Normalisaatio

Edellä todettiin, että sillä interdiskursiivisella kentällä, jolla Albaniasta muodostuu tiedon ja tarkkailun kohde, hallitsevaksi diskurssiksi nousee ”poikkeavuuden hallittavuus”. Albania asemoituu oppilaan asemaan. Toisaalta Albania nähdään

”tukioppilaana”, joka tarvitsee tukea ja huomiota, toisaalta ”tarkkailuoppilaana”, jonka toimintaa täytyy rajoittaa, tarkkailla ja varoa. Kansainväliset instituutiot muodostavat asemia, joista käsin legitiimiä opettajadiskurssia voidaan puhua.

Diskursiiviset käytännöt määrittelevät, mitä voidaan sanoa tietyssä kontekstissa.

Transformaatiotutkimusta käsittelevässä osiossa esittelin muutoksen tutkimuksen diskursiivisia ristiriitoja ja rajoja. Vaikka transformaation ja demokratisaation tutkimus on kokenut suuriakin muutoksia, tätä tieteellistä diskurssikenttää rajoittavat yhä monet traditionaaliset ajatukset. Schumpeterin ja Dahlin minimalistisista demokratia-määritelmistä on muotoutunut ”vakavia puhetapahtumia” (vrt. sivut 17 ja 11 tässä työssä), joita kommentoidaan ja toistellaan yhä edelleen. Demokratiamääritelmät yhtä lailla kuin ajatukset transformaatiokehityksen määrätyistä vaiheista (kuten Linzin ja Stepanin [1996] kolme vaihetta: liberalisaatio, demokratisaatio, konsolidaatio) ovat diskursiivisia käytäntöjä, jotka ovat osaltaan muotoilemassa tutkimuskohdetta, itse demokratisoituvaa valtiota.

Tällaiset käytännöt määrittelevät, miten demokratisaatiosta voidaan legitiimisti puhua, millaiset aspektit kuuluvat mukaan keskusteluun ja millaiset jätetään huomiotta.

Transitiotutkimus käsittelee järjestelmänmuutosta autoritaarisesta järjestelmästä

demokratiaan. Esimerkiksi Albanian tapauksessa heimoyhteiskunnan erityispiirteitä ja perinteisiä tapoja ei tieteellisessä keskustelussa osata / voida ottaa huomioon. Niiden käsittelemiseen kansainvälisillä tarkkailijoilla ei ole käsitteellisiä tai analyyttisia keinoja.

Monet ei-diskursiiviset seikat vaikuttavat myös epärnomaalius-diskurssin muotoutumiseen. Menneisyys on tietysti seikka, joka vaikuttaa Albanian positioitumiseen poikkeavana tapauksena Euroopan kartalla. Enver Hoxhan diktatuuri oli yksi maailman tiukimpia ja diktatuurin viimeiset vuodet Albania eli täydellisessä isolaatiossa myös muista kommunistimaista. Murroskaudet Albanian lähihistoriassa eivät ole onnistuneet muuttamaan tätä ”epänormalius”-positiota. Pinnallisesti kansainväliset instituutiot kyllä painottavat suuren muutoksen merkitystä Albaniassa.

Kansainvälispoliittisella kentällä Albania on kuitenkin yhä paaria-valtio. Sen väkivaltainen ja vaikea demokratisaatioprosessi, vuoden 1997 kriisi, Kosovon ja Makedonian tilanteet, albaanialaiskysymys Balkanilla, emämaan epätasapino ja ulkopuolisten tarkkailijoiden epävarmuus Albanian merkityksestä alueellisessa kontekstissa (vrt. Suur-Albania pelot) pitävät kansainvälisen yhteisön varuillaan.

Kansainväliset instituutiot eivät tietoisesti pyri asemoimaan Albaniaan epänormaaliksi.

Raporteissa toistellaan halua tukea Albaniaa sen tiellä kohti demokratiaa ja markkinataloutta, mutta lopulta toimijat ”eivät tiedä, mitä heidän tekemisensä tekee”¹⁰⁰ kuten Foucault sanoisi (siteerannut Dreyfus & Rabinow 1982, 187). Ei-diskursiiviset käytännöt kuten avustusohjelmat ovat osaltaan tuottamassa epänormaalius-diskurssia.

