Ohjautuvuusnarratiivi on kertomustyyppi, jota luonnehtii työelämän muutosten ohjaava merkitys yksilölle ja hänen työlleen. Kertomuksessa työn muutoskokemukset ovat olleet ennen kaikkea työtä ohjaavia, vaikka opettajat puhuvatkin monista muutoksista negatiiviseen sävyyn. Ne eivät kuulu kritiikkitarinoihin, vaikka sävy on enemmän negatiivinen, koska muutokset ovat olleet samalla työtä ohjaavia. Ohjaavuus ilmenee myös ohjaavien merkitysten taulukkomuotoisesta tarkastelusta, minkä voi havaita liitteen 7 taulukoissa punaisena värinä tutkittavien kohdalla.
Ohjautuvuusnarratiivin kertoja aloittaa puhumalla työn välineiden muutoksesta, jolle hän antoi ristiriitaisen merkityksen. Teknologiset välineet helpottavat ja monipuolistavat työtä, mutta samalla ne aiheuttavat oppilaissa levottomuutta ja keskittymättömyyttä. Teknologia vie tutkittavan kertoman mukaan huomion pois olennaisesta, opittavasta asiasta. Tekniikan myötä hän on pystynyt havainnollistamaan asioita eri tavalla ja luomaan uusia ratkaisuja opetukseen. Toisaalta työnantaja määrittää työn välineiden valintaa ja käyttöä antamalla jokaiselle yli kymmenvuotiaalle oman tietokoneen. Teknologia on myös määrittänyt hänen työtään olennaisella osa-alueella, joka on ollut aiemmin myös pedagogisen vapauden piirissä. Formatiivinen arviointi on osa tutkittavan jokapäiväistä opetus- ja kasvatustyötä.
Kun työnantaja velvoitti tekemään formatiivisesta arvioinnista näkyvää, piti opettajien tehdä arviointia jokapäiväisestä koulutyöstä Wilmassa niin kutsuttuja kytkimiä siirtelemällä tai valitsemalla vaihtoehdoista sopiva oppilaan toiminnan perusteella. Tämä oli opettajalle turhaa työtä, joka lisäsi työmäärää, vähensi asiantuntijuutta ja ohjasi työn tekemistä. Tästä hän kertoo seuraavasti:
” --ne vaihtoehot on mitä on. Eli niinku tällä tavalla niinku kytätään, että teenkö minä sitä omaa työtäni vai enkö ja mun mielestä se on ihan jostain ja syvältä. Ja että meillä, rehtori velvotetaan tekemään se, tarkistamaan, että oonko minä oikeesti vetäny niitä pylpyröitä, tehny sitä kuviota sinne. –”---Saa sanoa, mutta
sillä ei oo merkitystä. ” (LO 5)
196
Mielenkiintoista ohjaavuustarinoissa on se, että varsinaisen opettajan työtä ohjaavan tekijän, opetussuunnitelman, merkitys on vähäinen työn ohjauksessa. Molemmat ohjaavuustarinan kertoneet tutkittavat ovat kokeneita opettajia, joilla on niin kutsuttu ’ops-kertomus’ päässä:
he tuntevat ikäryhmälle opetettavat sisällöt ja tavoitteet usean vuoden opetuskokemuksen kautta ja tuntevat peruslainalaisuuksia opetus- ja kasvatustyöstä niin koulutuksen kuin käytännönkin myötä. Opetussuunnitelman uudistuttua opettaja on kokenut opsin välineenä huonoksi, ja turvautuu mieluummin omaan kokemukseensa. Tästä hän kertoo seuraavasti:
”Sanotaan, että se opsin muutos on muuttunu semmosesta tarkasta semmoseksi väljäksi ja löysäksi, niinku, mikä on tullu sieltä ylhäältäpäin, että sitä koko ajan toitotetaan, että ops ops ops, mutta minun mielestä perusajatus siinä tekemisessä, että ei sitä tarvi raamattuna sitä opsia lukea, vaikka sanotaan, että se raamattu olis, jonka mukana pitäs mennä, mutta että. En mä tiiä, kyllä jollai tavalla ymmärtää ja älyää, että mitä asioita niinku pitäs näille lapsille opettaa.” (LO 5)
Molemmille ohjaavuustarinan kertoneille opettajille tiloilla on ollut muuttuneessa työssä suurempi merkitys kuin muille tutkittaville. Tiloista ja niiden puutteesta on tullut narratiivissa opettajan työtä ohjaava tekijä. Toinen kertojista on kokenut useita kertoja ongelmia oman tilan järjestymisessä työpaikalla. Erityisopetuksessa tarvitaan rauhallinen työtila, mutta sellaisen järjestyminen ei todellakaan ole aina ollut itsestäänselvyys. Toiselle ohjautuvuustarinaa kertoneelle opettajallr sisäilmaongelmaisen koulun evakko merkitsi tilojen ohjaavuuden lisääntymistä. Hänen opetustiloissaan ei ole paikkoja päivittäisille opetukseen liittyville tavaroille, mikä vaikeuttaa työtä. Tiloissa tehdään sitä, mitä siellä pystyy oppilaiden kanssa tekemään. Jos tiloja esimerkiksi kovien materiaalien käsityöhön ei ole tarjolla, joudutaan kulkemaan bussilla toiselle koululle tätä varten. Tämä tarkoittaa ajan menettämistä muulta koulutyöltä ja kouluarjen haastavuuden lisääntymistä.
