Narratiivinen tutkimus

Narratiivisessa tutkimuksessa on Heikkisen (2000, 47) mukaan kyse hajanaisesta muodostelmasta kertomuksiin perustuvaa tutkimusta. Se perustuu sarjaan filosofisia ajatuksia ja päätöksiä, joita ovat muun muassa ihmiskäsitys sekä ajatus kokemukseen perustuvan tiedon luonteesta (Laine 2018; Patton 2002, 105). Narratiivinen tutkimus on saanut perustansa filosofiasta, filologiasta ja kirjallisuudesta. Ajattelu tiedon luonteesta perustuu narratiivisessa tutkimuksessa konstruktivismiin. (Heikkinen 2002, 14;16.)

Ihmiset ilmaisevat narratiivien avulla aikaansa (Huttunen & Kakkori 2002, 85) sekä tapojansa elää sosiaalisessa yhteisössä (Jovchelovitch & Bauer 2000, 61). Tarinat ilmaisevat ainutlaatuisia, yksilöllisiä elämänkokemuksia ja valintoja, joilla ihminen yrittää päästä tavoitteisiinsa ja näin tyydyttää tarpeensa. Ihmisen toiminta perustuu aikaisemmin opittuun ja koettuun, tilannekohtaisiin paineisiin sekä niihin tavoitteisiin ja tarkoituksiin, joihin aiempi toiminta on kytkeytynyt. (Polkinghorne 1995, 9.) Jovchelovitch ja Bauer (2000, 61) kirjoittavat, kuinka ihminen muistelee mennyttä ja koettua kertoessaan tapahtuneista, jäsentää kokemaansa ja löytää kokemalleen selityksiä. Koettu kietoutuu elämäntapahtumien nauhaan ja muovaa henkilökohtaista ja sosiaalista elämää. Kertomuksilla ihminen helpottaa myös tapahtumien ja tunteiden käsittelyä, vaikka ne olisivatkin ristiriitaisia arkielämään nähden. (Jovchelovitch & Bauer 2000, 61.)

Carterin (1993, 9) mukaan opettajien kertomissa tarinoissa kertoja antaa tulkinnoilla (constructions) merkityksen tapahtuneelle ja välittää sen avulla kokemukseen liittyvän tunteen. Kyse on kerronnallisuuden tutkimisesta, jota ei voi nimittää vain yhdeksi tutkimusmuodoksi, koska narratiivista tutkimusta voidaan tehdä monella eri tapaa.

Narratiivinen tutkimus ei siis ole yksittäinen laadullisen tutkimuksen metodi tai ajattelun koulukunta. (Heikkinen 2002, 15–16.) Hänninen (2018) pitääkin narratiivisen tutkimuksen metodivalikoimaa ja käsitteistöä laajana, monitieteellisenä ja -puolisena, ja tutkijalla onkin melko vapaat kädet valita ja toteuttaa tutkimuksensa aineiston keruu ja analysointi käyttämällä itselle sopivia menetelmiä.

77

Tutkijan tehtävänä on yrittää muodostaa mahdollisimman autenttinen kuva tutkittavan kokemasta todellisuudesta. Pienien narratiivien kautta saadaan muodostettua suurempi kokonaiskuva ilmiöstä, suuri narratiivi (Heikkinen 2002, 14; 17). Narratiivinen tieto kohdistuu ihmisen toiminnan tiettyihin ja erityisiin ominaispiirteisiin, ei niinkään siihen, mikä toiminnassa on yleensä ominaista (Polkinghorne 1995,11). Tieto on narratiivisen tutkimuksen ’punainen lanka’, joka on narratiivien sisällä. Todellisuus onkin dynaamisesti muodostuva, koska uusien tekstien muodossa todellisuus muodostuu koko ajan uudelleen.

(Heikkinen 2002, 17.) Tieto käsitetään narratiivisessa tutkimuksessa tietävän yksilön kognitioksi. Narratiivisen tutkimuksen ero muuhun, tavalliseen laadulliseen tutkimukseen onkin siinä, että kognitio on subjektiivinen. Tämä on ymmärrettävää, sillä ihminen elää tietyssä fyysisessä ja sosiaalisessa ympäristössä, mikä johtaa hänen ajatteluunsa ja muodostettuihin totuuksiin. (Heikkinen 2002, 18.) Narratiivisen tutkimuksen tavoitteena ei siten olekaan objektiivisesti yleistettyyn tietoon, vaan subjektiivisen, persoonallisen ja paikallisen tiedon tuottamiseen. Tarkoitus on antaa ihmisille ”ääni”, joka kumpuaa heidän kokemuksistaan, muodostetuista totuuksista ja merkityksistä. Tutkija ei kuitenkaan pyri muodostamaan niin kutsuttua grand narrativea, yhtä suurta universaalia ja monologista tarinaa, joka edustaisi kaikkia narratiiveja. Narratiivisessa tutkimuksessa rikkaus on juuri moniäänisyydessä ja kokonaisuuden monialaisuudessa. (Heikkinen 2002,18.)

