1797 Tornikoski
(Martti Juhonp); 13. 1. 1801 Haapaniemi (Johtaja Gottskalk).
207 Lankoski
29. 3. 1726 Liljelund (Heikki Heikinp), Stark (Juho Heikinp); 9. 11.
1802 Uusitalo (Juho Heikinp).
Lautjärvi
16. 12. 1760 Peltomäki (Erkki Juhonp), Hamppula (Erkki Juhonp);
9. 12. 1762 Vanhatalo (Sakari Jaakonp), Sakari, Juhola, Mattila, Mäkelä;
20. 3. 1840 Varsamäki (Heikki Jaakonp); 20. 9. 1843 Aitasalo (Iisakki Juhonp); 19. 6. 1844 Aitasalo II (Joakim Simonp); 11. 7. 1846 Tuomi- koski (Antti Heikinp); 15. 7. 1846 Myllykallio (Erkki Iisakinp Ylinen- joki); 20. 6. 1848 Rantalan kruununtorppa (Iisakki Heikinp).
Peippu
16. 10. 1760 Yksinäistalo.
Riispyy
30. 8. 1769 Uusitalo (Nygård, Juho Heikinp); 8. 9. 1790 Vanhatalo (Gammelgård); 28. 6. 1850 Timmerhed (Jooseppi Joosepinp); 12. 8.
1859 Korvenkangas (Iisakki Iisakinp ja Juho Matinp).
Tuorila
23. 2. 1802 Yksinäistalo (Juho Erkinp).
Ylikylä
16. 10. 1760 Yli-Jumppi (Anna Erkintytär), Ala-Jumppi (Anna Erkintytär), Ala-Knuussi (Erkki Heikinp), Yli-Knuussi (Erkki Hei
kinp), Iso-Näsi (Matti Erkinp), Vähä-Näsi (Matti Erkinp), Lännen- Näsi (Matti Erkinp), Anttila (Antti Erkinp), Pohjatalo (Norrgård) (Antti Erkinp); 16. 12. 1762 Ala-Kaasa, Yli-Kaasa (Juho Tuomaanp), Heikkilä (Juho Erkinp), Vanhatalo (Erkki Mikonp), Uusitalo (Erkki Mikonp).
Koko Merikarvian sanotaan 1765 olevan lohkotun ja valmiina iso
jakoa varten, mikä merkintä tietysti koskee vain silloisia taloja.
L i i t t e e n ä 14 on luettelo niistä Merikarvian taloista peräkkäi- sine isäntä- ja emäntäpolvineen, jotka ovat säilyneet saman suvun hal
lussa vähintään 200 vuoden ajan ja siis periytyneet vanhemmilta lap
sille, äidiltä tai isältä tyttärelle tai pojalle.
Kuten olemme nähneet, oli yhteismaiden jako kylän talojen kesken jo monestakin syystä käynyt välttämättömäksi. Kylien peltovainiot ja niityt sijaitsivat hajallaan ja usein tilan suhteen kovin epäedullisesti.
Ne olivat kaikki vanhojen talojen omistuksessa. Kruunun etuihin kuului saada yhä suurempia alueita tuottavaan viljelykseen ja yhä
208
lisääntyvä maaton väestö viljelemään maata. Väkiluvun kasvu oli kruunun etujen mukaista. Toisaalta oli talojen itsensäkin kannalta yhteismetsien täydellinen jako talojen omiin sarkoihin käynyt välttä
mättömäksi, niinkuin näimme mm Jumpin yrityksestä sijoittaa torp
parinsa kylän yhteismaille, eikä tämä tapaus suinkaan ollut ainoa.
Vanhojen talojen haluttomuus päästää mailleen uudisasukkaita ja antaa näiden itsenäistyä taloiksi oli ymmärrettävä mutta kehitystä jarrut
tava tekijä, jota kruunu ei voinut aina ottaa huomioon.
Isojakoa oli samalla jo olosuhteiden pakostakin valmisteltu. Kylien välirajoja oli tarkistettu ja merkitty selvemmin maastoon, talojen pelto
ja niittyalojen rajoja niinikään tarkistettu ja torppia erotettu. Edel
lytykset olivat siis jo olemassa, ja kun 1757 annettiin varsinainen iso- jakoasetus, kävivät valmistelevat toimenpiteet järjestelmällisiksi.
Pikkuvihan (1741— 1743) jälkeen oli Satakuntaan sijoitettu kolme maanmittaria jakotöihin. Näistä kaksi, maanmittarit Ahman ja Hali
man, määrättiin jostakin syystä ensialkuun asumaan Merikarvialle.
