Pätkätyöläisen asema

Pätkätyöläisen asema kiertolaisten kokemana

Haastateltujen kokemukset määräaikaisten asemasta vaihtelivat. Lyhyissä sijaisuuksissa asema työyhteisössä ei ollut vahva. Koulukulttuurit, joihin haastateltavat olivat törmänneet erilaisissa työsuhteissaan, poikkesivat toisistaan suuresti. Koulut jakaantuivat haastateltavien puheessa kahtia: toiset koulut ottivat tulokkaat avosylin vastaan, opastivat ja auttoivat heitä, toisissa kouluissa suhtautuminen oli nyreämpää, eikä opettajakunta auttanut uutta opettajaa työhön ja työyhteisöön sisälle pääsyssä.

”Et siellä oli kauheen kiva systeemi, et ku uus tuli taloon, sille nimettiin tutor opettaja.

Et siellä oli semmoinen, joka mua sitte ohjas. Et saatoin kysyy siltä kaikkee. Tai se, et no nyt mä tänään näytän sulle kaikki nauhurit ja huomenna katotaa toi ja joojoo. Et siellä oli hyvä tuo työhön ohjaus ja niiltä kyllä saatto kysyä neuvoo ja ne kyllä neuvo ilmanki, et jotain käytänteitä mitä siellä oli. Et kyllä on otettu mukavasti. Et ei oo katottu alaspäin, ku on ollu sijainen. se on varmaan se, ku on kuitenki pätevä.” (Jonna 2007)

Jonnan kokemuksissa ”hyvän koulun” tunnusmerkkejä olivat sijaisten hyvä kohtelu ja perehdyttäminen. Työyhteisön tuki auttoi Jonnaa yhteisön tapojen ja kulttuurin omaksumisessa ja lievensi uuden opettajan kokemaa stressiä, tämän kohdatessa uutta kouluyhteisöä. Jonna selitti omia hyviä kokemuksiaan sillä, että hän oli pedagogisesti pätevä opettaja. Pätevien sijaisten hän koki olevan haluttua kauppatavaraa sijaismarkkinoilla. Pätevyys ei kuitenkaan ollut aina pelastava tekijä työyhteisön kohtaamisessa. Toisissa työyhteisöissä sijaisuus näytti olevan tietynlainen peruste kohdella uutta työntekijää tietyllä tavalla. Jukan kokemuksissa sijaisen asema työyhteisössä vertautui koiraan, jonka asema perheessä on yleisesti ollut olla arvoasteikon alin jäsen. Tällä kertaa puutos koski myös arvostusta, jota koiralla perheenjäsenenä yleensä on ja sijaisella tässä tapauksessa ei ollut.

”Tää kuvastaa hyvin, ku mä meen opettajan huoneeseen et: ”kukas sää oot, mitä sä

täällä teet, ootsä joku sijainen?”. Et mä en oo joku koira, johon voidaan suhtautua tolla tavalla.” (Jukka 2007)

Pätkätyöläiset eivät aina osanneet sanoa ei työtehtäville. Oma asema työyhteisössä koettiin työjuhtana. Sijainen joutui kantamaan harteillaan yksin sellaisiakin työtehtäviä, joiden olisi tullut jakaantua tasapuolisesti kaikkien työtekijöiden kesken. Sijaisten puheesta kuvastuikin kiltteys:

koska oltiin uusia talossa, ei uskallettu kieltäytyä tarjotuista tehtävistä. Sijaisuuden päätyttyä työjuhdaksi suostuminen kuitenkin harmitti, koska monet ylimääräisistä töistä olivat olleet muun muassa erilaisten tapahtuminen järjestelyä, joista sijaiset eivät olleet saaneet mitään korvausta.

Sijaisen roolina olikin olla nöyrä ja suostuvainen, jotta uusi pesti tai suositukset seuraavaan työpaikkaan mahdollistuisivat (ks. Holvas & Vähämäki 2005).

”Edellisessä koulussa se työjuhta, nykyisessä kokisin olevani ihan samoissa ku muutkin. Et se lähtee itsestä, et ei sano ei sijaisuustunneille tai jotain muuta.” (Liisa 2007)

Arvostusta haastatellut kokivat saaneensa kouluyhteisöjen sisällä vaihtelevasti. Oppilailta tuleva arvostus näkyi usein hyvänä palautteena, työyhteisön sisäinen arvostus taas työyhteisön jäseneksi ottamisena. Työyhteisön jäseneksi ”pääseminen” edellytti yleensä myös kiertolaisten kokemuksissa pidempiaikaista sijaisuutta, jossa oma asema pääsi vakiintumaan.

