Onnitarina

Onnitarinaksi nimitin narratiivityypin, jossa tutkittava kertoi melko onnellisen työnmuutostarinan ja oli siis tyytyväinen työelämäänsä muutoksista huolimatta. Tutkittavat tiedostivat kertomuksissaan työssä tapahtuneet muutokset ja he ilmaisivat joistakin muutoksista koituneen myös negatiivisia asioita, mutta kertomuksen sanoma oli kuitenkin onnellisuus ja tasapainoisuus.

Onnitarinan esimerkkinä esittelen luokanopettaja 4:n kokemuksia työn muutoksista.

Muutostarinan alku sisältää pohdintaa, mikä kaikki on toisin verrattuna 2000- luvun alkuun.

Tutkittavan työssä suurin muutos on tapahtunut työn välineissä, oppilaiden muutoksessa sekä yhteistyön määrässä ja syvyydessä. Alku-uran aikana tutkittava aloitti oma-aloitteisesti teknologian käytön työssään. Hän on hyödyntänyt kiinnostuksen kohteitaan työn muuttuessa. Teknologisuus on ollut hänelle positiivinen työn muutos, vaikkei teknologia olekaan itsestään selvyys opettajan työssä. Tutkittava kuvaa 2000-luvun alun työtä itsenäisemmäksi, sillä tuolloin yhteistyö ei määrittänyt vielä työtä. Siitä hän kertoo näin:

”Yksi iso ero oli se, ettei ollu tämmösiä sähkösiä järjestelmiä, ku nykyään on. Ett se oli enemmän semmosta perinteistä niin ku siinä mielessä, että oli ne lapset ja oli se aika itsenäinen opettajan työ. Yhteistyö oli vielä aika sellasta niinku

171

työyhteisön keskeistä, muttei tällasta yhteisopettajuushommia eikä muista tällasiä vielä ollu eikä opsikaan ollu sen suuntanen vielä, ehkä siihen vielä ohjas.

--”-- Sitte Wilma tuli myöhemmin. Muutti aika rajusti.” (LO 4)

Työn muutokset näkyvät muun muassa haasteina luokkatyössä. Opettaja on tehnyt usein työtä tukea tarvitsevien oppilaiden kanssa. Oppilaiden muutos ilmenee oppimisvaikeuksien lisääntymisenä, vilkkauden lisääntymisenä, levottomuutena ja käyttäytymisen vapautumisena. Oppilaiden oppimisvaikeuksien lisääntyminen on lisännyt työmäärää, ja valtakunnallinen oppimisen tuen muutos velvoitti tuen järjestämiseen järjestelmällisesti.

Kun tutkittava olisi tarvinnut tukea ja apua haastavissa tilanteissa oppilasryhmänsä kanssa, ei resursseja ollut saatavilla ja hän joutui itse ’yön pimeinä tunteina’ etsimään ratkaisuja arjen pulmiin oppilaiden kanssa. Kuitenkin kokemuksesta selvinneenä hän ilmaisee muutoksen merkityksen melko tyynesti:

”Mulla on jotenki sellanen kokemus, että mun luokat on ollu aina sellasia, että

niillä on ollu sitä (tuen) tarvetta. ” (LO 4)

Työn muutokset eivät tarkoita, etteivät opettajat voi hyödyntää niitä. Opettaja kertoo, kuinka yhteistyön tiivistyttyä hän on voinut hyödyntää yhteistyötä oppilaiden ryhmittelyssä käsityön opetuksessa. Kun oppilasryhmässä on haasteellisesti käyttäytyviä oppilaita, helpottaa opettajan jaksamista, kun oppilasryhmät vaihtuvat jaksoittain ja joku muu opettaja kantaa osan haasteista ottamalla vuorollaan vastaan haasteelliset opetettavat. Hän on toisin sanoen hyödyntänyt työn muutosta, yhteistyötä, toisen muutoksen tuomissa haasteissa, muuttuneiden oppilaiden kohtaamisessa. Oppilaiden kanssa kohtaamistaan haasteista ja niiden selättämisestä hän kertoo näin:

”Kauniisti sanottuna ne (oppilaat) on rohkeampia, eli niinku on usein kuulunu ne on avoimia, rohkeita, uteliaita toisin sanoen ehkä vähän liiankin kiinnostuneita yksityisasioista tai toisten asioista. Se käytös on vähän niinku siellä somessakin on aika suoraa kommentointia-- Ja sitt kyllä nää selvästi on mun mielestä levottomampia nykyään. Lyhyempi keskittymiskyky tai pinna. -- Enemmän on niitä, joilla ei taho riittää se aikajänne siihen tekemiseen työskentelemiseen viittä minuuttia pidemmälle, pitää olla saattamassa työn äärelle ja alottamaan tai pysymään siinä. -- (käsitöissä) ainakin huomaa sen, että se aikuisten määrä ja yhteistyö on tuonu apua, että kun on useampi tekijä. Jos on välillä haastavampi ryhmä, niinku välillä on, niin sen kanssa ei olla koko vuotta, sitte voi saa saattaa eteenpäin ja joku muu jatkaa eteenpäin. Ja niillä oppilailla on ne vähän suosii, jotku tykkää niistä kovista matskuista ja hommista ja sitten pääsee jatkaan seuraavaan eikä tartte tehdä koko vuotta sitä. ” (LO 4)

172

Opettaja kertoo onnitarinassaan paljon ajankäyttönsä muutoksesta sekä siitä, miten työn sisältö on muuttunut niin kutsutun ’säätämisen’ tultua osaksi työtä. Säätäminen tarkoittaa hänen työssään kaikkia niitä muita työtehtäviä kuin opettaminen, kasvattaminen sekä suunnittelu. Se viittaa käsitteenä yksittäisiin pieniin työtehtäviin, kuten kirjaamista ja neuvottelua vaativia asioita, järjestelemistä tai opettajan työhön tulleita lisäosia. Hän viittaa narratiivissa osan niistä olevan hänen itsensä tietoisesti valitsemia työtehtäviä, joiden hän ei halunnut joutuvan henkilölle, joka ei oikeasti halua niihin panostaa. Tutkittava kertoo myös olevansa kutsumusammatissa, mikä on hänelle tärkeä asia työssä. Hän tiedostaa oman työnsä rajoitteet ja haasteet, ja tietoisesti haluaa jatkaa sitä. Suunnittelu on selvästi tutkittavalle tärkeä osa työtä. Hän pitää tärkeänä yhteistä suunnittelua; onhan yhteisopettajuus haastavaa ilman yhteisiä askelmerkkejä. Yhteistyötä on rakennettu hänen työyksikössään työprosessin muutoksella, yhteisen ajan varaamisella suunnittelulle.

”Tuntuu, että (ajankäyttö on muuttunut) valtavasti. Tuntuu, että luokanopettajan työ on vain sivutoiminen homma, että sitä menee tosi paljon muuhun. Osittain se on ihan omaa syytä, että on ottanu semmosia tehtäviä, mitkä vie sitä aikaa. Ja kun tämä systeemi meillä on semmonen, että luokanopettajat hoitaa kaikkia hommia, meillä ei ole erikseen palkattuja ihmisiä tekemään joitakin hommia. Ja meidän täytyy niitä ottaa, kun jonku pitää ne hoitaa, siitähän se sitten tulee se.Mä kyllä sanoin, sillon kun mä tän alan, ammatin löysin, niin se oli ehdottomasti semmonen kutsumusjuttu, mä koin, että mä teen tätä työtä sen takia, että se on tärkeetä ja se löytyy se mielekkyys siitä, koska se ei löydy välttämättä mistään muualta aina ja että rankkaa työtä ja pitää olla halu tehdä tätä hommaa, että jaksaa ne vähän vaikeemmatkin jaksot. Eikä se oo muuttunu, että kyllä sillä tavalla mennään edelleen ja on ihan hyviä, hyviä kausia, jaksoja, sitt niitä toisiakin. Mutt kyllä tämä tiimityöskentely on tuonu tietyll tavall vielä mielekkyyttä lisää siihen, että voi hyödyntää sitä toisen osaamista ja toisen jaksamistaki välillä, jos ite on ettei taho jaksaa niin jos on huono päivä tai ei kestä jotain oppilasta jos ei kerta kaikkiaan toimi niin voi niinkun luovia.” (LO 4)

Yhteistyö osoittautui onnitarinan ytimeksi. Yhteistyössä kollegojen kanssa ollaan sovitusti ja organisoituminen tapahtuu tiimeinä. Yhteistyötä tehdään myös moniammatillisesti oppilaan kasvun ja oppimisen tueksi. Vanhempien kanssa tehtävä yhteistyö on lisääntynyt Wilman eli sähköisen reissuvihkon tultua viestintävälineeksi. Yhteistyön muutoksen myötä ovat muuttuneet myös ajankäyttö, suunnittelu, työnkuva ja kollegiaalinen tuki. Hän pitää yhteistyötä ’oikealle radalle’ pääsemiseksi. Jakamisen kulttuuri on syntynyt yhteistyön myötä, ja tutkittava pitää sitä työn kannalta merkityksellisenä.