Åhmanista tulikin sitten oikein merikarvialaisten maanmittari, jonka käden jälkiä ovat useat pitäjämme kylien vanhat kartat.2"’
Vuoden 1757 asetuksessa myönnettiin kylän pienimmällekin tilalli
selle oikeus saada isojako. Tilusten yhteen kokoaminen tapahtui siten, että luonnostaan erihyvyisiä tiluksia vaihdettiin jyvityksen avulla toi
siinsa, palkitsemalla alana, mitä hyvyydestä ehkä puuttui. Myös talo
jen siirtoja käytettiin apuna (Kasala) tilusten kokoamiseksi tontin ympärille yhteen tai muutamiin lohkoihin eli palstoihin. Isojakojen yhteydessä suoritettiin myös vesialueiden jakoja.20
Jo 1752 Yli- ja Alakylän miehet olivat anoneet isojakoa. »Meidän täytyy», sanotaan anomuksessa, »joka päivä kokea sitä suurta vahinkoa ja haittaa, joka meillä on siitä, että tiluksemme ovat liian pieninä ja suorastaan lukemattomina kappaleina hajallaan, eikä meillä ole, vanhaa nautintaoikeutta lukuunottamatta, pienintäkään kirjallista tietoa tai karttaa, josta näkisi, mitä jokaisen omaa on ja mitä hänelle oikeudella kuuluu mainituista pelloista ja niitystä tai myös muista tiluksista niin
kuin luodoista, kalavedestä, metsästä ja laitumesta.» Anomus ei kui
tenkaan sillä kertaa tuottanut tulosta, jonka vuoksi kirkkoherra Ene- berg uudisti sen 1762.27
Isojaon tärkeimpiin valmisteluihin kuului Y li- ja Alakylän sekä nii
hin sisältyvän Tuorilan uudistalon yhteismaiden rajankäynti muita kyliä vastaan. Ainoa kylä, joka ei näihin rajoittunut, oli Kasala, joten rajan käynti oli suorastaan ratkaiseva merkitykseltään. Itse toimitus alkoi 2. 6. 1794, jolloin maanmittari Isaak Tillberg saapui Ylikylään toimitusta
suorittamaan. Läsnä olivat kaikki pitäjän talolliset Kasalaa lukuun
ottamatta.
Tillberg kysyi, oliko läsnäolijoilla moitteita esitettävänä ja olivatko' rajamerkit maastossa todettavissa ja niiden väliset linjat merkicyt. Vas
tattiin että rajamerkit suurimmaksi osaksi olivat kiistattomia. Osa Åhmanin aikana merkittyjä linjoja oli vain umpeutunut.
Tarkistus aloitettiin sitten ensin Peippua ja Köörtilää vastaan. (Vrt vastaavien kylien isojakokarttoihin) Rajamerkit olivat: I Vääräpään kari; siitä Ristiniemen merkkiin II pienen saaren kaakkoiskärjessä; siitä suoraan Lintukarin luotoon IV; siitä suoraan Härkkelin rajamerkkiin V ; siitä pitkin järveä ja mutkittelevaa puroa Ket .ukaijankoskeen VI, missä Köörtiiän ja Peipun maat päättyvät ja Filppulan alkavat. Edel
leen samaista vesistöä pitkin merkkiin VII Rajajärven Sammas. Samalla merkittiin kartalle sekä itse vesistölinj i että Y li- ja Alakylän puolella olevat Köörtiiän ja Filppulan niityt, joikin viimemainittujen kylien asukkaille pidätettiin oikeus. Vahvistettiin myös peippulaisten esittämä ja yli- ja alakyIäisten hyväksymä vaatimus, että peippulaisille tulisi jäädä oikeus nuotanvetoon heidän nyt määritetyn rajan Merikarvian- puoleisella entisellä nuottapaikallaan.
30. 6— 3. 7 käytiin raja Lankoskea vastaan. Lähdettiin Rajajärven Sampaasta VII; sitten Louhikivi VIII, joka on Merikarvianjoen saa
ressa oleva iso kivi; sitten suoraan Heikinkallion merkkiin IX , missä Lankosken maat päättyvät ja Otamon alkavat. Nyt ilmeni, etteivät osapuolet olleet päässeet yksimielisyyteen niiden niittyjen omistussuh
teista, joita Lankoski oli nauttinut Merikarvian puolella rajaa. Toimi
tusta jatkettiin Otamon osalta 4. 7 Heikinkallion merkistä erääseen Airosjärven kaakkoispäässä olevaan rajamerkkiin X , missä Otamon maat päättyivät.
5— 7. 7 jatkettiin yhteismaiden rajankäyntiä Lautjärveä vastaan.