Heikkisen (2002, 15) mukaan ihmisen kokemukset ovat aina kerrottuja, selitettyjä. Ihmisen tietous on rakentunut narratiiveista (Heikkisen 2002, 17), jotka Polkinghorne (1995, 6) määrittelee tietynlaisiksi tarinoiksi, diskursseiksi. Tarinoissa tapahtumat ja toiminnot muodostavat kokonaisuuden, juonen. Ihmisen tuottamassa tekstissä yksilöiden tapahtumien merkitykset ilmenevät käsitemallina, juonena. (Polkinghorne 1995, 7; Jovchelovitch &

Bauer 2000, 62; Hänninen 2018.)

Juoni on narratiivien rakenne, jolla ihminen jäsentää ja kuvaa elämänsä tapahtumien ja valintojen suhdetta (Polkinghorne 1995, 7; Hänninen 2018). Juonella on tärkeä merkitys, koska se yhdessä paikan ja ajan kanssa muodostaa tarinan (Syrjälä 2015, 266). Tarinalla on alku, keskikohta ja loppu, ja näitä tarinan osia yhdistävä rakenne on juoni (Hänninen 2018).

Ihminen rajoittaa tarinansa ajallista rakennetta muovaamalla tarinan alkua ja loppua. Hän muodostaa tietyn kriteerin sille, millä perusteella hän valitsee tietyt tapahtumat joko tarinan sisälle ja miksi hän jättää jotkut tapahtumat tai valinnat tarinoiden ulkopuolelle. Tapahtumat ja valinnat myös järjestyvät ihmisen ajattelussa tiettyyn järjestykseen, ja näille valinnoille ja tapahtumille muodostetaan tietyt merkitykset tässä tarinakokonaisuudessa. (Polkinghorne

78

1995, 7; Hänninen 2018.) Tarinassa esiintyvät tapahtuvat eivät ole Hännisen (2018) mukaan neutraaleja, vaan ne ovat usein tunne- ja arvolatautuneita. Tutkija ei kuitenkaan pysty vetämään syy-seuraus-tulkintoja tapahtumien välille, sillä tarinoissa ei ole kyse kausaliteettisuhteista, kuten luonnontieteissä, vaan tapahtumien syyt voivat olla sosiaalisia, psykologisia, luonnontieteellisiä, uskonnollisia tai jopa myyttisiä. (Hänninen 2018.)

Hakala (2015, 20) kirjoittaa, kuinka kvalitatiivisessa tutkimuksessa aineiston kerääminen ja käsittely ovat sidoksissa toisiinsa. Jo aineiston keruutilanteessa tutkija tekee ehkä huomaamattaankin tulkintaa ja eräänlaista aineiston alustavaa käsittelyä. Tässä vaiheessa tutkija voi vielä tarvittaessa muuttaa esimerkiksi tutkimuskysymyksiä tai tutkimuksen kohdejoukkoa. (Hakala 2015, 20.) Tutkija käy aineistoaan läpi tulkitsemalla tutkittavan puhetta. Vuoropuhelu tutkittavan ja aineiston välillä sekä sen aikana tehtävä toisen toiseuden löytäminen ovat olennainen osa tutkimusta. Nimitys hermeneuttinen kehä tulee ajatuksesta tutkijan ja aineiston välisestä vuoropuhelusta, jossa aineiston ja oman tulkinnan vuorottaisuus luo kehämäisen liikkeen. (Laine 2018.) Tutkija syventyy aineistoonsa dialogin tavoin, jolloin hän pyrkii pääsevänsä toisen ihmisen toiseuteen siten, että hän voi jättää oman minäkeskeisyyden perspektiivin sivuun. Jo aineiston keräämisen yhteydessä tutkija tekee tahtomattaan spontaaneja havaintoja tutkittavasta. Tutkijan on kuitenkin pyrittävä irrottautumaan alkukäsityksistään kriittisen ja reflektiivisen otteen avulla. (Laine 2018.)

Toisella lukukerralla tutkija katsoo aineistoaan uudella, kriittisellä otteella ja nostaa sieltä aikaisemmalla kerralla jättämiään seikkoja tavoitteenaan todella ymmärtää, mitä haastateltava yritti sanoa ja tarkoittaa. Tämän perusteella tutkija tekee alustavan tulkinnan tutkittavan merkityksestä, eräänlaisen hypoteesin. Jatkamalla tätä kehämäistä liikettä aineiston kanssa on tarkoitus saavuttaa tilanne, jossa tutkijalla on löydettynä todennäköisin merkitys, jota tutkittava tarkoitti haastattelussaan ilmaista. (Laine 2018.)

Laine (2018) kirjoittaa, kuinka tutkija keskittyy haastateltavaan ja hänen maailmaansa.

Strukturoitu haastattelu kysymyksineen ja vastauksineen ei hänen mukaansa tuota parhaalla mahdollisella tavalla vapaata kerrontaa, jossa pääosa on tutkittavan ymmärryksellä.

Haastattelussa tutkijan tulisi ohjailla tutkittavan vastauksia, kerrontaa mahdollisimman vähän. (Laine 2018.) Koska tutkija pyrkii fenomenologisessa tutkimuksessa ymmärtämään toisen ihmisen merkityksiä, tulee puheeseen johdatella sopivalla tavalla, esimerkiksi

79

pyytämällä kuvailemaan tiettyä asiaa tai kertomaan, miltä jokin asia tuntuu. (Laine 2018.) Kysymyksien tulisi olla tätä ajatusta tukevia, aiheeseen johdattavia. Tutkijan asettama tutkimuskysymys johdattaa haastattelun näkökulmaan. (Laine 2018.)