--tää yhteissuunnittelu on ensinnäkin ihan selkee. Toivottavasti ollaan päästy siinä oikeelle, tuntuu ainaki ettei tosiaan tehdä luokassa päällekkäistä työtä samaan aikaan vaan voidaan oikeesti yhdessä kattoo ja jakaa sitä hommaa, ett se

173

on varmaan iso muutos, että on tullu sitä jakamista, taakan jakamista ja osaamisen jakamista ja tietojen jakamista tällasta, se on muutos. Toki sitä omaakin suunnittelua tarvitaan ja sitä edelleen on--- meillä on varattu nyt siihen (yhteissuunniteluun) aika ja aikanaan sitä ei ollu varattu, se oli oma iltapäivähetki, ku sitä teki. Ehkä enemmän oli aikaa sillon periaatteessa, kun oli vähemmän tätä yhteistä. Tää toisaalta viestii aikaa, mutta nyt sillä on varattu aika se keskiviikko, sillon me se tehdään ja katotaan viikko eteenpäin. Siitä tulee kyllä ihan hyvä mieli sillee, että sulla on sitten jollain tavalla pääkopassa se ajatus, että mitä tulee tapahtumaan-- Se on hyvä juttu, että yhess katotaan.” (LO 4)

Hän pyrkii rajoittamaan työhön käytettävää aikaa, mutta on huomannut monien, opetus- ja kasvatustehtävän ulkopuolisten työtehtävien vievän vapaa-aikaa luvattoman paljon.

Säätämiseksi kutsuttavaa työn osaa on hänen kokemuksensa mukaan yhä enemmän, millä hän viittaa kaikkeen opetus- ja kasvatustyön ulkopuoliseen työhön. Kasvatuksen osuus työssä on kasvanut 2000- luvulla, koska kotikasvatus on muuttunut. Oppilaille opetetaan koulussa yhä enemmän käytöstapoja, ja opettaja on enemmän kasvattaja kuin opettaja, kuten seuraavasta kommentista ilmenee:

”Tässä työssä voi sanoa, että opetuksen kustannuksella sellasia asioita, joita ajatellaan, että on kotona opetettu, niin ei välttämättä olekaan itsestään selviä, että on niin erilaiset taustat lapsilla. Että sitä sellasta kasvatustyötä joutuu tekemään paljon.—”— Tähän on tullu tää kolmas, tää kaikki muu säätäminen.

Siis mikä vie tätä aikaa, nämä muut tehtävät, että ensinnäkin tunti että se on 45

% jo sitä opetustyötä, siihen liittyvää kasvatustyötä ja muu alkaa sitten olla jotain muuta. Ehkä nyt liiottelen, mutta kyllä nyt vähintään puolet on sitä

kasvatushommaa.” (LO 4)

Onnitarinaksi narratiivia voi kutsua merkitysten positiivisuuden vuoksi. Vaikka vaikeita tilanteita on riittänyt, ei opettaja ole lannistunut, vaan yrittänyt tukeutua olemassa oleviin tukirakenteisiin. Hän myös näkee esimerkiksi työn kontrollin ja arvioinnin positiivisena.

Osaamista arvioiva työnantaja on asettanut työntekijöilleen tehtäväksi tehdä taitomerkkejä, joilla testataan opettajan työssä tarvittavia teknologisia taitoja. Tutkittava allekirjoittaa kontrollin, jotta kaikki opettajat toteuttaisivat työssään opetussuunnitelman muodossa annettuja määräyksiä. Tulevaisuuden kannalta tutkittava näkee opettajan tieto- ja viestintäteknologian taidot sekä niiden opettamisen kansalaistaitojen opettamisena.

