Tässä osiossa määrittelen, minkä tyyppisiä oppilaita kuuluu vaativan erityisen tuen kohdejoukkoon. Määrittelyni pohjana toimii Konnun ym. (2017) raportissa kuvattu joukko, jonka mukaan useimmiten kyseessä ovat oppilaat, joilla on vakavia psyykkisiä pulmia, moni- tai vaikeavammaisuutta, kehitysvammaisuutta tai autismin kirjoa. Osalla vaativan erityisen tuen oppilaista on pidennetty oppivelvollisuus. Tähän kohdejoukkoon saattaa kuulua myös oppilaita, joilla on perusopetuslaissa 18 § esitettyjä erityisiä
opetusjärjestelyjä. (Kontu ym. 2017, 34.) Seuraavaksi esittelen, minkälaisiin tarpeisiin vaativaa erityistä tukea tarvitaan ja minkälainen on vaativan erityisen tuen oppilasjoukko.
Vaativan erityisen tuen VIP-verkosto on kansallinen kehittämisryhmä, jonka toiminta tähtää vastaamaan huoleen vaativan erityisen tuen oppilaiden oikeudesta koulunkäyntiin.
Keväällä 2019 aloitti toimintansa kolme kansallista kehitysteemaryhmää, jotka paneutuvat monialaisesti kyseisen kohderyhmän koulunkäynnin haasteisiin. Nämä ryhmät ovat kouluakäymättömien oppilaiden, sijoitettujen lasten sekä toiminta-alueittain järjestettävän opetuksen teemaryhmät. Tarkastelen tässä osiossa näistä ryhmistä pelkästään kouluakäymättömyyttä, sillä kouluakäymättömät oppilaat ovat opiskeluhuollon ja usein koulun ulkopuolisten palveluiden piirissä myös. (Sergejeff, Koivula 2020, 5.) Kouluakäymättömyys viittaa siihen, että koulunkäynnin epäsäännöllisyys ja poissaolot aiheuttavat ongelmia (Määttä, Pelkonen, Lehtisare & Määttä 2020, 6).
Kouluakäymättömyyttä on tutkittu pitkään kansainvälisesti, mutta viimeisimpien 10 vuoden aikana tutkimukset ovat lisääntyneet merkittävästi. Tämä viittaa kouluakäymättömyyden lisääntyneisiin haasteisiin ympäri maailmaa. Pitkäaikaisten koulupoissaolojen, joihin liittyy myös koulukieltäytymistä, on todettu koskevan 1–5 prosenttia oppilaista.
Kouluakäymättömyyden syyt ovat moninaisia. Syytaustaa tarkastellaan monesti yksilö-, perhe-, koulu- ja yhteisötasolla. Tällaisia tekijöitä voivat olla muun muassa mielenterveystekijät, perheen matala sosioekonominen tausta, huono kouluilmapiiri tai sosiaali- ja terveyspalveluiden puutteet. Kouluakäymättömyydellä on monia seurauksia, jonka takia varhainen puuttuminen on tärkeää. Lyhytaikaisia seurauksia ovat esimerkiksi oppimisvaikeudet ja pitkäkestoisena kouluakäymättömyys voi johtaa koulupudokkuuteen.
(Määttä ym. 2020, 7–8.) Suomessa yläkouluikäisistä 2–3 prosentilla on niin suuria ongelmia koulunkäynnissä, että voidaan puhua koulua käymättömistä oppilaista. Tytöillä ja pojilla on saman verran ongelmia. Oppimisvaikeudet ovat koulupudokkailla tavanomaista yleisempiä.
Kartoituksessa havaittiin myös, että suurin osa koulua käymättömistä oppilaista on tehostetun tai erityisen tuen piirissä. (Määttä ym. 2020, 32–33.)