Vallan teknologiat, joihin ne perustuvat, luokittelut, normitukset, evaluaatiot ja muut tarkkailun keinot, tuottavat ideaalisen transformaatioprosessin mallin, jota tukiohjelmat pyrkivät ohjaamaan. Samalla tuotetaan myös poikkeavuus. Transitiomaa, joka ulkopuolisesta tuesta ja omista pyrkimyksistään huolimatta ei onnistu seuraamaan tätä ideaalista mallia, nähdään poikkeavana, epänormaalina. Albanian vuoden 1997 kriisi voidaan ajatella tällaisena merkittävänä murroshetkenä ideaalisessa transformaatio-prosessissa.

100 Raportit painottavat demokratisaatiota tukevia pyrkimyksiä, mutta foucault’laisittain ajatellen, vaikka voidaankin havaita pyrkimystä strategisiin päämääriin, ”kukaan ei ole työntämässä liikettä niitä kohti”.

Strategiset objektiivit syntyivät historian kuluessa, mutta lopulta seuraukset eivät olleetkaan tarkoitettuja ja tiedostettuja, vaan ennalta näkemättömiä. ”Ihmiset tietävät mitä he tekevät, he tavallisesti tietävät miksi he tekevät niin, mutta sitä he eivät tiedä mitä heidän tekemisensä tekee”, siteeraavat Dreyfus ja Rabinow Foucault’ta (1982, 187).

Kansainvälisten instituutioiden Albaniaan kohdistuvan tarkkailun tarkoituksena sanotaan olevan muun muassa yhä parempien avustusohjelmien luominen, köyhyyden vähentäminen, demokratian tukeminen ja alueellisen tasapainon vahvistaminen. Kaiken taustalla on kuitenkin hallinnan ja järjestyksen ihanne. Osaksi tämä on tiedostettua ja julkilausuttua, nk. ”säätelevää tietämystä”. ETYJ:n vuoden 1992 päätösasiakirjassa järjestön päämääränä nähdään juuri ”muutoksen hallinta”. Balkanilla turvallisuuspoliittisen diskurssin keskiössä on ”konfliktin hallinta” (conflict management). Ideaalisten mallien on tarkoitus osoittaa muutoksen subjekteille oikea muutosprosessi. Kansainvälinen valtaverkosto ei yleensä pakota väkivalloin muutokseen (demokratisaatioon, liberalisaatioon), vaan muutoksesta tehdään velvollisuus¹⁰¹. Myös tarkkailtava itse osallistuu itsensä hallinnoimiseen.

Kuvio 3. Hallinnan teknologiaa foucault’laisittain.

Vallan tilat Vallan tekniikat

Makrotaso Kansainvälinen järjestelmä sanktiot (valtiot, instituutiot, järjestöt,

jne.)

maakohtaiset strategiat avustusohjelmat

sopimuskriteerit ja -ehdot evaluaatiot

Mikrotaso Yhteiskunta tuomiot

(vankila, koulu, sairaala, jne.) päiväohjelmat tentit ja tutkinnot diagnoosit

Foucault tutki psyko-patologisten rangaistuskäytäntöjen kehitystä oikeusistunto-pöytäkirjoista ja totesi, että niihin liitetyissä tuomittavia koskevissa psykiatrisissa luonnehdinnoissa toistuvasti esiintyivät käsitteet ”köyhyys, kypsymättömyys, lapsellisuus, epätasapainoisuus ja käytöksen ’vanhanaikaisuus’ (archaîsme des conduites). (Foucault 1999, 15-20.) Samantyyliset käsitteet nousevat esiin Albaniaa ja

101 Kuten Rousseau jo totesi aikoinaan: ”Vahvinkaan ei ole koskaan tarpeeksi vahva pysyäkseen ikuisesti johtajana, jos ei muuta voimaansa oikeudeksi ja käskyjen noudattamista velvollisuudeksi” (siteerannut Zakaria 2001, 13).