Seuraavassa aineistonäytteessä ilmenee tutkittavan tapa ottaa rennosti myös ulkopuolelta tulleet odotukset:

”Tuolta yhteiskunnan puolelta tulee vaikka mitä (odotuksia). Ett kun tulee joku uus tärkeä asia, niin tottakai koulun pitäs siihen ensimmäisenä tarttua. Sieltä ehkä kun seuraa jotain yleisönosastokirjottelua tai näppistä, niin kyllä ne helposti, että miks ei koulussa opeteta tai koulussa pitäisi opettaa tai sellasia odotuksia voi

174

tulla, on helppo heitellä, että koulussahan tätä vois pikkuhiljaa ottaa hoidettavaksi tätä asiaa millon mitäkin. Mutta emmä koe, että hirveen paljon on mitään suurta painetta mistään suunnasta kuitenkaan tullu.” (LO 4)

Onnitarinassa resurssit ovat lisääntyneet ja tilanne on parempi esimerkiksi oppilaiden tuke-misessa kuin 2000-luvun alussa. Opettaja kertoo narratiivin keskellä myös, miten työn pro-sesseihin kuuluvana hän on kokenut muutoksen kohti jaetumpaa johtamista sekä autonomian vähenemisen yhteisopettajuuden ja yhteistyön tiivistymisen myötä. Opetussuunnitelmauu-distus oli hänelle mieleinen, sillä sen sisältö vastaa hänen arvojaan ja kasvatusfilosofiaansa, minkä vuoksi opetussuunnitelma on todella tullut hänen työtään ohjaavaksi tekijäksi.

Täytyy myöntää, että mä olen lukenu sitä(opetussuunnitelmaa) paremmin, kun sillon alussa, ett kyllähän siihen sillon alussa tutustu, mutta ei se niin paljon ohjannu, kyllä sitä aika paljon luottaa, että tässä kirjassa on se, mitä pitää ja jotain yksittäisiä asioita ehkä katto tarkemmin-- Nyt ku sitä on tietysti päässy tekemään itse jo tässä vuosien varrella ja sitten päässy näkemään sen käyttöönoton. Tää uusi OPS on mun suosikki OPS sillä tavalla, että tässä alkaa olla semmosia asioita, mistä mä tosi paljo tykkään, esimerkiksi tää tällänen osallistaminen ja laaja-alainen ajattelu ja oppimiskokonaisuudet—” (LO 4)

Opettaja kertoo, kuinka hänellä on ollut pakko ’ottaa haltuun’ digitalisaatioon liittyen erilaisia sähköisiä alustoja, mutta myös uusia työtehtäviä, kuten entisiä koulusihteerin tehtäviä, jotka on delegoitu opettajien itsensä tehtäväksi. Tutkittava puhuukin narratiivissaan kahden eri ammattinimikkeen töistä, joita hän tekee. Ne ovat koulusihteerin ja erityisopettajan tehtävät. Koulusihteerin tehtävät, joita opettajat itse hallintoon kuuluvilla ohjelmilla tekevät, eivät ole muuttuneet, mutta he ovat joutuneet näkemään vaivaa opetellakseen uusia tietoteknisiä taitoja pystyäkseen kirjaamaan poissaolonsa ja matkalaskunsa. Erityisopettajan tehtävää hänelle ei ole ’annettu’ tai delegoitu virallisesti, vaan hän kokee tekevänsä erityisopettajan työkuvaan kuuluvaa työtä. Erityisopettajuus on tutkittavan kokemus, ei hänelle siirtynyt tehtävä. Seuraava aineistonäyte ilmentää, miten onnitarinassakin on viitteitä negatiivisista merkityksistä:

”-- yhtä äkkiä huomasin minä tekeväni niitä (tuen kirjaamista). --Täytyy sanoa, että muutos työelämässä, että missä kohtaa musta tuli erityisopettaja, niin en muista. Hyvä kysymys, että jossaki kohtaahan se tapahtu. Mulla voi olla ihan minkälaisia oppilaita vaan luokassa ja vaikka kuinka monta kymmentä ja pärjättävä on joskus ilman mitään aikuisia, ett jossain kohtaa tuli se muutos, että kyll mä sitä mietin yön pimeinä tunteina, että oonks mä oikeesti erityisopettaja, kun musta tuntuu, että mä teen sitä koko ajan.—”-- (LO 4)