Mielenterveyshäiriöt yleistyvät nuoruudessa ja niiden esiintyvyys lapsuuteen nähden on noin kaksinkertainen. Häiriöiden yleistymisen syynä on pääosin masennustilojen, käytös- ja ahdistuneisuus- sekä päihdehäiriöiden yleistyminen. Nuoria koskeneiden tutkimusten mukaan 15–25 prosenttia on kärsinyt jostakin mielenterveyshäiriöstä. (Marttunen &
Kaltiala-Heino 2017, 657.) Nuoruuden yleisimpiin mielenterveyshäiriöihin kuuluvat
epäsosiaalisuus, päihteiden käyttö, psykoosit ja itsetuhoisuus. Ahdistuneisuushäiriöihin sisältyvät yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko, paniikkihäiriö ja pakko-oireinen häiriö. Mielenterveyshäiriöistä masennus on nuorilla yleinen.
Nuorisopsykiatristen kliinisten aineistojen mukaan masennustiloja esiintyy yhdellä tai kahdella kolmasosalla nuorista. (Marttunen & Kaltiala-Heino 2017, 659–676.)
Lapsuudessa yleisiä mielenterveydenhäiriöitä ovat ADHD (tarkkaavuus- ja yliaktiivisuushäiriöt), uhmakkuus- ja käytöshäiriöt, ahdistuneisuus sekä masennus (Sourander & Aronen 2017, 619). Vakavia psyykkisiä häiriöitä on arvioitu olevan noin 5–9 prosentilla lapsista. Lapsilla useamman kuin yhden psykiatrisen häiriön samanaikainen esiintyminen on yleistä. Yleisin lapsuusiän psykiatrinen häiriö on ahdistuneisuushäiriö, jota esiintyy noin seitsemällä prosentilla lapsista. (Sourander & Aronen 2017, 624–625.) Ahdistuneisuushäiriön oireisiin liittyy huolia, pelkoja, pahanolontunnetta, ahdistuneisuutta ja usein myös somaattisia oireita, kuten erilaisia kipuja ja pahoinvointia. Aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriötä esiintyy noin viidellä prosentilla lapsista. Tarkkaavuus- ja yliaktiivisuudenhäiriö (attention deficit hyperactivity disorder, ADHD) on yleinen lapsuusiän pitkäkestoinen häiriö, joka on kolmesta kuuteen kertaa yleisempi pojilla. Keskeiset oireet tässä häiriössä ovat heikentynyt kyky tarkkaavaisuuden säätelyssä ja toiminnanohjauksessa, levottomuus sekä impulssien hallitsemisen vaikeus. (Sourander &
Aronen 2017, 625–642.)
Autismikirjon häiriö on aivojen neurobiologinen kehityshäiriö, joka vaikuttaa henkilön viestimiseen ja vuorovaikutukseen sekä siihen, miten hän aistii ja kokee ympäröivän maailman (Autismi- ja Aspergerliitto 2019). Autismi liitetään lääketieteellisessä määrittelyssä ICD-10 psykologisen kehityksen pääryhmään (F80-89) ja sen alla laaja-alaisten kehityshäiriöiden alaluokkaan. Autismi on aivojen epätyypilliseen neurologiseen kehitykseen perustuva laaja-alainen sekä monimuotoisesti ilmentyvä oireyhtymä. Autismin oireet tulevat esiin ensimmäisten kolmen ikävuoden aikana.
Autismikirjon diagnostisiin kriteereihin kuuluvat pysyvät sosiaalisen kommunikaation ja vuorovaikutuksen puutteet, jotka ilmenevät erilaisissa yhteyksissä. Näihin liittyvät emotionaalisen vastavuoroisuuden puutteet, ei-kielellisen kommunikaatiokäytöksen
puutteet sekä vaikeudet ylläpitää ja ymmärtää ihmissuhteita. Diagnostisiin kriteereihin kuuluvat myös kaavamainen ja toistuva käyttäytymistapa sekä rajoittuneet mielenkiinnonkohteet. Näihin liittyen voi esiintyä kaavamaisia ja toistuvia liikkeitä, toistuvaa kielellistä ilmaisua, kuten fraasien toistelua, sekä tiukkaa pitäytymistä rutiineissa.
Mielenkiinnonkohteet voivat olla voimakkuudeltaan ja kohteeltaan epätavallisia.