”Joo kyllä mä luulen että se näkyy, et otetaan yhtenä siitä joukosta, et ei silleen, et ku sä oot vaan sijainen, ei sun tätä tarvi.” (Jonna 2007)

Uskottiin, että arvostus voisi näkyä myös siinä, että sijainen otettiin mukaan johonkin työryhmään, eikä hänen peräänsä kyselty. Arvostetulta sijaiselta saatettiin kysyä jopa neuvoa, eikä hänen roolinaan ollut aina olla itse neuvottavana, kuten Liisa kertoo seuraavassa:

”Just silleen, et pyydetään johonki työryhmään tai et kukaan ei kysele perään. Et jos mä sanon, et mä hoidan jonku homman, ni sit mä sen hoidan. Tai sitte tulee joku vanhempi äidinkielen opettaja multa kysymään jonkun ongelmallisen aineen kanssa, et paljonko sä antaisit.” (Liisa 2007)

Yleisesti opettajat kokivat, että arvostuksen näkyminen opetusmaailmassa on vaikea kysymys, koska opetustyön yksinäisen luonteen vuoksi opettajat eivät useinkaan tunne tai tiedä toistensa työstä. Informantteina toimivat oppilaat, joiden kautta tieto toisista opettajista välittyy.

”Must tuntuu et arvostus kouluissa opettajien puolelta on, että sitä pidetään itsestään selvyytenä, siitä ei paljo puhuta, ettei ny mennä kehumaan toisten työtä. Ja itse asiassa opettajat ei tiedä, miten joku opettaa luokassa. Eihän en tiedä, miten joku toimii ryhmän kanssa, millaisia tuloksia siellä syntyy ja miten ne lapset oppii. Eihän

opettajat toisistaan tiedä millaisia ihmisiä ne on, se kuva mikä opettajille syntyy toisista opettajista, tulee hyvin pitkälle lasten kautta.” (Ville 2007)

Pääsääntöisesti haastatellut eivät olleet osallistuneet aktiivisesti työyhteisön kehittämiseen. He kokivat, ettei sijaisena ”viitsinyt olla ensimmäisenä tuputtamassa itseään sellaiseen tiimiin, jonne ei aina otettu kaikkia vakituisiakaan”. Taka-alalle jättäydyttiin vapaaehtoisesti. Jos työyhteisöön ei ollut sosiaalistuttu ja kiinnitytty, asema jäi väistämättäkin vakituisia työntekijöitä vähäpätöisemmäksi. Koettiin, että työyhteisö toivoi pätkätyöläisen kuluttavan mahdollisimman vähän koulun resursseja. Parasta oli, jos hän piti matalaa profiilia, eikä häirinnyt koulun normaalia elämää. Oma asema kouluyhteisössä koettiin siinäkin mielessä hankalaksi, ettei pätkätyöputkessa ehtinyt juurtua, eikä sitoutua mihinkään yhteisöön tai koulun tavoitteisiin.

Seuraavassa koulussa odottivat mahdollisesti hyvinkin erilaiset tavoitteet ja toimintamallit.

Pätkätyöläisten asema vakiosijaisten kokemana

Pitkien sijaisuuksien tekijät kokivat oman asemansa yhtäläisenä vakituisten työntekijöiden kanssa. Sijaisuuden tekijä saattoi olla opettamassa koulussa koko lukuvuoden ja pystyi määrittelemään oman opetustyönsä itse. Opettajan työlle onkin ominaista didaktinen vapaus.

Työtä tehdään kenenkään ulkopuolisen kontrolloimatta eristyneessä luokkahuoneessa, jossa periaatteessa on mahdollista toteuttaa opetusta oman tahdon mukaisesti (Antikainen ym. 2006, 213). Oma vapaus saattoi tällöin toimia myös aseman vahvistajana.

Aseman vahvistuminen koettiin suhteessa työvuosiin kyseisessä työyhteisössä. Tämä oli myös yksi pitkän työsuhteen tarjoama etu lyhyisiin ”pätkiin” nähden, kuten Ilkan kokemuksissa ilmenee:

” jos ois samassa koulussa esim. 5-10 vuotta, ni mä uskon et se asema selkiintyis tietyllä tavalla. Kun se, et sä oot vaan yhden tai kaksi vuotta, niin välttämättä semmoista asemaa ei tuu.” (Ilkka 2007)

Arvostusta sijaiset saivat tekemällä työnsä hyvin. Sama näkemys yhdisti pitkien ja lyhyiden sijaisuuksien tekijöitä.

”Siis jos mä miettisin sijaisia, jos sä hoidat hommas silleen, et tota kun maikka tulee takaisin, niin annetut tehtävät on tehty, eikä niin, et maikka antaa kaikki rästissä olevat läksyt nuorille heti, et ne on aivan loppu.” (Paula 2007)

Vakiosijaisten asema muodostuikin lyhytaikaisia sijaisia huomattavasti merkittävämmäksi, minkä vuoksi he pystyivät kokemaan myös pätkätyön itselleen mielekkäänä.