175

Opettaja kertoo, kuinka oppilaiden käyttäytymisen ja oppimisen pulmat ovat vaatineet lisäkoulutusta. Hän on opiskellut oppilaiden tukemiseen liittyviä koulutuksia voidakseen selvitä työstä ja auttaakseen oppilaita. Vaikka hänellä ei ole kertomansa perusteella erityisopetukseen liittyviä opintoja perusopintoja enempää, on hän selvinnyt haasteista voittajana, kuten voidaan seuraavasta havaita:

”--Täytyy sanoa, että se on semmonen, mihin ei luokanopettajakoulutus valmistanu ja missä tässä on pätevöityny vuosikymmenen aikana niin ett alkaa varmaan olla aika hyvä erityisopettajaki vaikka ei oo mitään koulutusta kuin appron verran niin kyllä tässä on vaan joutunu ite kouluttautumaan kaiken maailman aggressiiviset lapset ja kaikki muut käyty läpi–ja lukenu kirjallisuutta.

--on kuoriutunu itestä se puoli ja on joutunu ottamaan tilanteen haltuun, että on turha itkeä sen resurssin perään, kun sitä ei välttämättä tule niin että jos meinaa pärjätä, ja nyt tietysti on parempi tilanne, että on sitä resurssia on ollut enemmän.--- Ite joutu etsimään (ratkaisun siihen ongelmaan), ite joutu kouluttautumaan enemmän siihen, että mun täytyy ite pärjätä näitten kanssa paremmin. ”

(LO 4)

Tarinansa loppupuolella hän kertoo, kuinka hän on tällä hetkellä tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen työssään. Takana on useiden muutosten yhtäaikaisuus, joten hän toivoisi voivansa rauhoittua hieman ja tehdä työtä ilman uusia muutoksia. Opettaja allekirjoittaa autonomian merkityksen työssä, ja pohtii osallisuuden merkitystä niin itselleen että oppilaille. Muutosten laajuus ja vastuunoton lisääntyminen on ollut vaativaa, ja hän puhuu asiasta hieman yleistäen, ikään kuin koko opettajakunnan puolesta. Opettaja kertookin, että hänellä on hieman ristiriitaiset tunnelmat kaikista työhönsä tulleista muutoksista, mutta on loppujen lopuksi onnellinen tässä tilanteessa. Onnellinen opettaja kertoo siitä näin:

”Aika ristiriitaset fiilikset tulee tavallaan. On tullu paljo hyviä juttuja. On saanu kehittää itteä, oppia uutta. Mutta toisaalta tuntuu, että se on vieny aika paljon aikaa ja energiaa ja työstä on tullut jopa aika hallitseva elämän osa-alue, Ett on ollu pakkokin kouluttautua, on ollut pakkokin ottaa haltuun kaikenlaista ja lähteä vaikka mihin, että se on sellanen kahtia jakautuva juttu, että – Koen varmaan, että ihan hyvä tilanne nyt. Ihan hyvin oon tämänkin lukuvuoden aikana tässä pärjänny ja saanu tehdä sitä työtä, mitä on haluaa tehdäkin ettei ihan mahoton taakka oo nykysin. Mutta on se vähän sellanen, että toivos tulevaisuudessa että pikkusen vois seestyä ja rauhottua, että sais nauttia siitä, mitä on saavuttanut ja missä on tällä hetkellä, ettei taas tarvi lähteä uuteen muutokseen tai suureen myllerrykseen.

OPSia odotellessa…” (LO 4)

Lopuksi tutkittava ilmaisee toiveensa työnsä sisällöstä. Hän haaveilee, että hänellä olisi enemmän aikaa oman opetustyön suunnitteluun ja paneutumiseen siihen.

176

”--haluais, että vois käyttää enemmän aikaa opetustyöhön, mutta se on ollu kieltämättä omaa syytä, että mitäs läksit tekemään kaikkea muuta ”

(LO 4)

Onnitarinan päähenkilö toteaa itse valinneen tämän työtilanteen ottamalla vastaan vastuualueita koulun johtamisessa ja kehittämisessä, ja on tyytynyt siihen, että se vie aikaa ja voimavaroja, jotka voisi kohdentaa muutenkin, vaikkapa perustyöhön.

7.2 Negatiiviset narratiivit