Aistiyliherkkyys tai huomattavan vähäinen reagointi aistiärsykkeeseen, kuten kipuun, kuuluu myös diagnostisiin kriteereihin. (Korkeila & Leppämäki 2017, 109.) Autismikirjoa esiintyy kaikkialla maailmassa ja tutkimusten mukaan väestöstä noin prosentilla on autismi. Tämän perusteella Suomessa on noin 55 000 autismikirjon henkilöä. (Autismi- ja Aspergerliitto 2019.) Autismin syytaustasta 80 prosenttia selittävät geneettiset tekijät (Korkeila & Leppämäki 2017, 112).
Kehitysvammaisuus näyttäytyy varhain kehityksen aikana, ja siihen on yhteydessä älyllisen toimintakyvyn ja sopeutumiskeinojen kehittymättömyyttä, joka ilmenee käsitteellisten, sosiaalisten ja käytännöllisten toimintojen alueilla (Korkeila & Leppämäki 2017, 95). Lääketieteellisen kehitysvammaisuuden määritelmän mukaan älyllinen kehitysvammaisuus on oirediagnoosi ja Euroopassa käytetyn ICD-10-tautiluokituksen (International Classification on Diseases) mukaan kehitysvammaisuus (F70-F79) voidaan jakaa lievään, keskivaikeaan, vaikeaan ja syvään kehitysvammaisuuteen (The International Classification of Diseases, WHO 2011). Lievässä älyllisessä kehitysvammaisuudessa (ÄO 50-69) ongelmat ilmenevät pääosin opinnoissa ja lukeminen sekä kirjoittaminen voivat tuottaa erityisiä hankaluuksia. Keskivaikeassa häiriössä (ÄO 35-49) kielen ymmärtäminen ja puhumaan oppiminen on merkittävästi viivästynyttä ja useimmat tarvitsevat läpi elämänsä jonkinlaista tukea. Vaikea-asteisessa häiriössä (ÄO 20-34) ongelmat ovat suurempia kuin kahdessa aikaisemmassa. Yleensä motoristen taitojen vaikeudet ovat merkittäviä, mikä saattaa myös viitata aivojen vaurioitumiseen tai niiden kehityksen vakavaan häiriöön. Syvässä kehitysvammaisuudessa (ÄO alle 20) kyky ymmärtää ja totella ohjeita on vakavasti rajoittunut. Monesti tähän liittyvät myös äärimmäisen vähäiset kyvyt ei-kielelliseen kommunikaatioon. (Korkeila & Leppämäki 2017, 95–96.)
American Association on Intellectual Disabilities (AAIDD) määrittelee kehitysvammaisuuden vammaksi, jolle ovat ominaisia sekä henkisessä toiminnassa että sopeutuvassa käyttäytymisessä ilmenevät merkittävät rajoitukset, jotka kattavat monia arjen ja käytännön taitoja. Kehitysvammaisuuden tulee ilmetä ennen 18 ikävuotta.
syytausta on moninainen. Noin 30 prosenttia kehitysvammaisuuden syistä ovat perintötekijöihin pohjautuvia, joihin kuuluvat muun muassa kromosomimuutokset (18 %), periytyvät sairaudet (4 %) ja monen geenin aiheuttamat poikkeavuudet (8 %). Ulkoisista prenataalisista syistä eli synnytystä edeltävistä vaiheista johtuvia syitä on 11 prosenttia.
Näihin kuuluvat infektiot (1 %), lääkkeet ja myrkyt (alle 1 %), sikiön kasvun ja ravitsemuksen häiriöt (6 %) sekä joukko muita syitä (4 %). Perinataalisia eli synnytyksen alkamisesta ensimmäisen elinkuukauden loppuun mennessä ilmeneviä tekijöitä ovat infektiot (alle 1 %), syntymään ja synnytykseen liittyvät keskushermoston vauriot (9 %) sekä muut perinataaliset syyt (2 %). Postnataalisia eli ensimmäisen elinkuukauden jälkeisiä tapahtumia on 8 %. Näihin liittyvät myös infektiot (4 %), psykososiaaliset syyt (alle 1 %) ja muut postnataaliset syyt (1 %). Näiden lisäksi tuntemattomia syitä on 25 prosenttia.
(Kaski, Manninen & Pihko 2012, 26.)