muita kansainvälisen yhteisön paaria-valtioita¹⁰² käsittelevissä raporteissa. Analysoidut Albania-raportit perustuvat asiantuntijalausunnoille kansakunnan epäonnistuneesta demokratiakehityksestä. Syiksi luetellaan eloonjäämisen mentaliteetti, liika vapauden arvostus ja individualismi yhteisön hyvinvoinnin kustannuksella sekä epädemokraattisten perinteiden kunnioittaminen. Aivan kuten rikollisia käsittelevät psykiatriset lausunnot pyrkivät vastaamaan kysymykseen, ”voidaanko rikollinen parantaa ja sopeuttaa uudelleen yhteiskuntaan” (Foucault 1999, 24), samoin kansainväliset tarkkailijat etsivät keinoja Albanian sopeuttamiseksi demokraattiseen eurooppalaiseen järjestelmään. Poikkeavuudesta ei yksinomaan rangaista (tuen menettäminen, sanktiot), vaan erilaisin kimmokkein ja lupauksin albaanit yritetään saada mukaan valvomaan itse omia toimiaan.

”Normalisaatio” on kansainvälisten avustusohjelmien peruspäämäärä kaikissa transformaatiomaissa. Toimintastrategiat painottavat länsimaisten toimintamallien ja lainsäädännön kehittämistä näissä maissa. Albanian tapauksessa tietoa tarvitaan normaalista poikkeavien käyttäytymismallien (vrt. Kanun ja verikosto) ymmärtämiseksi, jotta löydettäisiin ratkaisumalleja ongelmallisten piirteiden kitkemiseksi¹⁰³. Erilaiset luokitukset ja tilastot auttavat evaluoimaan tilannetta ja tuen tarvetta. Hallinta tarvitsee mitattavaa tietoa, siksi mm. INSTAT, Albanian kansallinen tilastokeskus, saa valtavasti tukea kansainvälisiltä donoreilta.

Monenlaista tietämystä kerätään ja tuotetaan Albanian normalisoimiseksi. Osaltaan kentällä hankitaan laskettavia faktoja (demografia, muuttoliikkeet, murhat ym., vrt.

USAID 1998), toisaalta Albanian tilannetta verrataan toisiin transitiomaihin (tilastot, kategoriat, luokitukset). Kulttuuritutkijat pyrkivät selvittämään ulkopuolisille tarkkailijoille outoja käyttäytymismalleja. Politiikan tutkijat seuraavat vaaleja ja muutoksia sisäpoliittisella areenalla. Tällaisen tiedon rinnalla ja taustalla on myös yleinen transformaatiotutkimus, tietämys siitä, millainen transformaatioprosessin tulisi olla, mihin päämääriin pyritään ja millaisin keinoin. Samoin taustalla on kansainvälisiin sopimuksiin kirjattu säätelevä tietämys, joka ohjaa ”neuvoa-antavaa tietämystä”, sekä tutkimusta että poliittisia käytäntöjä ja -ohjelmia. Kansainvälistä vastuuta korostetaan

102 Länsimaiseen valtiokäsitykseen sopeutumattomia maita kutsutaan eri nimillä: paariat, quasi-states (vrt. Jackson 1990), failed states tai rogue states (tieteellinen keskustelu aiheesta on laajaa).

103 Esimerkiksi ICG ehdottaa erityisten konfliktinratkaisukeskusten perustamista Pohjois-Albaniaan, missä verikoston kierre jatkuu (ICG 2000, 29).

Albanian¹⁰⁴ kuten koko Itä- ja Kaakkois-Euroopan demokratisoitumisprosessissa. Kyse on yhteisten arvojen jakamisesta. Kansainvälispoliittisen tutkimuskentän ja poliittisten käytäntöjen vuorovaikutus näkyy muun muassa erilaisissa normituksissa ja tavoissa evaluoida muutoksen suuntaa ja nopeutta. Transitiomaissa tarkoituksena on yhteiskuntarakenteiden ja poliittisten arvojen sekä käytäntöjen muuttaminen, normalisointi länsimaisessa mielessä.

Kuvio 4. Tietämyksen luokitus¹⁰⁵

Säätelevä tietämys Neuvoa-antava tietämys

Vastatieto

ihmisoikeudet väestölaskennat paikallinen tietämys sopimukset kyselyjen tulokset marginalisoitu, demokratia vaaliraportit tms. tukahdutettu tieto

päämäärät toimintaohjelmat tabut

moraaliset normit maastrategiat