Työnkuvan laajeneminen on myös ohjaavuustarinan muutosaihe. Luokanopettaja kuvataan narratiivissa kaikkea tekeväksi työntekijäksi, jonka on tehtävä niitä työtehtäviä, jotka eivät
’muille kuulu’. Epäoikeudenmukaisuuden kokemusta luovat kokemukset siitä, miten kaikki muut ammattiryhmät koulumaailmassa voivat rajata omaa työtänsä ja työtehtäviään, mutta opettajat eivät. Koska muut kieltäytyvät joistakin työtehtävistä, on ne tehtävä sitten luokanopettajan, joka ei voi kieltäytyä. Tästä hän kertoo seuraavalla tavalla:
”Tuntuu, että se vaan laajenee ja laajenee. Terveydenhoitajalle ei kuulu ku terveydenhoito, niin minun täytyy se sairas lapsi hoitaa siellä, vaikka terveydenhoitaja ois paikalla. Kuraattorille ei kuulu tietyt asiat, psykologille ei kuulu ku tietyt asiat. Erityisopettajaki voi melkein sanoa, että hänelle kuuluu
197
tietyt asiat. Talonmiehelle ei kuulu kuulu ku tietyt asiat, siivoojalle tietyt asiat.
Opettajalle kuuluu kaikki. kaikki muuttuu rajat, semmonen ala välillä on. Välillä tulee semmonen olo, että kaikki muut voi rajata sitä omaa työtä, mutta opettaja ei. Niin. Se on se. Kaikki kuuluu opettajalle ne jotka ei kuulu jolleki muulle.”
(LO 5)
Työnkuva on laajentunut oppimisen tuen muutosten myötä toisen ohjautuvuustarinan kertojan työssä, ja muutos on ollut työtä ohjaava. Muutos on ollut suuri, koska oppimisen tukea tarvitsevia on huomattavasti enemmän kuin 2000-luvun alussa, mikä on lisännyt työmäärää, työn vaativuutta ja yhteistyötä sekä vaatinut osaamista. Oppilasryhmät ovat muuttuneet yhä heterogeenisemmiksi, mikä myös ohjaa työtä ja tekee siitä vaativampaa.
Oppimisen tuen muutoksesta hän kertoo muun muassa näin:
”Tuntuu, että jatkuvasti istun jossakin palaverissa ja väännän vähintään jotain arviota siellä ja sitten teen sitä erityisen tuen suunnitelmaa tai tehostetun tuen suunnitelmaa. Ett ett ne on kyllä huimasti lisääntyny se semmonen paperin
pyöritys. ” (LO 5)
Esimerkin kertoneen opettajan työ on muuttunut osittain rajattomaksi, sillä hän vastaa vanhempien viesteihin myös vapaa-aikanaan. Ohjaavaksi työn välineeksi on osoittautunut siten Wilman kännykkäsovellus, mikä Järvensivunkin (2014) mukaan on tyypillinen työelämän muutos. Kun merkkiääni ilmoittaa viestin saamisesta, on tutkittava omien sanojensa mukaan ’liukunut työhön’ laitteiden myötä huomaamattaan. Hän pystyy rajaamaan työtään joltain osin, mutta toteaa tekevänsä pakostikin töitä kotona. Kokeiden ja vihkojen korjaaminen on tehtävä vapaa-ajalla, jotta työt saa hoidettua. Koska opettajan työ on osoittautunut hänellekin aikasyöpöksi, on hän pohtinut, millaista työn tekeminen olisi, jos hänellä olisi perhettä. Työn kuormittavuus ja perhe ovat hänen pohdinnoissaan huono yhdistelmä. Perheen ja opettajan työn yhteensovittamisesta hän tuumaa seuraavasti:
”Se on ollu vaan minä, joka on miettiny minu suhdetta siihen työhön. Ei oo tarvinnu peilata, mitä se mies sannoo tai mitä nuilta lapsilta jää vähemmäksi, jos minä tämän homman teen nytten. Soon minun on tarvinnu ajatella siinä ainoostaan itteeni sitten, että miten minä ite selviän tästä. Ja se on paljon helpompaa se homma. Että tuota, siinä paha missä hyvä. Mutta että on sillä semmonen, että kyllä sen tietää, että kesäloma on tulossa ja sinne juhannuksen yli huijellaan, ennenku pääsee ennen ku pääsee syke laskemaan.”
(LO 5)
Narratiivin lopussa tutkittava kertoo, miten työ on muuttunut hektisemmäksi eikä taukoja ole aina mahdollisuus pitää (Kiviniemi 2000; Länsikallio ym. 2018). Päivien tiivis ohjelma sitoo oppilaita tukemaan valmiin opettajan myös välituntisin. Omalla tavallaan
198
kasvatusnäkemys ohjaa luokanopettaja 5:ttä muuttuneiden oppilaiden kanssa toimiessa: hän näkee tärkeäksi tukea ja auttaa, vaikka oma hyvinvointi kärsisi siitä. Työn arki vie opettajaa, eikä opettaja pysty ohjaukseen aina vaikuttamaan.