3 PEDAGOGISET RATKAISUT
Opettajan pedagoginen ajattelu on suuri osa opettajan ammattitaitoa. Pedagogiseen ajatteluun voidaan katsoa kuuluvan pedagoginen käyttötieto, opettajan uskomukset ja käyttöteoriat. Pedagoginen ajattelu on lähellä pedagogista käytäntöä, johon kuuluu aktiivinen ymmärrys siitä, millaisena opettajana pitää itseään. (Patrikainen 1997, 12.) Opettajan pedagoginen ajattelu voidaan myös määritellä kysymyksenä, miten opettaja perustelee päätöksiään teoreettisen tiedon avulla (Haverinen & Martikainen 2002, 100).
Opettajan tehtävä on ollut läpi historian auttaa oppilaita tai opiskelijoita oppimaan.
Opettajankoulutuksessa ammatin edellyttämiä taitoja omaksutaan muun muassa opetusharjoitteluissa annettavien neuvojen ja ohjeiden välityksellä. Opetusharjoittelun ohjaajat toimivat tässä tilanteessa opetusta koskevan ammatillisen tiedon lähteinä ja näin he edustavat alansa asiantuntijuutta. (Jyrhämä 2002, 73–73.) Oppiminen on informaation prosessointia, joka on jatkuvaa ja kokonaisvaltaista toimintaa. Tämä prosessi voi aiheuttaa muutoksia tiedoissa, käsityksissä, taidoissa tai tunteissa. Kun muutos kestää kauemmin kuin hetken, tapahtumaa voidaan kutsua oppimiseksi. (Rauste-von Wright & von Wright 1994, 19.)
Opettajan pedagogisen ajattelun kehitystä voidaan kuvata erilaisina ajattelun tasoina, joita voidaan erottaa kolme. Alin eli toimintataso kuvaa opettajan ratkaisujen perustuvan tilannekohtaisesti opetuksen perustaitoihin. Toisella eli objektitasolla toimintatason
opettajalta sekä oppiaineen hallintaa että kasvatustieteellistä aineenhallintaa. Tällöin opettaja soveltaa omia praktisia teorioitaan. Kolmas on metataso, jolloin tarkastelu kohdistetaan edellisen tason ratkaisuihin ja perusteluiden pohdintaan. Tämän prosessin kautta opettajan ajattelu ja toimintaperusta tieteellistyy siirryttäessä ajattelun ylemmille tasoille. Yleensä opettajat perustelevat tekemiään ratkaisuja intuitiivisesti ja rationaalisesti.
Näin ollen opettajien päätöksenteko perustuu sekä kokemukselliseen että teoreettiseen tietoon. Toiminnan perusteleminen jo itsessäänkin kehittää opettajan pedagogista ajattelua. (Jyrhämä 2002, 79.)
Opetussuunnitelma 2014 määrittelee pedagogisten ratkaisujen koskevan oppimisympäristöä ja oppilaan tukeen liittyviä ratkaisuja. Oppilaan tukeen liittyvät ratkaisut voivat käytännössä olla esimerkiksi joustavat ryhmittelyt opetuksessa, samanaikaisopetus, opetusmenetelmät, opiskelustrategiat sekä työskentely- ja kommunikointitavat. Pedagogisiin ratkaisuihin liittyvät myös oppilasta koskevat tavoitteet ja toimenpiteet. Kolmiportaisen tuen toisella asteella eli tehostetun tuen piirissä pedagogisia ratkaisuja voivat olla esimerkiksi oppilaalle annettava tukiopetus, osa-aikainen erityisopetus ja opiskelun erilaiset painoalueet eri oppiaineissa. (Opetushallitus 2014, 65.)
Opettajatiedoksi voidaan kutsua pedagogista tietoa ja muuta tietämystä, jota opettajalla on ja jota hän aktiivisesti prosessoi. Se on myös tietoa, jota tieteellinen tutkimus tuottaa.
Opettaja rakentaa tietonsa omien ja muiden kokemusten pohjalta sekä tieteellisten tulosten perusteella. (Ekenberg, Väisänen & Savolainen 2000.)